Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Haplo matkustaa Abarrachille ja saa yllättäen seurakseen Alfredin, joka haluaa epätoivoisesti pelastaa maailman, jonka luomiseen hänen kansansa aikoinaan osallistui. Haplon tehtävä on sama kuin ennenkin: tutustua planeettaan niin syvällisesti kuin kykenet ja aiheuttaa kaaosta. Pian Haplo ja Alfred saavat huomata, että kiviplaneetta Abarrach on muuttunut lähes elottomaksi. Valtavat taikapylväät, jotka ovat pitäneet yllä planeetan elämää, ovat lakanneet toimimasta. Planeetalla eläneistä kansoista jäljellä on vain sartanit, jotka ovat hajaantuneet eri puolille planeettaa pitämään kiinni elämän rippeistä. Vuosien kuluessa sartanien ryhmät ovat kadottaneet yhteiteyden toisiinsa ja muodostaneet oman kulttuurinsa ja yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sartanien laatimat säännöt ovat muutenkin sekaisin: osa sartaneista on ryhtynyt harjoittamaan nekromantiaa, kiellettyä taikuutta, jonka avulla kuolleiden ruumiit voi herättää henkiin. Tilanne on ajanut sartanit epätoivoisiin tekoihin, mutta onko heillä todella oikeutta niihin? Onko kiviplaneetalla enää toivoa selvitä?

* * *

Lyhyesti kuvailtuna Tulimeri on ankea, pitkäveteinen ja koominen. Lukemisen loppuun saattaminen kesti tolkuttoman kauan kahden ensimmäisen ominaisuuden vuoksi, mutta kolmannen avulla pääsin kuin pääsinkin viimeiselle sivulle. Mutta katsotaan kirjan sisältöä vähän tarkemmin...

Ankeuden tunne syntyy siitä, että Abarrach on miljöönä niin yksitoikkoinen.

Pelkkää mustaa kiveä ja laavamerta, jonka kuumuus tukahduttaa ilmaa. Kauneudesta tai eloisuudesta ei ole tietoakaan, eikä juuri mielikuvituksellisuudestakaan. Yksityiskohtien puute tekee maailmasta pelkistetyn, tylsän, jotenkin kolkon ja sieluttoman. Pitkäveteisyys puolestaan johtuu siitä, että kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Henkilöt enimmäkseen päivittelevät kurjuuttaan, kieli toistaa itseään ja yksittäisiin tilanteisiin jäädään jumiin todella pitkiksi ajoiksi. Juoni lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun sivuja on jäljellä noin 150, mikä on erittäin turhauttavaa. Toisaalta tylsyyttä lisää se, että juoni noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa: Haplon pitäisi aiheuttaa ongelmia planeetalla, joka on jo kaulaa myöten suossa. Teos ei siis tarjoa kovin monia syitä odottaa itseltään mielenkiintoisia tapahtumia tai juonellisia ratkaisuja. Komiikkaa sen sijaan riittää useammankin romaanin tarpeisiin. Osaksi nauroin puhtaasti tilannekomiikan vuoksi, mutta suurin osa koomisuudesta syntyy kohdissa, joita ei varmasti ole tarkoitettu koomisiksi. Hymähtelin kömpelölle kielelle ja henkiöiden avuttomuudelle useammin kuin pystyn laskemaan. Tulimeri ei saanut minua uskomaan itseensä. Ei maailmaan, ei henkilöihin, ei tapahtumiin... Olo oli kuin olisi katsellut kauniita kehyksiä, mutta itse taulu olisi mittasuhteiltaan epäonnistunut ja väreiltään samea.

Henkilökuvauksessakaan ei ole juuri kehumista. Haplo ja Alfred ovat koko teoksen ainoat todelliset henkilöt, joilla on menneisyys, tunteet, loogiset ajatukset ja tavoitteet. Muiden henkilöiden kohdalla tuli useimmiten sellainen olo, että he ovat mukana tarinassa vain täyttääkseen tietyn henkilön paikan: hallitsijat ovat ikään kuin hallitsijoita, sankarit ovat ikään kuin sankareita ja kärsivät henkilöt ovat vain sitä, kärsiviä, Ihmissuhteita käsitellään joko hyvin vähän tai ei ollenkaan eikä heihin saa todellista kontaktia. Lukiessaan tiedostaa liian voimakkaasti lukevansa asioista, jotka eivät ole todellisia, minkä vuoksi teosta on todella vaikea ottaa vakavasti.

Jotta tämä teksti ei mene pelkäksi moittimiseksi, on mainittava, että Tulimeri onnistuu antamaan mielenkiintoista ja ennen kaikkea uutta informaatiota sartaneista, sartanien kansan historiasta ja sartynien ja patrynien välisestä katkerasta vihasta. Haplo ja Alfred kohtaavat riimumagian erilaisia muotoja ja löytävät uutta tietoa patrynien ja sartaneiden magian välisisistä eroista. Yksityiskohdat lisääntyvät loppua kohden, ja lopussa tehty löytö on itse asiassa aika kiehtova.

Toinen osuus, jossa teos onnistuu melko hyvin, on kalmojen eli henkiinherätettyjen ruumiiden kuvaukset, Kalmot ovat traagisia hahmoja, ruumiita, joihin sielu on pakotettu asettumaan uudestaan sen jälkeen, kun se on jo irronnut ruumiista. Kalmoilla ei ole omaa tahtoa eikä persoonaa. Ne menevät sinne minne käsketään ja tekevät mitä käsketään, ne ovat varjoja ihmisistä, joita ne olivat eläessään. Kalmojen yhteydessä romaani käsittelee kuolemaa, ihmisen suhtautumista menetykseen ja suruun, ja lopuksi elämän pidentämiseen ja väkinäiseen ylläpitämiseen liittyviä kysymyksiä. Teemaan ei mennä lähellekään niin syvälle kuin voisi, mutta kuitenkin sen verran pitkälle, ettei tarina tunnu aivan yhdentekevältä.

Kokonaisuutena Tulimeri ei kuitenkaan yllä edellisten osien tasolle. En silti kadu sen lukemista, sillä tämä kokemus osoittaa konkreettisesti, kuinka paljon fantasia on kehittynyt. Tähän sarjaan ei tosin kannata tarttua, jos etsii mahdollisimman laadukasta fantasiaa, joka imaisee täysillä mukaansa, Tämän kanssa voi moneen kertaan menettää kärsivällisyytensä.

2/5

Linkit edellisiin arvosteluihin:

Lohikäärmeen siipi
Haltioiden tähti

Haltioiden tähti - Margaret Weis & Tracy Hickman

Haltioiden tähti noudattaa juonellisesti suurinpiirtein samaa kaavaa kuin edellinen osa. Haplo matkustaa tulen planeetalle, jonka oloihin hänen täytyy tutustua ja jonka elämää hänen pitäisi sotkea. Hänelle ei jää kuitenkaan kovinkaan paljon tekemistä, sillä tytaanit  eli jättiläiset ovat jo hyökänneet Pryaniin ja herättävät pelkoa planeetalla asuvissa ihmisissä, haltioissa ja kääpiöissä. Niinpä Haplon toimintan jää melko suppeaksi, taas. Haplon historiaa syvennetään, mutta siitä huolimatta hän jää edelleen sivurooliin eikä vaikuta sarjan päähenkilöltä. 

Keskushahmoihin kuuluu hiukan omituisen haltiaperheen nuoret, joilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin vanhemmat. Callandra johtaa perheen omistamaa asetehdasta eikä välitä oikeastaan muusta kuin rahasta. Hän on viileän laskelmoiva, äkäinen ja epäkohtelias. Nuorempi sisko Aleatha on hänen vastakohtansa. Aleatha ravaa juhlissa, harrastaa irrallisia miessuhteita ja keskittyy ihailemaan omaa ulkonäköään. Heidän veljensä Paithan on seikkailija, jolle matkustelu on intohimo. Hän kommunikoi mielellään myös muiden rotujen kanssa ja pyrkii levittämään rauhaa ympärilleen. Tällainen kaukokaipuu ja lempeä suhtautuminen muihin kuin haltioihin on Pryanin haltioille erittäin vierasta eivätkä he sen vuoksi pidä Paithania täysin yhteisön jäsenenä. Sanomattakin on selvää, että Paithan sai erityisen paikan sydämessäni. Hänen vilpittömyytensä ja sammuton kiinnostus ympäristönsä ihmeitä kohtaan vetoavat minuun, matkusteluun hurahtanut kun olen. Hänen hahmossaan olisi ollut aineksia vielä syvällisempään henkilökuvaukseen.

Haltiat joutuvat mukaan suurempiin kuvioihin, kun Callandra myy aseita kahdelle huijarille Regalle ja Rolandille. Kaksikon elämä on ollut kovaa, mikä näkyy heissä häikäilettömyytenä, ivallisuutena ja epärehellisyytenä. Regassa tapahtuu kuitenkin kehitystä parempaan päin, mikä on ilahduttavaa. Tämä kehitys kuvataan kuitenkin melko pintapuolisesti, mikä leimaa koko teosta. Henkilöt, henkilöiden väliset suhteet ja juonellinen toiminta jäävät puolitiehen ja ovat osittain epäuskottavia. Erityisesti erään romanssinpoikasen kuvaukset yhtä aikaa naurattivat että turhauttivat. Rakkaus ei syty hetkessä oikeassa elämässä, joten sen ei pitäisi tehdä niin kirjallisuudessakaan. Tytaanien tekemiä tuhoja ei käsitellä tarpeeksi eikä edes kovin koskettavasti. Kaikkea vähän niin kuin lätkitään lukijan silmille mutta mihinkään ei paneuduta tosissaan;. näkyville jätetään tulitikut ja halkoja, mutta kukaan ei mene sytyttämään nuotiota.

Parasta Haltioiden tähdessä on mielenkiintoinen miljöö. Pryan on aina valoisa neljän aurinkonsa tuottaman valon vuoksi, ja se on täynnä trooppisia sademetsiä. Matkan varrella annetaan myös uutta tietoa Kuolemanportin maailmasta, sen perusjärjestyksestä ja historiasta. Sartanien ja patrynien suhdetta avataan lisää ja heidän voimiaan käsitellään. Suurempi tarina kulkee siis eteenpäin, vaikka tämän yksittäisen osan tasolla juoni tökkiikin jonkin verran.

Tämä ei tosiaan ole laadukkainta mahdollista fantasiaa, mutta voisi huonompaakin olla. Tämä kirja naurattaa monesta eri syystä ja tarjoaa yksinkertaisen lukuelämyksen, jonka parissa ei tarvitse juurikaan rasittaa aivoja. Minä tartuin sarjaan pääasiassa siksi, että halusin tarkastella jotakin vanhaa fantasiaa, nähdä mistä tämä genre on lähtenyt liikkeelle. Muillekin aikamatkaa etsiville tämä varmaan sopisi.

3/5

Lohikäärmeen siipi - Margaret Weis & Tracy Hickman

Lohikäärmeen siipi olisi jäänyt lukematta, ellen olisi oikealla hetkellä tarkistanut lainojeni eräpäivää ja lykännyt muiden kirjojen lukemista sen vuoksi. Olen iloinen, että lykkäsin, sillä Lohikäärmeen siipi oli mielenkiintoinen, erilainen lukukokemus.

Kuolemanportti-sarjan tapahtumat sijoittuvat maailmaan, jossa on valtakunta jokaiselle luonnon elementille. Lohikäärmeen siipi on sarjan ensimmäinen osa ja esittelee ilman valtakunnan, jossa tapahtuu kaikenlaista kummallista. Stephen palkkaa maineikkaan salamurhaaja Hughin murhaamaan poikansa, prinssi Manan. Kekkien, arkikielellä kääpiöden, asuttamalla Drevlinin saarella kapinallisryhmän johtaja Limbeck yrittää parantaa kansansa elinolosuhteita ja haltiat herättävät hyökkäyksillään pelkoa ja levottumuutta. Taustalla vaikuttaa myös kahden voimakkaan maagiyhteisön, sartanien ja patrynien välinen ikuinen vihanpito. Keitosta ryhtyy hämmentämään paha velho Xar, joka haluaa vallata koko universumin. Hän lähettää ilman valtakuntaan palvelijansa Haplon, jonka tehtävä on ottaa selvää maan heikkouksista ja horjuttaa sen rauhaa.

Suuri osa tarinasta kerrotaan Hughin näkökulmasta. Hän on elämän kovettama ihminen, jolle tappaminen ei tuota tuskaa tai moraalisia ongelmia. Hugh on älykäs ja osaa lukea ihmisten pieniä eleitä, nähdä totuuden valheiden takaa. Piinkova kuori alkaa kuitenkin murentua, kun hänen pitäisi tappaa lapsi, prinssi Mana. Hugh epäröi ja vaistoaa, ettei Stephen kertonut hänelle koko totuutta. Hänessä tapahtuvaa psykologista muutosta on kiehtovaa ja mielenkiintoista seurata. Hugh lykkää tehtävänsä täyttämistä ja alkaa vasten tahtoaan kiintyä Manaan, joka ei todellakaan ole mikään tavallinen poika. Hänellä on erikoisia kykyjä ja harvinaisen ovela luonne, mikä saa aikaan yhden jos toisenkin omituisen tilanteen. Mana on oikeastaan aika pelottava ollakseen 10-vuotias.

Hughin ja Manan seuraan liittyy Alfred, Manan kamaripalvelija, joka on ehdottomasti yksi romaanin parhaiten rakennetuista henkilöistä. Alfred on pelokas ja hyväsydäminen, mutta hänessä on muutakin, jotakin kätkettyä. Hänen hahmossaan on lämmintä koomisuutta ja vanhan ihmisen viisautta yhtä aikaa.

Toinen romaanin pääjuonista sijoittuu Dreviliniin, kekkien saarelle. Kekit elävät suljetussa, salaperäisessä ympäristössä ja palvelevat jyskyvinssiä, joka muistuttaa valtavan laitteen ja tehtaan yhdistelmää. Kekit itse tietävät vain osan jyskyvinssin toiminnasta ja historiasta: heille on annettu ymmärtää, että se on jumalien luoma, lähestulkoon elävä olento jonka palveleminen on kekkien ainoa elämäntehtävä. Kekit ovat ahkera, hyväuskoinen kansa, jota on helppo käyttää hyväksi. Nuori Limbeck on ensimmäinen, joka uskaltaa kyseenalaistaa heidän tilanteensa ja vaatia muutosta. Apunaan hänellä on rakastettu Jarre ja joukko muita kapinallisia kekkejä. Drevlinin tilanne tuo tarinaan vankeuteen ja valtaan liittyviä teemoja ja tuo älykkäästi esille sen, mitä tapahtuu kun jokin ryhmä suljetaan henkisesti muun yhteisön ulkopuolelle.

Haplo astuu kuvioon yllättävän myöhään. Hän on toiminnan jatkaja, ei tapahtumaketjun alullepanija. Takakannen teksti johtaa siksi jonkin verran harjaan antaessaan ymmärtää, että Haplo on alusta lähtien sarjan keskushahmo. Vaikka hänestä annetaan tarpeeksi tietoa, hän jää sivuosaan verrattuna moniin muihin henkilöihin.

Juoni on kiinnostava, looginen ja tarjoaa ajateltavaa olematta raskas. Syvällisiä teemoja on sopivasti ja ne nousevat romaanin tapahtumista luonnostaan. Huumoriakin on mukavasti. Ainutlaatuisinta romaanissa on kuitenkin sen maailma. Ilman valtakunta koostuu useista saariryhmistä, jotka leijuvat ilmassa eri tasoilla. On erilaisia luonnoilmiöitä ja lohikäärmeitä ja lohikäärmettä muistuttavia laivoja, jotka pysyvät ilmassa magian avulla. Melko mielikuvituksellista, todellakin meidän maailmastamme poikkeavaa. Patrynien ja sartanien riimumagia tuo oman luovan mausteensa kokonaisuuteen. Miljöö kuvaillaan osuvasti ja riittävän yksityiskohtaisesti, jotta sen kykenee hahmottamaan. Romaanin maailma on kuitenkin niin erikoinen, että suosittelen romaanin lukemista silloin, kun haluaa paeta mahdollisimman kauas meidän maailmastamme, kun tavoittelee voimakasta eskapismin kokemusta.

Aivan täydellinen teos ei kuitenkaan ole. Jyskyvinssin kuvaus jää turhan epämääräiseksi, vaikka sen toiminnalle ja olemassaololle annetaan lopulta selitys. Muussakin termistössä on hassuja piirteitä, jotka kirjailijat olisivat voineet välttää käyttämällä luovuuttaan loppuun saakka. Esimerkiksi sähkön kutsuminen 'sähkiksi' on minusta vähän kummallista. Ensin luulin samantapaisia sanoja painovirheiden tuotteeksi, mutta luettuani muutaman englanninkielisen arvostelun sain selville, että ne todella ovat kirjailijoiden aikaansaannosta. Lisäksi romaanissa on todella sekava prologi ja epilogi, joita ei välttämättä tarvittaisi.

Kokonaisuutena Lohikäärmeen siipi on hyvä sarjan avaus, jolle kannattaa antaa mahdollisuus. Jos kaipaa jotakin voimakkaasti fantastista luettavaa ja pitää eeppisestä fantasiasta, suosittelen kokeilemaan tätä. Mielikuvitusta tämä romaani ainakin aktivoi.

3/5