Näytetään tekstit, joissa on tunniste rikoskirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rikoskirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Ensimmäinen murhani (Maria Kallio #1) - Leena Lehtolainen

Helsingin poliisissa sijaisuutta tekevän Maria Kallion kesä saa yllättävän käänteen, kun hän saa tutkittavakseen ensimmäisen murhatapauksensa.

Opiskelijakuoron tenori, Jukka Peltonen, löytyy kuolleena huvilan rannasta kesken kuoron harjoitusreissun. Pian selviää, että kyseessä on henkirikos. Kuorolaisten keskinäiset suhteet osoittautuvat monimutkaiseksi sotkuksi, joka vetää tutkintaa useisiin eri suuntiin. Lisäksi uhrista paljastuu useita epäilyttäviä seikkoja, jotka tarjoilevat motiivin toisensa perään.

Tapaus on Marialle haaste monella tavalla. Sekä uhri että osa epäillyistä on hänelle entuudestaan tuttuja. Lisäksi nuoren naisen asema poliisilaitoksella on huono koulutuksesta tai taidoista riippumatta. Maria on kuitenkin päättänyt ratkaista tapauksen ja näyttää kykynsä.

***

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja pääsi kuuntelulistalleni hetken mielijohteen seurauksena. Yksi vuoden tavoitteistani on tutustua syvällisemmin suomalaiseen rikoskirjallisuuteen, ja yhtenä kevätiltana mieleeni juolahti etsiä Lehtolaisen tuotantoa Storytelin valikoimasta. Sitä löytyi runsaasti. Maria Kallion tutkimukset tuntuivat luonnolliselta kohdalta aloittaa, sillä minulla oli siitä jo aikaisempaa kokemusta.

Ensimmäinen murhani on julkaistu vuonna 1993. Sen jälkeen sekä maailma että kirjallisuus ovat muuttuneet paljon. Mielenkiintoisinta minusta onkin juuri se, että romaani tarjoaa pienen ikkunan 90-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Esiin nousee esimerkiksi naisen asema poliisimaailmassa. Ilahduin myös siitä, että päätutkinnan lomassa mainitaan muita tapauksia, joita samat poliisit tutkivat ja käsittelevät. Tämä pieni valinta antaa polisiin työstä realistisemman kuvan.

Maria on kiinnostava ja sisukas päähenkilö, josta on helppo pitää. Hän uskaltaa kyseenalaistaa sosiaalisia normeja ja olla eri mieltä ihmisten kanssa, vaikka se vaikeuttaisi hänen tilannettaan esimerkiksi työpaikalla. Myös hänen epävarmuutensa tulevat luontevasti esiin. Marian persoonallisuus ei typisty pelkkään ammattirooliin, mikä myös ilahduttaa minua.

Kerronnan rakenteessa huomioni kiinnittyi erityisesti kahteen seikkaan. Romaanissa on ensinnäkin huomattavan paljon dialogia. Valtaosa romaanista koostuu poliisien ja epäiltyjen välisistä keskusteluista, mikä on toisaalta mielenkiintoista ja toisaalta hämmentävää nykyajan perspektiivistä katsottuna. Epäillyt eivät rakennu varsinaisesti kokonaisiksi henkilöiksi, kun mielikuva heistä on enimmäkseen heidän puheensa tai poliisihenkilöiden tekemien tulkintojen varassa.

Lisäksi asioita kerrotaan paljon suoraan. Esimerkiksi henkilöiden tunteita ei juurikaan kuvailla toiminnan kautta. Myös henkilöiden väliset suhteet kehittyvät pikemminkin tiivistyksinä kuin auki kirjoitettuina kohtauksina, joista lukija saa päätellä olennaisen. Nykylukijana olen tottunut kerrontaan, jossa on huomattavasti enemmän tulkinnan varaa. Erityisesti rikoskirjallisuudessa pidän arvailusta ja eri vaihtoehtojen pohdiskelusta, joten minua hiukan turhautti, kun sain informaatiota liian helposti.

Tutkittava tapaus on kesy ja suoraviivainen, mikä tekee lukemisesta (tai kuuntelemisesta) helppoa ja nopeaa, mutta myös vähän tylsää. Uhrin elämästä paljastuu kyllä yhtä ja toista hämärää ja moraalisesti kyseenalaisia valintoja, mutta ei oikeastaan mitään yllättävää. Häneen littyy jo niin monia mahdollisia tutkintalinjoja, että ne tekevät tapauksesta hiukan hahmottoman. Minussa heräsi tunne, että tämä rikostapaus yrittää olla vähän kaikkea yhtä aikaa. Lisäksi uhriin liittyy niin paljon henkilöitä, joilla periaatteessa olisi motiivi, että tarina ei saa selkeää suuntaa. Siitä huolimatta arvasin syyllisen aikaisin. Niinpä jännitys lässähti jo aika varhaisessa vaiheessa.

Tapahtumiin keskeisesti liittyvästä kuorosta sen sijaan olisi saanut irti paljon enemmänkin. Kuorotoiminnan tai musiikin yleinen merkitys henkilöille ei kunnolla välity, minkä takia kuoro jää pikemminkin tapahtuminen taustaksi eikä kehity kokonaiseksi kontekstiksi.

Lopuksi täytyy mainita romaanin nimi. Yleensä en kommentoi kirjojen nimiä, mutta tämän kirjan kohdalla jäin miettimään, että jokin vertauskuvallisempi nimi olisi toiminut paremmin. Toki se on totta, että romaani kertoo Maria Kallion ensimmäisestä murhatutkimuksesta, mutta... En tiedä, jotenkin näin kirjaimellinen nimi häiritsee minua. Toisaalta nimi voisi johtaa harhaan eli tulkintaan, että murhaaja on romaanin kertoja ja tarina kertoo ensimmäisestä murhasta, johon hän on syyllistynyt.

Vaikka sarjan aloitusosa ei noussut suosikkieni joukkoon, olen iloinen siitä että tulin kuunnelleeksi sen. On aina hyvä saada lisää perspektiiviä kirjallisuuteen, ja on hauskaa kokea joskus jotain tutusta poikkeavaa. Palaan blogissa sarjan pariin ainakin muutaman kerran tänä vuonna, sillä olen jo kuunnellut kolme seuraavaa osaa.

3/5

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Loppupeli (Fawkes & Baxter #3) - Daniel Cole

Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.

Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.

Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?

***

Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.

Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.

Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.

Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.

Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.

Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.

4/5

maanantai 17. tammikuuta 2022

Räsynukke (Fawkes & Baxter #1) - Daniel Cole

William "Wolf" Fawkes palaa poliisintyöhön viraltapidätyksen jälkeen ja saa heti tutkittavakseen erityisen karmivan tapauksen. Tyhjästä asunnosta löytyy katosta roikkuva, kuuden eri uhrin ruumiinosista kokoon parsittu ruumis, joka saa pian lehdistöltä nimen Räsynukke.

Fawkes ja hänen entinen työparinsa Emily Baxter ryhtyvät yhdessä selvittämään tapausta valtavan julkisen paineen alla. Pian murhaaja lähettää Fawkesin toimittajana työskentelevälle ex-vaimolle listan ihmisistä, jotka hän aikoo seuraavaksi tappaa. Lisäksi listaan on merkitty päivämäärä jokaista murhaa varten. Viimeisenä listalla on Fawkes itse. Saako hän murhaajan kiinni ennen kuin on liian myöhäistä?

***

Daniel Colen esikoistrilleri Räsynukke päätyi luettavakseni onnekkaan sattuman kautta. Trilogian jatko-osat löytyivät kaupan kirja-alesta halvalla, minkä jälkeen ostin nopeasti ensimmäisen osan, jotta pääsin tutustumaan siihen. Valinta oli erittäin hyvä, sillä löysin samalla uuden lempikirjan.

Räsynukessa tekee vaikutuksen oikeastaan kaikki, mikä on rikosromaanissa olennaista. Tutkittava tapaus on todella kiinnostava ja vaikea, minkä ansiosta tutkinta pysyy jännittävänä loppuun asti. Tekijän motiiveja ja henkilöllisyyttä saa arvailla jatkuvasti, ja loppuratkaisu on varsin tyydyttävä. Lisäksi tapaus saa runsaasti mediahuomiota, jonka vaikutukset sekä tutkintaan että henkilöihin ovat moninaisia. Median läsnäolo luo henkilökohtaisia paineita erityisesti Wolfille, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu tulilinjalle. Lisäksi hänen ex-vaimonsa rooli tapahtumissa mutkistaa tilannetta. En ole aikoihin lukenut trilleriä, jossa median roolia käsiteltäisiin yhtä hyvin kuin tässä. 

Myös henkilökuvaus on kokonaisvaltaisempaa ja syvempää kuin valtaosassa genren edustajista. Sekä päätutkijat Wolf ja Baxter että sivuhenkilöt tuntuvat aidoilta ihmisiltä, joilla on menneisyys ja elämä myös ennen tätä tapausta, ja toisista erottuva persoonallisuus. Lisäksi jokaisella sivuhenkilöllä on kunnollinen rooli tapahtumien kulussa, mikä ei lähellekään aina toteudu rikoskirjallisuudessa.

Mielenkiintoinen on myös Wolfin ja Baxterin suhde, joka on realistisen kerroksellinen, monimutkainen ja ajoittain myös ristiriitainen. Sekä menneet että nykyiset tapahtumat koettelevat heidän ystävyyttään ja kumppanuuttaan, mikä lisää syvyyttä tarinaan.

Pidän valtavasti siitä, kuinka kirjailija käsittelee tutkijoiden kokemuksia ja tunteita tutkinnan aikana. Uhrin ja uhrin läheisten tuska ja ahdistus nousevat usein päällimmäiseksi ja poliisin tunteen sen sijaan jäävät varjoon. Tässä tapauksessa ei todellakaan käy niin. Itse asiassa monet parhaista kohtauksista käsittelevät sitä, millainen henkilökohtainen merkitys kuvatulla tapahtumalla on tutkijahenkilöille. Psykologinen peli ja ajan kulumisesta syntyvä paine vaikuttavat voimakkaasti henkilöihin itseensä, mutta myös heidän läheisiinsä. 

Synkästä tapauksesta ja raskaista teemoista huolimatta kerrontaan mahtuu myös ironista ja ajoittain mustaa huumoria, joka sopii kokonaisuuteen erittäin hyvin. Hyvällä maulla kirjoitettu huumori voi antaa sekä romaanin henkilöille että lukijoille tauon intensiivisestä aivotyöskentelystä ja toisaalta korostaa henkirikoksiin liittyvää absurdiuden ja mielettömyyden tunnetta. Mielestäni Räsynukke on erinomainen esimerkki siitä, kuinka monipuolisia rooleja huumorilla voi olla.

Yhdessä nämä ominaisuudet luovat todella intensiivisen kertomuksen poikkeuksellisesta rikoksesta, vaarallisesta murhaajasta ja tutkijoiden taistelusta sellaista yksilöä vastaan, joka käyttää kykyjään käsittämättömiin, julmiin tekoihin. Samalla Colen tyylissä on jotain raikasta, mikä herättää suurta mielenkiintoa hänen tulevia teoksiaan kohtaan. Toivon, että trilogian jatko-osat ovat samassa linjassa ensimmäisen kanssa.

Jos olet genren lukija etkä ole vielä lukenut tätä, suosittelen tarttumaan tähän ensitilassa. Räsynukke on rikosromaani parhaimmillaan.

5/5

perjantai 10. syyskuuta 2021

Lukulista 4/2021: Tervelutuloa, syksy!

Syksy on virallisesti alkanut, ja olen innoissani siitä. Syksy on usein hyvää, innostavaa aikaa minulle. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt syksyllä. Toinen syy on todennäköisesti se, että pimenevät illat ja myrskyisät säät ruokkivat luovuuttani tehokkaasti. Myös lukeminen sujuu yleensä paremmin syksyllä kuin esimerkiksi kesällä.

Ensijainen tavoitteeni seuraavien kahden kuukauden aikana on pienentää fyysistä lukupinoani mahdollisimman paljon. Lisäksi haluan edetä uudelleen luettavien ja keskeneräisten sarjojen kanssa. Listasin runsaasti vaihtoehtoja, koska olen huomannut sen tekevän lukemisesta hauskempaa. Aivoni toimivat siinä mielessä nurinkurisesti, että minun on helpompaa noudattaa pidempää listaa kuin lyhyttä. Ehkä pitkä lista muistuttaa minua siitä, kuinka moni hyvä kirja odottaa hyllyssä? En tiedä. Joka tapauksessa listasin 20 kirjaa, joista neljä on kesken aikaisemmilta kuukausilta.

1. Linnake - Justin Cronin (kesken) ja  2. Peilikaupunki - Justin Cronin

Linnake on edelleen kesken, koska vastaan tuli pitkä luku, jota en jaksanut selättää. Elokuu tuntui kuluvan erityisen nopeasti, minkä takia tuntui paremmalta lukea jotain helpompaa kirjaa. Peilikaupunki on tietenkin tämän scifi-trilogian viimeinen osa, jonka pariin haluan päästä pian. Tässä vaiheessa alkaa jo jännnittää, millä tavalla tarina päättyy.

3. Keep you close - Karen Cleveland (kesken)

Tämä puolestaan on yhä kesken siksi, että se on trilleriksi todella hidaslukuinen. Kerronta keskittyy päähenkilön ajatusten, tunteiden ja reaktioiden kuvaukseen, mikä on mielenkiintoista mutta keskittymistä vaativaa luettavaa. 

Päähenkilö on FBI-agentti, joka saa yllättäen syyn epäillä poikansa sotkeutuneen johonkin laittomaan. Toinen vaihtoehto on, että joku yrittää lavastaa pojan syylliseksi. Cleveland on taitava välittämään tilanteen aiheuttamat pelon, huolen ja epävarmuuden tunteet. Suosittelen tutustumaan kirjailijaan, jos haluat lukea henkilövetoisia trillereitä juonipläjäysten vastapainoksi.

4. The Assassin's Blade - Sarah J. Maas (kesken) ja 5. Throne of Glass - Sarah J. Maas

Throne of Glass on yksi niistä sarjoista, jotka päätin lukea uudelleen osittain huvin vuoksi ja osittain inspiroivan tutkimuksen nimissä. Nyt kun työstän aktiivisesti spekulatiivista kirjasarjaa, tuntuu hyvältä ajatukselta lukea paljon fantasiaa ja scifiä ja tarkastella niitä erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta.

Haluan myös kirjoittaa kunnolliset arviot koko Throne of Glass -sarjasta ennen kuin jatkan Maasin muihin kirjoihin, joten uusi lukukierros on tarpeen. Elokuussa pääsin lopultakin alkuun, mutta todennäköisesti sarjan lukeminen venyy ensi vuoden puolelle. The Assassin's Blade vaikuttaa melko hidaslukuiselta, joten varmaankin aloitan varsinaisen ensimmäisen osan jo ennen kuin luen tarinakokoelman loppuun.

6. Tomuksi ja tuhkaksi - Patricia Cornwell (kesken)

Patricia Cornwell on yksi luottokirjailijoistani; toisin sanoen tartun hänen romaaneihinsa silloin, kun haluan lukea jotain mistä pidän varmasti. Löysin hänen Kay Scarpetta -sarjansa jo teini-ikäisenä ja olen vuosien myötä lukenut lähes jokaisen sarjan osan vähintään yhden kerran. Nyt on vuorossa Tomuksi ja Tuhkaksi, joka on sarjan 21. osa. Tällä kertaa tutkitaan nuoren älykön murhaa, jolla saattaa olla yhteys toisessa osavaltiossa tapahtuneeseen murhien sarjaan.

Suosittelen kaikkia rikoskirjallisuuden lukijoita tutustumaan Cornwelliin, erityisesti jos henkilövetoiset dekkarit/trillerit kiinnostavat. Eniten hänen tuotannostaan saa irti, jos aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta, sillä henkilöiden väliset suhteet käyvät läpi monenlaisia vaiheita sarjan aikana.

7. Clockwork Prince (The Infernal Devices #2) - Cassandra Clare

Tänä vuonna olen päässyt takaisin Cassandra Claren tuotannon pariin. Haluan saada The Infernal Devices -trilogian luettua vielä tämän vuoden puolella, joten nyt on aika tarttua toimeen. Pidin ensimmäisestä osasta kovasti, joten uskon jatko-osien lukemisen olevan mieluisa tehtävä.

8. Marionetti - Daniel Cole

Tässä on toinen trilogia, jonka haluan lukea loppuun vielä tänä vuonna. Ensimmäinen osa, Räsynukke, oli erittäin hyvä, joten minulla on suuret odotukset tämän jatko-osan suhteen. Tulen aina todella iloiseksi, kun löydän uusia hyviä rikoskirjailijoita. Toivon, että Daniel Cole julkaisee pian jotain uutta, sillä saatan hyvinkin jäädä koukkuun hänen teoksiinsa.

Räsynukke esitteli sekä mielenkiintoisen tutkijaparin että hyytävän rikostapauksen, joka pitää otteessaan loppuun asti. Minuun teki vaikutuksen myös se, että tapahtumien merkitys ja vaikutus henkilöihin välittyy voimakkaasti. Uskon, että Marionetti jatkaa samalla linjalla ja saattaa jopa nostaa panoksia.

9. Meren katedraali - Ildefonso Falcones

Espanjalaisen Ildefonso Falconesin historialliset romaanit ovat olleet mielessäni jo vuosia, mutta olen viivyttänyt niiden lukemista niiden pituuden vuoksi. Syksyn aikana haluan kuitenkin todellakin aloittaa, sillä Meren katedraali on myös ensimmäisellä Five Star Predictions -listallani.

10. A Game of Thrones - George R.R.Martin

Tulen ja jään laulu on yksi niistä ikuisuusprojekteista, joita en ole saanut jatkettua, vaikka sarja kiinnostaa minua kovasti. Nyt se on kuitenkin tapahtumassa, sillä aion lukea sarjan ystäväni kanssa buddy reading -tyyliin. Pääsemme toivottavasti lokakuussa aloittamaan lukemisen.

11. Cinder - Marissa Meyer

Cinder kuuluu kategoriaan "Lue uudelleen, jotta voit lukea loput sarjan osat". Näitä minulla riittäisi erilliseksi listaksi asti. Luin sen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, mutta en muista siitä tarpeeksi jatkaakseni suoraan jatko-osiin.

12. One of us is Next - Karen McManus

Luin viime vuonna Karen McManuksen esikoisromaanin ja pidin siitä riittävän paljon tutustuakseni kirjailijan muihinkin teoksiin. Tämä on esikoisen jatko-osa, jonka uskon olevan hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

13. Luottamuksen hinta - Michael Connelly

Michael Connelly on toinen rikoskirjailija, jonka romaaneista tiedän varmasti pitäväni. Minulla on muutama lukematon hyllyssäni, ja nyt tuntui siltä että haluaisin lukea yhden niistä lähiaikoina. Myös Connellyn kohdalla suosittelen aloittamaan Harry Bosch -sarjan alkupäästä, jotta hänen tuotannostaan saa mahdollisimman paljon irti. Myös hänen muut sarjansa (jotka ovat huomattavasti lyhyempiä) kannattaa lukea alusta.

14. Luostarin varjot - C.J. Sansom

Löysin C.J. Sansomin historialliset dekkarit kauan sitten ja luin niistä kaksi lyhyen ajan sisällä. Rakastuin niiihin totaalisesti, mutta en saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä blogissa. Kiinnostukseni historiallista fiktiota kohtaan on alkanut nostaa päätään, joten päätin lukea tämänkin sarjan alusta lähtien. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle ja tuovat todella virkistävän tuulahduksen dekkarikentälle.

15. The Crucifix Killer - Chris Carter

Chris Carter puolestaan kirjoittaa todella intensiivisiä ja psykologisia sarjamurhaajatrillereitä, joita ei kerta kaikkiaan voi laskea käsistään kun on aloittanut. Päätin lukea tämänkin sarjan alusta lähtien ja kirjoittaa sitten kunnolliset arviot kirjoista.

16. Nainen junassa - Paula Hawkins

Olen jo pitkään halunnut lukea trillereitä, joita on ympäröinyt merkittävä hype. Tämä löytyi valmiiksi hyllystäni, joten laitoin sen listalle ensimmäisten joukossa.

17. Three Dark Crowns - Kendare Blake

En ole pitkään aikaan aloittanut uutta YA-fantasiaa. Nyt on aika korjata tämäkin asia. Tämän kirjan perussajatus on se, että kolme siskosta kilpailee kruunusta kuolemaan saakka. Toisin sanoen tämä kuulostaa sellaiselta kirjalta, johon uppoudun täydellisesti. 

18. Caraval - Stephanie Garber

Tässäkin on kilpailuteema, mutta sirkus/karnevaalimiljöössä, joka jo ajatuksena kiehtoo minua valtavasti. Caraval on jakanut mielipiteitä, joten olen todella kiinnostunut oman mielipiteeni selvittämisestä. Etukäteen ennustan, että pidän tästä todella paljon. Saa nähdä, kuinka todellisuudessa käy.

19. Matched - Ally Condie

Tämän YA-dystopian uskon puolestaan kuuluvan laatujanan matalampaan päähän; enemmän teinihömppää kuin pohdiskelevaa scifiä. Aikomukseni on lukea lähitulevaisuudessa enemmänkin YA-dystopioita aktivoidakseni "graduaivot".

20. The 5th Wave - Rick Yancey

Listan lopussa on toinen dystopia, joka on odottanut hyllyssäni useita vuosia. Nyt haluan lopultakin selvittää, minkälainen tämä avaruusolioita sisältävä trilogia on.

***

Äänikirjoja en tällä kertaa listannut ollenkaan, koska olen ollut niiden suhteen todella päättämätön. En ole jaksanut keskittyä mihinkään yhtäjaksoisesti vaan olen hyppinyt kirjasta toiseen. Kuuntelen niitä siis täysin fiiliksen mukaan, jos aikaa ja intoa jää. Tällä hetkellä minulla on kesken neljä äänikirjaa, jotka ovat luonnollisesti etusijalla. Mukana on fantasiaa, rikosromaaneja ja yksi non fiction. Jos saisin ne kuunneltua ennen lokakuun loppua, olisin todella tyytyväinen.

Ensi viikolla palaan taas kirja-arvioiden pariin, jotta saan rästipostauksia julkaistua tuoreiden tieltä. Lisäksi lähiaikoina on luvassa postaus hauska lukemisen kokeesta, jonka aloitin youtuben inspiroimana.

Mitä sinä aiot lukea tänä syksynä?

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Silkkiäistoukka (Cormoran Strike #2) - Robert Galbraith

Kun lontoolainen kirjailija Owen Quine katoaa, hänen vaimonsa pyytää apua yksityisetsivä Cormoran Strikelta. Tutkimuksissa selviää pian, että kyseessä ei ole yksi miehen tavallisista katoamistempuista vaan jotain paljon monimutkaisempaa.

Quine on kirjoittanut moraalisesti kyseenalaisen romaanikäsikirjoituksen, jossa hän mustamaalaa lähes kaikki tuntemansa ihmiset. Monet erittäin ilkeässä valossa esitetyt henkilöt ovat tunnettuja kirjallisuusalalla. Pian Quine löytyy raa'asti murhattuna, ja Strike huomaa olevansa tekemisissä poikkeuksellisen kylmäverisen murhaajan kanssa.

***

Striken etsivätoimistossa riittää vilskettä nyt, kun Lula Landryn ratkaistu tapaus on nostanut hänet julkisuuden valokeilaan. Quinen tapaus putoaa hänen eteensä tilanteessa, jossa hänelle ei oikeastaan olisi aikaa ottaa uusia asiakkaita eikä varsinkaan sellaisia, joiden ei usko tarjoavan aihetta oikeaan rikostutkimukseen. Strike kuitenkin ottaa tapauksen vastaan näpäyttääkseen erästä ikävää asiakasta. Kun Owen Quine löytyy murhattuna, poliisi pitää automaattisesti vaimoa syyllisenä. Strike ei kuitenkaan usko hauraan ja hiukan omalaatuisen rouva Quinen kyenneen raakaan murhaan. Niinpä Strike jatkaa tapauksen tutkimista, vaikka se vaarantaa hänen välinsä poliisin kanssa.

Owen Quinen käsikirjoitus eli "kirja kirjassa" -elementti tekee Silkkiäistoukasta erityisen kiinnostavan lukukokemuksen. En ole vähään aikaan törmännyt tähän kerronnan keinoon, joten myös sen takia oli hauskaa tarkastella sellaista. Kyseinen käsikirjoitus on kaikin tavoin outo, groteski ja kauhea, ja siihen liittyvä latinan kieli ja symboliikka korostavat outoutta kiehtovalla tavalla. Rowlingin luovuutta täytyy ihailla: hän on kirjoittanut samanaikaisesti jotain aivan sekopäistä että älykästä, ja lisäksi tehnyt sen hyvin. En muista, milloin olen ollut yhtä hämmästynyt ja riemuissani yhtä aikaa.

Kirjallisuusalan erilaisiin toimijoihin ja siihen liittyvään julkisuuteen kohdistuva ironinen huumori on kerta kaikkiaan nerokasta. Romaanissa esiintyvien henkilöiden kaltaisia ihmisiä on varmasti oikeasti olemassa, samoin kyseenalaisia käsikirjoituksia. Tämä luo tarinaan hauskan ja mielenkiintoisen meta-ulottovuuden.

Huumoria syntyy jälleen myös sosiaalisten suhteiden kuvauksesta, joka on tässä toisessa osassa vielä parempaa kuin ensimmäisessä. Parasta on seurata Striken ja Robinin suhteen kehittymistä ja siihen liittyviä tunteita, jotka ovat molemmilla ajoittain ristiriitaisia. Rowling kuvaa taitavasti myös Matthewn, Robinin kihlatun, mustasukkaisuuden kehittymistä ja sen vaikutuksia sekä heidän parisuhteeseensa että Robinin elämään suhteen ulkopuolella. Strike puolestaan käsittelee tahollaan lopullista eroaan Charlottesta ja tulee entistä tietoisemmaksi Robinia kohtaan tuntemastaan kiintymyksestä. He kuuluvat ehdottomasti suosikkihenkilöideni joukkoon, erityisesti rikoskirjallisuuden sisällä.

Kannattaa tosiaan antaa tälle sarjalle mahdollisuus, jos dekkarit ja trillerit kiinnostavat. Varsinkin, jos haluaa lukea jotain tavallisimmista normeista poikkeavaa ja tutustua persoonallisiin tutkijahahmoihin, tässä on erinomainen valinta.

5/5

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Horros - Camilla Grebe

18-vuotias Samuel sotkeutuu huumebisnekseen, joka hajottaa hänen elämänsä palasiksi. Paetessaan ganstereita hän tutustuu saaristossa asuvaan Raakeliin, joka etsii avustajaa vammaiselle pojalleen. Samuel ottaa työn vastaan ja kohtaa pian odottamattomia haasteita.

Samuelin äiti, Pernilla, kamppailee omatuntonsa ja uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Pitäisikö hänen auttaa poikaansa vai antaa elämän opettaa, kunnes poika tulee järkiinsä?

Samaan aikaan perhetragedian piinaama Manfred tutkii kuolemantapauksia, jotka vaikuttavat murhilta mutta joille ei löydy selkeää motiivia. Mahdollisesta tekijästäkään ei oikein ole vihjeitä. Ymmärtääkseen tapausta paremmin hän tukeutuu profiloija-Hannen apuun.

***

Camilla Greben kolmas romaani vie lukijan jälleen erilaisiin maisemiin ja tunnelmiin. Kokonaisuutena Horros on oikein hyvä rikosromaani, mutta ei yllä aivan Lemmikin tasolle.

Juoni lähtee melko hitaasti liikkeelle. Ensimmäinen neljäsosa romaanista tuntuu vähän tahmealta. Paino on henkilöiden elämäntilanteiden rakentamisessa eikä niinkään rikosten tutkimisessa.Alun hitauden lisäksi minua jäi vaivaamaan se, että tietyllä sivujuonella ei lopulta ollut juurikaan roolia kokonaisuuden ja lopputuloksen kannalta. En sano, mistä on tarkalleen kyse, etten paljasta mitään, mutta kaiken kaikkiaan juoni ei ole rakenteeltaan yhtä ehjä kuin esimerkiksi Lemmikissä. Ensimmäisen neljänneksen jälkeen juoni kuitenkin lähtee lentoon ja kehittyy varsin mielenkiintoiseksi. Erityisesti täytyy kehua isointa juonenkäännettä, jonka Grebe toteuttaa erittäin hyvin. 

Minun täytyy ihastella myös tapahtumapaikkojen valintaa. Kesäinen saaristomaisema on karismaattinen miljöö, joka antaa tapahtumille ilmettä ja sielua. Grebellä on kyky herättää tapahtumapaikat eloon kielen avulla, mikä tekee hänen teoksistaan omalla tavallaan kaunista luettavaa, vaikka teemat ovat rankkoja. Lisäksi raamatullinen symboliikka ja eräs erityinen kirjallinen elementti yhdessä syventävät pahaenteistä ilmapiiriä.

Henkilöt ovat enimmäkseen mielenkiintoisia ja miellyttäviä. On piristävää tutustua Manfrediin näkökulmahenkilönä, ja Pernillan sisäistä kamppailua kuvaillaan hyvin. Sen sijaan Samuelin kypsymättömyys ärsytti alkupuolella niin paljon, että lukukokemus kärsi. Hän kuitenkin alkaa kasvaa hiukan tapahtumien edetessä, minkä ansiosta negatiiviset tunteet laantuivat.

Grebe yhdistää teoksissaan hienosti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia teemoja. Näin on myös Horroksen kohdalla. Yhteiskunnallisuus tulee mukaan toisaalta huumerikollisuuden ja sen lieveilmiöiden muodossa, toisaalta kommentteina sosiaalisesta mediasta ja ihmisen käyttäytymisestä internetissä yleensä. Henkilökohtaiselle tasolla Horros on pohdintaa vanhemmuudesta ja erityisesti vanhemmuuden vaikeimmista haasteista. Toinen tärkeä teema on usko, eikä ainoastaan Jumalaan vaan ihmisiin, tulevaisuuteen ja elämään itseensä.

Taattua Grebeä siis, joistakin miinuksista huolimatta. Toivon kuitenkin, että sarjan neljäs osa tarjoaa samaa terävyyttä, jota sain maistaa Lemmikissä.

4/5

perjantai 26. helmikuuta 2021

Lemmikki - Camilla Grebe

Pienessä Ormbergin kylässä löytyy naisen ruumis samalta paikalta jo toisen kerran kylän historiassa. Kukaan kylässä ei tunnista naista eikä osaa sanoa, mistä hän on sinne tullut. Valehteleeko joku vai onko jossain muualla tapahtuneen murhan uhri hylätty metsään?

Tutkijaryhmässä kuohuu, kun yksi sen jäsenistä katoaa jäljettömiin ja jättää jälkeensä sekavan Hannen, joka ei muista lainkaan mitä on tapahtunut. Samaan aikaan toinen tutkija. Malin, yrittää sietää tunteita, joita paluu lapsuuden kotikylään herättää.

Ja sitten on vielä nuori Jake, joka ajautuu yhä lähemmäs tapahtumien ydintä. Hän haluaa tehdä oikein, mutta onnistuuko hän samalla säilyttämään henkilökohtaisen salaisuuden, jolla ei ole mitään tekemistä tapahtuneen rikoksen kanssa?

***

Camilla Greben esikoinen ei ollut niin hyvä kuin odotin, minkä takia olin hieman epäileväinen ryhtyessäni lukemaan Lemmikkiä. Epäröinti osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Lemmikki imaisi minut mukaansa välittömästi ja vain parani lukemisen edetessä.

Tapahtumien alkuasetelma on vangitseva, sillä jokaisen näkökulmahenkilön suhde tapahtumiin ja rikostutkintaan on erilainen. Sekä fyysiset että sosiaaliset olosuhteet vaikeuttavat tutkintaa lukuisilla eri tavoilla, ja tunteet ovat pinnassa sekä kylän asukkailla että tutkijoilla. Minulla oli vaikeuksia laskea kirjaa käsistäni ja silloinkin kun en lukenut, ajattelin sen tapahtumia ja henkilöitä jatkuvasti. Juonessa on juuri sopiva tempo: ei liian hengästyttävä mutta ei maalailevakaan. Rikoksen tekijän ja motiivin arvoitus säilyy loppuhetkille asti, ja loppuratkaisu on kaikin puolin toteutettu hienosti. Tapauksessa on paljon liikkuvia palasia ja kysymyksiä, joita lukijakin saa ihan tosissaan pähkäillä.

Yksi romaanin parhaista erityispiirteitä on se, että miljöö ja juoni ovat ihanteellisessa harmoniassa keskenään. Talvinen maisema, pieni kylä ja ihmiset, joiden suhteet toisiinsa ovat enemmän tai vähemmän monimutkaiset luovat yhdessä kokonaisuuden, joka sykähdyttää sekä visuaalisesti että emotionaalisesti. Tapahtumapaikka herää todella eloon Greben käsittelyssä, mikä tekee lukemisesta intensiivistä ja kokonaisvaltaista.

Näkökulmahenkilöt erottuvat kiinnostavalla tavalla toisistaan. Erityisesti dementian kanssa kamppailevan Hannen ja teini-ikäisen Jaken näkökulmat tuovat tarinaan syvyyttä ja vaihteluvuutta. Hanne saa lukijan pohtimaan sitä, mikä on persoonallisuuden ydin ja mikä rakentaa ihmisen todellisuuden, ja mikä rooli muistoilla ja muistilla on tässä asiassa. Jake on sympaattinen, hyväsydäminen nuori poika, joka etsii omaa paikkaansa muiden ihmisten joukossa ja rakentaa identiteettiään haastavassa, suppeassa ympäristössä. Pidän myös Malinista paljon, mutta hänellä on kaikkein klassisin rooli tämäntyyppisessä asetelmassa: Ormberg on hänen lapsuudenkotinsa, johon hänellä on ristiriitainen suhde.

Kirjailijan yksi tunnusmerkki on eritasoisten teemojen yhdistäminen samaan kokonaisuuteen. Yhteiskunnallisista ja näin ollen laajoista teemoista korostuu maahanmuutto ja valtaväestön suhtautuminen maahanmuuttajiin. Henkilökohtaisempia teemoja romaanissa ovat muunmuassa itsensä kohtaaminen ja identiteetin rakentaminen, oman paikan löytäminen, kotiin ja kotiseutuun liittyvä pohdinta ja perhesuhteet. Teemat tulevat luontevasti esiin juonen edetessä eivätkä ne hukuta juonenkulkua alleen, mikä olisi mahdollista suhteellisen laajaa temaattista kirjoa käsiteltäessä.

Lemmikki on harvinaisen ehjä rikosromaani, jonka kaikki ainekset ovat tasapainossa keskenään ja tukevat toisiaan. Se onnistuu säilyttämään yllätyksellisyyden loppuun asti, mikä ei ole itsestään selvää varsinkaan sellaisille lukijoille, joille rikoskirjallisuuden konventiot ja troopit ovat tuttuja. Todella hyvillekin trilleristeille on haastavaa luoda palapeli, jossa osa mysteeristä ei joko paljastuisi tai olisi vaarassa paljastua liian aikaisin. Tässä tapauksessa sellaisista ongelmista ei ollut jälkeäkään.

5/5

perjantai 5. helmikuuta 2021

Käen kutsu - Robert Galbraith

Nuori ja kuuluisa malli, Lula Landry, putoaa asuntonsa parvekkeelta ja kuolee. Poliisi julistaa tapahtuman itsemurhaksi, mutta Lulan veli epäilee rikosta ja palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta.

Strike ottaa työn vastaan ensijaisesti turvatakseen elantonsa hankalassa elämäntilanteessa, johon hän on hiljattain ajautunut. Aluksi hän uskoo, että tutkinta vahvistaa poliisin näkemyksen tapahtumista, eikä ole tapauksesta erityisen kiinnostunut. 

Kaivellessaan Lulan elämää yhä syvemmältä hän kuitenkin ymmärtää, että tämän kuoleman taustat ovat paljon monimutkaisemmat ja synkemmät kuin miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät. Totuuden löytämisestä tulee Strikelle henkilökohtainen tehtävä, joka ei ole aivan vaaraton hänelle itselleenkään.

***

Käen kutsu päätyi luettavaksi täysin suunnittelematta. Storytelillä oli joulukuussa käynnissä opiskelijakampanja, johon tartuin hetken mielijohteesta. En ollut aikaisemmin käyttänyt mitään äänikirjapalvelua, mikä inspiroi astumaan uudelle polulle. Selasin valikoimaa hetken ja valitsin ensimmäiseksi äänikirjaksi tämän. Ja onneksi valitsinkin, sillä sain yllättyä toden teolla.

Ensimmäiseksi minut hurmasivat kaksi päähenkilöä ja olosuhteet, joissa he tutustuvat toisiinsa. Striken yksityiselämä on sekaisin, eivätkä työkuviotkaan suju. Asiat muuttuvat kuitenkin yllättäen paremmiksi, kun työnvälitysfirma lähettää Striken palvelukseen nuoren Robinin, jonka on tarkoitus työskennellä pari viikkoa hänen sihteerinään. Robin on juuri mennyt kihloihin ja etsii itselleen uutta työpaikkaa. Yksityisetsivän toimiston piti olla vain välipysäkki, mutta vähitellen sekä Strike että Robin alkavat tykästyä vallitsevaan tilanteeseen. Koko asetelma on todella elämänmakuinen ja luo heidän yhteistyölleen kiinnostavat lähtökohdat.

Minuun teki vaikutuksen myös se, millä tavalla etsivän työ, päähenkilöiden henkilökohtainen kehityskaari ja heidän ystävyytensä kehittyminen nivoutuvat yhteen. Niistä syntyy todella vangitseva kokonaisuus, joka onnistuu herättämään voimakkaitakin tunteita. Kun monipuolisen, vetävän juonen yhdistää oivaltavaan ja dekkareille ehkä epätyypilliseen, kuvailevaan kieleen, lopputulos on ajoittain hätkähdyttävän hyvä. Pysähdyin monta kertaa ajattelemaan ihan vain sitä, kuinka hienosti jokin asia on sanottu tai kuvailtu. Teemojen osalta ilahduttavaa on erityisesti se, että niiden joukossa on myös jotain harvinaisempaa, esimerkiksi adoptio ja hyvällä maulla käsitelty sekä fyysinen että henkinen trauma.

Romaanissa on myös herkullista tilannekomiikkaa. Tapahtumat saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen. Viihdettä siihen tuo myös voimakkaasti läsnäoleva julkkiskohu ja siihen liittyvä pinnallisuus. Sivuhenkilöiden kuvauksessa on mukana aimo annos huumoria, hyvää pilkettä silmäkulmassa. Muotimaailman draama ja glamour ovat minulle kokemuksen tasolla vieraita, ja vaikka en haluaisi itse elää sellaista elämää, oli hauskaa lukea sellaisista ihmisistä, jotka elävät.

Kaiken kaikkiaan juoni pitää tiukasti otteessaan alusta lähtien ja kiristää sitä tasaisesti tarinan edetessä ja uusien vihjeiden paljastuessa. Lisäksi loppuratkaisu on toteutettu taitavasti. Se on suorastaan loistava: en usko että olisin arvannut lopputulosta, vaikka olisin pitkäänkin pyöritellyt vihjeitä edestakaisin. 

Ainoa isompi ominaisuus, jonka takia en anna kirjalle viittä tähteä, on omalla tavallaan matalat panokset: Käen kutsun tapahtumat eivät kosketa laajempaa ihmisjoukkoa yhteiskunnallisessa mielessä, vaikka tekevät niihin osallistuvien henkilöiden elämästä hyvinkin sotkuista.

Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä sarjan seuraavat osat tuovat tullessaan. Jos Strike-romaanit kiinnostavat, suosittelen kokeilemaan äänikirja-versioita.

4,25/5

perjantai 29. tammikuuta 2021

The Crucifix Killer - Chris Carter

Hylätystä talosta löytyy nuoren naisen silvottu, puiseen telineeseen sidottu ruumis. Hänen kaulansa on merkitty erikoisella kaksoisristillä, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin vangitun murhaajan tunnusmerkki. Kyseessä saattaa olla matkija, mutta etsivä Robert Hunteria kalvaa epäilys: tuomittiinko rikoksista väärä mies?

***

Luettuani Chris Carterin kahdeksannen romaanin (The Caller) muutama vuosi sitten tiesin, että haluaisin lukea ne kaikki. Aloitin hänen esikoistrilleristään, joka esittelee etsivä Robert Hunterin ja hänen uuden työparinsa Carlos Garcian.

Pidän sekä Hunterista että Garciasta henkilöinä kovasti. Heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja toisistaan erottuvat persoonallisuudet, minkä ansiosta he tuovat pöytään toisistaan poikkeavia näkökulmia. He edustavat monella tavalla kolikon vastakkaisia puolia. Hunter on (muunmuassa) psykologisesti tarkkanäköinen älykkö, joka viihtyy sinkkuna ja omistautuu työlleen; Garcia on (muunmuassa) perinteisestä perhe-elämästä haaveileva nuori aviomies, jonka ajattelutavassa korostuvat inhimilliset tunteet ja reaktiot. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin heidän eroavaisuuksiaan. Lisäksi minua ilahduttaa se, että kumpikaan heistä ei ole perinteinen "kärsivä etsivä", jonka elämä on ajautunut kriisiin poliisityön takia.

Sisällöstä täytyy sanoa ensimmäiseksi, että Carterin teosten profiili on todella rankka jopa sarjamurhaajatrillereiden mittakaavassa. Olen lukenut tähän mennessä neljä Carterin romaania, ja meno vain kiihtyy sarjan edetessä. Kirjailija ei kuitenkaan sorru mauttomuuksiin. Sarjamurhaajia käsittelevät kirjat voivat ylittää hyvän maun rajan esimerkiksi mässäilemällä raakuudella tai olemalla jollain tavalla epäuskottavia tai yliampuvia. Vaikka tutkittava tapaus on raaka, järkyttävä ja yksityiskohtaisesti kuvailtu, kerrotuilla asioilla on todellista, usein vahvasti psykologista merkitystä ja paikka kokonaisuudessa. Ne eivät siis ole siellä vain shokkielementteinä.

Alkuasetelmaa, jossa rikoksesta on mahdollisesti tuomittu väärä henkilö, voisi kutsua yhdeksi rikoskirjallisuuden troopiksi. Se ei ole kuitenkaan usein tullut vastaan sarjojen ensimmäisissä kirjoissa, joissa lukijalla ei ole vielä suhdetta poliisihenkilöihin. Tämä on rohkea valinta, mutta todella onnistunut. Tapauksesta tulee Hunterille nopeasti henkilökohtainen, koska hän tutki myös alkuperäistä juttua. Mutta jos syyllinen onkin vielä vapaana, tutkinnassa on saattanut tapahtua hirveä vääryys, joka Hunterin täytyy korjata ennen kuin useampi ihminen kuolee sen seurauksena. Garcia puolestaan reagoi omalla tavallaan voimakkaasti tilanteeseen. Polisiityöhön liittyvät tärkeät teemat nousevat esiin: vastuu, oikeudenmukaisuuden ja oikeuden tavoittelu, kumppanuus, toisen ihmisen varaan laskeminen... Kun Hunterin ja Garcian täytyy vielä tämän hässäkän keskellä tutustua toisiinsa ja opetella toistensa työskentelytavat, syntyy melkoinen painekattila. Lukiessaan voi melkein kuulla kellon tikittävän, tuntea ajan kuluvan. Se on erittäin hyvä tunne, kun on kyse psykologisesta trilleristä.

Verrattuna muihin Carterin romaaneihin, jotka olen lukenut, The Crucifix Killer ei ole juonellisesti aivan yhtä särmikäs ja sykähdyttävä. Siitä aistii, että kirjailija ei laita vielä ihan kaikkia panoksia peliin. Pienistä puutteista huolimatta se on erinomainen esikoisromaani. Olen hämmästynyt siitä, että teoksella on esimerkiksi Goodreadsissa vain noin 16 000 tähditystä. Niistä lähes puolet on viiden tähden arvioita, mikä kertoo paljon lukijoiden reaktioista. Kirjailija ansaitsisi kuitenkin enemmän huomiota. Toivon, että tämä arvio nostaa hänet ainakin jonkun genrestä kiinnostuneen tietoisuuteen.

4,5/5

perjantai 22. tammikuuta 2021

Kaksoiselämä - S.J. Watson

Julian rauhallinen elämä suistuu raiteiltaan, kun hänen siskonsa Kate joutuu henkirikoksen uhriksi. Julia tuntee vastuuta Katen kohtalosta, ja kun poliisin tutkimukset jumittuvat paikalleen, hän päättää tutkia tapahtumia itse.

Julialle selviää nopeasti, että Katella oli salaisuuksia, jotka saattoivat vaarantaa hänen turvallisuutensa. Kate oli tehnyt profiilin nettiseksiin erikoistuneelle sivustolle ja sekä chattaillut siellä miesten kanssa että tavannut heitä. Selvittääkseen, onko joku sivustolla syyllinen Katen kuolemaan, Julia luo oman profiilin. Kun hän kohtaa sivustolla salaperäisen Lukaksen, hän astuu polulle jolta palaaminen ei olekaan niin yksinkertaista kuin hän luuli. Etsiessään vastauksia kysymyksiinsä Julia joutuu kohtaamaan syyllisyydentunteensa lisäksi muita vaikeita totuuksia itsestään. Pian mikään ei ole niin kuin ennen.

***

Kaksoiselämä valikoitui lukulistalle viime kesänä tehtyjen kirpparilöytöjen joukosta. Halusin aloittaa vuoden jollain nopealukuisella kirjalla, ja takakannen perusteella tämä vaikutti juuri sellaiselta. Nopeasti sen tosiaan lukikin, mutta monessa muussa asiassa se tuotti pettymyksen. En silti kadu kirjan lukemista, sillä se jätti jälkeensä hyvin häkeltyneen olon, jonka kaltaista en ole kokenut pitkään aikaan.

Kuvio vaikuttaa jonkin aikaa lupaavalta. Kerronta on tunnelmallista ja sujuvasti etenevää. Teemat ovat tärkeitä ja asetelma, josta käsin niitä tarkastellaan herättää mielenkiintoa. Siskon kuolema saa Julian ajattelemaan sekä menneisyyttään että nykyhetkeä aikaisempaa syvällisemmin. Siskoksilla oli vaikea lapsuus, joka on vaikuttanut myös heidän aikuiselämäänsä. Katen kohdalla tilanne meni niin huonoksi, että Julia adoptoi miehensä kanssa Katen pojan, Connorin, jotta tämä saisi kasvaa tasapainoisemmissa olosuhteissa. Tilanteeseen liittyy paljon vaikeita tunteita, jotka nousevat pintaan Katen kuoltua. Monimutkaisen perhedynamiikan tematiikka onkin kirjan parasta antia.

Romaania vaivaa kuitenkin tietynlainen epämääräisyys: ikään kuin sen olisi tarkoitus olla toisaalta räiskyvä murhamysteeri, toisaalta pohdiskeleva tarina päähenkilön sisäisestä kamppailusta ja sen lopputuloksesta. Pidän siitä, että psykologisuus korostuu, mutta se ei oikein missään vaiheessa todella kohtaa trillerijuonen kanssa. Ne eivät sulaudu yhteen niin, että kokonaisuus olisi luonteva.

Myös henkilökuvauksessa kaihertaa moni asia. Päähenkilön persoonan kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä: hän on ammatiltaan valokuvaaja, mikä olisi avannut mielenkiintoisia emotionaalisia polkuja. Juliasta olisi voinut kehittyä paljon kokonaisempi ja kiinnostavampi henkilö. Sivuhenkilöt puolestaan tuntuvat toimittavan tiettyä roolia tarinassa, minkä takia he jäävät melko pinnallisiksi ja persoonattomiksi. Tarina kyllä kertoo, mitä Julia ajattelee heistä ja suhteistaan heihin, mutta ei osoita sitä minkälaisia he todella ovat. 

Lisäksi monien henkilöiden toiminta ärsyttää. Hughin, Julian aviomiehen asenne on enimmäkseen holhoava. Myös Julian ystävät suhtautuvat nihkeästi hänen yritykseensä selvittää, mitä Katelle tapahtui. Olisi mukavaa nähdä tällaisissa kirjoissa joskus henkilö, joka haluaa auttaa päähenkilöä tutkimuksissa ja/tai kannustaa häntä. Silloin päähenkilöllä ei olisi niin automaattista tarvetta salata asioita lähipiiriltään eikä juoni lähtisi niin helposti kliseisille poluille.

Kirjan heikoin lenkki on valitettavasi juuri juoni. Arvasin lähes kaikki isot juonenkäänteet ja paljastukset etukäteen, minkä takia tarina ei pystynyt pitämään minua jännityksessä. Oivalsin jo ennen puoltaväliä, millaisella logiikalla juoni toimii. Sen jälkeen tapahtumien ennustaminen oli niin helppoa että siitä tuli huvittavaa. Ihan hauska kokemus sekin toisaalta: lukeminen oli kuin kisailua tekstin kanssa.

Juonessa on myös useita aukkoja, jotka syövät kirjalta uskottavuutta. Tarina ei kerro tarpeeksi siitä, mitkä tapahtumat tarkalleen johtivat nykytilanteeseen ja miksi Julia kokee niin voimakasta tarvetta päästä selville totuudesta juuri omin neuvoin ja juuri niillä keinoilla, jotka hän valitsee. Mikään ei selkeästi viittaa esimerkiksi siihen, että nimenomaan Katen nettisuhteet olisivat vaarantaneet hänet. Lisäksi mikään ei osoita, että juuri Lukas olisi tuntenut hänet tai ollut osallinen hänen kuolemaansa. Tämän takia päähenkilön päätös aloittaa keskustelu juuri Lukaksen kanssa tuntuu impulsiiviselta ja irrationaaliselta. Tapahtumaketju, joka saa alkunsa tästä valinnasta, jää sen takia melko ontoksi ja merkityksettömän tuntuiseksi.

Loppuratkaisu sen sijaan pääsi osittain yllättämään, mutta pikemminkin järjettömyydellä kuin taidokkuudella. Jutussa ei ole kerta kaikkiaan järkeä. Tarina loppui kaiken kaikkiaan todella äkkinäisesti, mikä korostaa sisällön mielettömyyttä.

Ei Kaksoiselämä kuitenkaan ihan toivoton tapaus ole. Watsonin kirjoitustyylissä ja teemavalinnoissa on jotain, mistä pidän kovasti, vaikka tällä kertaa niiden toteutus ei onnistunut ihanteellisesti. Siksi olen valmis antamaan kirjailijalle uuden mahdollisuuden myöhemmin tänä vuonna. Minulla on hänen esikoisromaaninsa hyllyssä valmiiksi; ehkä sen kanssa käy parempi tuuri.

2,5/5

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Luettavaa ja blogattavaa(10/2017): Luova, luovempi, lokakuu

Lokakuut ovat minulle tärkeitä kuukausia.

Osa lokakuun taiasta liittyy syntymäpäivääni. Mutta on siinä muutakin: syksy on lokakuussa kauneimmillaan, mieli on saavuttanut keskittymisen tilan syyskuun haahuilun jälkeen ja uuden vuoden seikkailut vilahtelevat jo horisontissa. Luovuus nousee uudelle tasolle, viilenevät ilmat antavat luvan käpertyä sohvalle kirjan kanssa tai katsoa tunti tolkulla tv-sarjoja, joissa vilahtelee yliluonnollisia otuksia. Ja onhan sekin aika upeaa, että lokakuu on myös kirjamessujen kuukausi.

Tänä vuonna lokakuu on tavallistakin erityisempi, koska täytän 25 vuotta ja elän romaanin kirjoittamisen keskellä; toisin sanoen elämäni on yhtä suurta ihmettä koko ajan. Lokakuun luova teema on NaNoWriMoon valmistautuminen kaikin mahdollisin tavoin: ideoita keräämällä, lepäämällä, lukemalla, tekemällä suunnitelmia ja tietenkin kirjoittamalla.

Kokosin lokakuun listalle sellaisia kirjoja, joiden uskon inspiroivan minua kaikkein eniten juuri nyt. En aseta määrällistä tavoitetta, koska en osaa lainkaan ennustaa kuinka paljon pystyn oikeasti lukemaan.

Loppuun luettavat:

  • Harry Potter ja Feeniksin kilta - J.K. Rowling 
  • Pimeyden rakastaja - J.R. Ward

Ei näköjään pitäisi mennä vannomaan; uhosin syyskyyn alussa, että luen Feeniksin killan viikossa loppuun. No, en todellakaan lukenut :D Jämähdin lukujumin pahenemisen myötä suunnilleen kirjan puoliväliin enkä ole päässyt siihen takaisin kiinni. Toivotaan, että lokakuussa on parempi draivi. 

Pimeyden rakastajan kanssa olen päässyt jo yli puolenvälin. On kuulkaa aika hauska tapaus, hyvässä ja pahassa. Kieli on jatkuvasti ristiriidassa tapahtumien kanssa, minkä takia koko juttua on vaikeaa ottaa vakavasti. Kirjassa on paljon muitakin ongelmia, mutta palaan niihin sitten arvion yhteydessä. Tämä ei todellakaan ole mitään korkeakirjallisuutta, mutta viihdearvo on korkealla. Vampyyrien maailman konsepti on tässä todella mielenkiintoinen. Toivon jatko-osilta huomattavaa kehitystä! 




Alusta loppuun luettavat/aloitettevat:

  • Ignite Me - Tahereh Mafi
  • Cinder - Marissa Meyer
  • Prodigy - Marie Lu
  • Champion - Marie Lu
Ignite Me on listalla toisaalta siksi, että se on trilogian päätösosa ja toisaalta siksi, että uskon kirjailijan tyylin avaavan emotionaalista ajatteluani. Edellisessä postauksessa kirjoitin trilogiasta hiukan tarkemmin.

Cinder on levännyt hyllyssäni jo niin kauan lukemattomana, että hävettää. Olen kuullut siitä pelkkää hyvää, mutta en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Jos nyt lokakuun ja Halloweenin kunniaksi saisin tämän kuuluisan scifi-sarjan alulle!

Aioin alunperin jakaa Prodigyn ja Championin eri kuukausien listoille, mutta en lopulta malttanut. Luin trilogian ensimmäisen osan (Legend) ennätysvauhtia, joten olisi hölmöä rajoittaa jatko-osien lukemista aikatauluilla. 







  • The Archived - Victoria Schwab
  • The Unbound - Victoria Schwab
  • SE - Stephen King
  • Little Monsters - Kara Thomas

Victoria Schwabin duologian kanssa kävi samoin kuin edellisen kaksikon kanssa: en yksinkertaisesti voinut siirtää näitä myöhemmälle syksyyn. Kirjojen idea vaikuttaa kiehtovalta ja täydellisesti lokakuuhun sopivalta - toisin sanoen synkältä ja salaperäiseltä. Mielenkiinto Victoria Schwabin tuotantoa kohtaan heräsi vahvasti eloon uudelleen, kun booktubesta alkoi tulvia ylistystä Kirjoitin myös näistä kirjoista tarkemman kuvauksen edellisessä postauksessani.

SE, tuo kauhuklassikko, josta en tiedä juuri mitään etukäteen: täydellinen asetelma Halloweenia ajatellen. Voi tosin olla, etten ehdi lukea kirjaa kokonaan lokakuussa, koska sillä on pituutta reilusti yli 1000 sivua. 

Little Monsters on young adult -trilleri, jonka luen ennen kaikkea tutkimusmielessä. On mielenkiintoista ja varmasti myös hyödyllistä saada esimerkki genrestä, johon oma projektini kuuluu. Haluan myös katsoa kolmen suosikkitubettajani tekemän tunnin mittaisen live-chatin, jossa he keskustevat tästä kirjasta.






  • Since we Fell - Dennis Lehane
  • Oneiron - Laura Lindstedt 

Since we fell on aikuisille suunnattu trilleri, jonka myös uskon antavan hyödyllistä ajateltavaa. Se on ollut lukulistalla jo aikaisemmin tänä vuonna, mutta muut kirjat kirivät sen edelle. Oneironin sain lainaksi ystävältäni, ja vilkaistunani kirjan alkua päätin laittaa sen lukulistalle samantien. Luen kotimaista kirjallisuutta aivan liian vähän, mutta uskon tämän antavan hiukan kipinää tarttua muihinkin kuuluisiin kotimaisiin. 






Saatan myös lukea jotain syyskuun listalta, mutta jätän ne listaamatta tilan säästämiseksi.

Blogissa tavoitteeni on julkaista kerran viikossa. Toisessa blogissani (www.loputonromaanimaailmasta.blogspot.fi) toiminta tulee todennäköisesti olemaan vilkkaampaa, sillä kirjoittaminen on tuonut mieleen paljon uusia postausaiheita, joista haluan kirjoittaa ennen NaNoWriMoa. Kirjoitan myös toisen postauksen NaNoWriMo-valmisteluista ja harjoittelen NaNoWriMo-päiväkirjaa varten. Jos romaanin kirjoittamiseen liittyvät aiheet kiinnostavat, kannattaa ottaa blogin osoite talteen!

Mitä sinun lokakuusi tuo tullessaan?

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kuukausi kansissa(5/2016): Levoton sielu

Jos kevätlukukausi meni ohi lentäen, niin toukokuu kului valonnopeudella. 

Siirtyminen Joensuusta Imatralle aiheutti oman hässäkkänsä, mutta torikauden alkamista saa syyttää sekä lukemisen vähäisyydestä että bloggaamisen olemattomuudesta. Vaikka tein toukokuussa vajaita viikkoja, työ imi minut mukaansa niin täydellisesti, että lukeminen vain haihtui mielestäni. Ja silloinkin, kun olisi oikeasti ollut aikaa lukea olin aivan liian levoton.

Niinpä ei ole yllättävää (valitettavasti) että sain luetuksi vain yhden kirjan: Karin Slaughterin Pelon huoneen. Oikein hyvä rikosromaani, joka vahvisti halua lukea koko Slaughterin tuotanto. Tämä on iloinen asia varsinkin siksi, että hyllystäni löytyy jo viisi omaksi ostettua Will Trent -dekkaria. 

Lukemisen osalta toukokuu ei siis päässyt herättämään kovinkaan paljon uusia ajatuksia. Blogissa puolestaan saattaa tapahtua lähikuukausina jotain muutakin kuin kirjallisuuteen liittyvää asiaa. Olen vakavasti pohtinut torikokemuksieni kirjaamista ylös jossain muodossa; ensiksi sen takia, että te siellä ruudun takana saisitte jonkinlaisen kuvan kesäelämästäni, ja toiseksi siksi, että torimyyjän työ on huomattavasti monipuolisempaa ja rikkaampaa kuin uskoisi. Jos ei muuta, niin uskon saavani usemman ihmisen nauramaan jakamalla hullunkurisimpia torilla kohdattuja tilanteita. Sanokaa toki, jos tämä herättää mielenkiintoa!

Sellaista toukokuusta. Seuraavaksi pitäisi kasata lukulista kesäkuuta varten. Näinköhän ehdin aloittaa yhtäkään kesäkuulle varattua kirjaa, kun edellisiltä kuukausilta on niin monta helmeä lukematta?

Millainen toukokuu teillä oli?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Post mortem - Patricia Cornwell

Julmat seksuaalimurhat valvottavat sekä siviilejä että poliiseja Virgininan Richmondissa. Murhaaja murtautuu uhrien makuuhuoneeseen ja kuristaa heidät hengiltä heidän omassa kodissaan. Oikeuspatologi Kay Scarpetta on nähnyt jo paljon, mutta näiden nuorten naisten kuolemat koskettavat häntä erityisen syvältä. Hän on päättänyt löytää syyllisen, vaikka se näyttää lähes mahdottomalta: ainoa kunnollinen johtolanka on tunnistamaton, hohtava aine, josta on jäänyt jälkiä uhrien iholle. Samaan aikaan Kayn täytyy taistella työtovereidensa epäilevää asennetta vastaan ja tasapainotella erikoisen sisarentyttärensä mielialojen välissä. Onnistuuko hän saamaan syyllisen kiinni ja säilyttämään ihmissuhteensa ehjinä samanaikaisesti?

* * *

Post Mortem on Patricia Cornwellin esikoisromaani, varsin vakuuttava sellainen. Tutkittavien tapausten vaikutus niiden ympärillä työskenteleviin ihmisiin on läsnä alusta lähtien, mutta pysyy tasapainossa juonellisen etenemisen kanssa. Yksi vaikuttava tekijä on se, että romaanin tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin DNA oli vielä uusi juttu ja erilaista teknologiaa oli käytettävistä huomattavasti vähemmän kuin nykyään. Nykyisillä välineillä tapaus ei varmasti olisi yhtä vaikeka ratkaista. Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä tukalammaksi tilanne muuttuu ja ratkaisua saa jännittää viimeiseen asti. Cornwell on taitava kirjoittamaan mukaansatempaavia juonikuvioita, mikä varmasti selittää hänen teostensa valtavaa suosiota. Hän osaa kirjoittaa paljastukset ja juonenkäänteet juuri oikeisiin kohtiin ja pystyy yllättämään ja hätkähdyttämään useita kertoja. 

Myös romaanin henkilöt pitävät lukijaa tiukasti otteessaan. Kay on älykäs, empaattinen ja syvällisesti ajatteleva päähenkilö, ja ammatin jälki näkyy hänessä vahvasti. Lukija saa nopeasti otteen hänen sinnikkyydestään ja vilpittömästä halustaan tuoda oikeutta rikoksen uhreille ja heidän läheisilleen. Ammatin mukana tulleet kokemukset näkyvät myös Pete Marinossa, konkarietsivässä, jonka kanssa Kaylla on vaikeuksia tulla toimeen. Marino on kyyninen persoona, elämänsä ja työnsä kovettama eikä pysty enää uskomaan todelliseen hyvyyteen. Vaikka Kay itsekään ei katso ihmisiä vaaleanpunaisten linssien läpi, hänellä riittää kuitenkin kärsivällisyyttä seurata todisteita ja nähdä omien tunteidensa taakse. Monet näkemyserot luovat Kayn ja Marinon välille syvän jännitteen. Myös muilla miehillä on vaikeuksia ottaa Kayta vakavasti, koska tämä on nainen. Voisin kuvitella, että 25 vuotta sitten (romaanin ilmestymisaikana) oikeuslääkäreissä ei ole ollut lähellekään niin paljon naisia kuin tänä päivänä, eivätkä he he varmasti ansainneet menestystään helposti. Kay ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan tekee työtään ylpeänä ja sitkeästi. Tämäkös se vasta esimiehiä ärsyttääkin! Kuviota mutkistaa vielä Kayn 10-vuotias siskontytär Lucy, joka on mahdollisimman kaukana tavallisesta lapsesta. Lucy on huippuälykäs ja yhtä kyvykäs syvälliseen ajatteluun kuin kuka tahansa aikuinen, mutta hänen mielialansa ovat impulsiivisia. Lucy kärsii ailahtelevan äitinsä vastuuttomuudesta ha pelkää jatkuvasti tulevansa hylätyksi. Vaikka Lucy onkin tässä romaanissa vielä sivuroolissa, hänen erityisyytensä käy välittömästi selväksi,

Rikoksia käsitteleville romaaneille tyypillisesti Post mortem esittää ajatuksia pahuudesta ja murhaajien persoonallisuuksista. Romaanilla on kuitenkin muitakin ansioita. Kiitin huomiota erityisesti taitavasti rakennettuun, harkittuun kiusaamiseen, jonka kohteeksi Kay joutuu tapahtumien mutkistuessa. Kun johtolankoja ei tahdo löytyä millään ja murhat roikkuvat ratkaisemattomina, lehdistö ja viranomaiset ryhtyvät ahdistelemaan häntä kuin se olisi ainoa mahdollinen ratkaisu. Kiehuin välillä kiukusta lukiessani siitä kuinka paljon poliitiikka ja hyvän maineen säilyttäminen sotkevat poliisitutkintaa, Samalla minussa heräsi paljon ajatuksia ammattiylpeydestä, joka on varmasti jokaiselle ammatistaan pitävälle ihmiselle tuttu tunne. Kun tätä voimakasta halua tehdä työtä mahdollisimman hyvin jollain tavalla kyseenalaistetaan, se kirpaisee kovaa ja syvältä. On mielenkiintoista seurata, miten Kayn ammatillinen tilanne kehittyy ja millaisten vaiheiden kautta hän saavuttaa sen aseman, joka hänellä on sarjan loppupuolella. Joitakin asioita muistan hyvin, mutta tapahtumien järjestys on jo kadonnut mielestä.

Lopuksi vielä: jos kaipaat murhamysteerejä, jotka tarjoavat muutakin kuin jännitystä ja viihdettä, kokeile ihmeessä Cornwellia. Uskallan väittää, että et tule katumaan.

4/5

* Kategoriahaaste 1, kohta 27

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Viattomien veljeskunta - Jean-Christophe Grangé


Juonikuvaus: Chileläinen poikakuoron johtaja murhataan pariisilaisessa kirkossa, josta löytyy vain yksi selvä johtolanka: verinen kengänjälki numeroa 36. Myös rikoksen erityisen raaka tekotapa herättävät maineikkaan Lionel Kasdanin huomion. Kasdan ryhtyy tutkimaan tapausta ensimmäisenä pyrkimyksenään selvittää, onko joku kuoropojista nähnyt murhan tai jollakin tavalla osallistunut siihen, 

Murhasta kiinnostuu myös nuori Cédric Volokine, jonka elämää hallitsevat huumeriippuvuus ja hakkerin identiteetti. Vaikka Volokine ja Kasdan ovat luonteiltaan aivan erilaisia, heitä yhdistää sielua korventava palo ratkaista juuri tämä murha. Tutkiessaan kuoronjohtajan taustaa he löytävät toisenkin hyvin erikoisen vihjeen. Mitä tekemistä riipaisevan kauniilla kuoroteoksella, Misererellä, on tapahtumien kanssa?

Ajatuksia: En ole varmaan koskaan aikaisemmin lukenut yhtä kauhistuttavaa ja samalla yhtä vaikuttavaa rikosromaania, Romaanin henkilöt, juoni, teemat, kieli ja tunnelma muodostavan viimeisen päälle hiotun kokonaisuuden, joka piinaa lukijaa kunnes viimeinenkin rivi on luettu.

Itse murha, jonka ympärille tarina kietoutuu, on karmiva rikkoo lähes kaikkia genren kaavoja. Uhri on kärsinyt valtavasti kuollessaan, mutta vielä enemmän hän kärsi eläessään Chilessä äärimmäisen ruumiillisen kidutuksen armoilla. Kuoronjohtajan elämä on pitkälti sidottu yhteen Chilen historian kanssa, mikä konkrertisoi äärimmäisen pahuuden, jota Grangé kuvaa mestarin ottein. Myönnän, että jouduin välillä keskeyttämään lukemisen ja vetämään henkeä, jotta tapahtumien aiheuttama kuvotus menisi ohi. Rajuimpien kuvausten kohdalla älähdin jopa ääneen, mitä en muista tapahtuneen koskaan aikaisemmin. Viattomien veljeskunta pureutuu ihmismielen pimeimpiin osiin ja pamauttaa lukijan silmille asioita, joita ei välttämättä haluaisi tiedostaa olevan olemassa. Temaattisesti  ja juonellisesti romaani on todella synkkä ja raskas: se kuvaa ruumiillista kidutusta, kuolemaa, sodan kauhuja, traumoja, pakkomielteisyyttä, riippuvuutta, menetyksen tuskaa ja niin syvää henkistä häiriintyneisyyttä, ettei sitä oikein voi edes käsittää lukematta itse. Juoni on yksityiskohtainen ja hahmottuu sekä poliisihahmoille että lukijalle osittain hiljalleen ja osittain yhdellä rysäyksellä, ja hirvittävyydestään huolimatta osoittaa kirjailijan älykkyyden. Tässä romaanissa jokaisella asialla (tapahtumapaikoilla, henkilöillä, johtolangoilla, sivujuonilla ja paljastuksilla) on merkitystä lopputuloksen kannalta. 

Toinen huomiota herättävä piirre on kirjailijan tyyli. Hänen kielellinen lahjakkuutensa näkyy kaikessa; hän kuvaa henkilöiden tunteita, tapahtumapaikkoja ja tapahtumien kulkua harvainaisen elävästi ja ytimekkäästi. Rikosromaanit jäävät harvoin mieleen nimenomaan kielen takia, mutta tällä kertaa... Kirjailijan sanat jäävät kaikumaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja romaanin esittämien ajatusten ääreen haluaa todella pysähtyä ymmärtäkseen niiden koko olemuksen. Poliisihahmojen tuntema viha ja toisaalta voimakas, polttava tahto saada syyllinen kiinni välittyvät kiellisten valintojen ansiosta todella tehokkaasti. Jäin useampaan kertaan ihmettelemään yksittäisten virkkeiden voimaa, ja uskon että niin on käynyt monelle muullekin.

Viattomien veljeskunta on hieno rikostarina myös siksi, että se suo lukijalle pääsyn sekä Kasdanin että Volokinen sielunelämään. Kasdania kuormittaa muunmuassa muistot kuolleesta vaimosta, Volokinea puolestaan piinaa epätoivoiselta tuntuva yritys päästä eroon huumeista. Molemmat poliisit ovat hätkähdyttäviä persoonia omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kasdan on vakava, harkitseva ja elämän kovettama; Volokine on nuori, holtiton ja impulsiivinen. Juuri tällaisiin, yhtä monipuolisesti ja syvällisesti rakennettuihin poliisihahmoihin törmää harvoin, Heidän välilleen kehittyvää sidettä seuratessa tulee oppineeksi paljon ystävyydestä, uskollisuudesta ja siitä, mikä kaikki voi yhdistää kahta ihmistä. 

Kaiken tämän kehumisen jälkeen minun on kuitenkin pakko varoittaa: tämä kirja ei ole kaikkia varten. Tätä ei kannata lukea, jos ei ole jo jonkin verran kovettanut itseään lukijana tai jos rikoskirjallisuus on vieras genre. Grangé on kirjoittanut ahdistavan, kauhistuttavan romaanin, jonka on tarkoitus ravistella lukijaa, ei viihdyttää tai tuottaa nautintoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä kokemus oli haaste minullekin, vaikka olen lukenut rikosromaaneja varhaisteinistä lähtien. Mutta ne, jotka haluavat jähmettyä kauhusta, pohtia synkkiä teemoja ja puristaa rystysensä valkoisiksi jännityksestä, voivat saada tästä teoksesta todella paljon irti.

4,5/5 tähteä. Antaisin viisi, jos kirja ei olisi aivan niin kauhistuttava.

Haasteet: 50 kirjan haaste, kohta 22: A book that scares you

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Salaseura - Michael Dibdin


Aurelio Zen kutsutaan Vatikaaniin tutkimaan ruhtinas Ludovico Ruspantin yllättävää kuolemaa. Vatikaani haluaa kuitata tapahtuneen itsemurhaksi, mutta Zen löytää nopeasti todisteita, joiden perusteella Ruspanti murhattiin. Etsiessään syyllistä Zen löytää vihjeitä Kabaalista, epämääräisestä salaisesta ryhmittymästä, jolla väitetään olevan jotain tekemistä Ruspantin kuoleman kanssa. Mitä sekavammaksi tapaus kehittyy, sitä useammin herää kysymys, onko murhaajan henkilöllisyydellä väliä kenellekään muulle kuin Zenille itselleen.

* * *

Salaseura on epätavallinen rikosromaani, jota en olisi varmaaan koskaan lukenut, jos se ei olisi sopinut lukuhaasteen hankalaan katekoriaan. Vaikka se on nopealukuinen ja monin paikoin jännittävä, kirjailijan tyyli on jollakin tavalla verkkainen ja tarinan tunnelma erikoisen eteerinen. Kerronta keskittyy enemmän Vatikaanin ja Italian kansalaisten väliseen suhteeseen ja sen varjelemiseen kuin rikokseen itseensä. Sekä Italia että Vatikaani näyttäytyvät poliittisen vehkeilyn valtakuntina, joiden sisällä mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää. Totuus on sivuseikka, jos se jollain tavalla vaarantaa katolisen kirkon maineen. Media ja viranomaiset pelaavat keskenään hienovaraista peliä, jossa yksikin väärä siirto voi johtaa uran katkeamiseen, julkiseen häpeään tai elämään kirkon vihan kohteena. Olosuhteet, joissa Aurelio Zen yrittää ratkaista rikoksen, ovat todellakin enemmän kuin hankalat, ja tämän Dibdin tuo hienosti esiin.

Hänen salamyhkäisessä tyylissään on myös kääntöpuolensa: epämääräisyys. Vaikka tiesin tapahtumien sijoittuvan Roomaan, Vatikaaniin ja ajoittain muihin Italian kaupunkeihin, en tuntenut olevani Italiassa. Dibdin kuvailee tarkasti esimeriksi jonkin huoneen sisustusta tai koristelua, mutta jättää huoneen koon epätarkaksi. Hän saattaa mainita kadun nimen, mutta jättää kertomatta millaisessa ympäristössä katu sijaitsee. Dibdin ei kiinnitä lukijaa selkeästi mihinkään paikkaan. Jos en olisi käynyt Roomassa ja Vatikaanissa, en olisi saanut juuri minkäälaista otetta romaanin miljööstä tai paikoista, joissa jotkut merkittävät hetket tapahtuivat. Tämän kerronnallisen piirteen vuoksi minun oli monta kertaa vaikea hahmottaa, missä ja mitä tapahtui ja milloin paikka vaihtui.

Juonellisesti Salaseura jättää jälkeensä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on oivaltava ja rajoja rikkova, toisaalta hiukan liian yksinkertainen pitääkseen jännitystä tasaisesti yllä. Loppuratkaisu on yllättävä ja selvästi tietynlaisia jännityskertomuksia kommentoiva, mutta kokonaisuus jää laimeaksi, jotenkin ontoksi, ääriviivattomaksi. Tästä huolimatta se onnistuu olemaan melko monipuolinen: perinteisen rikostarinan elementtien lisäksi lukijaa kuljetetaan Aurelio Zenin yksityiselämän kiemuroiden ja byrokratian asettamien rajoitusten läpi.

Päähenkilö Zen on sukunimensä mukaisesti rauhallinen, vakaa ja jollakin tavalla hyvin vakava mies, joka mielenmaiseman pohjavire on jotain realistisen ja kyynisen väliltä. Hänessä on ominaisuuksia, joita en vielä päässyt näkemään, minkä takia olen kiinnostunut lukemaan sarjan muutkin osat. Ja vaikka en täysin syttynyt kerronnalle, oli virkistävää lukea Eurooppaan sijoittuva rikostarina, jolla on aivan oma sävynsä. Palaan Dibdinin pariin varmasti silloin, kun kaipaan lisää jotain hämyistä.

3,5/5

Haasteet:


  • 50 kirjaa, kohta 30. A book that came out the year you were born




perjantai 6. helmikuuta 2015

Pimeyden enkeli - Dean Koontz



Hiljattain murhaan syyllistynyt Enoch "Junior" Cain herää kalifornialaisessa sairaalassa mielessään yksi nimi: Bartholomew. Vaikka Junior ei muista koskaan tavanneensa yhtäkään Bartholomewia, hän on vakuuttunut että jossain on mies, joka haluaa tuhota hänet. Kotiuduttuaan sairaalasta Junior ryhtyy pakkomielteisesti etsimään oikeaa Bartholomewia.

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä syntyy Bartholomew "Barty" Lampion, jonka viisaus ja muut henkiset ominaisuudet hämmästyttävät hänen lähipiiriään. Barty on erityinen lapsi, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Yksi heistä on Angel, jonka elämä on kietoutunut yhteen Bartyn elämän kanssa jo ennen kuin kumpikaan heistä on syntynyt.

* * *

Pimeyden enkeli kuvaa tavallisia (ja toisaalta ei lainkaan tavallisia) amerikkalaisia, jotka kohtaavat tragedian, pelon, vaaran ja lopulta myös toivon ja rakkauden. Kerronta liikkuu kaupungista ja näkökulmasta toiseen, minkä ansiosta lukija saa tutustua syvällisesti hyvin monenlaisiin henkilöihin ja elämäntarinoihin.  Angnes Lampion on lämmin ja hyväsydäminen nainen, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä kotikaupungissaan ja kasvattaa pientä poikaansa Bartya aavistamatta vaaraa, joka hänen lastaan uhkaa. Selvittäessään, miten hän tulisi suhtautua erityislahjakkaan Bartyn tapaan hahmottaa maailmaa hän yrittää samalla huolehtia kahdesta aikuisesta veljestään, jotka kärsivät yhä väkivaltaisen ja psyykkisesti häiriintyneen isänsä teoista. Barty on herkkävaistoinen ja älykäs, vaikuttava yhditelmä lapsen viattomuutta ja aikuisen realismia; kaiken kaikkiaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia lapsihahmoja, joihin olen saanut tutustua. Celestina White adoptoi synnytyksessä kuolleen siskonsa tyttären, Angelin, ja tekee parhaansa sovittaakseen taiteilijan uran ja vanhemmuuden toisiinsa. Tom Vanadium on vakava, kokenut etsivä, joka epäilee Junior Cainia alusta pitäen ja työskentelee järkkymättömästi saattaakseen tämän oikeuden eteen. Romaani esittelee myös muutamia muita henkilöitä, joilla on oma merkityksensä edellä mainittujen henkilöiden elämässä.

Kaikille näille henkilöille on yhteistä se, että jokainen tapahtuma, joka mullistaa heidtän elämänsä ja käsityksensä maailmasta palautuu Junior Cainin pakkomielteeseen, yhden vakavasti häiriintyneen mielen sisällä punoutuneeseen suunnitelmaan. Koontz kuvaa Juniorin persoonallisuutta käsittämättömän tarkasti, älykkäästi ja yksityiskohtaisesti: hän vie lukijan Juniorin pään sisään, paljastaa Juniorin sairaimmatkin ajatukset ja kieroutuneen johdonmukaisuuden, jonka vallassa hän toimii ja oikeuttaa kaikki tekonsa. Kirjailija osaa todella erottaa sairaan terveestä, pahan hyvästä ja väärän oikeasta tekemättä mistään absoluuttista, mustavalkoista. Juniorin kehityskaari on tarina vinoutuneesta menneisyydestä, pakkomielteen muodostumisesta ja julmuudesta, jolle on vaikea löytää vertaista. Mikä hurjinta, Junior on tapahtumien käynnistyessä vasta vähän päälle kaksikymppinen. Junior on hätkähdyttävän pelottava ja niin taivasti rakennettu henkilö, että olen vieläkin aivan häkeltynyt. Hän herättää kauhua, pahaa oloa, vastemielisyyttä, pelkoa, ehdottoman voimakkaan tunteen siitä, että tämä ihminen elää aivan eri maailmassa kuin minä. On aina hienoa, kun kirjailija uskaltaa astua näin kauas normaalista, mennä näin pitkälle terveen tuolle puolen, mutta että sen tekee näin taitavasti... Sanat loppuvat kesken. Henki loppuu kesken.

Yksi romaanin parhaita onkin laaja, erittäin psykologinen henkilökuvaus. Jokaisen henkilön elämänkaari on ehjä kokonaisuuus, jokaisella on ääni ja jokaisen toiminnalla on merkitys, sielu, tarkoitus. Heidän tunteensa välittyvät tekstistä elävinä ja ymmärrettävinä, ja heissä kaikissa on valtavasti henkistä voimaa, valoa ja ajateltavaa maailmalle jaettavaksi.

Pimeyden enkeli on myös juonellisesti erittäin hieno teos. Tekstissä on koko ajan tunne tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Lukija on koko ajan tietoinen siitä, mitä kullekin henkilölle tapahtuu silloin kun Junior on jossakin toisaalla, väijyy murhanhimoisena ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet hänestä mitään. Jännitys on monin paikoin niin piinaavaa, että sydän tuntuu jättävän useita lyöntejä välistä. Joka hetki saa miettiä, onnistuuko Junior aikeissaan, kohtaavatko jo niin rakkaat henkilöt hänet ja jos näin tapahtuu, onko heillä mahdollisuutta selvitä kauheuksista, joita Junior viljelee ympärilleen. Juoneen mahtuu vauhtia, sopivasti pysähtymistä ja rauhaa, yllättäviä käänteitä ja nerokkaita yksityiskohtia, jotka eivät voisi olla paremmassa paikassa. Ja vaikka teos on kauhistuttava, jopa ahdistava paikoin, se tarjoaa lukijalleen myös valtavasti toivoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Pelottavuudestaan huolimatta se ei jää jumiin pimeään eikä jätä lukijaa vellomaan yksin negatiivisiin tunteisiin, jotka pääasiasa Junior saa aikaan. Tämän tarinan voi siis kokea myös terapeuttisena.

Teemojen osalta kyseessä on filosofinen ja kiehtova romaani. Pimeyden enkeli on osuva kuvaus siitä, millä tavalla ihminen reagoi selittämättömään. Se tarjoaa yksityiskohtaisen, hienopiirteisen ja erilaisen tavan hahmottaa todellisuutta ja elämää, avaa oman näkökulmansa ystävyyteen, rakkauteen ja vanhemmuuteen, perhesuhteisiin, hyvän ja pahan rinnakkaiseloon, tapahtumien tarkoituksenmukaisuuteen ja vilpittömän kohtaamisen merkittävyyteen. Koontz siirtyilee luontevasti rankoista kauhun, epäoikeudemukaisuuden ja menetyksen tunteista positiivisiin ilon, jakamisen ja toivon kokemuksiin ja kuljettaa lukijan näiden kaikkien läpi ehjänä mutta varsin ravisteltuna. Ainutlaatuisen säväsyksen tuo eräs fysiikan teoria, jota romaanissa sovelletaan käytäntöön pohdiskelevin ottein. Ja mainittakoon vielä sekin, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960-luvulle, mikä vaikuttaa romaani rikoksen tekemistä ja rikostutkintaa käsitteleviin osuuksiin tunnelmaa, jollaista ei tavoitettaisi nykyhetkeen sijoittuvissa rikostarinoissa.

Vaikka Pimeyden enkeli on eniten kauhua herättävä rikosromaani, siinä on myös paljon muuta sisältöä, josta uskon monenlaisten lukijoiden löytävän jotain kokemisen arvoista. Se avaa silmät sille, kuinka onnekkaita olemme jo silloin, kun olemme terveitä ja meillä on ihmisiä ympärillämme. Jo sujuva, erottuva ja tunnelmallinen kieli tekee romaanista kokemuksen, jota voin suositella aivan kaikille. Erityisesti astetta rankempia rikosromaaneja etsivien ihmisten kannattaa empimättä lisätä tämä lukulistalleen.

Lopuksi kaikille niille, jotka joko aikovat lukea tämän tai harkitsevat lukemista: älkää lukeko tätä ennen nukkumaanmenoa. Uskokaa minua, kun sanon, että ette halua Junior Cainin vierailevan unissanne.

5/5