Kuukauden klassikot (2): Kolme sisarta - Anton Tsehov

Kolme sisarta kertoo nimensä mukaisesti kolmesta siskoksesta, jotka kaikki ovat onnettomia ja jollain tavalla tyytymättömiä elämäänsä. Olga raataa opettajana, Maria on kyllästynyt aviomieheensä ja Irina haikailee pienestä kaupungista takaisin Moskovaan. Näytelmän tapahtumat, joita on tsehovilaisittain hyvin vähän, mahtuvat kolmeen päivään, joiden välillä kuluu jonkin verran aikaa. Pääpaino on Marian nimipäivässä, josta näytelmä alkaa. Vieraiksi saapuu siskosten läheisimmät miestuttavat. He eivät ymmärrä naisten ilmaisemaa tuskaa sen paremmin kuin toisiaankaan. Miehet puhuvat jatkuvasti toistensa ohi. Kun joku heistä esittää vähänkin tunteellisen ajatuksen, toinen heittää asian vitsiksi ja keskustelu muuttuu moneen kertaan järjettömäksi. Vaikka näytelmässä ei tapahdu juuri muuta kuin keskustelua, se kuvaa hyvin aikansa yhteiskuntaa ja henkilöiden välisiä suhteita, jotka eivät lopulta ole kovin yksinkertaisia.

Unelmat ja tuska, joka syntyy kun ne jäävät toteutumatta, ovat tärkeimpiä teemoja tässäkin näytelmässä (vrt. Nukkekoti). Näytelmän naiset pohtivat paikkaansa maailmassa ja asemaansa suhteessa miehiin ja toivovat kovasti löytävänsä elämäänsä jotakin mielekästä, merkittävää tekemistä. Miehet puolestaan painivat kiellettyjen tunteiden ja taloudellisten ongelmien kanssa. Alussa elävä toivo kuihtuu loppua kohden ja monen henkilön kohtalo on traaginen. Henkilöiden elämä muuttuu yhä ikävämmäksi ja heidän sielunmaailmaansa värittää yhä voimakkaampi epätoivo. Heidän sanoissaan leijuu väistämättömyyden tuntu, voimattomuus elämän edessä. Juonettomuus korostaa suorille urille kangistunutta elämää ja jäädäkseen tullutta melankolista mielentilaa.

Tsehovin tapa käyttää kieltä viehättää minua. Näytelmän kieli onnistuu säilyttämään voimansa olematta liian tunteilevaa ja kiemuraista. Minulle jäi myös tunne jostakin sanomattomasta, jostakin kipeästä jolle kukaan henkilöistä ei löydä sanoja mutta jonka he kaikki tuntevat sisimmässään. Ja kuitenkin he sanovat kaiken tarpeellisen.

Kolme sisarta on vasta toinen lukemani venäläisen kirjailijan teos, mutta minusta tuntuu että olen tykästymässä niihin toden teolla. Se jätti minulle samantapaisen vaikuttuneen tunteen kuin Rikos ja rangaistus viime vuonna. Tässä on jotakin sellaista, mitä en osaa selittää, pukea sanoiksi, ja olen kiinnostunut ottamaan siitä selvää muiden venäläisten teosten avulla. 

4/5

Kuukauden klassikot (1): Nukkekoti - Henrik Ibsen

Nukkekodista oli vaikeaa kirjoittaa paljastamatta sen keskeisiä tapahtumia, joten jos haluaa välttää paljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Haastavaa oli myös näytelmän arvioiminen. Se on tekstilajina aivan erilainen kuin romaani, eikä se pääse täysin oikeuksiinsa luettuna. Nukkekoti teki vaikutuksen ja herätti ajatuksia, mutta luulen että sen suurin voima piilee kuitenkin esityksessä. 

Nukkekoti on näytelmä Norasta ja Helmeristä, joiden avioliiton epäsuhtaisuus puskee väkisin esiin muutaman yksinkertaisen tapahtuman seurauksena. Nora saapuu kotiinsa sylissään kasa joululahjoja, jotka hän on ostanut miehensä rahoilla. Helmer ilmaantuu paikalle ja yrittää keskustella vaimonsa kanssa rahasta. Nora suhtautuu jouluun lapsenomaisen innostuneesti eikä kuule lainkaan viestiä, jonka Helmer yrittää lepertelynsä takaa hänelle välittää. Heidän keskustelunsa ei muistuta kahden aikuisen välistä kommunikointia vaan pikemminkin 'viisaan aikuisen' ja 'hupsun lapsen' välistä sananvaihtoa. Noran lapsellisuus tulee uudestaan esiin, kun hän saa yllättäen vieraakseen vanhan ystävänsä rouva Linden. Rouva Linde on kokenut kovia ja hakee selvästi ymmärrystä ja tukea Noralta, joka kuitenkin siirtyy nopeasti omiin kuulumisiinsa ja jää sinne. Nora johdattelee keskustelun 'kauheaan' salaisuuteen, jota hän ei kuitenkaan suostu paljastamaan aidosti huolestuneelle ystävälleen. Joulurauhaa rikkovat myös perhetuttava tohtori Rank ja salaperäinen asianaja Krogstad, jotka vierailevat Noran ja Helmerin luona useita kertoja. Näiden vierailujen aikana käydyt keskustelut herättävät kysymyksen siitä, mitä tässä ulospäin niin sievässä ja onnellisessa kodissa on todella tapahtunut. Loppuun asti saa jännittää, kestääkö Noran ja Helmerin avioliitto asioita, jotka joulun pyhinä selviävät. Loppuratkaisu yllättää ja on ehkä koko näytelmän paras osa.

Nukkekodin dialogi on niin ilmaisukykyistä, että ajoittain unohtaa lukevansa näytelmää. Henkilöt ovat moniulotteisia ja käsitys heistä muuttuu tapahtumien myötä. Esimerkiksi Helmer vaikuttaa aluksi järkevältä ja kärsivältä mieheltä, joka on täysin hurmaantunut kauniiseen mutta hölmöön vaimoonsa. Tapahtumien edetessä hänestä tulee esiin uusia puolia: käy ilmi, että Noran henkinen kasvu on seisahtunut suurimmaksi osaksi siksi, että hänen miehensä on pitänyt häntä kykenemättömänä kasvamaan ja muuttumaan. Helmer ei ole antanut Noralle tilaa elää ja kasvaa ihmisenä vaan on sitonut tämän kotirouvan rooliin. Nora on alistunut miehen tahtoon ja unohtanut, että ihmisellä on oikeus ajatella myös omaa onnellisuuttaan. 

Kirjailija on tehnyt sekä älykkään että rohkean valinnan sijoittaessaan näytelmän tapahtumat jouluun. Jouluun liittyy paljon perinteitä ja sen halutaan sujuvan iloisesti ja rauhallisesti samaan tapaan kuin Nora ja Helmer haluavat näyttää onnellisilta sekä muiden ihmisten että toistensa silmissä - hinnalla millä hyvänsä. Epätavallinen, rauhattomaksi muuttunut jouluaatto on kiinnostava symboli heidän rakoilevalle avioliitolleen ja muistuttaa siitä, että joulukin on osa elämää eikä voi siksi sujua aina suunnitelmien mukaan.

Keskeisimmiksi teemoiksi rakentuvat yksilön toiveet, identiteetti ja velvollisuudentunto. Unelmat ja reaaliteetit eivät kohtaa, mistä aiheutuvan kriisin Nora ja Helmer ovat taitavasti kätkeneet ja kieltäneet. Vaikka kirjoittamisajankohdan yhteiskunta värittää näytelmää voimakkaasti, näytelmän sanoma on universaali. Kuka tahansa voi joutua kohtaamaan samat tosiasiat kuin Nora ja Helmer. Mutta kuinka monella riittää rohkeutta taistella paremman elämän eteen?

4/5

Tartuffe - Moliére

Tähän mennessä lukemistani näytelmistä tämä on ehdottomasti paras. Mies nimeltään Tartuffe (suomeksi teeskentelijä) esiintyy hurskaana, köyhänä miehenä päästäkseen varakkaan Orgonin taloon asumaan ja huijatakseen tämän omaisuuden itselleen. Tartuffe hurmaa Orgonin lähipiirin lähes kokonaan, minkä vuoksi vaaditaan useampi koominen tapahtumaketju, ennen kuin hänen viehävätysvoimansa alkaa rakoilla.

Näytelmiä on vaikeaa arvostella paljastamatta kaikkea niistä, mutta yritän kuitenkin sanoa jotakin.

Tartuffen huumori on toimivaa ja perustuu henkilöhahmojen tyypittelyyn. Tämä tyypittely vie näytelmältä myös uskottavuutta, sillä henkilöt eivät ole ristiriitaisia tai muutenkaan monimutkaisia vaan edustavat yhtä piirrettä, esimerkiksi tyhmyyttä, hyväuskoisuutta tai ylpeyttä. Kovin syvällistä yhteyttä henkilöihin ei siis saa. Minua kuitenkin ilahdutti kritiikki ja pilkka varakkaita kohtaan; tämä pilkka tuli esiin parhaiten siinä, että talon naispalvelija toimi koko ajan järjen äänenä ja sai todella jotakin aikaan.

Lukiessani ajattelin taas kerran, että näyttämöllä pääsisi käsiksi tämän teoksen ytimeen. Jotakin vain puuttuu, kun lukee esitettäväksi tarkoitettua tekstiä. Teksti jää etäiseksi, vaikka viihdyttääkin taitavasti.

Annan Tartuffelle 2,5/5 tähteä

Kuningas Oidipus

Kuningas Oidipusta lukiessani huomasin ihmetteleväni, kuinka dramaattisia antiikin ajan kirjailijat ovat olleet. Näytelmän päähenkilön, Oidipuksen, tarina saa nykyajan saippuasarjat vaikuttamaan melko laimeilta; Oidipus pakenee ennustusta, jonka mukaan hän jonain päivänä tappaisi isänsä ja menisi naimisiin äitinsä kanssa. Paetessaan ennustusta kaikin voimin hän tietämättään toteuttaa sen. Toisaalta, jos jotakin tällaista kirjoittaisi tänä päivänä, ihmise luultavasti nauraisivat makeasti.

Vaikka ihmiskuvaus on jollain tavalla realistisempaa kuin Odysseiassa, se jättää henkilöt etäisiksi. Koska kyseessä on näytelmä, tapahtumien eläminen uudelleen ja henkilöihin samastuminen käy entistä vaikeammaksi. Juonikaan ei pahemmin sytytä, koska se ei johdata lukijaa selkeästi havaittavan moraalisen opetuksen äärelle tai anna kovinkaan paljon tilaa lukijan ajatuksille. Tässä näytelmässä ei ole tarpeeksi purtavaa.

Kokonaisuutena Kuningas Oidipus jättää jälkeensä jonkinlaisen tyhjyyden ja tylsyyden; se ei teoksena hetkauttanut minua oikein mihinkään suuntaan. Lopputulos on 2/5 tähteä.