Lapsi (Kate Waters #2) - Fiona Barton

Rakennustyömaalta löydetään vauvan luuranko. Viattoman lapsen kohtalo koskettaa toimittaja Kate Watersia, mikä ajaa hänet selvittämään, mitä on tapahtunut ja milloin.

Uutinen saa tolaltaan myös Angelan, jonka lapsi katosi sairaalasta synnytyksen jälkeen. Tapahtumista on jo pitkä aika, mutta Angela ei vieläkäään tiedä, mitä hänen vauvalleen tapahtui.

Toisaalla nuori Emma alkaa käyttäytyä omituisesti kuultuaan löydetyistä vauvan luista. Vaikuttaa siltä, että hän salaa jotain, mutta mitä ja miksi?

*** 

Lapsi jätti jälkeensä kaksijakoisia tunteita, hyvin samaan tapaan kuin Leski ja muutamat muutkin samankaltaista trilleri/dekkarityyppiä edustavat romaanit. Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu jälleen juoni, jonka kulkua pystyin ennustamaan hiukan liian helposti omaan makuuni. Parasta antia ovat puolestaan teemat, joskin niitäkin voisi kaivaa vielä syvemmältä.

Vanhemmuus, erityisesti äitiys, on jälleen keskeinen teema. Romaani esittelee useita hyvin erilaisia äitejä, mikä nostaa esiin kiinnostavia temaattisia kysymyksiä. Erityisesti äidin ja tyttären välisen suhteen pohdiskelu ja äitiyteen liittyvien, ehkä vielä osittain vaiettujenkin haasteiden käsittely herättävät mielenkiintoa. Näkökulma teemaan on osittain uusi, mutta tunnelma ja sävy hyvin samankaltainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Tämä luo jatkuvuutta kirjailijan tuotantoon, mutta toisaalta myös yllätyksettömyyttä. Lisäksi vauvan kuoleman ympärille rakentuva, mahdollisesti rikoksen sisältävä mysteeri sisältää riskejä. Mielestäni tässä tapauksessa aiheella ei mässäillä sitä muutenkaan käytetä shokkiefektinä. Ymmärrän silti, miksi tällainen valinta voi herättää lukijoissa vastustusta ja epämukavia tunteita.

Henkilöt jäävät mielestäni hiukan yksiulotteisiksi. Erityisesti Angelasta olisin halunnut nähdä enemmän muitakin puolia kuin surevan äidin. Emman tarinassa on eniten nyansseja ja se myös pysyy suureksi osaksi mysteerinä tarpeeksi kauan. Keskeisessä roolissa ovat hänen äitinsä Jude ja tämän elämään vaikuttavat miehet. Emman ja Juden välinen suhde tuo monimutkaisuudessaan romaaniin myös identiteetin rakentumiseen liittyviä kysymyksiä. Erityisesti vanhempien toiminnan mahdolliset vaikutukset nousevat esiin.

Henkilöitä on tässäkin trillerissä vähän, mikä ohjaa etsimään yhteyksiä heidän väliltään. Samaan aikaan tuntuu selvältä, että heidän täytyy liittyä jollain tavalla myös kuolleeseen vauvaan. Nämä seikat tekevät kokonaisuudesta ennustettavamman kuin haluaisin, erityisesti juonen osalta. Järkeviä ja uskottavia juonenkulkuja on lopulta aika vähän, kun henkilöiden kautta ei synny juurikaan sivupolkuja.

Isoimman juonellisen pettymyksen aiheuttaa lopun tärkein käänne. Se nojaa vahvasti tiettyyn informaatioon, joka ei ehkä julkaisun aikaan ollut vielä yhtä yleisessä tiedossa kuin nykyään. Arvasin käänteen melko aikaisin, koska minulla oli ennestään hallussani ratkaiseva tieto. Sen jälkeen lukemisessa oli eniten kyse siitä, milloin romaanin henkilöt tajuavat, mistä on kysymys.

Vaikka Bartonin trillerit eivät ole täysin vakuuttaneet minua, aion lukea/kuunnella vielä sarjan viimeisenkin osan jossain vaiheessa ensi vuotta. Kolmas kerta toden sanoo? Saa nähdä. Toivon joka tapauksessa, että löydän vielä niitä yllättäviäkin trillereitä tämän alalajin sisältä.

3,5/5

Nainen ikkunassa - A.J.Finn

Anna on elänyt yli vuoden ajan lähes kokonaan neljän seinän sisällä. Hän kärsii vakavasta agorafobiasta, joka hallitsee hänen koko elämäänsä. Aikansa hän kuluttaa enimmäkseen katsomalla elokuvia ja ottamalla satunnaisia valokuvia asuntonsa ikkunoista.

Tilanne kuitenkin muuttuu, kun naapurustoon muuttaa uusi perhe. Anna tutustuu ensin perheen äitiin, Janeen, ja sen jälkeen teini-ikäiseen poikaan, Ethaniin. Nopeasti perheen elämän seuraamisesta muodostuu Annalle lähes pakkomielle. Eräänä iltana hän näkee jonkun puukottavan Janen.

Anna on puukotuksen ainoa silminnäkijä, mikä yksin mutkistaa tilannetta. Tapausta seuraavat tapahtumat kulkevat kuitenkin arvaamattomiin suuntiin. Pian Anna joutuu tosissaan pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

***

Noin vuosi sitten aloitin pienimuotoisen kokeen, jonka tarkoitus on tutustua rikos/jännityskirjallisuuden suosittuihin konsepteihin, jotka ovat toistuneet useissa menestyneissä teoksissa. Aloitin Paula Hawkinsin Nainen junassa -trilleristä, jonka päähenkilö tarkastelee tapahtumia enemmän tai vähemmän suljetusta ja/tai rajatusta paikasta ja hyvin rajallisen informaation varassa. Blogitekstini siitä voi lukea linkin takaa: Nainen junassa

Kuuntelin A.J. Finnin suureen suosioon nousseen trillerin vertaillakseni sen toteutusta Paula Hawkinsin romaaniin. Minulla oli siis kevyesri tutkiva ote myös sitä kuunnellessani. Niin kuin arvelinkin, löysin siitä useita samoja piirteitä kuin Hawkinsin romaanista. Ilokseni voin sanoa, että Nainen ikkunassa toteuttaa osan näistä yhtäläisyyksistä onnistuneemmin ja lisää konseptiin myös jotain uutta.

Yksi suuri ilonaihe on se, että romaani pysyy kunnolla konseptissaan. Tapahtumia kuvataan suurimmaksi osaksi Annan asunnon sisäpuolelta, joten näkökulma on oikeasti rajattu lähes koko romaanin läpi. Sen ansiosta ne muutamat tilanteet, joissa Anna poistuu asunnosta, saavat erityisen merkityksen. Lisäksi Annan elämää rajoittava sairaus on huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan elementti kuin esimerkiksi alkoholismi. Tarinalla on kokonaisuudessaan raamit, jotka erottuvat joukosta edukseen.

Myös juoni säilyttää imunsa alusta loppuun. Vaikka henkilöitä on vähän, heidän ympärilleen kehittyy runsaasti salaperäisyyttä, jolloin vastaukset eivät ole ilmiselviä. Jotkut asiat pystyy arvaamaan tai ennustamaan, mutta mielestäni se on tässä tapauksessa tarkoitus. Niin sanottu pääjuonenkäänne ei sinänsä ole yllättävin tai järkyttävin mahdollinen käänne, mutta se on toteutettu onnistuneesti ja sijoitettu erinomaisesti suhteessa romaanin muihin tapahtumiin.

Romaanissa nousee keskeiseksi ihmisiä ja elämää koskevan tiedon ja totuuden teema. Siihen, että Anna tarkkailee muita henkilöitä konkreettisen ikkunan läpi ja luo heistä mielikuvia, sisältyy kiinnostavaa symboliikkaa. Minut se herätti ajattelemaan erityisesti sitä, kuinka helposti ihminen uskoo tuntevansa toiset ihmiset tai tietävänsä heidän elämästään jotain ollennaista. Näkökulmamme tosiiin ihmisiin on kuitenkin aina rajallinen, varsinkin jos emme ole itse keskustelleet heidän kanssaan tai nähneet muuten vaivaa tutustuaksemme heihin. Päähenkilön tavoin joudumme joskus harkitsemaan uudelleen käsityksiämme todellisuudesta, joka voi muuttua ratkaisevasti lyhyessäkin ajassa.

Nainen ikkunassa ei pääse suosikkikirjojeni joukkoon, mutta oikein mukiinmenevää ajanvietettä se on. Lisäksi se tarjoaa syvällisempääkin ajattelemisen aihetta. Voisin tarttua kirjailijan teoksiin uudelleen, jos niitä joskus ilmestyy.

3,75/5

PS. Minkähän konseptin ottaisin seuraavaksi tutkimuskohteeksi?

Ihmeiden kabinetti - Douglas Preston & Lincoln Child

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta löydetään 36 ihmisen jäännökset. Pian tutkimukset osoittavat, että heidät on murhattu. Tapauksesta tekee erityisen kummallisen se, että murhat ovat tapahtuneet yli sata vuotta sitten ja niihin liittyy jonkinlainen kirurginen operaatio, jonka tarkoitus ei käy välittömästi selväksi.

Poliisin mielestä tapaus pitäisi jättää historiantutkijoiden hommaksi, mutta FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on vakaasti eri mieltä. Hän palkkaa apulaisikseen paleontologi Nora Kellyn ja toimittaja William Smithbackin, joka sattuu olemaan myös Noran poikaystävä.

Pian tapahtuu uusi murha, joka muistuttaa vanhoja murhia. Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Tietääkö hän asiasta enemmän kuin antaa ymmärtää?

***

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast-sarja on ollut tähtäimessäni vuosia. Aivan tarkkaan en muista, milloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, mutta siitä on kauan. Heinäkuussa halusin kokeilla jotain uutta ja valitsin yhdeksi kirjaksi Ihmeiden kabinetin. Onneksi valitsin, sillä se tarjosi juuri sellaista tunnelmaa, jota kaipasin.

Erityisesti huumori erottaa tämän romaanin muista viime aikoina lukemistani/kuuntelemistani dekkareista. Huumoria tihkuu tapahtumista, henkilöiden käyttäytymisestä ja eri asioiden ja tilanteiden kuvauksista. Sävy on mielestäni ajoittain jopa satiirinen, mutta hyvä maku säilyy koko ajan. Kirjailijat selvästi leikittelevät genren tyypillisillä ominaisuuksilla ja haluavat pitää lukijan tietoisena siitä, että kysymyksessä on fiktiivinen kertomus. Tällaisen metatason havaitseminen on sekä hauskaa että mielenkiintoista.

Myös tapahtumiin liittyvät aihepiirit erottuvat joukosta edukseen. En mainitse yksityiskohtia, sillä en halua pilata yllätyksiä. Tämän kirjan kohdalla olen sitä mieltä, että mitä vähemmän tietää ennalta, sitä enemmän kokemuksesta saa irti. Kuvailisin omaa kokemustani tiivistetysti seikkailuksi tuntemattomaan, ja sellaisen toivon monen muunkin lukijan saavan.

Pendergast puolestaan on yksi mielenkiintoisimmista agenteista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Oli hauskaa seurata rikostarinaa, jossa tutkijahenkilöä tarkastellaan enimmäkseen muiden henkilöiden silmin. Pendergastin ympärille kehittyy erillinen mysteeri, joka omalta osaltaan motivoi jatkamaan sarjan parissa. Toisaalta tällainen henkilökuvauksen lähtökohta on riski, sillä tutkijahenkilö voi jäädä joillekin lukijoille liian etäiseksi. Minuun keino kuitenkin tehosi ja uskon, että Pendergastissa on tarpeeksi materiaalia lunastamaan ensimmäisen osan antamat lupaukset.

Pientä miinusta annan siitä, että alkupuolella tapahtumat etenevät paikoin jähmeästi ja joitakin asioita toistetaan turhan monta kertaa pitkin romaania. Lisäksi juonessa on osia, jotka arvasin hiukan liian helposti, mutta kokonaisuuteen nähden tämä harmittaa hyvin vähän.

Kuuntelen varmasti sarjaa pidemmälle vielä tänä vuonna. Kun seuraavan kerran kaipaan jotain hauskaa ja erikoista ja yllättävää, käännyn todennäköisesi Prestonin ja Childin puoleen.

4,5/5

One Dark Throne (Three Dark Crowns #2) - Kendare Blake

Taistelu valtaistuimesta ei ole sujunut suunnitelmien mukaan, ja nyt kaikki kolme nuorta kuningatarta joutuvat kohtaamaan entistä suurempia haasteita.

Katharine on viimeaikaisten koettelemustensa jälkeen vahvempi kuin koskaan, mutta hänen lähipiirinsä ei ole ainoastaan iloinen muutoksesta. Arsinoe on saanut selville hätkähdyttävän totuuden voimistaan ja yrittää ratkaista, miten voi käyttää tietoa hyväkseen paljastamatta sitä vihollisilleen. Mirabella, joka oli vielä hetki sitten suoralla tiellä valtaistuimelle, on nyt toinen toistaan julmempien hyökkäysten kohteena.

Taistelu kruunusta on vasta alussa.

***

Tieni tämän jatko-osan kanssa oli sekä kivikkoinen että mielenkiintoinen. Aluksi etenin melko hyvää vauhtia, jossain vaiheessa mielenkiinto lopahti pitkäksi aikaa ja viimeinen neljännes täytyi kuunnella lähes yhdeltä istumalta. Kokemus hämmentää yleisellä ristiriitaisuudellaan. Toisaalta romaanissa on paljon piirteitä, joista pidän ja jotka saavat sarjan erottumaan joukosta. Ja toisaalta monet osa-alueet jäävät edelleen vajaiksi tai sortuvat ennalta-arvattavuuteen. En ole pitkään aikaan kokenut yhtä sekalaisia tunteita kirjaa kohtaan.

Juonen rakenne noudattaa perinteisempää mallia, minkä ansiosta sen seuraaminen on helpompaa. Itse tapahtumat ovat yhdistelmä perusmateriaalia, ennalta-arvattavuutta ja suuria yllätyksiä. Olin vähällä menettää uskoni juonen suhteen, kun eräs suoranainen kliseiden klisee melkein toteutui. Kirjailija kuitenkin kiertää sen viime hetkellä ja todennäköisesti pelastaa sen myötä jatko-osan laajalta juonikuviolta, jonka kulun olisi voinut ennustaa jo nyt. Viimeinen neljännes paikkaa pettymyksen tunnetta ihailtavasti, sillä siihen mahtuu useita yllätyksiä. Käänteet lisääntyvät ja kiihtyvät loppua kohden niin, että pian lopputuloksen ennustamisesta tulee todella vaikeaa. Lisäksi tapahtumat herättivät voimakkaampia tunteita kuin koko sarja tähän menneessä. Pidän siitä, kun saan aidosti yllättyä, ja tässä tapauksessa niin kävi useamman asian suhteen. Jatko-osa herättää minussa nyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa kuin osasin odottaa.

Henkilökuvauksessakin tapahtuu positiivista kehitystä. Kolmen päähenkilön persoonallisuudet erottuvat paremmin toisistaan ja myös kehittyvät enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Heille alkaa syntyä erilliset kehityskaaret, jotka herättävät mielenkiintoa. Myös muutamat keskeiset sivuhenkilöt kehittyvät, ja heidän suhteensa päähenkiöihin saavat enemmän merkitystä. Toivon, että sarjan kehitys jatkuu samaan suuntaan.

Erityisesti täytyy kehua sitä, miten Katharinen muutos kuvataan. Fiktiivisen henkilön kanssa on vaikeaa tehdä uskottavaa täyskäännöstä, mutta tässä tapauksessa se onnistuu hienosti. Tilanteeseen liittyy lisäksi mysteeri, joka kantaa viime metreille asti.

Päähenkilöiden lähipiirin motiivit sen sijaan eivät vieläkään kunnolla aukene. Suurin osa heistä on selvästi vallan perässä, mutta haluaisin ymmärtää paremmin, miksi ja mitä he tarkalleen haluavat saavuttaa. Sivuhenkilöiden määrä rasittaa kokonaisuutta edelleen, muttta nyt on jo hiukan helpompaa muistaa, kuka on kuka.

Miljöön kuvausta ja maailmanrakennusta kaipasin yhä enemmän, mutta ne uudet asiat, jotka taikuudesta ja muusta yliluonnollisesta opitaan, ovat kiehtovia ja juonen kannalta olennaisia. Maailman tunnelma kokonaisuutena kuitenkin välittyy ja myös erottaa maailman muista minulle tutuista fantasiamaailmoista. Kerronnassa on kauhun sävyjä ja piirteitä, jotka voimistuvat erityisesti tässä osassa. Ne luovat pahaenteisen tunteen, jonka ansiosta lukija saa olla varpaillaan rauhallisinakin hetkinä. Mitään niin pelottavaa tai raakaa toisessakaan osassa ei kuitenkaan ole, että se työntäisi herkempiä lukijoita pois.

Alkuperäinen aikomukseni oli pitää tästä sarjasta taukoa, mutta One Dark Throne jäi niin dramaattiseen tilanteeseen, että todennäköisesti kuuntelen kolmannen osan elokuussa. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

3/5

***

Sarjan muut arviot:

Three Dark Crowns

Krokotiilinvartija (Kørner/Werner #1) - Katrine Engberg

Nuori nainen löytyy murhattuna vuokra-asunnostaan. Pian selviää, että hänen vuokranantajansa on käyttänyt häntä julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona. Nainen kuolee myös romaanin sivuilla.

Etsivät Jeppe Kørner ja Anette Werner ryhtyvät tutkimaan vuokrantajan menneisyyttä ymmärtääkseen, mikä johti nuoren ihmisen traagiseen kuolemaan. Mutta kuka on lopulta kaiken takana?

***

Tanskalaisen Katrine Engbergin dekkarit tulivat sattumalta vastaan kesäkuussa, kun etsin luettavaa/kuunneltavaa dekkariviikkoa varten. En ollut kuullut kirjailijasta aikaisemmin, mutta hänen esikoisensa kuulosti kiinnostavalta ja pääsi nopeasti kuunneltavaksi. Takakansi kuitenkin lupaili enemmän kuin mitä lopulta sain.

Ajatukseni tiivistäen: olipa kyseessä juoni, henkilöt, miljöö tai jokin muu osa-alue, siinä on jotain mistä pidän ja jotain mistä en. Myös osa niistä ominaisuuksista, joista pidän eniten, eivät pääse täyteen potentiaaliinsa. Niinpä Krokotiilinvartija jätti jälkeensä hiukan pettymyksen makua.

Paras osa on mielestäni juoni, vaikka siinäkin on joitakin puutteita. Tutkittava tapaus on mutkikkuusasteeltaan keskiverto, ja pientä vaaran tuntua on ilmassa. Tutkintalinjoja on useita, joten totuus ei ole liian ilmiselvä. Minä kuitenkin arvasin yhden keskeisen osan hyvin varhain, mikä on ollut tänä vuonna suorastaan teema; jälleen juoni osittain latistuu, koska tärkeä palanen on helposti ennustettavissa. Jännitys ei nouse kovin korkealle, mutta toisaalta se tekee juonesta leppoisan seurata. Etenemisnopeus on sopiva ja rakenne looginen, joten mitään suurempia valituksen aiheita minulla ei ole.

Myös huumoristista pohjavirettä täytyy kehua. Rikoskirjallisuuteen ei ole helppoa ujuttaa luontevaa ja hyvää huumoria. Erityisesti tutkijoiden välinen sanailu sai minut muutaman kerran nauramaan ja hymähtelemään.

Kokonaisuutena he pysyvät kuitenkin aika pinnallisella tasolla. Lisäksi toiseen tutkijaan liittyy juonikuvio, joka on mielestäni kokonaisjuonen kannalta tarpeeton ja saa hänet vaikuttamaan melko ikävältä ihmiseltä. Heistä kumpikaan ei siis nouse kovin korkealle poliisihenkilöiden listalla.

Oli iloinen yllätys nähdä, että tapahtumiin liittyy olennaisesti eläkeikäisiä henkilöitä, sillä kohtaan heitä kirjallisuudessa harvoin. Yksi heistä on lisäksi pahaenteisen romaanin kirjoittanut vuokranantaja. Kun oikeastaan mikä tahansa romaani käsittelee tavalla tai toisella kirjoittamista, mielenkiintoni herää välittömästi. Kirjoittahenkilön kautta tästä romaanista nousee esiin kirjoittamisen etiikan teema, josta saisi irti paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Teemaa olisi tosin voinut käsitellä huomattavasti syvällisemmin ja suoremmin, jotta se olisi saanut enemmän roolia. Tämän osuuden vajaavaisuus harmittaa minua eniten, sillä mahdollisuuksia olisi ollut todella hyvään pohdintaan.

Yleisesti henkilökuvauksessa vaivaa se, että henkilöistä jää päällimmäiseksi aika negatiivinen vaikutelma. Henkilöiden joukossa ei ole oikeastaan ketään, josta ihan tosissani pitäisin ja jonka puolelle voisin tilanteessa asettua. Epämiellyttävät kirjallisuuden henkilöt eivät sinänsä häiritse minua, mutta jos yhdessä kirjassa lähes kaikki ovat sellaisia, se on hieman masentavaa. Minun oli vaikeaa välittää siitä, mitä henkilöille tapahtuu, koska he eivät herättäneet minussa erityisiä sympatioita. Toistaalta kukaan heistä ei ole niin kiinnostava, että se paikkaisi tilannetta. Tämä on minulle harvinainen tunne; yleensä suhtautumiseni henkilöihin ei ole näin lattea.

Myös miljöö jätti minut tällä kertaa melko kylmäksi. Lukuun ottamatta taloa, jossa uhri ja hänen vuokranantajansa asuvat, miljöön kuvaus on melko vähäistä. Kaipasin voimakkaampaa tunnetta siitä, että olen henkilöiden kanssa juuri Kööpenhaminassa enkä jossain muussa maailmankolkassa. Tunnelmallisia paikkoja olisi ollut tarjolla useampikin.

Romaani ei siis ollut hitti, mutta ei täysi hutikaan. Minulle Krokotiilinvartija on perusdekkari, joka ei herätä erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan/kuuntelemaan kirjailijan muut romaanit.

3,5/5

Au pair - Emma Rous

Isänsä kuoleman jälkeen nuori Seraphine Meyes ryhtyy selvittämään, mitä todella tapahtui sinä päivänä kun hän ja hänen kaksosveljensä Danny syntyivät. Hän tietää varmasti kaksi asiaa: vain muutama tunti synnytyksen jälkeen heidän äitinsä heittäytyi kalliolta kuolemaansa ja perheen au pair, Laura, katosi jäljettömiin.

Perhe vastustaa Seraphinen yritystä kaivella menneitä, mutta hän ei voi antaa asian olla. Kysymys, onko hän sittenkin joku muu kuin hän on aina uskonut, on vaivannut häntä liian kauan. Seraphinea kalvavat myös kotikylässä pitkään kulkeneet tarinat vaihdokkaista ja ajan saatossa kylässä syntyneistä kaksosista, joille tavalla tai toisella tapahtuu jotain pahaa. Onko tarinoissa mitään perää vai ovatko ne vain uteliaiden ja mystikkojen sepitelmiä?

***

Au pair oli minulla jo useita vuosia sitten lainassa kirjastosta, mutta silloin en saanut sitä luettua. Fiilis ei ollut oikea. Romaani herätti aluksi mielenkiintoni ensisijaisesti siksi, että tarinaan liittyy au pairin rooli, josta minullakin on kokemusta. Tänä vuonna Au pair pääsi lopulta kuunneltavaksi ja tarjosi sekä hyvää ajanvietetettä että ajattelemisen aiheita.

Jos minun pitäisi kuvailla Rous'n esikoisromaania yhdellä sanalla, sana olisi hienovarainen. Sekä juonessa että henkilökuvauksessa ja niihin liittyvissä paljastuksissa on tiettyä vihjailevuutta ja epäsuoruutta, joka sävyttää tekstiä alusta loppuun. Juoni ei nojaa äkkinäisiin käänteisiin vaan jännitys kehittyy ja syvenee vähitellen. Juoni myös etenee hitaasti, joten tapahtumien perässä on helppoa pysyä. Tarina kulkee kahdella aikajanalla, jotka tukevat toisiaan ja rakentavat jännitystä. Nykyajan tapahtumat kerrotaan Seraphinen näkökulmasta ja menneisyyden tapahtumat Lauran, eli au pairin, näkökulmasta. Kokonaisuutta tarkastellaan siis sekä sen sisäpuolelta että ulkopuolelta, mikä luo mielenkiintoisen dynamiikan.

Seraphinen toive saada totuus selville on hyvin ymmärrettävä ja inhimillinen, minkä takia häntä kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Muuten hän kuitenkin jää melko etäiseksi ja persoonattomaksi henkilöksi. Olisin mielelläni kuullut jotain esimerkiksi hänen harrastuksistaan tai kiinnostuksenkohteistaan, sillä se olisi tehnyt hänestä kokonaisemman henkilön.

Laurasta puolestaan muodostuu ainakin jonkin verran kokonaisempi kuva. Sen lisäksi, että hän kokemuksiaan au pairina avataan, käsitellään asioita jotka johtivat hänen valintaansa lähteä vieraaseen paikkaan asumaan ja työskentelemään. Sain häneen todennäköisesti myös siksi enemmän kosketuspintaa, että olen itsekin ollut au pair. Jotenkin Laurassa on enemmän särmää ja variaatiota kuin Seraphinessa.

Mielenkiintoisinta romaanissa ovat sen teemat. Keskeiseksi nousee perheen vaikutus identiteettiin: kuinka paljon ja millä tavoin perhe määrittää ihmistä? Millainen merkitys perheeseen liittyvillä epäselvyyksillä on? Lukiessani pohdin myös sitä, kuinka paljon ihminen voi vaikuttaa siihen, millaisia jälkiä perhe häneen jättää.

Au pair antaa oman näkökulmansa myös ikuiseen kysymykseen siitä, vapauttaako totuus vai olisiko joskus parempi pysyä tietämättömänä. Myös totuuden olemuksesta herää ajatuksia. Kun on kysymys ihmissuhteista ja niihin kietoutuvista tapahtumaketjuista, onko absoluuttista totuutta olemassakaan? Onko jonkun toisen näkemys totuudesta aidompi tai tärkeämpi kuin muiden? Ja kenellä on oikeus salata tai paljastaa se, ja millaisin ehdoin?

Au pair olisi mielenkiintoinen romaani myös genreanalyysin kannalta, sillä sen voisi mielestäni luokitella eri perustein mysteeriksi, trilleriksi tai dekkariksi. Toisaalta voisi sanoa, että se on niitä kaikkia yhtä aikaa, mutta eri asteisesti. Luulen, että moni sellainenkin lukija, joka ei normaalisti lue jännitys/rikoskirjallisuutta, voisi pitää tästä. Sisältö ei ole väkivaltaista tai muutenkaan raakaa vaan enemmänkin pohdiskelevaa, joten yleisvaikutelma pysyy kesynä.

Loppuratkaisu on minun makuuni hiukan vaisu. Arvasin siitä osan melko aikaisin, mikä varmasti vaikutti kokemukseeni. Lisäksi loppuratkaisu nojaa ehkä hiukan liikaa erääseen tiettyyn asiaan, josta minulle jäi ristiriitainen olo. 

Kaikkien aikojen suosikkien joukkoon Au pair ei nouse, mutta kyllä se kuunnella kannatti. Olen kuunnellut myös kirjailijan toisen romaanin ja todennäköisesti tsekkaan tulevatkin teokset, jos sellaisia ilmestyy. Kokemukseni ja käsitykseni genrestä laajeni taas yhden kiinnostavan kirjailijan verran.

4/5

Äänet - S.K. Tremayne

Jo on muuttanut eron jälkeen ystävänsä huippumoderniin ökyasuntoon. Samalla kun hän yrittää järjestää elämäänsä uudelleen, hän saa hupia asunnon elektorinisista avustajista, jotka sytyttävät ja sammuttavat valot hänen puolestaan ja lukevat hänelle tietoja netistä.

Eräänä päivänä yksi avustajista kuitenkin säikäyttää Jon. Se väittää tietävänsä Jon synkimmän salaisuuden, jonka paljastuminen voisi tuhota kaiken, mitä Jolla vielä on jäljellä.

Jo yrittää selvittää, pitääkö väite paikkansa. Pian hänen elämänsä muuttuu piinalliseksi taisteluksi, kun avustajat alkavat kiusata häntä jatkuvasti ja systemaattisesti. Mutta kuka on ohjannut ne toimimaan Jota vastaan, ja miksi?

***

S. K. Tremaynen neljännen romaanin sävy on erilainen kuin edellisten, ja se tekee kokemuksesta uudella tavalla kiinnostavan. Päähenkilö on päälle kolmekymppinen, avioeron läpikäynyt Jo, jonka elämä on kaikkea muuta kuin järjestyksessä. Hänen itseironiaa tihkuva kertojaäänensä sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. Kerronnassa on jatkuvasti pientä huumorinpilkettä, joka saa sen erottumaan joukosta.

Uuden teknologian mahdollisuuksilla leikittely on mielenkiintoista, ja Äänet käsittelee aihetta melko  kekseliäästi, mutta ei kovin syvällisesti. Sävy pysyy kevyenä koko ajan. Jon kokema kiusaaminen on inhottavaa, mutta ei ahdistavaa eikä kovin pelottavaakaan. Tähän kokonaisuuteen kevyt sävy sopii. Pidän kuitenkin enemmän trillereistä, joissa on korkeat panokset ja vakavampi ote.

Eniten miinusta saa henkilökuvaus. Päähenkilöä lukuun ottamatta henkilöt eivät herätä erityisiä tunteita tai erityistä mielenkiintoa. Myös verrattuna muihin Tremaynen romaaneihin henkilöt ovat ohuempia. Lisäksi heitä on määrällisesti niin vähän, että mahdolliset syylliset on nopeasti laskettu. Tässä tapauksessa henkilöiden pieni määrä latistaa jännitystä, koska aidosti uskottavia ratkaisuja on vähän.

Loppuratkaisu on mielestäni myös hieman hätäinen. Syylliseen olisi voinut olla enemmän viittauksia matkan varrella, jotta se olisi tuntunut loogisemmalta ja uskottavammalta. Lisäksi eräs olennainen juonenkäänne on minusta sekä vähän kyseenalainen että tylsä, koska vastaava skenaario on esiintynyt genressä kliseeksi asti.

Äänet ei noussut suosikkien joukkoon, mutta ihan mukiinmenevää ajanvietettä se oli. Tremaynen seuraava romaani ilmestyy tänä vuonna, ja aion tsekata myös sen. Joskus nopealukuinen tai nopeasti kuunneltava tarina, joka ei juurikaan rasita aivoja, on ihan tervetullutta vaihtelua.

3/5

Ensimmäinen murhani (Maria Kallio #1) - Leena Lehtolainen

Helsingin poliisissa sijaisuutta tekevän Maria Kallion kesä saa yllättävän käänteen, kun hän saa tutkittavakseen ensimmäisen murhatapauksensa.

Opiskelijakuoron tenori, Jukka Peltonen, löytyy kuolleena huvilan rannasta kesken kuoron harjoitusreissun. Pian selviää, että kyseessä on henkirikos. Kuorolaisten keskinäiset suhteet osoittautuvat monimutkaiseksi sotkuksi, joka vetää tutkintaa useisiin eri suuntiin. Lisäksi uhrista paljastuu useita epäilyttäviä seikkoja, jotka tarjoilevat motiivin toisensa perään.

Tapaus on Marialle haaste monella tavalla. Sekä uhri että osa epäillyistä on hänelle entuudestaan tuttuja. Lisäksi nuoren naisen asema poliisilaitoksella on huono koulutuksesta tai taidoista riippumatta. Maria on kuitenkin päättänyt ratkaista tapauksen ja näyttää kykynsä.

***

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja pääsi kuuntelulistalleni hetken mielijohteen seurauksena. Yksi vuoden tavoitteistani on tutustua syvällisemmin suomalaiseen rikoskirjallisuuteen, ja yhtenä kevätiltana mieleeni juolahti etsiä Lehtolaisen tuotantoa Storytelin valikoimasta. Sitä löytyi runsaasti. Maria Kallion tutkimukset tuntuivat luonnolliselta kohdalta aloittaa, sillä minulla oli siitä jo aikaisempaa kokemusta.

Ensimmäinen murhani on julkaistu vuonna 1993. Sen jälkeen sekä maailma että kirjallisuus ovat muuttuneet paljon. Mielenkiintoisinta minusta onkin juuri se, että romaani tarjoaa pienen ikkunan 90-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Esiin nousee esimerkiksi naisen asema poliisimaailmassa. Ilahduin myös siitä, että päätutkinnan lomassa mainitaan muita tapauksia, joita samat poliisit tutkivat ja käsittelevät. Tämä pieni valinta antaa polisiin työstä realistisemman kuvan.

Maria on kiinnostava ja sisukas päähenkilö, josta on helppo pitää. Hän uskaltaa kyseenalaistaa sosiaalisia normeja ja olla eri mieltä ihmisten kanssa, vaikka se vaikeuttaisi hänen tilannettaan esimerkiksi työpaikalla. Myös hänen epävarmuutensa tulevat luontevasti esiin. Marian persoonallisuus ei typisty pelkkään ammattirooliin, mikä myös ilahduttaa minua.

Kerronnan rakenteessa huomioni kiinnittyi erityisesti kahteen seikkaan. Romaanissa on ensinnäkin huomattavan paljon dialogia. Valtaosa romaanista koostuu poliisien ja epäiltyjen välisistä keskusteluista, mikä on toisaalta mielenkiintoista ja toisaalta hämmentävää nykyajan perspektiivistä katsottuna. Epäillyt eivät rakennu varsinaisesti kokonaisiksi henkilöiksi, kun mielikuva heistä on enimmäkseen heidän puheensa tai poliisihenkilöiden tekemien tulkintojen varassa.

Lisäksi asioita kerrotaan paljon suoraan. Esimerkiksi henkilöiden tunteita ei juurikaan kuvailla toiminnan kautta. Myös henkilöiden väliset suhteet kehittyvät pikemminkin tiivistyksinä kuin auki kirjoitettuina kohtauksina, joista lukija saa päätellä olennaisen. Nykylukijana olen tottunut kerrontaan, jossa on huomattavasti enemmän tulkinnan varaa. Erityisesti rikoskirjallisuudessa pidän arvailusta ja eri vaihtoehtojen pohdiskelusta, joten minua hiukan turhautti, kun sain informaatiota liian helposti.

Tutkittava tapaus on kesy ja suoraviivainen, mikä tekee lukemisesta (tai kuuntelemisesta) helppoa ja nopeaa, mutta myös vähän tylsää. Uhrin elämästä paljastuu kyllä yhtä ja toista hämärää ja moraalisesti kyseenalaisia valintoja, mutta ei oikeastaan mitään yllättävää. Häneen littyy jo niin monia mahdollisia tutkintalinjoja, että ne tekevät tapauksesta hiukan hahmottoman. Minussa heräsi tunne, että tämä rikostapaus yrittää olla vähän kaikkea yhtä aikaa. Lisäksi uhriin liittyy niin paljon henkilöitä, joilla periaatteessa olisi motiivi, että tarina ei saa selkeää suuntaa. Siitä huolimatta arvasin syyllisen aikaisin. Niinpä jännitys lässähti jo aika varhaisessa vaiheessa.

Tapahtumiin keskeisesti liittyvästä kuorosta sen sijaan olisi saanut irti paljon enemmänkin. Kuorotoiminnan tai musiikin yleinen merkitys henkilöille ei kunnolla välity, minkä takia kuoro jää pikemminkin tapahtuminen taustaksi eikä kehity kokonaiseksi kontekstiksi.

Lopuksi täytyy mainita romaanin nimi. Yleensä en kommentoi kirjojen nimiä, mutta tämän kirjan kohdalla jäin miettimään, että jokin vertauskuvallisempi nimi olisi toiminut paremmin. Toki se on totta, että romaani kertoo Maria Kallion ensimmäisestä murhatutkimuksesta, mutta... En tiedä, jotenkin näin kirjaimellinen nimi häiritsee minua. Toisaalta nimi voisi johtaa harhaan eli tulkintaan, että murhaaja on romaanin kertoja ja tarina kertoo ensimmäisestä murhasta, johon hän on syyllistynyt.

Vaikka sarjan aloitusosa ei noussut suosikkieni joukkoon, olen iloinen siitä että tulin kuunnelleeksi sen. On aina hyvä saada lisää perspektiiviä kirjallisuuteen, ja on hauskaa kokea joskus jotain tutusta poikkeavaa. Palaan blogissa sarjan pariin ainakin muutaman kerran tänä vuonna, sillä olen jo kuunnellut kolme seuraavaa osaa.

3/5

Loppupeli (Fawkes & Baxter #3) - Daniel Cole

Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.

Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.

Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?

***

Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.

Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.

Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.

Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.

Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.

Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.

4/5

Dekkariviikko ja muita suunnitelmia

Kesä käynnistyy mitä hauskimmalla tavalla, nimittäin dekkariviikolla, jota vietetään (kirja)blogeissa 6.-12. kesäkuuta. Tänä vuonna bongasin ilmoittautumispostauksen ajoissa ja päätin osallistua sen enempää pähkäilemättä. Rikoskirjallisuus kokonaisuudessaan on yksi suosikkigenreistäni, joten olen tästä erittäin innoissani.

Viikon vetäjä: Kirsin kirjanurkka

Linkin takaa löydät muunmuassa osallistumisohjeet ja listan blogeista, jotka ovat jo ilmoittautuneet mukaan.

Dekkariviikon suunnitelmat:

Niin kuin asiaan kuuluu, aion lukea ja kuunnella dekkareita. Kävin läpi kirjahyllyäni ja valitsin sieltä neljä kirjaa, jotka tuntuivat tällä hetkellä kiinnostavan eniten. Lisäksi laitoin listalle kaksi kirjastosta lainattua kirjaa. Olen melko hidas lukija, joten pidin listan suppeana. Jos saisin luettua kaksi fyysistä kirjaa viikossa, se olisi hyvä saavutus!

Äänikirjoja kuuntelen huomattavasti nopeammin, joten niitä saattaa mahtua dekkariviikolle useitakin. Storytelin kirjahyllystä löytyy niin valtava määrä dekkareita, että en ryhtynyt vielä tekemään tarkkaa kuuntelulistaa. Dekkariviikon ensimmäisessä postauksessa kerron, mitkä kirjat ovat lopulta valikoituneet viikon sisällöksi.

Fyysiset dekkarit:

1. Lumikin on kuoltava - Nele Neuhaus

2. Pettävä hiljaisuus - Karin Slaughter

3. Julmat jäähyväiset - Michael Connelly

4. Sevillan sokea mies - Robert Wilson

5. Verijälki - Mikael Viima

6. Haka - Tuomas Lius

Näiden lisäksi minua houkuttelee ajatus joidenkin suosikkien lukemisesta uudelleen. Mutta katsotaan, kuinka lopulta käy.

Blogi ja Instagram

Julkaisen aiheeseen liittyviä postauksia täällä ja Instagramissa: @loputonromaani

Ideoita syntyi hetkessä enemmän kuin viikossa on päiviä, joten parhaassa tapauksessa julkaisen jotain joka päivä. Joka tapauksessa tavoitteeni on julkaista enemmän kuin yksi postaus viikon aikana. En määritellyt vielä aiheita tarkkaan, mutta todennäköisimmät postauspäivät ovat blogissa maanantai, keskiviikko, perjantai ja sunnuntai. Instagramissa julkaisen todennäköisesti jotain joka päivä. Varsinaisen dekkariviikon jälkeen teen vielä koontipostauksen.

Muut kesäkuun suunnitelmat

Vaihdan juhannuksen tienoilla paikkakuntaa muutamaksi viikoksi, joten kesäkuun ensijainen tavoite on lukea keskeneräisiä fyysisiä kirjoja loppuun. Lisäksi minulla on odottamassa runsaasti kirjoja, jotka liittyvät jollain tavalla joko omiin kirjoitusprojekteihini tai opiskeluun. Arvelen, että kesäkuusta tulee toistaiseksi vuoden monipuolisin kuukausi lukemiston suhteen.

Pitkähkön blogitauon (tai pikemminkin jumin) jälkeen haluaisin taas saada säännöllisestä julkaisurytmistä kiinni. Aiheista ei ainakaan ole pulaa. joten toivoa on! Dekkariviikkoa lukuun ottamatta julkaisen kesäkuussa todennäköisesti yhden tai kaksi postausta viikossa.

Kysymyksiä sinulle:

Luetko dekkareita? Osallistutko dekkariviikkoon?

Minkälaisia dekkariaiheisia tekstejä haluaisit lukea?

Marionetti (Fawkes & Baxter #2) - Daniel Cole

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

***

Räsynukke-murhien tutkinnasta on kulunut puolitoista vuotta. Emily Baxter on ottanut vastaan hallinnollisen tehtävän poliisilaitoksella, mutta sen hoitaminen ei oikein innosta häntä.

Baxterin elämä kääntyy kuitenkin jälleen vaaralliseen suuntaan, kun vieras agenttikaksikko vetää hänet mukaansa erikoiseen murhajuttuun. Yhdysvalloissa on tapahtunut rikos, jolla vaikuttaa olevan yhteys Räsynukke-murhiin: samasta paikasta on löydetty kaksi kuollutta, joista toinen on uhri ja toinen tekijä. Toisen rinnassa lukee ihoon viilelty sana "SYÖTTI", toisen rinnassa "NUKKE". Kun samankaltainen rikos tapahtuu myös Britanniassa, panokset nousevat uhkaavaa vauhtia.

***

Marionetti jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia, jotka ovat tuttuja edellisestä osasta, mutta myös hämmentäviä piirteitä jotka heikentävät kokonaisuutta. En kuitenkaan varsinaisesti pettynyt lukemaani, vaikka Marionetti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle.

Tutkittavat murhat ovat erikoisia ja karmivia, eli samassa linjassa Räsynuken kanssa. Tutkinta ei kuitenkaan saavuta samaa intensiteettiä. Kerronta liikkuu kahden maan välillä, mitä saattaa katkaista jännitteen. Lisäksi murhia tapahtuu todella tiuhaan tahtiin, mikä ei välttämättä ole eduksi juuri tälle tarinalle. Juoni tuntuu kokonaisuutena töksähtelevältä, eikä esimerkiksi henkilöiden välisille hetkille jää kovin paljon tilaa. Tapahtumat saattavat edetä paikoin liiankin nopeasti. Puutteista huolimatta juoni on kiinnostava.

Huumori on yhtä hyvää, ellei jopa parempaa kuin ensimmäisessä osassa. Se luo kontrastia rajujen tapahtumien ja henkilöiden inhimillisten tunteiden välille, ja noudattaa koko ajan hyvää makua. Cole on ehdottamasti yksi taitavimmista huumorin kirjoittajista, joihin olen tähän mennessä tutustunut.

Marionetin päähenkilö on ehdottomasti Baxter, jonka persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen syvennytään perusteellisesti. Baxter yrittää kaikin voimin unohtaa Wolfin ja rakentaa itselleen uutta elämää. Hän on jopa aloittanut seurustelusuhteen, mutta sitoutuminen ja toiseen ihmiseen luottaminen tuottavat hänelle suuria vaikeuksia. Samaan aikaan hänen ystävyytensä Edmundsin kanssa vahvistuu, ja sitä on hienoa seurata. 

Uudet agenttihenkilöt Curtis ja Rouge sen sijaan jäävät pinnallisemmalle tasolle. Rouge kehittyy tapahtumien myötä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisemmaksi henkilöksi, mutta Curtisin voisi poistaa kirjasta helposti ilman, että siitä aiheutuisi haittaa. Henkilökuvauksen taso vanhojen ja uusien henkilöiden välillä on niin selkeästi erilainen, että se häiritsee. Lisäksi Wolfin poissaolo latistaa tunnelmaa, vaikka se onkin edellisen osan tapahtumat huomioon ottaen luonnollinen seuraus.

Huumorin lisäksi tässä romaanissa parasta on teemat, jotka nousevat esiin toisaalta tutkittavista rikoksista että henkiöiden yksityiselämästä. En erittele niitä tarkemmin, sillä ne liittyvät tiiviisti juoneen ja henkilöihin liittyviin paljastuksiin. Kirjailijan kykyä käsitellä teemoja rikostapauksen kautta täytyy kuitenkin kehua, sillä se saa hänet erottumaan massasta. Vaikka teemat jäävät juonen katkonaisuuden ja henkilökuvauksen puutteiden takia hiukan varjoon, pidän myös tätä trilleriä keskivertoa parempana.

3,75/5

Three Dark Crowns (Three Dark Crowns #1) - Kendare Blake

Fennbirnin saarella jokaiseen sukupolveen syntyy tyttökolmoset, joista yksi nousee seuraavaksi valtaistuimelle. Tytöt kilpailevat kruunun lisäksi myös siitä, kenellä on vahvimmat taikavoimat.

Mirabella on elementalisti, joka pystyy nostattamaan myrskyjä sormiaan napsautamalla. Katharine kestää minkä tahansa myrkyn tuntematta kipua. Arsinoe on naturalisti, joka pystyy kasvattamaan kauneimmat ruusut, joita maa päällään kantaa.

Kun tytöt täyttävät 16 vuotta, he aloittavat vuoden kestävän rituaalin, jonka päätteeksi heidän täytyy tappaa toisensa. Se, joka on viimeisenä hengissä, kruunataan kuningattareksi.

***

Kendare Blaken fantasiasarja kiinnitti huomioni jo ensimmäisen osan ilmestymisen aikoihin. Konsepti vaikutti jännittävältä ja keskivertoa synkemmältä. Sitä se myös on,  mutta toteutus jätti minut monella tavalla hämmentyneeksi.

Aloitin lukemisen painetulla kappaleella, jonka olin ostanut jo kauan sitten. Jämähdin kuitenkin alkumetreille, joten löydettyäni koko sarjan Storytelin valikoimasta vaihdoin äänikirjaan. Se oli viisas valinta, sillä muussa tapauksessa olisin todennäköisesti jumittanut kirjan kanssa kuukausikaupalla. Myös äänikirjan kuunteleminen kesti normaalia pidempään, mutta se oli ehdottomasti nopeampi vaihtoehto.

Kerronan rakenne on siinä mielessä epätyypillinen, että lukija pudotetaan suoraan tapahtumien keskelle ilman sen kummempaa pohjustusta. Juonenkulku on yllättävän tasaista dramaattiseen alkuasetelmaan nähden, minkä takia minulla oli vaikeuksia hahmottaa milloin lähestytään jotain tärkeää tapahtumaa tai mitkä tapahtumat ylipäätään ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Juoni myös etenee hitaasti, mikä vaikeutti mielenkiinnon ylläpitämistä. Juonen seuraamista hankaloittaa ajoittain myös se, että tapahtumapaikka vaihtuu tiuhaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä välillä vähän erilainen lähestymistapa.

Maailma on minusta todella kiinnostava. Ensinnäkin kyseessä on iso saari, johon mahtuu paljon erilaista luontoa ja muilla tavoilla toisistaan erottuvia paikkoja. Toiseksi se, että saarta hallitsee aina kuningatar, on virkistävää. Ja kolmanneksi täytyy mainita taikasysteemi, joka erottuu selvästi massasta. Elementaalitaikuutta esiintyy fantasiassa paljon, mutta Blaken toteutuksessa on mielenkiintoisia nyansseja. Olisin mielelläni oppinut taikuudesta jo paljon enemmän kuin mihin tässä ensimmäisessä osassa oli tilaa. Pidin myös tavasta, jolla kirjailja käyttää visuaalisuutta hyväkseen. Välillä toivoin vielä enemmän miljöön kuvausta, jotta saaren jokseenkin synkkä sielu olisi päässyt paremmin esiin. 

Henkilöt sen sijaan tuottivat minulle aika ison pettymyksen. Tarinaa kerrotaan jokaisen siskoksen näkökulmasta, mutta heidän persoonallisuutensa eivät erotu kovin paljon toisistaan. Heidän tunteensa ja ajatuksensa tuntuvat toistavan samaa kehää. Lisäksi heiltä puuttuu toimivaltaa suhteessa muihin henkilöihin; suurimman osan ajasta he ovat vankeina poliittisessa pelissä, jota muut heidän ympärillään pyörittävät.

Lisäksi sivuhenkilöitä on minun mielestäni aivan liikaa. Tapahtumat hyppivät kolmen hovin välillä, ja jokaisen päähenkilön lähipiiriin kuuluu useita sivuhenkilöitä, jotka pyrkivät edistämään omaa agendaansa hinnalla millä hyvänsä. Monilla heistä on käytännössä sama rooli, minkä vuoksi he sekoittuvat helposti keskenään. Monet heistä jäävät vain nimiksi paperille, mikä on harmillista. Puolestaan ne sivuhenkilöt, joille muodostuu kokonaisempi persoonallisuus, eivät saa tarpeeksi tilaa kehittyä. Näin ollen en saanut juuri keneenkään toivomaani yhteyttä.

Mielenkiintoisinta henkilöiden välisessä dynamiikassa on se, mitä kukin henkilö tietää ja ei tiedä. Siskokset ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään toisistaan, minkä lisäksi heidät on kasvatettu pitämään toisiaan ainoastaan vihollisina. He eivät siis oikeastaan tunne toisiaan lainkaan. Lisäksi heidän lähellään toimivat henkilöt pyrkivät luomaan muulle maailmalle tietynlaisen kuvan siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu ja mitä he esimerkiksi pystyvät voimiensa avulla tekemään. Lukija puolestaan tietää myös sen, mitä heiltä salataan ja mistä heille valehdellaan. Tässä asetelmassa on paljon aineksia mehukkaaseen draamaan, jota toivon jatko-osien tarjoavan. 

Kokonaisuutena juoni, miljöö, henkilöt ja teemat jäävät vielä aika pinnalliselle tasolle. Kaikki ikään kuin vain on olemassa, mutta asioita ei taustoiteta paljonkaan. Henkilöiden henkilökohtaista historiaa ei avata, puhumattakaan suhteista heidän välillään. Taikuuden toimintaan ei syvennytä niin paljon, että kokonaiskuva hahmottuisi. Tälle kaikelle on toki tilaa jatko-osissa, mutta tämä ensimmäinenkin olisi ollut antoisampi kokemus, jos se olisi pohjustanut tulevaa kunnolla. Sen positiiiviset piirteet vangitsivat kuitenkin mielenkiintoni niin, että haluan selvittää, mitä jatko-osilla on tarjottavana. Toivon, että sarja paranee edetessään huomattavasti.

2,75/5

Ennen kuolemaani - S.K.Tremayne

Kate toipuu hiljalleen onnettomuudesta, joka melkein vei hänen henkensä. Häntä vaivaa aivovaurio, jonka vuoksi muistot onnettomuudesta ja sitä edeltävistä tapahtumista ovat pyyhkiytyneet hänen mielestään.

Onnettomuuden vaikutukset näkyvät kuitenkin yhä selvemmin. Katen läheiset käyttäytyvät omituisesti hänen lähellään ja traumaattinen kokemus aiheuttaa ikäviä psykologisia oireita.

Kun Kate saa selville onnettomuuteen liittyviä seikkoja, jotka eivät käy hänen mielestään järkeen, tarve selvittää totuus kasvaa entisestään. Mitä enemmän hän kaivelee tapahtumia, sitä useammin hän joutuu miettimään, voiko hän luottaa läheisiinsä tai edes omaan mieleensä.

***

S.K.Tremaynen kolmas romaani yllätti minut iloisesti, sillä se on huomattavasti parempi oikeastaan kaikilla osa-alueilla, joista kaksi edellistä romaania saivat minulta kritiikkiä. Suosikkien joukkoon Ennen kuolemaani ei yllä, mutta se on kuitenkin kiinnostava, ajatuksia herättävä ja tasapainoinen trilleri, jonka tasoisia toivon lukevani tänä vuonna runsaasti lisää.

Tremaynen henkilökuvaus on kehittynyt paljon. Sekä päähenkilö että sivuhenkilöt ovat kokonaisia, aidon tuntuisia ihmisiä joiden persoonallisuutta kuvataan laajemmin. He ovat myös hyvin tavallisia, minkä ansiosta oikeastaan kuka tahansa voisi kokea sen, mitä he kokevat tapahtumien myötä. Uskon, että moni lukija voi tavalla tai toisella kokea heihin yhteyttä. Heidän reaktionsa tilanteeseen ovat inhimillisiä ja loogisia, eikä draamaa ole kehitelty vain draaman vuoksi.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että romaanin naiset eivät alistu aviomiestensä hölmöilyjen edessä vaan vaativat vastauksia ja selityksiä järkähtämättä. He pyrkivät aktiivisesti samaan totuuden selville, vaikka se tarkoittaisi hyvin ikävien asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Tällaisia kuvauksia naisista tarvitaan lisää.

Mieshenkilöissä sen sijaan on joitakin kliseisiä piirteitä, mutta myös heissä on muutakin sisältöä kuin virheet, salaisuudet ja ikävä luonne. Heidän osuuttaan tapahtumien kulussa ei arvaa samantien, mikä ylläpitää jännitystä.

Lapsihenkilöt ja lasten elämään liittyvät ongelmat ovat yksi Tremaynen vakioelementeistä, ja sellainen on läsnä tässäkin trillerissä. En sano tarkalleen, mistä on kyse, jotta jännitys säilyy. Minun täytyy kuitenkin kehua sitä, että kirjailija lähestyy aihetta monipuolisesti ja liittää sen selkeästi ja tiiviisti juoneen. Tapahtumat vaikuttavat Lilan tilanteeseen ja Lilan tilanne vaikuttaa tapahtumiin. Tremayne on mielestäni taitava lapsihenkilöiden kirjoittamisessa niin, että he aidosti vaikuttavat lapsilta ja erottuvat ääniltään aikuisista henkilöistä. Tämä ei ole helppo tehtävä, joten kirjailija ansaitsee kyvystään tunnustusta.

Myös juonen rakenne on huomattavasti tasapainoisempi. Juoni keskittyy Katen onnettomuuteen ja siihen liittyviin kokemuksiin eikä harhaile sivupoluille. Juoni ei laahaa eikä toisaalta etene liian nopeasti tärkeiden kohtien ohi. Itsestäänselvyyksiltä vältytään hyvin, ja loppuratkaisu on sekä yllättävä että ajatuksia herättävä. Vihjeet ovat oikeilla paikoillaan, joten loppuratkaisu käy myös kokonaisuuden kannalta järkeen. Mysteeri on aidosti kinkkinen, sillä missään vaiheessa ei ole ilmiselvää, mitä on tapahtunut ja kenellä on todellisuudessa osuutta Katen onnettomuuteen. Kuka tahansa voisi liittyä tapahtumiin olennaisesti, mutta paljastukset eivät osoita ketään tiettyä henkilöä niin usein, että loppuratkaisun arvaisi liian aikaisin. 

Toinen kirjailijan vakioksi muodostunut tunnusmerkki on miljöön runsas kuvailu. Se toteutuu myös tässä romaanissa hienosti. Nummiseudun karut maisemat luovat tunnelmaa ja korostavat erityisesti niitä tapahtumia, jotka ovat oikeasti aika karmivia. Tapahtumat jakautuvat eri paikkojen välillä tasaisesti, jolloin niillä kaikilla on todellinen rooli tarinassa. Myös seudun vanhat myyttiset uskomukset, rituaalit ja perinteiset elämäntavat tulevat esiin tapahtumien edetessä, mikä lisää romaaniin mielenkiintoisia kulttuurisia kysymyksiä.

Perhe-elämään liittyviä teemoja lähestytään tässä erityisesti siitä näkökulmasta, minkälainen vaikutus vanhemmilla on lapsiinsa: miten erilaiset valinnat muovaat lasten elämää ja käsitystä perheestä, ja miten erilaiset vahingolliset kierteet voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Toisaalta myös parisuhde ja kummankin osapuolen vastuu teoistaan nousee tärkeäksi kysymykseksi. Päähenkilön kautta käsitellään muistojen ja mielikuvien suhdetta todellisuuteen sekä luottamuksen merkitystä ihmissuhteissa. Ennen kuolemaani on Tremaynen parasta antia myös siinä, millä tavoin teemat nousevat luontevasti juonen sisällöstä eivätkä esimerkiksi järkytyksen tavoittelusta, johon trillerit silloin tällöin sortuvat.

Odotukseni Tremaynen neljättä ja toistaiseksi viimeisintä romaania kohtaan nousivat tämän myötä jonkin verran. Toivon, että suunta pysyy samana kuin tämän kolmannen kohdalla, sillä olen todellakin positiivisesti yllättynyt. Suosittelen antamaan mahdollisuuden ainakin tälle trillerille siinäkin tapauksessa, että kirjailijan muut teokset eivät kiinnosta tai eivät ole oikein vakuuttaneet.

4/5

Pimeitten vetten paholainen - Stuart Turton

On vuosi 1634. Valtamerilaiva Saardam on lähdössä Itä-Intiasta kohti Amsterdamia tärkeä lasti mukanaan. Ennen lähtöä satamaan ilmestyy spitaalinen, joka ennustaa laivan tuhoutuvan kesken matkan.

Laivalla matkustaa myös kuuluisa etsivä Sammy Pipps, joka on lukittu vankityrmään jostain tuntemattomasta syystä. Kun selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan, joukko matkustajia kääntyy Sammyn puoleen. Pystyykö Sammy auttamaan heitä ratkaisemaan mysteerin ennen kuin he kaikki menettävät henkensä?

***

Stuart Turtonin toinen ja samalla uusin romaani Pimeitten vetten paholainen pääsi automaattisesti lukulistalleni sen jälkeen, kun hänen esikoisestaan tuli yksi uusista lempikirjoistani. Tämä toinenkaan ei todellakaan tuottanut pettymystä.

Olen sitä mieltä, että tähän romaaniin kannattaa tarttua mahdollisimman vähin ennakkotiedoin. Niinpä kirjoitan arvion melko ympäripyöreästi, jotta en pilaa keneltäkään salaperäisyyden kokemusta, joka on romaanissa parhaimmillaan.

Laiva on mielenkiintoinen tapahtumapaikka, koska se on yhtä aikaa suljettu ja liikkeessä. Myös historiallinen aikakausi on virkistävä, sillä ihan jatkuvasti ei tule vastaan romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat 1600-luvulle. Kuvailua on tarpeeksi, jotta lukija tuntee olevansa kyseisellä aikakaudella ja liikkuvassa laivassa. Samaan aikaan kuvaukset pysyvät sellaisella tasolla, että laiva voisi periaatteessa olla mikä tahansa 1600-luvun alus. Yksityiskohtia on siis karsittu. Ymmärrän kirjailijan valinnat, etenkin kun hän niistä itse kirjoittaa jälkisanoissaan, mutta olisin kuitenkin mielelläni ottanut vastaan vähän enemmän yksityiskohtia. Olen visuaalinen lukija, joten tapahtumaympäristön tarkka hahmottaminen tekee lukemisesta yleensä kokonaisvaltaisempaa ja vaikuttavampaa.

Henkilöitä on romaanissa runsaasti huolimatta siitä, että kirjailija on tietoisesti karsinut esimerkiksi niitä, jotka tositilanteessa kuuluisivat laivan päällystöön. Suurin osa henkilöistä on varsin mielenkiintoisia ja tärkeitä juonenkulun kannalta. Minulla oli kuitenkin joidenkin kohdalla vaikeaa muistaa, kuka oli kuka. Tämä vaikeutti ajoittain tarinan seuraamista.

Henkilöiden väliset, hiljalleen avautuvat suhteet sen sijaan jäävät mieleen ja nostavat mukavasti mysteerin ratkaisemisen panoksia. Osa suhteista on ollut olemassa jo pitkään ja osa syntyy tapahtumien edetessä. Kaikilla henkilöillä on myös omia ja osittain salaisiakin motiiveja, jotka tiivistävät jännitystä ja mutkistavat vyyhtiä. Minuun teki vaikutuksen se, kuinka aitoja suhteita Turton pystyy rakentamaan vain yhden kirjan sisällä.

Pidän siitä, millä tavalla Turton liittää teoksiinsa spekulatiivisia vivahteita ja/tai herättää kysymyksiä sellaisen olemassaolon mahdollisuudesta. Ne piristävät tunnelmaa ja antavat mysteerille uuden säväyksen. Mysteeri on tässäkin romaanissa oikein onnistunut, mikä saa minut odottamaan todella kovasti Turtonin tulevia teoksia. Suosittelen tsekkaamaan kirjailijan, jos et ole sitä vielä tehnyt.

4,5/5

Leski - Fiona Barton

Pienen lapsen traaginen katoaminen on kuohuttanut niin mediaa kuin kansalaisiakin. Kaikki tuntevat miehen, jota epäiltiin syylliseksi. Mutta mitä tiedetään hänen vaimostaan Jeanista, joka seisoi uskollisesti miehensä rinnalla koko myllerryksen ajan?

Jean ei ole kertonut koko tarinaa koskaan kenellekään. Mutta nyt kun hänen miehensä on kuollut, hänellä on vapaus tehdä se. Toimittaja Kate Waters järjestää tiensä Jeanin kotiin ja saa hänet suostumaan haastatteluun. Mutta mitä Jean on todellisuudessa valmis paljastamaan?

***

Fiona Bartonin psykologiset trillerit ovat olleet lukulistallani jonkin aikaa, mutta Leski päätyi lopulta kuunneltavaksi sattumanvaraisesti. Kuunnellessani minusta tuntui, että pidin siitä aika paljon, mutta yksityiskohdat alkoivat unohtua melko pian kuuntelemisen jälkeen. Nyt oloni on hieman ristiriitainen. Selkeämmän mielipiteen muodostamiseksi minun pitäisi todennäköisesti lukea/kuunnella tämä uudelleen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tekstin ensimmäisen kokemuksen pohjalta.

Bartonin lähestymiskulma on mielenkiintoinen, sillä se painottaa sellaisten henkilöiden näkökulmia, jotka usein jäävät trillereissä sivurooliin. Päähenkilö ei ole rikostutkija, uhri tai epäilty vaan epäillyn vaimo, joka selvästi tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Lisäksi romaanissa saadaan välähdyksiä kadonneen lapsen äidin näkökulmasta.

Parhaiten romaanista jäivät mieleen sen synkkä tunnelma ja teemat, joita se käsittelee. Vanhemmuus ja siihen liittyvät toiveet ja kivut nousevat pintaan. Erityisesti äitiyteen liittyvät psykologiset ja joskus vaikeat, jopa tabumaiset aspektit ovat tässä romaanissa oivaltavasti esillä. Myös Jeanin suhdetta mieheensä käsitellään tiiviisti, ja siitä kehittyykin jännittävä tarina. Jean nostaa henkilönä esiin sokeita pisteitä, joihin ihminen saattaa läheistensä suhteen joko sortua ja nojautua pitääkseen elämänsä kasassa. Asioiden kertomatta jättämisen ja suoranaisen valehtelun raja hämärtyy ja saa kysymään, miten totuus pitäisi kulloinkin määritellä.

Koska kerronta painottuu henkilöiden mielenliikkeisiin, se on myös melko hidasta. Tämä ei haittaa minua sinänsä, mutta juuri tuona ajankohtana olisin todennäköisesti nauttinut enemmän nopeatempoisemmasta trilleristä. Kokemus ei siis päässyt täysiin oikeuksiinsa. Suurimmaksi osan ajasta tarina piti otteessaan, mutta oli myös hetkiä jolloin mielenkiinto herpaantui.

Muistan tärkeimmät osat loppuratkaisusta, mutta en enää täysin sitä, miten siihen oikeastaan päästiin. Niinpä en voi kunnolla arvioida sen tyydyttävyyttä. Todennäköisesti se oli plussan puolella, koska järjettömät loppuratkaisut eivät yleensä unohdu nopeasti. En voi kuitenkaan antaa kirjalle täyttä neljää tähteä ainakaan nyt, koska ei jättänyt minuun tämän pysyvämpää jälkeä. Tsekkaan kyllä jossain vaiheessa myös sarjan muut osat, mutta odotan suosiolla sellaista aikaa, jolloin olen synkkää ja viipyilevää tarinaa vailla. 

3,75/5

Tulilapsi - S.K. Tremayne

Rachel on mennyt naimisiin rikkaan ja komean Davidin kanssa ja muuttanut asumaan hänen valtavaan, historialliseen kartanoonsa Cornwalliin. Samalla Rachel on saanut elämäänsä valloittavan kahdeksanvuotiaan poikapuolen, Jamien, jonka kanssa hän on tullut alusta asti hyvin toimeen.

Onni alkaa rakoilla, kun Jamien käytös muuttuu yhtäkkiä etäiseksi ja vältteleväksi. Jamien äiti, Nina, kuoli traagisessa onnettomuudessa puolitoista vuotta sitten, joten suru voi selittää omituisen käytöksen. Pian Jamie kuitenkin yrittää vakuuttaa perheensä siitä, että hänen äitinsä on yhä elossa. 

Kun Rachel yrittää keskustella tilanteesta aviomiehensä kanssa, hänestä tuntuu, että mies salaa jotain. Menneisyys alkaa kummitella Rachelille. Mitä Ninan kuoliniltana tarkalleen ottaen tapahtui?

***

S.K. Tremaynen esikoisromaani Jääkaksoset oli positiivinen yllätys ja sopivan rento trilleri lomakaudelle, joten päätin kuunnella heti perään kirjailijan seuraavan teoksen. Pidin Tulilapsesta joiltain osin enemmän, mutta vielä jäi asioita hampaankoloon.

Kirjailijan selkeä tunnusmerkki on tarinan sijoittaminen mielenkiintoiseen miljööseen ja runsas miljöön kuvailu. Pidän tästä ominaisuudesta, sillä se erottaa Tremaynen romaanit monista muista lukemistani trillereistä. Hän herättää eloon sekä Davidin valtavan sukukartanon että myrskyisän rannikon synkkyyden. Myös alueen kaivokset, joilla on sekä kulttuurista merkitystä että temaattista merkitystä romaanissa, saivat selkeän hengen ja tunnelman mielessäni. Tapahtumaympräristöllä on myös osuutensa juonen etenemisessä pitkin matkaa, mikä on iso plussa.

Henkilöt herättävät jälleen sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Pidän siitä, että erityisesti alkuvaiheessa Rachelin ja Davidin suhde kuvataan pääosin hyvänä ja terveenä avioliittona, jolla on haastavista olosuhteista huolimatta mahdollisuus onnistua. He molemmat myös tuntevat tervettä syyllisyyttä salaisuuksistaan ja/tai teoistaan, joista toinen osapuoli voisi loukkaantua. Tilanteesta teki mielenkiintoisemman myös se, että ei ole alusta lähtien selvää, mitä he salaavat ja millainen vaikutus näillä salaisuuksilla lopulta on loppuratkaisua ajatellen.

Valitettavasti henkilöt kuitenkin kehittyvät huonompaan suuntaan. Erityisesti Davidin kehityskaaressa on negatiivisia aspekteja, jotka olisi voinut jättää pois muuttamatta tarinan ydintä miksikään. Myös Rachelin pisteet laskevat silmissäni hiukan tarinan edetessä. 

Olisin halunnut tietää enemmän Ninasta, joka kuoleman ympärille suuri osa mysteeristä kehittyy.  Kaikesta menneisyyden penkomisesta huolimatta Ninan persoonallisuus jää aika hahmottomaksi. Häntä tarkastellaan ennen kaikkea äitinä ja Davidin ensimmäisenä vaimona, mutta mitä muuta hän oli? Minkälainen ihminen hän oli, mistä hän nautti, mistä hän unelmoi? Hänen kohtalonsa olisi herättänyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa ja tunteita, jos hänestä olisi piirtynyt aidolta tuntuva, kokonainen ihminen.

Juoni on miljöön lisäksi melko vahva. Mysteerin tuntu säilyy ja tapahtumat etenevät tasaiseen tahtiin. Jotkut asiat eskaloituvat mielestäni turhan nopeasti, mikä laskee juonen uskottavuutta. Erityisen onnistunutta sen sijaan on Jamien hämmennyksen ja käyttäytymisen kehityksen kuvaus, ja jatkuva epävarmuus siitä, voiko hänen puheissaan olla perää. Onko lapsen mieli murtumassa surun painosta vai onko tekeillä jotain muuta?

Välillä kerronta keskittyy turhan paljon Rachelin ja Davidin suhteeseen, joka ei kuitenkaan ole tarinan varsinainen aihe. Tämä aspekti saa vähän outojakin sävyjä, nimittäin kirjailijalla tuntuu olevan kova hinku käsitellä avioparien seksielämää romaaneissaan. Yleisesti ottaen seksi ei häritse minua kirjoissa, mutta tässä tapauksessa sen rooli tuntuu hieman kyseenalaiselta. Erityisesti eräs tietty kohtaus tulee yllätyksenä ja sen sisältö vihjailee asioista, joilla ei lopulta ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Epämiellyttävä vaikutelma vahvistuu, kun päähenkilön menneisyydestä paljastuu traumaattisia tapahtumia. 

Teemat ovat tässäkin teoksessa hyvin perhekeskeisiä. Minussa heräsi eniten ajatuksia suvulta peritystä omaisuudesta ja sen monimutkaisista vaikutuksista ihmisen elämään. Kun ihmisellä on liikaa rahaa, hänen elämänsä saattaa alkaa pyöriä sen ympärillä; rahan säilyttämisestä ja rikkaana pysymisestä voi tulla pakkomielle, jota ei pääse millään karkuun. Myös vaikutusvaltaisen suvun jäsenenä eläminen itsessään voi olla raskasta. Satojen, jopa tuhansien vuosien jatkumon säilyttäminen voi luoda paineita, joiden alla ihminen voi suistua raiteiltaan. Davidin kautta tätä teemaa päästiin tarkastelemaan, mutta vielä aika pinnalliselta tasolta. 

Suosittelisin tätä sellaisille lukijoille, jotka pitävät henkilövetoisista ja miljöön kuvausta sisältävistä trillereistä. Myös genren kanssa aloitteleville tämä voisi toimia hyvin, sillä tässä ei ole raakoja kuvauksia eikä varinaisesti pelottavia kohtia. Kokeneemmalle trillereiden lukijalle Tulilapsi voi jäädä vähän valjuksi, niin kuin minullekin osittain kävi.

3,5/5

Sisareni, sarjamurhaaja - Oyinkan Braithwaite

Koredella on haastava tehtävä: pitää pikkusisko Ayoola pois vankilasta.

Ayoola on kaunis ja lahjakas, mutta hän myös tappaa poikaystävän toisensa jälkeen; tällä kertaa jo kolmannen. Korede siivoaa siskonsa jäljet niin kuin ennenkin ja toivoo, että tämä ei jää kiinni.

Sisarusrakkautta kuitenkin koetellaan, kun Ayoola iskee silmänsä mieheen, johon Korede on ollut ihastunut jo pitkään. Pitäisikö Koreden jatkaa siskonsa rikoksien salaamista vai varoittaa miestä mahdollisesta hengenvaarasta?

***

Oyinkan Braithwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja tuli ensimmäisen kerran vastaan youtubessa ja jäi mieleen raflaavan nimensä ansiosta. Kuuntelin sen kuitenkin hetken mielijohteesta, kun kaipasin jotain nopeaa lukukokemusta. Sain sellaisen, ja samalla jotain tavallisesta poikkeavaa.

Romaania on hiukan vaikeaa arvioida, sillä se on sekä lyhyt että rakenteeltaan sellainen, että jo sen kuvailu saattaa paljastaa liikaa. Mitä enemmän lukija saa yllättyä, sitä parempi. Niinpä kirjoitan lyhyesti.

Kerronnan rakenne on yllättävä ja kiinnostava. Se palvelee mustaa huumoria, johon koko romaani vahvasti nojaa. Parasta romaanissa on mielestäni se, kuinka se tavoittaa kuvailemansa tilanteen sekopäisyyden. Samalla se vitsailee herkullisesti perinteisten rikosromaanien konventioiden kustannuksella. Toisaalta tulee olo, että saisiko tällaisille asioille nauraa, ja toisaalta ei voi millään olla nauramatta.

Koredea kohtaan tuntee väkisinkin myötätuntoa. Ymmärrän, miksi hän salaa siskonsa teot, mutta samallla toivon että hän pääsisi irti Ayoolan kutomasta verkosta. Ei ole Koreden syy, jos sisko on häiriintynyt. Tilanne saa pohtimaan perhesuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Mihin asti täytyy sietää perheenjäsenten toimintaa? Onko perheelle oltava loppuun asti uskollinen, vaikka tapahtuisi jotain kamalaa ja peruuttamatonta? Kuinka pitkään voi peitellä toisen tekemää rikosta tulematta itse osalliseksi, avustajaksi, mahdollistajaksi?

Ymmärrän, miksi romaani on rakennettu niin kuin on rakennettu. Henkilöt jäävät rakenteen takia kuitenkin hiukan kehysmäisiksi. Teoksen mitta ei salli kovin kokonaista henkilökuvausta. Olisin mielelläni saanut enemmän tietoa henkilöiden taustoista ja suhteista toisiinsa. Toisaalta, jos henkilöt tuntuisivat vahvasti oikeilta ihmisiltä, tällaisella juonella varustettu teos voisi muuttua mauttomaksi. Juuri tätä tarinaa varten olikin todennäköisesti valita hyvin tietoinen konstruktio, joka alleviivaa teoksen fiktiivisyyttä.

Braithwaite on kirjoittanut rohkean romaanin, joka jää takuuvarmasti mieleen. Päällimmäisenä minulle jäi mieleen viesti, että fiktiota lukiessaan on hyvä pitää mielessä, että tosiaan lukee fiktiota, ja että kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. 

Yleisesti ottaen pidän kuitenkin vakavampaan sävyyn kirjoitetuista romaaneista. Varsinkin jos ne käsittelevät aiheita, jotka ovat oikeassa elämässä traagisia ja järkyttäviä. Tämä tapaus on kuitenkin hyvällä maulla luotu ja oivalluksilla varustettu, ja ehdottomasti viihdyttävää. Kannattaa siis tsekata, jos haluaa käväistä tutuimpien polkujen ulkopuolella.

3,5/5

Luin uudelleen: City of Ashes (The Mortal Instruments #2) - Cassandra Clare

Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta

***

Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.

Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.

Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?

***

Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.

City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.

Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti. 

Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.

Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama. 

Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.

Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan). 

Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.

Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.

Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.

Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

4/5

***

Sarjan muut arviot:

City of Bones - Cassandra Clare

Jääkaksoset - S.K.Tremayne

On kulunut vuosi siitä, kun toinen kaksostytöistä, Lydia, kuoli traagisessa onnettomuudessa. Moocroftin perheen vanhemmat ja eloon jäänyt tytär Kirstie muuttavat Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle aloittaakseen uuden, rauhallisemman elämän.

Asiat alkavat kuitenkin mennä kammottavalla tavalla pieleen. Kirstie yrittää yhtäkkiä saada vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että hän onkin Lydia. Menneisyys alkaa piinata perheen äitiä, Sarahia. Tekivätkö he vuosi sitten hirveän virheen vai onko Kirstien mieli niin pahasti järkkynyt, että hän ei enää erota itseään siskostaan? Mitä todella tapahtui sinä iltana, kun koko perheen maailma hajosi pirstaleiksi?

***

Joulukuussa pääsin irti lukujumista ja olin vailla kiinnostavaa ja nopeatempoista äänikirjaa. Valitsin Jääkaksoset ensisijaisesti siksi, että sen on osa lukemisen koetta, joka minulla on käynnissä.

Lähdin kuuntelemaan Jääkaksosia melko matalin odotuksin, joten positiiviselle yllättymiselle oli tilaa. Niin ilokseni kävikin monen asian suhteen. Juoni osoittautui nopeatempoisemmaksi kuin ennalta odotin ja tapahtumien sävy oli juuri sopivasti karmiva. Ei liian intensiivinen eikä ihan lällykään. Myös loppuratkaisu onnistui yllättämään osittain, ja oli kokonaisuutena perushyvä trillerin loppu. Olen lukenut huomattavasti parempiakin genren edustajia, mitä juoneen tulee, mutta myös huonompia.

Henkilökuvaus on enimmäkseen aidon tuntuista ja mukavalla tavalla tavallista. Päähenkilöille olisi tosin voinut antaa enemmän persoonallisuutta. Heidän koko minuutensa tuntui olevan kiinni menneisyyden tragediassa, vanhemmuudessa ja ongelmiin ajautuneessa avioliitossa, minkä takia he jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ihmisinä näkökulmahenkilöt herättävät ristiriitaisia tunteita. Kummallakaan ei ole ihan kaikki kotona, minkä lisäksi he kohtelevat toisiaan todella huonosti. 

Suru ja sen myötä pahentunut masennus ovat sekoittaneet Sarahin pään. Lisäksi hänellä on hiukan erikoinen suhde tyttäriinsä; Lydia oli selvästi hänen suosikkinsa ja ajoittain kaksoset näyttäytyvät hänen ajatuksissaan hiukan liian täydellisinä, melkein kuin virheettöminä posliininukkeina. Sarahin mielenterveysongelmat heijastuvat epäluuloisena ja vihamielisenä käyttäytymisenä Angusia kohtaan. Hänen menetyksensä ja huolensa Kirstiestä herättävät kyllä myötätuntoa, mutta hänen kyseenalaiset valintansa etäännyttävät häntä lukijasta.

Angus puolestaan kärsii hyvin selkeistä vihanhallintaongelmista. Hänellä on todella halveksuvia ja ajoittain väkivaltaisia ajatuksia vaimostaan, mutta ilman selkeää, painavaa syytä. Lisäksi hän on juonut paljon, mikä pahentaa epävakautta entisestään. Kaiken kaikkiaan hänestä piirtyy vielä epämiellyttävämpi kuva kuin Sarahista.

Lisäksi lukisin mielelläni joskus myös trillerigenren sisällä avioparista, joka yrittää oikeasti ratkaista ongelmat yhdessä. Toisilleen valehtelevat ja toisiaan pettävät aviopuolisot alkavat vähän kyllästyttää. Ongelmat voisivat myös joskus olla jotain muuta kuin huono kommunikaatio, päihderiippuvuus tai uskottomuus. On täysin ymmärrettävää, että Sarah ja Angus ovat vaikeuksissa, mutta se voisi ilmetä toisinkin.

Mielenkiintoisinta tässä romaanissa on se teemat. Päällimmäiseksi teemaksi nousee identiteetti, joka voi olla hyvinkin monimutkainen asia kaksoslapsilla. Erityisesti identtisillä kaksosilla oman identiteetin kasvattaminen ja säilyttäminen voi olla haastavaa, koska he ovat ulkoisesti ja geneettisesti niin samanlaisia. Kaksossisaren menetyksen traumaattisuus tulee teoksessa hyvin esiin. Lydia ja Kirstie herättävät pohtimaan, mikä rooli ulkonäöllä ja fyysisellä olemuksella yleensä on identiteetin rakentumisessa ja millä tavalla esimerkiksi vanhemmat voivat joko vahvistaa tai heikentää lapsen kokemusta erillisestä, ainutlaatuisesta minästä.

Toinen merkittävä teema on tietenkin vanhemmuus ja sen monet karikot, varsinkin vanhemman ja lapsen välisen suhteen näkökulmasta. Romaani nostaa pohdittavaksi suosimisen vaikutukset ja linssit, joiden läpi vanhemmat katsovat lapsiaan. Joskus on liian helppoa unohtaa, että lapsi on enemmän kuin vanhempiensa käsitys hänestä. Toisaalta voi unohtua myös se, että lapsi on vain lapsi, ja että moni aikuiselle normaali asia on lapselle ylivoimaisesti liikaa.

Myös miljöö teki minuun vaikutuksen. Pohjoisen Skotlannin karun jylhät ylämaat ja myrskyisä rannikko avautuivat elävinä mielessäni, ja olisin mielelläni tunnelmoinut niiden parissa enemmänkin. Tapahtumapaikka luo sopivan värisyttävät olosuhteet psyykkiselle matkalle, jolle henkilöt pakon edessä joutuvat lähtemään. Miljööllä olisi voinut olla vielä suurempi rooli tapahtumissa esimerkiksi niin, että toiminta olisi tapahtunut sekä asuintalon sisällä että ulkopuolella tasapuolisemmin.

Kokonaisuutena Jääkaksoset on perushyvä trilleri, joka sopii hyvin esimerkiksi rennoksi lomalukemiseksi. Se sopisi todennäköisesti hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka on vasta astumassa trillereiden maailmaan eikä halua ensimmäiseksi kirjaksi mitään liian raakaa. Aion kuunnella myös kirjailijan muut teokset lähitulevaisuudessa.

3,25/5