Dekkariviikko 2022: Kolme lukemisen arvoista trilogiaa

Tänään esittelen kolme trilogiaa, jotka ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen muutaman viime vuoden aikana. Samalla ne ne havainnollistavat hyvin rikoskirjallisuuden monimuotoisuutta sekä genren että konkreettisen sisällön tasolla. Jokainen trilofia saa minulta myös vahvan suosituksen, totta kai.

***

1. Baskimaan murhat - Dolores Redondo

Ensimmäisessä osassa ylikonstaapeli Amaia Salazar palaa kotiseudulleen Navarraan tutkimaan murhatapausta, jonka uhri on teini-ikäinen tyttö. Tapauksessa on poikkeuksillisia, ritualistisilta vaikuttavia piirteitä, jotka käynnistävät nopeasti huhumyllyn pienessä kaupungissa. Onko murhaaja ihminen vai sittenkin myyttinen metsänvartija, joka on tullut rankaisemaan ihmisiä heidän synneistään?

Amaia Salazar on monin tavoin mielenkiintoinen päähenkilö. On todella piristävää nähdä päähenkilönä nainen, joka haaveilee sekä mielekkäästä urasta että perheestä ja tavoittelee niitä määrätietoisesti. Lisäksi Amaialla on takanaan todella dramaattisia, traumaattisia kokemuksia, joiden vaikutukset hänen täytyy kotiinpaluun myötä kohdata ja jotka hänen täytyy käsitellä. Yksi isoimmista teemoista on perhesuhteet, jotka Amaian kohdalla ovat varsin monimutkaiset. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan syvällisempää ja monipuolisempaa kuin useimmissa genren edustajissa.

Toinen erottuva ominaisuus on hieno miljöön kuvaus ja liittäminen juonelliseen kokonaisuuteen. Tapahtumapaikoilla on erityinen rooli, ja alueen kulttuuri myyttisine tarinoineen ja uskomuksineen herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Tämä osa trilogiaa on todella kiehtova, enkä muista lukeneeni aikaisemmin mitään juuri samalla tavalla sykähdyttävää.

Lopuksi täytyy mainita juonen rakenne, joka sekin on erittäin kiinnostava. Vaikka jokaisessa osassa tutkitaan eri tapauksia, trilogia muodostaa ehjän kokonaisuuden. Osien tapahtumat liittyvät toisiinsa useammalla kuin yhdellä tavalla, ja henkilöille syntyy oikea kehityskaari. Kokonaisuutena tämä on yksi parhaista lukemistani trilogioista (kaikki genret huomioiden).

2. Fawkes and Baxter - Daniel Cole

Lontoossa kuohuu, kun tyhjästä kerrostaloasunnosta löytyy useamman eri ihmisen ruumiinosista kokoon parsittu ruumis. 

Juttu on William Fawkesin ensimmäinen pitkän tauon jälkeen ja koettelee hänen valmiiksi riutunutta mielenterveyttään alusta lähtien.

Ihmissuhteet ovat tässäkin sarjassa keskeisessä roolissa. Perhesuhteiden sijaan käsitellään kuitenkin rikostutkijoiden ja muiden tapauksiin liittyvien henkilöiden keskinäisiä suhteita ja yhteisiä kokemuksia työn parissa. Trilogiassa syvennytään sekä vanhoihin että uusiin ystävyyksiin, eikä ihmissuhteiden sotkuisuutta piilotella.

Cole tavoittaa trilogiassaan hienosti poliisityön mahdolliset, negatiiviset vaikutukset ja psykologisen paineen, jonka alla poliisit voivat joutua työskentelemään. Myös median rooli nousee kiiinnostavalla tavalla esiin.

Lopuksi täytyy kehua huumoria, joka on jokaisessa osassa kerta kaikkiaan loistavaa. Dekkarit ja trillerit saavat minut harvoin nauramaan niin kuin tämä.

3. Lahko - Mariette Lindstein

Nuoren Sofian elämä suistuu raiteiltaan, kun hän kohtaa uuden new age -liikkeen johtajan Franz Oswaldin. Vierailu liikkeen toimipaikassa Ruotsin ulkosaaristossa johtaa työpaikkaan ja pysyvään asettumiseen kartanoon, jossa liikkeen jäsenet asuvat. Sisäistä rauhaa ja terveellisiä elämäntapoja markkinoiva liike vaikuttaa aluksi onnen tyyssijalta, mutta hiljalleen Oswaldin vaatimukset jäseniä kohtaan kovenevat ja muuttuvat lopulta absurdeiksi. Sofian tilanne on erityisen tukala, sillä Oswald on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut hänestä.

Pian Sofia huomaa olevansa vankina piikkiaidan takana ilman puhelinta, tietokonetta tai mitään muutakaan yhteyttä muuhun maailmaan. Hänen jokaista liikettään vartioidaan ja arvioidaan. Kun hän tajuaa ajautuneensa kultin hampaisiin, saattaa olla jo liian myöhäistä paeta.

Lindstein on itse paennut skientologisesta kultista henkensä uhalla ja rakentanut itselleen uuden elämän. Hänen omat kokemuksensa ovat inspiroineet trilogiaa, ja se näkyy mielestäni ainoastaan hyvällä tavalla. Lahko-trilogia on todella vaikuttava lukukokemus, joka herättää sekä ajatuksia että voimakkaita tunteita. 

Jännitys Sofian ja muiden henkilöiden puolesta on niin piinaavaa, että on lähes mahdotonta lopettaa lukemista hetkeksikään aloittamisen jälkeen. Lindstein kuvaa oivaltavasti psykologisia prosesseja, jotka äärimmäinen manipulointi käynnistää. Samalla trilogia on hengästyttävä kuvaus siitä, mitä voi tapahtua kun samassa ihmisessä yhdistyy poikkeuksellinen karisma ja vakavasti häiriintynyt persoonallisuus.

Kauniin ja myrskyisän miljöön ja hirvittävien tapahtumien välinen ristiriita on sekin osa pysäyttävää kokemusta. Saarella on monipolvinen historia, joka kytkeytyy myös Frans Oswaldin elämäntarinaan.

Tämä trilogia on korkealla niiden sarjojen listalla, jotka haluan lukea lähitulevaisuudessa uudelleen ja myös kirjoittaaa vähintään erillisen arvion. Se olisi myös kiinnostava syvemmän analyysin kohde. Saatan hyvinkin kirjoittaa sellaisen, kun aikataulu sallii.

***

Oletko lukenut näistä trilogioista jonkun? Mitä ajattelit siitä?

Loppupeli (Fawkes & Baxter #3) - Daniel Cole

Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.

Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.

Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?

***

Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.

Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.

Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.

Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.

Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.

Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.

4/5

Matched (Matched #1) - Ally Condie

Täyttäessään 17 vuotta Cassia saa tietää, kuka on hänen "Matchinsa" eli henkilö, jonka yhteiskunta on valinnut hänen elämänkumppanikseen. Aluksi Cassia uskoo, että valinta on täydellinen. Ja niin uskovat myös muut hänen ympärillään.

Kun toinen poika herättää Cassian mielenkiinnon, hänen mieleensä alkaa nousta kysymyksiä. Voiko joku ulkopuolinen ja vieras taho päättää hänen puolestaan, mikä on hänelle parasta? Ja jos voi, onko se oikein?

Samaan aikaan, kun hänen tunteensa syvenevät, myös muut elämän osa-alueet alkavat tuntua epävarmoilta. Lopulta Cassian täytyy päättää, selvittääkö hän itse vastaukset kysymyksiinsä vai hyväksyykö hän ne, jotka yhteiskunta haluaa antaa hänelle.

*** 

Odotukseni tätä YA-dystopiaa kohtaan olivat melko matalat: ajattelin, että Matched keskittyisi romantiikkaan ja parisuhteiden muodostamiseen ja että varsinainen dystopia jäisi sivurooliin. Olin osittain oikeassa, mutta tarinaan sisältyy myös runsaasti sisältöä, joka yllätti minut mielenkiintoisuudellaan. En ole pitkään aikaan yllättynyt näin kokonaisvaltaisesti lukemastani, mikä jo yksin varmistaa sen, että kokemus jää mieleeni.

Dystopioissa merkittävässä roolissa ovat kuviteltu maailma ja yhteiskunnalliset kysymykset, joita maailman kautta pohditaan. Matched tarjoaa paljon enemmän kuin odotin, erityisesti yksityiskohtien ja teemojen osalta. Toteutus ei kuitenkaan täysin vakuuttanut minua. Sisältö itse on siis suurimmaksi osaksi mielenkiintoista, mutta sen esitystavassa on useita sudenkuoppia, jotka heikentävät kokonaisuutta.

Niin kuin jo takakansi kertoo, Cassian maailmassa viranomaiset valitsevat elämänkumppanit niille, jotka sellaisen haluavat. Yhteiskunta ei kuitenkaan päätä ainoastaan sitä, kenen kanssa kukakin pariutuu vaan koko parisuhteen kaari on ennalta määritelty, jaettu vaiheisiin ja aikataulutettu yksityiskohtaisesti. Rakkauselämän ympärille on rakennettu kokonainen systeemi, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ennakko-oletukseni vastaisesti tämä osa vallan koneistosta ei ole koko ajan keskiössä, mikä sekä hämmentää että tekee tarinasta paljon kiinnostavamman.

Viranomaisten valta ulottuu laajasti muillekin elämän osa-alueille ja joskus hyvin pieniä yksityiskohtia myöten. Minut yllätti positiivisesti tapa, jolla kirjailija on tehnyt hyvin arkisista asioista vallan välineen. Kuvittele esimerkiksi, että joku päättäisi puolestasi mitä syöt jokaisella ateriallasi ja myös valmistaisi ruuan sinun puolestasi. Aluksi se kuulostaa pikkujutulta, mutta pitkällä aikavälilllä tilanteeseen sisältyy karmeita mahdollisuuksia. Henkilöllä, joka määrittelisi toisen ihmisen saaman ravinnon, olisi mahdollisuus sekä huolehtia hänen terveydestään että tuhota se. Minusta se on pelottava ajatus.

Hallinnan vaikutelma välittyy myös tekstistä itsestään: kielestä ja yleisestä ilmapiiristä. Koko romaanin halki on läsnä hallittu ja hillitty tunnelma, jonka ylläpitäminen vaatii huolellisuutta. Tämä vahvistaa tientylaista karmivaa tunnetta, joka minulla oli oikeastaan koko ajan lukiessani, ja siitä täytyy antaa kirjailijalle kehuja.

Kirjailijan valitsema tapa välittää tarinamaailmaa koskevaa tietoa herättää minussa yhtä voimakkaan turhautumisen tunteen. Joka kerta kun sain palan informaatiota, ilmaan jäi leijumaan kysymys "Mikä tämän merkitys on?". Toisin sanoen sain lukemattomia pieniä palasia, jotka herättivät mielenkiintoni, mutta konteksti jäi hyvin hämäräksi. Sen takia minun oli ikään kuin pakko lukea lisää siinä toivossa, että saisin paremman kokonaiskuvan siitä, minkälaisessa maailmassa liikun. Tällainen kerronnallinen valinta voi olla riski. Tietoa pimittämällä voi luoda jännitteen, joka on onnistuessaan todella koukuttava. Matched menee tässä minun makuuni liian pitkälle, minkä seurauksena kokonaisuudesta tulee sekava. Annetun tiedon merkitys ei valkene kunnolla, koska sitä ei käsitellä kovin syvällisesti.

Minua häiritsi myös konkreettisuuden puute. Romaanissa käy esimerkiksi selvästi ilmi, että ihmiset pelkäävät saavansa vakavan rangaistuksen, jos rikkovat sääntöjä. Sen sijaan missään vaiheessa ei nähdä konkreettisesti, mitä kansalaiselle tapahtuu jos hän syyllistyy johonkin tiettyyn rikkeeseen. Lukija ei siis pääse kiinni siihen, mitä ihmiset varsinaisesti pelkäävät. 

Kolmas asia, joka vaikeuttaa maailman hahmottamista, on melko vähäinen miljöön kuvaus. Olen hyvin visuaalinen lukija, eli kuvittelen kaiken lukemani mielessäni niin kuin se olisi todellista. Jos teksti ei anna minulle tarpeeksi virikkeitä, huomaan sen nopeasti. Tässä tapauksessa ympäristöstä kerrotaan niin vähän yksityiskohtia, ettei se oikein herää eloon.

Mielestäni maailman suhteen tehdyt valinnat vaikuttavat negatiivisesti myös muihin romaanin osa-alueisiin. Tällä tavalla rakentunut maailma tekee esimerkiksi henkilökuvauksesta haastavaa. Henkilöillä ei ole juurikaan tilaisuuksia löytää henkilökohtaisia mielenkiinnonkohteita tai ilmaista itseään; toisin sanoen he elävät olosuhteissa, joissa persoonallisuuden kehitys jää väkisinkin vajaaksi. Siitä huolimatta toivoin, että henkilöistä olisi tullut esiin jotain sellaista, mikä tekee heistä juuri heidät.

Cassian ääni on kyllä selkeä ja johdonmukainen, mutta jää jotenkin pliisuksi. Lisäksi erityisesti romaanin alussa hänestä syntyi melko pinnallinen vaikutelma, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ensisijaisesti joko hänen omassa ulkonäössään tai sitten jonkun toisen ulkonäössä. Tilanne onneksi muuttuu tarinan edetessä. 

Cassian lisäksi Ky kehittyy suhteellisen kokonaiseksi henkilöksi, mutta muut pysyvät enimmäkseen joko niminä tai rooleina (esimerkiksi ystävä tai perheenjäsen). Erityisesti Xanderista olisin halunnut saada enemmän irti, etenkin kun hänen ja Cassian välisen suhteen pitäisi olla yhdessä avainasemassa. Minulle siitä jäi kuitenkin kehysmäinen vaikutelma: suhteella on ikään kuin raamit, mutta aika köyhä sisältö. Sama sisällötön vaikutelma syntyy oikeastaan kaikista muista paitsi Cassian ja Kyn suhteesta. Muut Cassian ihmissuhteet ikään kuin ovat vain olemassa eivätkä varsinaisesti kehity mihinkään suuntaan. 

Vaikka Condien lähestymistapa maailmanrakennukseen ei ole kaikin tavoin minulle mieleen, arvostan teemoja, jotka hän nostaa esiin romaanissaan. Yksilön vapauden ja autonomian rajoittaminen ovat yksi keskeinen teema. Viranomaiset esittävät tilanteen tavallisen kansalaisen kannalta parhaana mahdollisena, jopa täydellisenä elämäntapana, mutta kuka sen määrittelee sellaiseksi ja millä perusteella?

Matched sai minut pohtimaan, millä tavalla individualismi näkyy suomalaisessa kulttuurissa ja missä sopivuuden raja sen suhteen kulkee. Mihin asti yksilö saa pitää kiinni oikeuksistaan? Ja toisaalta; missä tilanteessa jollakin ulkopuolisella on lupa ylittää yksilön rajat? Onko olemassa rajojen rikkomisen tapoja, jotka eivät ole hyväksyttäviä missään olosuhteissa? Henkilökohtaisemmalla tasolla Matched herätti minut pohtimaan vapauden merkitystä minulle itselleni ja sitä, miksi ajatus tiettyjen vapauksien menettämisestä on minulle niin kauhistuttava. 

Toinen iso teema on tieto ja sen merkitys ihmisen elämän ja identiteetin kannalta. Hyvin nopeasti käy selväksi, että Cassia tietää hyvin vähän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän ei oikeastaan tiedä mitään siitä, miten maailma on kehittynyt sellaiseksi kuin se hänen tuntemanaan on, puhumattakaan siitä millaista on joskus ollut. Sekin hatara mielikuva, joka Cassialla on, on toisten ihmisten rakentama. Myös mahdollisuudet hankkia tietoa on rajoitettu lähes minimiin lukuunottamatta tiettyä osaamisaluetta, joka jokaiselle jossain vaiheessa määrätään. On ahdistavaa ajatella, kuinka haavoittuvaisia me olisimme, jos eläisimme Cassian todellisuudessa.

Juoni puolestaan jätti minut kokonaisuutena aika kylmäksi lukuunottamatta muutamaa yllättävää käännettä. Juoni ei ole tylsä, mutta en saanut kiinni sen ytimestä. Ihmissuhteiden kaaria lukuun ottamatta en hahmottanut, mitä kohti tarina on menossa. Lisäksi minua vaivasi tunne, että jotkut asiat tapahtuivat liian sopivalla hetkellä ja liian helposti. Lopussa tämä asia tavallaan selitetään, mutta olisin halunnut enemmän tätä selitystä ennakoivia vihjeitä, jotta se ei olisi vaikuttanut niin laskelmoidulta. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla jatko-osaa, sillä tämä ensimmäinen loppui aika kutkuttavaan asetelmaan. 

Siitä huolimatta että löysin tästä aloitusosasta paljon parannettavaa, olen todella iloinen että tulin lukeneeksi sen ja että omistan myös jatko-osat. On aina mukavaa kun kirja herättää paljon ajatuksia, jotka jäävät mieleen risteilemään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Toivon, että jatko-osa avaa ja syventää niitä aspekteja, jotka jäivät vielä enimmäkseen verhon taakse.

3/5

Marionetti (Fawkes & Baxter #2) - Daniel Cole

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

***

Räsynukke-murhien tutkinnasta on kulunut puolitoista vuotta. Emily Baxter on ottanut vastaan hallinnollisen tehtävän poliisilaitoksella, mutta sen hoitaminen ei oikein innosta häntä.

Baxterin elämä kääntyy kuitenkin jälleen vaaralliseen suuntaan, kun vieras agenttikaksikko vetää hänet mukaansa erikoiseen murhajuttuun. Yhdysvalloissa on tapahtunut rikos, jolla vaikuttaa olevan yhteys Räsynukke-murhiin: samasta paikasta on löydetty kaksi kuollutta, joista toinen on uhri ja toinen tekijä. Toisen rinnassa lukee ihoon viilelty sana "SYÖTTI", toisen rinnassa "NUKKE". Kun samankaltainen rikos tapahtuu myös Britanniassa, panokset nousevat uhkaavaa vauhtia.

***

Marionetti jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia, jotka ovat tuttuja edellisestä osasta, mutta myös hämmentäviä piirteitä jotka heikentävät kokonaisuutta. En kuitenkaan varsinaisesti pettynyt lukemaani, vaikka Marionetti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle.

Tutkittavat murhat ovat erikoisia ja karmivia, eli samassa linjassa Räsynuken kanssa. Tutkinta ei kuitenkaan saavuta samaa intensiteettiä. Kerronta liikkuu kahden maan välillä, mitä saattaa katkaista jännitteen. Lisäksi murhia tapahtuu todella tiuhaan tahtiin, mikä ei välttämättä ole eduksi juuri tälle tarinalle. Juoni tuntuu kokonaisuutena töksähtelevältä, eikä esimerkiksi henkilöiden välisille hetkille jää kovin paljon tilaa. Tapahtumat saattavat edetä paikoin liiankin nopeasti. Puutteista huolimatta juoni on kiinnostava.

Huumori on yhtä hyvää, ellei jopa parempaa kuin ensimmäisessä osassa. Se luo kontrastia rajujen tapahtumien ja henkilöiden inhimillisten tunteiden välille, ja noudattaa koko ajan hyvää makua. Cole on ehdottamasti yksi taitavimmista huumorin kirjoittajista, joihin olen tähän mennessä tutustunut.

Marionetin päähenkilö on ehdottomasti Baxter, jonka persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen syvennytään perusteellisesti. Baxter yrittää kaikin voimin unohtaa Wolfin ja rakentaa itselleen uutta elämää. Hän on jopa aloittanut seurustelusuhteen, mutta sitoutuminen ja toiseen ihmiseen luottaminen tuottavat hänelle suuria vaikeuksia. Samaan aikaan hänen ystävyytensä Edmundsin kanssa vahvistuu, ja sitä on hienoa seurata. 

Uudet agenttihenkilöt Curtis ja Rouge sen sijaan jäävät pinnallisemmalle tasolle. Rouge kehittyy tapahtumien myötä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisemmaksi henkilöksi, mutta Curtisin voisi poistaa kirjasta helposti ilman, että siitä aiheutuisi haittaa. Henkilökuvauksen taso vanhojen ja uusien henkilöiden välillä on niin selkeästi erilainen, että se häiritsee. Lisäksi Wolfin poissaolo latistaa tunnelmaa, vaikka se onkin edellisen osan tapahtumat huomioon ottaen luonnollinen seuraus.

Huumorin lisäksi tässä romaanissa parasta on teemat, jotka nousevat esiin toisaalta tutkittavista rikoksista että henkiöiden yksityiselämästä. En erittele niitä tarkemmin, sillä ne liittyvät tiiviisti juoneen ja henkilöihin liittyviin paljastuksiin. Kirjailijan kykyä käsitellä teemoja rikostapauksen kautta täytyy kuitenkin kehua, sillä se saa hänet erottumaan massasta. Vaikka teemat jäävät juonen katkonaisuuden ja henkilökuvauksen puutteiden takia hiukan varjoon, pidän myös tätä trilleriä keskivertoa parempana.

3,75/5

Clockwork Angel (The Infernal Devices #1) - Cassandra Clare

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray matkustaa Lontooseen veljensä luo, mutta pian saavuttuaan hän saa tietää, että tämä on kadonnut. Yrittäessään selvittää veljensä kohtaloa hän ajautuu Lontoon synkkään, yliluonnolliseen alamaailmaan.

Tessa saa liittolaisikseen pienen varjometsästäjien ryhmän. Yhdessä he ryhtyvät tutkimaan salaperäisiä, väkivaltaisia kuolemantapauksia ja kauhistuttavia, taikuuden avulla henkiin herätettyjä mekaanisia olentoja siinä toivossa, että tutkimukset paljastavat jotain Tessan veljen kohtalosta. 

Varjometsästäjiin kuuluvat muunmuassa kaksi poikaa, Will ja Jem, jotka molemmat vetävät Tessaa mystisesti puoleensa. Pian hän saa huomata, että asuinpaikka ei suinkaan ole ainoa asia, joka hänen elämässään on muuttunut.

***

Etenin viime vuonna vihdoin ja viimein The Infernal Devices -trilogian pariin pitkän aikomuksen jälkeen. Olin kuullut trilogiasta runsaasti kehuja vuosien mittaan, mutta jostain syystä lykkäsin sen aloittamista uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen osan luettuani into jatkaa Claren tuotannon lukemista kasvoi, ja vuonna 2022 tavoitteeni onkin päästä mahdollisimman pitkälle.

On aina hienoa havaita kehitystä kirjailijan taidoissa millä tahansa osa-alueella. Cassandra Clare on kirjailija, joka on kehittynyt suorastaan harppauksin. Clockwork Angel on tästä erinomainen osoitus erityisesti juonenkulun ja henkilökuvauksen osalta. Lukiessani minusta tuntui, että Clare on löytänyt itsensä kirjailijana; tästä romaanista löytyy hänen vahvimmat ja selkeimmät tunnusmerkkinsä hienosti toteutettuina.

Tietynlainen juonen töksähtelevyys, joka vaivaa esimerkiksi City of Bonesia, on tässä romaanissa tiessään. Käänteitä ei ole yhtä runsaasti kuin The Mortal Instruments -sarjassa, mutta juonen rakenne on tasapainoisempi ja huomattavasti hallitumpi. Ne juonenkäänteet, jotka tarinaan sisältyy, on toteutettu todella hyvin ja juuri oikeassa kohdassa. Jos juonessa olisi vähän enemmän yllätyksiä, se olisi viiden tähden kokonaisuus. Kaiken kaikkiaan olin todella vaikuttunut siitä, mitä Clare on saanut aikaan.

Myös henkilökuvaus tekee monin tavoin vaikutuksen. Päähenkilöllä on erottuvampi persoonallisuus alusta lähtien, vaikkakin hän kuuluu samaan, toisesta maailmasta tietämättömän henkilön arkkityyppiin kuin Clary. Tessa on miellyttävä, rauhallinen ja vahvasti tunteva nuori nainen, jonka mielen sisällä on mukava olla. Tessaan liittyy lisäksi yksi tekijä, jota en ollenkaan osannut ennustaa. Tällaiset yllätykset ilahduttavat joka kerta ja tekevät henkilöstä mielenkiintoisen. 

Romaanin helmiä ovat ehdottomasti Will ja Jem, ja lojaali ystävyys, joka heidän välillään on. Tessa muodostaa heihin kumpaankin siteen, jotka ovat luonteeltaan erilaisia mutta kuitenkin vahvoja. Heistä kolmesta on vaikeaa kirjoittaa paljastamatta mitään olennaista, joten sanon vain, että mitä tahansa heidän kolmen välille syntyykään, se on kaunista. En sanoisi tilannetta kolmiodraamaksi, koska esimerkiksi mustasukkaisuusdraamaa ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta eräänlainen kolmen ihmisen välinen kuvio kuitenkin on olemassa. Ei silti kannata säikähtää, sillä tämä asetelma ei noudata kliseistä kaavaa.

Pientä miinusta tulee siitä, että sivuhenkilöt jäävät vielä vähän etäisiksi verrattuna pääkolmikkoon. Toivon, että jatko-osat vahvistavat heidän persooniaan ja roolejaan ja sen myötä myös minun yhteyttäni heihin.

Teemoista tärkein on identiteettiin liittyvät kysymykset ja muutoksen kohtaaminen ja hyväksyminen. Tessan täytyy ensimmäistä kertaa elämässään määritellä itsensä itse ja miettiä, kuka hän todella on ja haluaa olla. Samalla hänen täytyy kohdata useita muutoksia elämässään, sillä Varjometsästäjistä on tulossa pysyvämpi osa hänen elämäänsä kuin hän alunperin odotti. Historiallinen konteksti nostaa esiin myös kysymyksiä esimerkiksi naisen ja miehen rooleista yhteiskunnassa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, ja voisiko se tavalla tai toisella muuttua. 

Clare on hätkähdyttävän taitava tunnelman luoja. Viktoriaanisen ajan Lontoo herää hänen sanoissaan todella eloon, ja lukiessaan voisi kuvitella käyskentelevänsä Lontoon kaduilla henkilöiden kanssa. Hänen kuvauksensa Lontoon instituutista ja muista tapahtumaympäristöistä ovat rikkaita ja parhaimpaansa hiottuja. Salaperäinen, viipyilevä tunnelma vangitsee lukijan sisälleen, ja olo on kuin aikuisten sadussa, josta ei halua tulla pois. Luulen, että tämä lumo vain voimistuu jatko-osien myötä.

Clockwork Prince on vuoden ensimmäisellä lukulistalla, joten aloitan sen lukemisen pian. Odotukset ovat ensimmäisen osan jälkeen vielä korkeammat kuin aikaisemmin.

4,25/5

Ensimmäinen siirtokunta (The Passage #1) - Justin Cronin

Yhdysvaltojen armeija pyörittää vaarallista ihmiskoetta. Joukkoon elinkautisvankeja tartutetaan virus, joka muuttaa heidät häikäisevän nopeiksi, valonaroiksi ja väkivaltaisiksi olennoiksi joiden elinikä vaikuttaa olevan huomattavasti pidempi kuin ihmisellä.

Kokeen tavoite on lääketieteellinen läpimurto, mutta kaikki ei mene niin kuin pitää. Koehenkilöt pääsevät karkuun ja ryhtyvät levittämään virusta, johon ei ole parannuskeinoa. Maailma muuttuu apokalyptiseksi taistelukentäksi. Ihmisillä on kuitenkin vielä yksi oljenkorsi: kuusivuotias Amy Bellafonte.

***

Luin Ensimmäisen siirtokunnan ensimmäisen kerran kauan sitten ja lumouduin ytimiä myöten. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lukea sen jatko-osia, ja elämä johdatti muiden kirjojen pariin. Tänä vuonna halusin korjata asian, joten laitoin Croninin scifi-trilogian prioriteettilistan kärkeen.

Yksi parhaista kokemuksista lukijana on se, kun tarttuu uudelleen kirjaan, jota on joskus rakastanut ja huomaa rakastavansa sitä uusimmalla lukukerralla vielä enemmän. Tämän kirjan kanssa tapahtui juuri niin. Ensihetkestä lähtien olin niin haltioissani lukemastani, että vatsaa kipristeli. Kokemus vain parani edetessään, ja lopussa olo oli kerta kaikkiaan vaikuttunut. 

Ensimmäisen siirtokunnan tapahtumat alkavat maailmasta, jonka me tunnemme. Joukko tiedemiehiä kohtaa tutkimusmatkallaan viruksen, joka tappaa heistä valtaosan. Henkiinjääneillä havaitaan merkittäviä muutoksia muunmuassa fyysisissä voimissa ja elintoiminnoissa, jotka viittaavat eliniän radikaaliin pitenemiseen. Armeija ottaa tilanteen haltuun ja aloittaa tieteellisen kokeen, jossa virus tartutetaan kahteentoista elinkautisvankiin. Muutoksen läpikäyneet koehenkilöt ovat kuitenkin älykkäämpiä kuin tutkijat uskovat, minkä seurauksena ne onnistuvat pakenemaan tutkimuslaitoksesta ja alkavat levittää virusta kaikkialle Yhdysvaltoihin räjähdysmäisellä nopeudella.

Viruksen leviämisen myötä syntyy uusi maailma, jossa valitsee täysin uusi järjestys. Noin sadan hengen joukko elää Kaliforniassa syrjäisessä siirtokunnassa, joka on ollut olemassa 92 vuotta. Juonen keskiöön nousee joukko nuoria asukkaita, joilla on läheiset suhteet keskenään ja omat roolinsa pienessä yhteisössä. Päivärytmi määräytyy pitkälti viraalien eli virusta kantavien, nyt jo lähes täysin epäinhimillisiltä vaikuttavien olentojen käyttäytymisen mukaan, ja kaikki yhteisön säännöt ja tavat pyrkivät edistämään niiltä suojautumista. Ulkomaailmaan ei ole yhteyttä eikä muista eloonjääneistä ole tietoa. Erinäisten tapahtumien seurauksena keskushenkilöiden muodostama joukko ryhtyy selvittämään, mitä viraalit oikeastaan ovat ja mitä maailmalle on itse asiassa tapahtunut.

Erityisen kiehtovaa on näiden kahden todellisuden välille syntyvä kontrasti ja ajatus siitä, että samalle planteelle voisi syntyä maailmanjärjestys, joka poikkeaa olennaisilla tavoilla nykyisestä länsimaisesta elämäntavasta. Siirtokunnan elämästä piirtyy hämmästyttävän kokonainen kuva historioineen, uskomuksineen ja jokapäiväisine tapoineen.

Juonen ja kerronnan rakenne on todella mielenkiintoinen, sillä se ei noudata perinteistä kaavaa. Tarina liikkuu kahdessa ajassa pitkinä jaksoina eikä esimerkiksi vuorotellen aikajanalta toiselle. Yhtä päähenkilöä ei ole, vaan kokonaisuus hahmottuu ison joukon kokemusten kautta. Siihen jää myös harkittuja aukkoja, joiden ansiosta lukijan mielessä pyörii jatkuvasti kysymykiä. Tarinaa kerrotaan monipuolisista ja mielenkiintoisista näkökulmista; joukosta löytyy siirtokunnan asukkaiden lisäksi muunmuassa nunna, murhasta tuomittu syytön vanki, seksirikoksiin syyllistynyt laitossiivooja, armeijan virkamies ja FBI-agentti. Vaikka henkilöitä on paljon, he erottuvat selkeästi toisistaan ja heistä jokainen tuo tarinaan oman vivahteensa ja selkeästi toisista erottuvan, kiinnostavan näkökulman. Henkilökuvauksessa korostuu se, millä tavalla henkilöt ajattelevat. minkä ansiosta he tulevat ihmisinä hyvin tutuiksi ja tuntuvat todella aidoilta ja kokonaisilta. 

Kiehtovan aihepiirin ja monipuolisen henkilökaartin lisäksi romaani on temaattisesti hätkähdyttävän rikas. Se esittää alusta lähtien useita eettisiä kysymyksiä. Mitä ihmiselle tai luonnolle saa tehdä tieteen nimissä? Jos ihminen tekee jotain hirveää ja yleisesti tuomittavaa kuten väkivaltarikoksen, menettääkö hän automaattisesti osan inhimillisistä oikeuksistaan? Tekeekö rikollinen tausta tällaisesta hyvin arvaamattomasta tieteellisestä kokeesta eettisemmän? Ihmisen ja luonnon suhde nousee isoksi teemaksi, ja sen myötä myös pohdinta ihmisen toiminnan roolista tässä suhteessa. Romaani muistuttaa monella tavalla siitä, mitä voi tapahtua, jos ihminen uskoo sokeasti hallitsevansa kaikkea ympärillään tai olevansa oikeutettu valtaan. Toisaalta herää myös ajatuksia siitä, millä tavoin ihminen aliarvioi oman toimintansa seurauksia erilaisissa tilanteissa.

Myös ihmisten keskinäisiä suhteita käsitellään kiinnostavalla tavalla. Merkittäväksi teemaksi nousevat totuuden ja valheen raja, salailun vaikutukset ja erilaiset huijaamisen ja hyväksikäyttämisen muodot ja vivahteet. Asioita ei esitetä mustavalkoisesti vaan lukija tönäistään ihmisyyteen liittyvien ristiriitojen eteen niin, että on lähes välttämätöntä tarkastalla omia uskomuksiaan ja asenteitaan. 

Spekulatiivisten elementtien tarkastelu puolestaan saa pohtimaan järjen ja tunteen iänikuista kamppailua. Henkilöt kohtaavat paljon asioita, joita he eivät pysty aikaisempien kokemustensa ja tietojensa avulla täysin selittämään, ja kullakin on oma tapansa käsitellä tätä kokemusta.

Croninin kieli on rönsyilevää, kuvailevaa ja ajoittain jopa runollista. Tyyliä ei ole siloteltu tai leikattu nykyaikaiselle romaanikerronnalle tyypilliseen tapaan, mikä tekee tekstistä elämänmakuista ja samalla henkilöistä omalla tavallaan todellisemman tuntuisia. Ymmärrän, miksi tyyli saattaa tuskastuttaa osaa lukijoista, mutta minut se imaisee täysin mukaansa. Lukiessani minusta tuntui siltä kuin olisin kellunut veden päällä jossain toisessa, ihmeellisessä paikassa, josta en halua lähteä pois. Croninin tyylilliset valinnat korostavat teoksen muita ominaisuuksia upealla tavalla, minkä takia ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Seuraavan kerran kun luen tämän sarjan uudelleen, kirjoitan myös lukupäiväkirjapostaukset, jotta voin jakaa spoileripitoiset pohdintani siitä. Minussa heräsi paljon ajatuksia ja tunteita, joita on todella vaikeaaa sanoittaa paljastamatta yksityiskohtia sisällöstä. Ensimmäinen siirtokunta on ehdottomasti yksi hienoimista lukemstani kirjoista, ja toivoisin sen saavan enemmän huomiota osakseen spekulatiivisen fiktion lukijoiden keskuudessa. Olen varma, että luen koko trilogian uudestaan ja uudestaan koskaan kyllästymättä.

5/5

Prince of Thorns - Mark Lawrence

Prinssi Jorg elää vain yksi asia mielessään: hän haluaa kostaa kreville, joka on vastuussa hänen äitinsä ja veljensä väkivaltaisesta kuolemasta. Jorg on paennut isänsä hovista ja kiertänyt valtakuntaa jo vuosia etsien tilaisuutta päästä käsiksi viholliseen. Hänellä on seuranaan joukko sotilaita ja hylkiöitä, jotka ovat valmiita seuraamaan häntä jokaiseen taisteluun, jokaiseen mielettömään veritekoon, jokaiseen mahdolliseen ansaan. Tämän pelätyn joukon matka saa yllättäen uuden suunnan, kun Jorg alkaa haaveilla koko mantereen hallitsemisesta. Kostonhimo antaa tilaa tälle unelmalle, mutta onko kyseessä puhtaasti prinssin oma tahto? Ohjaako joku tai jokin hänen toimintaansa? Mikäli näin on, mikä on Jorgin todellinen kohtalo?

* * *

Prince of Thorns jäi mieleen ensimmäisen kerran karmivan kantensa vuoksi. Nuori mies seisoo ruumiiden päällä, joiden kaikkien läpi on isketty miekka, melko säväyttävää, eikö? Fantasiakirjallisuudessa tulee vastaan kaikenlaista, mutta tämä hätkähdytti sen verran, että jäin joksikin aikaa vain tuijottamaan kantta. Sitten luin takakansitekstin, joka sinetöi päätöksen: tämä kirja pitää lukea, mieluiten pian. Kun sitten ryhdyin kirjaa lukemaan, päätös osoittautui erittäin hyväksi. Prince of thorns todella erottuu joukosta ja lähestyy genreä omaperäisesti.

Pelkästään päähenkilö tekee kirjasta poikkeuksellisen. Jorg on vasta 14-vuotias, mutta hänellä on jo sotilaan taidot ja joukko miehiä hallittavanaan. Vielä tätäkin hätkähdyttävämpää on viha, joka hallitsee Jorgin kaikkea toimintaa. Hänen vihassaan on sellaista voimaa, jota kohtaa yleensä vain aikuisilla, paljon vääryyttä kokeneilla henkilöillä. Kun lukee sellaisesta tunteiden ja ajatusten vääristymästä teini-ikäisen pään sisältä käsin, tulos on hurja. Jorg purkaa vihaansa joka puolelle. Hän tappaa ja kiduttaa viattomia, pilkkaa, houkuttelee ihmisiä ansoihin, riitelee tovereidensa kanssa ja hautoo jatkuvasti väkivaltaisia suunnitelmia kreivin tappamiseksi ja isänsä vallan anastamiseksi. Hänen vihansa on kyllä ehdottomasti ymmärretävää, mutta se korostuu kautta romaanin niin, että muille teemoille ja henkilöille jää melko vähän tilaa. Toivoin kuulevani enemmän Jorgin kumppaneista ja tapahtumista, jotka ovat johdattaneet heidät Jorgin luo. Esimerkiksi Makin, sotilas joka niitti mainetta jo kuninkaan hovissa, jätti tehtävänsä seuratakseen prinssiä kostoretkelle. Miksi mies, jolla on kaikki mahdollisuudet menestyä, vaarantaa kaiken vihastuneen lapsen vuoksi? Entä yhteiskunnan hylkiöt, jotka ovat osa Jorgin joukkoa? Mitä heille tapahtui ennen kuin he joutuivat selleihin mätänemään? Millaisia persoonia he ovat? Tällaisina henkilöt jäävät harmittavan ohuiksi.

Lawrence esittelee lukijalle todella kiinnostavan yliluonnollisen maailman. Kaikenlaiset aaveet, henget ja taikuuuden avulla vaikuttaminen saavat tosiaankin uuden merkityksen tässä tarinassa. Prince of thorns on tälläkin alueella pelottava. Värisin useita kertoja lukemisen aikana. Ihailen Lawrencin taitoa luoda tietynlainen tunnelma, tässä tapauksessa se on synkempi kuin marraskuinen yö. Kaikkien tapahtumien yllä roikkuu pahaenteisyyden paino. Jokin hirveä tuntuu vaanivan jossakin lähellä mutta silti tavoittamattomissa. Jos haluaa pelotella itseään, kannattaa lukea tämä.

Juonen suhteen mielipiteeni on kaksijakoinen. Kirja on lyhyt eeppiseksi fantasiaksi: vain reilut 300 sivua. Minun painokseni on myös pienempi kuin suomalaiset pokkarit, minkä perusteella voisi kuvitella kirjan olevan nopealukuinen. No, olin väärässä. Kuvittelin lukevani tämän helposti kahden viikon sisällä, mutta lukemiseen meni vähintään kaksinkertainen määrä aikaa. Teksti on tiheää, joten sitä mahtuu paljon pienellekin sivulle. Vielä merkittävämpi tekijä on juonenkulku. Tapahtumat etenevät enimmäkseen hyvin rauhallisesti ja välillä jopa pysähtyvät kokonaan, minun makuuni vähän liian pitkäksi aikaa. Toisinaan taas liikutaan niin nopeasti tilanteesta toiseen että hengästyttää. Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei painotu tapahtumiseen ja toimintaan, ei ollenkaan. Se ei ole minusta huono ratkaisu, mutta ei myöskään toimi aukottomasti. Jotain parannettavaa Lawrencilla siis on.

Prince of thorns on kiinnostava trilogian avausosa, joka puutteistaan huolimatta erottuu kirkkaasti joukosta. Suosittelen sitä erityisesti sellaisille lukijoille, jotka pitävät haastavista henkilöistä ja voimakkaista tunnelmien kuvauksista. Jos fantasia on vieras genre, kehotan lukemaan ennen tätä jotain perinteisempää. Tämä tarina ei varmasti ole kaikkia varten.

4/5

Vitsaus - Guillermo del Toro & Chuck Hogan

New Yorkin kansainväliselle lentokentälle laskeutuu lentokone, joka pimenee mystisesti laskeutumisen jälkeen. Lennon henkilökuntaan ei saada radioyhteyttä eikä matkustamossa havaita liikettä. Kun viranomaiset pääsevät koneen sisäpuolelle, he huomaavat, että lähes kaikki matkustajat ovat kuolleet. Tarttuviin tauteihin erikoistunut biologi Ephraim Goodweather ja hänen työryhmänsä kutsutaan tutkimaan näitä kalpeita, verettömiä ruumiita. Tutkimukset eivät kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, sillä sekä henkiin jääneet matkustajat että kuolleiden matkustajien ruumiit katoavat yllättäen. Selvittäessään tilannetta Ephraim ja hänen työparinsa kohtaavat vanhan ja yksinäisen Abraham Setrakianin, joka vakuuttaa voivansa auttaa heitä pelastamaan New Yorkin tältä yliluonnolliselta hyökkäykseltä, jonka uhka on ollut olemassa jo vuosisatojen ajan.

* * *

Vitsaus alkaa melko lupaavasti. Salaperäisen, kuolemanhiljaisen lentokoneen ympärille syntyvä viranomaisten kireä härdelli herättää mielenkiintoa ja vetäisee lukijan nopeasti sisään romaanin maailmaan. Hyvä alku kuitenkin kuihtuu nopeasti useiden kerronnallisten ongelmien vuoksi.

Niin kuin varmaan arvaatte, kysymys on vampyyrien hyökkäyksestä. Tai pikemminkin yhden ikivanhan ja voimakkaan vampyyrin hyökkäyksestä: viruksesta, joka muuttaa tartunnan saaneet verenhimoisiksi, kaljuiksi ja mielettömiksi hirviöiksi, jotka ovat kadottaneet täysin inhimillisyytensä. Hyökkäyksen taustalla on vakavasti sairas, ökyrikas liikemies, joka ei halua antautua kuolemalle. Sitä, miten tämä liikemies arvelee voittavansa kuoleman levittämällä ympärilleen tappavan viruksen, ei selitetä eikä edes sivuta koko romaanin aikana. Tästä pääsenkin syventymään ongelmiin ja kömpelyyksiin, joita tässä romaanissa riittää tuskastuttavan paljon.  

Tämä tarina ei tahdo päästä asiaan, ei sitten millään. Hyvän alun jälkeen juoni hidastuu huomattavasti ja jää junnaamaan paikalleen pitkiksi ajoiksi, toistuvasti ja turhaan. Mitä pidempään Vitsausta luki, sitä enemmän tuntui kuin olisi yrittänyt uida liisterimeressä. Kestää tolkuttoman kauan ennen kuin lukijalle selvin sanoin ilmaistaan, mistä on kysymys ja mitä tekemistä Abraham Setrakianilla on tämän kaiken kanssa. Setrakian tosiaan tietää, että lentokoneeseen on hyökännyt vampyyri, strigoi, läpeensä paha olento, joka ajattelee vain ja ainoastaan verta, tappamista ja mahdollisimman monen ihmisen tartuttamista. Vampyyrit lisääntyvät kovaa vauhtia ja onnistuvat olemaan iljettäviä ja melko pelottaviakin. Harmillista on, että niitä ei kuvailla riittävän tarkasti, jotta ne olisivat niin pelottavia kuin ne yrittävät olla. Romaanin paras osuus on siitä huolimatta tämä slaavilainen mytologia, johon romaanin käsitys vampyyreista perustuu. Ne, jotka pitävät 2000-luvun vampyyrifiktiota liian romantisoivana, saattaisivat pitää tästä ratkaisusta enemmän. Minun makuuni se on kuitenkin liian mustavalkoinen. Vampyyrit esitetään absoluuttisena pahuutena, eikä tätä pahuutta kyseenalaisteta tai pohdita sen enempää missään vaiheessa. Nämä vampyyrit ovat hirviöitä ja sillä siisti. Minusta tällainen ehdottomuus on vähän tylsää.

Toinen ratkaiseva tekijä on ohut henkilökuvaus. Edes päähenkilöiden (Ephraimin, Setrakianin ja sen kukahan-se-nyt-olikaan- liikemiehen) persoonista ja elämäntilanteista ei anneta syvempää kuvaa. Heille annetaan titteli tai rooli, jota he tarinassa esittävät, mutta heihin on todella vaikea muodostaa emotionaalista sidettä. Henkilökuvaus antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kerrotaan, että Ephraim on eronnut ja että hänellä on vaikea suhde entiseen vaimoonsa. Miksi? Millainen heidän avioliittonsa oli? Miksi he erosivat? Millä tavalla heidän ongelmansa muistuttavat itsestään? Kerrotaan, että Setrakian on ollut tekemisissä vampyyrien kanssa pitkin elämäänsä, mutta näistä tilanteista annetaan vain muutama lyhyt, ulkokohtainen esimerkki, jotka eivät onnistu herättämään lukijassa kovin voimakkaita tunteita. Mistä Setrakian on hankkinut kaiken vampyyreihin liittyvän tiedon? Miksi? Miltä hänen tietämyksesnä hänestä itsestään tuntuu? Onko siitä aiheutunut ongelmia muille kuin hänelle itselleen? Mikä muu hänen persoonaansa määrittää? Entä kuka tämä mystinen, ilkeä liikemies on? Miksi hän haluaa ehdottoamasti pysyä elossa? Arveleeko hän parantuvansa vampyyrien avulla? Kuinka hän löysi tämän vahvan vampyyrin? Mitkä hänen perimmäiset motiivinsa ovat? Voisin listata näitä avoimeksi jääneitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Sen sijaan sivuhenkilöiden parissa kulutetaan niin paljon aikaa, että mukaan mahtuu joitakin kummallisia yksityiskohtia, joilla ei tunnu olevan merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun on todella vaikea ymmärtää ratkaisuja, joihin kirjailijat ovat päätyneet. Miksi he ovat jättäneet lukija tällä tavalla tyhjän päälle?

Kolmas ominaisuus, joka enimmäkseen nauratti, oli tarinan tunnelmaan nähden varsin huoleton kieli ja epämääräiset kuvaukset. Ajattelin jatkuvasti, että Del Toro ja Hogan eivät uskalla mennä yksityikohtiin. He panttaavat panoksia, pidättelevät tunteitaan aivan kuin he yrittäisivät ajaa autolla eteenpäin peruutusvaihde päällä. Romaani lisäksi pulppuaa huvittavia, kuluneita ilmaisuja. Esimerkiksi, kun yksi henkilöistä menee tutkimaan lentokonetta kymmenien ja taas kymmenien ruumiiden keskelle pilkkopimeään ja kompuroi, hän "kaatui niin että kolahti". Nuo neljä sanaa (tai neljä suunnilleen vastaavaa sanaa) pilaavat aavemaisen tunnelman ja juuri kehittyneen jännityksen. Samantapaisia kielellisiä valintoja on romaanissa häiritsevän usein.

Vitsauksesta ei jäänyt kovin hyvä mielikuva. Sen asetelma ja paranormaalin maailman idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta sen kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä. Tämä kirja ei pelottanut minua, ei kauhistuttanut eikä kuohuttanut niin kuin toivoin sen tekevän. Tarina jatkuu vielä kahdella osalla, mutta en aio koskea niihin ainakaan ihan lähiaikoina.

2/5

Ai niin - olen nähnyt jonkun vertaavan tätä Justin Croninin Ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos joskus samaan vertaukseen törmäätte ja mietitte, kumman lukisitte, niin valitkaa hetkeäkään epäröimättä Ensimmäinen siirtokunta. 

Romaanihenkilöiden jäljillä(1/2015): The lonely Ophi

Mistä on kyse: Romaanihenkilöiden jäljillä -haasteen ensimmäinen postaus. Lisätietoa löydät haasteen omalta sivulta.

* * *

• Henkilön nimi: Alex
• Kirja/sarja: Touch of Death
• Kirjailija: Kelly Hashway
• Teema: 7. Henkilö, jota kohtaan tunnen myötätuntoa

Valitsin monista teemaan sopivista henkilöistä Alexin, yhden Touch of Death -trilogian tärkeimmistä sivuhenkilöistä. Alex on nuori Ophi, kolmannentoista horoskooppimerkin alla syntynyt Medusan jälkeläinen, jolla on kyky herättää kuolleet henkiin. Hän on kaikin tavoin sympaattinen: lämmin, hauska, huolehtivainen ja uskollinen. Jos jokainen teini-ikäinen tyttö tapaisi Alexin kaltaisen pojan, maailma olisi paljon parempi paikka. Mutta tuntemani myötätunnon perimmäinen syy on hänen vanhemmissaan.

Alexin vanhemmat johtavat syrjäistä, salaista Ophi-koulua, jonka tehtävä on auttaa nuoria Opheja hallitsemaan voimiaan. He ovat kuitenkin niin keskittyneitä ammattiinsa ja omiin kykyihinsä, ettei heiltä jää aikaa ja rakkautta pojalleen. Isä on pettynyt poikaansa, koska tämä ei halua käyttää voimiaan saadakseen valtaa. Äiti on sydämeltään kylmä ja itsekeskeinen, ja pohjimmiltaan kiinnostunut enimmäkseen itsestään ja mahdollisuuksistaan voittaa Hades, joka puolestaan haluaa pyyhkäistä Ophit maailmankartalta.

Poissaolevien vanhempien vuoksi Alex tuntee yksinäisyyttä ja kokee usein olevansa ulkopuolinen. Eristäytyneisyyden tunnetta lisää se, että ihmiset ovat hengenvaarassa Ophien läheisyydessä. Alex on siis kasvanut erillään muusta maailmasta seuranaan vain muutama nuori Ophi ja joukko aikuisia, joista yksikään ei kykene tarjoamaan hänelle sitä henkistä tukea, jota hän tarvitsisi.

Pidän Alexista henkilönä erityisesti siksi, että hän ei alistu vanhempiensa tahtoon. Vaikeasta tilanteesta huolimatta hän jatkaa yrittämistä, pitää kiinni arvoistaan ja hyvyydestään. Hänen henkilöhistoriansa myös osoittaa sen, että aikuiset eivät välttämättä ole kaiken hyvän alku ja juuri; että lapsissa ja nuorissa on voimaa aikuisten asenteista ja valinnoista huolimatta. 

Tässä tiivistetyt ajatukseni Alexista. Arvelen, että suurimmalle osalle tämä kirjasarja on tuntematon. Suosittelen trilogiaa erityisesti sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita kreikkalaisesta mytologiasta tai mytologiaan perustuvasta fantasiasta yleensä. Lopuksi vielä linkit sarjaan kuuluvien kirjojen arvosteluihin:

Touch of death - Kelly Hashway (Touch of death #1)

Stalked by death - Kelly Hashway (Touch of death #2)

Face of death - Kelly Hashway (Touch of death #3)

Face of death - Kelly Hashway

Kevätkiireiden keskellä päästän itseni helpommalla ja kopioin englanninkielisen arvosteluni tänne.

* * *

Face of death is the last book of the series so the review contains some spoilers.

If I should describe Face of death with one word, the word would be profound. It's deeply emotional, rich in themes and the events are touching and sometimes heart-breaking. Face of death made me speechless for a long time and is definitely one of the best YA novel's I've read.

The plot is great in every possible way. It's deep, interesting, surprising and keeps the reader in suspense from the first page to last. Jodi and her Ophi friends are in Tartarus, also in hell, where Hades tortures them hour after hour. The torture is both physical and psychological, which is one of the best and deepest part of the book. Kelly shows that there are many ways to torture and many ways to respond it. Hades makes the Ophi relive the worst moments of their lives and forces them to face their mistakes all over again. Jodi carries a huge guilt with her and there are plenty of terrible memories that haunt her, so she suffers a lot. The descriptions of the moments of torture are breath-taking and amazingly emotional. And still, all the pain inside her, Jodi keeps fighting for Alex and for her friends, her new family. I'm so proud of that girl, wow. She wants to find a way the get them all away from the underworld, but it's difficult. She decides to try to raise the human part of her soul she killed when she drank Medusa's blood. In the process she faces the choices she has made in her past, and has to make new even harder choices, too. She has to find out what she wants, who she's been and who she wants to become. It's amazing to read about how she grows as a person and is capable of showing love even when she is the one who suffers the most. And Alex, the loving, strong, understanding Alex who is always there for her. Alex, I'll love you forever. And then Lexi and her sarcasm. There's a character with a talent of words.

The descriptions of the underworld are... There are no words to tell you, you have to read the book and see how well the world is built and written. The language is so vivid it feels like you were there and saw and felt the same the Ophi do. The underworld is a terrifying, sad, desperate place. I loved how detailed the underworld was, even though it made me cry more than once. Kelly's imagination is something beyond awesome.

One of the things I loved the most about the novel was the feeling of hope. Even though the characters are suffering, feeling guilt and terror, they have hope. And that's the unbreakable kind of hope that keeps you alive and helps you to find the solution. Face of death is a story about suffering but it's also a story about love, loyalty, forgiveness, faith and survival. It reminds us of one of the most important truths of life: we all make mistakes and sometimes find it hard to live with our past, but we can become better with the help of the ones we love and who love us back. We fall, but we rise, too, and we are able to change our future. And these are only few things the novel reminded me of.

This book has so much to give and it's a perfect ending to the series I love from the bottom of my heart. It's an emotional ride, but in the end of it you'll have a chance to see something has healed inside you. And I think that's feeling worth of few tears.

5/5 !! Love it, forever <3

Stalked by death - Kelly Hashway

Ensimmäinen ajatukseni tämän lukemisen jälkeen oli "Kelly, rakastan sinua!". Olin odottanut romaania kovasti kahdesta syystä: siksi, että sarjan ensimmäinen osa jäi raastavan jännittävään kohtaan ja siksi, että kyseessä on blogituttuni kirjoittama teos. Kelly ei todellakaan tuottanut pettymystä: Stalked by death sai minut pidättämään hengitystäni useita kertoja ja palasi säännöllisesti mieleeni vielä viikkoja lukemisen jälkeen. Katsotaan, saanko nyt kirjattua ylös sen herättämät ajatukset.

Romaani alkaa siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa, Touch of death, jäi. Suosittelen lukemaan arvostelun, jonka kirjoitin siitä, jotta ymmärrätte, mistä tässä postauksessa puhun.

Jodi on nyt vastuussa Ophien koulusta ja siitä, että Hades on tyytyväinen heidän toimintaansa. Tilanne on vaikea, sillä vain yksi Ophi on halukas liittymään Jodin ja hänen ystäviensä joukkoon: järjettömän komea ja itsevarma Chase, jonka läsnäolo uhkaa pilata Jodin ja Alexin suhteen. Jodi elää siis yhtä aikaa Hadesin painostuksen ja ihmissuhdesotkujen aiheuttaman hämmennyksen alla. Harvinaisen tukala tilanne.

Kirjailija kuvailee osuvasti Jodin ahdinkoa ja sen vaikutusta sekä häneen että hänen ystäviinsä. Jodin tunteet välittyvät tekstistä voimakkaina ja todellisina, jotenkin hyvin elämänmakuisina. Stressistään huolimatta hän huomioi Alexia ja osoittaa tälle rakkauttaan parhaansa mukaan. Jodi kasvaa romaanin aikana ja hyvä käsitykseni hänestä vahvistuu loppua kohden. Hänen äänensä kuuluu tässä teoksessa yhtä selkeästi kuin ensimmäisessä, ellei jopa selkeämmin. Hän joutuu tilanteisiin, jotka ovat varmasti jokaiselle tuttuja: joku tulee paikalle väärään aikaan, hän ei osaa ilmaista itseään niin kuin haluaisi, väärinkäsitykset seuraavat toisiaan... Elämä on oikeasti joskus sellaista. Oli myös mielenkiintoista saada lisää tietoa hänen voimistaan, jotka riistäytyvät käsistä ja alkavat toimia itsekseen.

Minua hämmästyttää, kuinka paljon Kelly pystyy kertomaan suhteellisen lyhyessä romaanissa. Stalked by death on erittäin toimintapainotteinen, mutta siitä huolimatta henkilöiden kehitys ei jää sivuosaaan. Alexista tulee esiin uusia puolia ja hänen roolinsa tapahtumien kulussa on suurempi. Hänen nuiva suhtautumisensa Chaseen on minusta luonnollista - suoraan sanoen pelkäsin, että hän menettää lopullisesti hermonsa ja jättää Jodin. Alex joutuu todella koville, mikä tuntui minusta pahalta. Olin monta kertaa vähällä itkeä hänen puolestaan.

Ja sitten Chase. Salaperäinen, ärsyttävä, liian hyvännäköinen Chase. Hänestä ei pitkään aikaan ottanut selvää, onko hän lintu vai kala - hän väittää välittävänsä Jodista, mutta hänen käytöksensä ei osoita sitä. Chase herätti minussa voimakkaita tunteita, jotka vaihtuivat hämmennyksestä raivoon. Kelly on tehnyt hyvää työtä hänen kanssaan, sillä hän muistuttaa siitä tosiasiasta, että sellaisia ihmisiä oikeasti on. Manipulatiivisuus ja vallanhimo eivät ole hyvä yhdistelmä, ja sen tämä teos saa tosiaankin tuntemaan.

Vaikka Jodi vaistoaa, ettei Chaseen voi luottaa, hänen on lähes mahdotonta päästä Chasesta irti, koska hänen verensä reagoi poikaan. Jodi ei voi hallita reaktioitaan ja niiden seurauksia kovasta yrittämisestä huolimatta. Kun Chase koskettaa häntä, hänestä tulee voimakkaampi kuin yhdestäkään Ophista aikaisemmin. Kaiken lisäksi tämä erikoinen veren kiehuminen tuntuu vastustamattoman hyvältä. Jodin tunteet ovat vähän ajan kuluttua täysin sekaisin: hän rakastaa Alexia, mutta Chase voisi auttaa häntä voittamaan Hadeksen, joka odottaa tilaisuutta tuhota Ophit. Hänen sisäinen kamppailunsa tuodaan esille yksinkertaisten ja realististen tapahtumien kautta. Sydämeni hakkasi koko ajan normaalia kovempaa, kun jännitin, mitä seuraavaksi tapahtuu - toisin sanoen, millaiseen vaaraan Jodi joutuu seuraavaksi. Hän muunmuassa herättää kuolleita tietämättään ja joutuu taistelemaan useita zombeja vastaan yhtä aikaa. Jo tämä on pelottavaa, mutta paljon pahempaa on tulossa.

Kellyllä on käsittämättömän hyvä ja nerokas mielikuvitus, joka loistaa juuri romaanin fantasiaelemmenteissä. En olisi osannut odottaa näin jännittävää, koskettavaa ja pelottavaa lopputulosta. Olin useampaan kertaan vakuuttunut, että tästä Jodi ei enää selviä. Juoni yllättää ja pitää otteessaan loppuun asti. Minun piti laskea kirja välillä käsistäni siksi, että oli pakko vetää henkeä. Tarina veti minut voimakkaasti sisäänsä.

Myös kieli on elävää ja hyvin sujuvaa. Kuvailua on sopivasti oikeassa kohdassa, ja Kelly osoittaa jälleen taitonsa sanoa paljon vain muutamalla sanalla. Hän osaa ajatella nuoren ihmisen tavoin aliarvioimatta lukijaa.

Viimeiseksi on mainittava romaanin loppu. Se on huikea ja yllätti ainakin minut. Olen iloinen, että sarjan viimeinen osa julkaistaan muutaman viikon sisällä, sillä palan halusta tietää, selviääkö Jodi irti Hadesin kynsistä ja mitä muille henkilöille tapahtuu. Luulen, että viimeistään trilogian loppu saa minut itkemään.

5/5