Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.
Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.
Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?
***
Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.
Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.
Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.
Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.
Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.
Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti