Mitä luen nyt(#1/2019): Sarjojen syvyyksissä

Uusi vuosi alkaa sarjoihin kuuluvilla kirjoilla, mikä ei yllätä minua lainkaan. Kirjasarjat ovat aina vedonneet minuun enemmän kuin standalonet. Viime aikoina olen kuitenkin ollut huono lukemaan sarjoja loppuun asti. Elämäni on kiireistä: opiskelu, romaanin kirjoittaminen ja vilkas sosiaalinen elämä täyttävät suurimman osan viikoista, minkä takia lukeminen jää helposti sivurooliin. Blogista puhumattakaan. Jospa tänä vuonna sujuisi paremmin?

Tällä hetkellä on kesken kolme kirjaa, joista kaksi kuuluvat lempikirjailijoiden tuotantoon ja yksi on uusi tuttavuus.

1. Royal Assassin - Robin Hobb 

Aloitin viime vuonna Hobbin kirjojen lukemisen uudelleen. Royal Assassin on Farseer-trilogian toinen osa, joka aikoinaan imaisi minut täydellisesti Hobbin luomaan fantasiamaailmaan. Yksi tärkeimmistä lukutavoitteistani tänä vuonna on jatkaa tätä pitkää polkua ainakin kolmen sarjan verran.

Farseer-trilogian pääähenkilö Fitz muuttaa lapsena Kuuden Herttuakunnan kuninkaan hoviin, kun selviää, että hän on kruununprinssin poika. Mietittyään pitkään, mitä pojan kanssa tekisi, kuningas päättää kouluttaa Fitzistä salamurhaajan.

Suosittelen trilogiaa kaikille fantasin lukijoille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Fitzin tarinaa jatkava Tawny man -trilogia on vielä upeampi, joten Robin Hobbille kannattaa antaa mahdollisuus.

2. Empire of Storms - Sarah J. Maas

Sarah J. Maasista ei tarvitse paljon puhua. Jos lukee young adultia ja fantasiaa tai seuraa kirjatubettajia, ei voi välttyä kuulemasta hänen kirjoistaan. Maasista tuli nopeasti minulle rakas kirjailija, ja tämä Throne of Glass -sarjan viides osa on todellakin täyttänyt odotukseni. Olen nyt lukenut siitä puolet ja nauttinut jokaisesta sivusta. Lisää tunnelmia lukemisen jälkeen.

3. Viimeinen temppeliherra - Raymond Khoury

Khouryn esikoisromaani on valitettavasti osoittautunut pettymykseksi. Se kuulostaa lupaavalta: neljä temppeliherroiksi pukeutunutta ratsastajaa hyökkää museoon New Yorkissa ja varastaa mystisen koodauslaitteen. FBI on ymmällään, mutta viehättävä arkeologi onnistuu auttamaan tutkimusta eteenpäin. Ajatus on siis hyvä, mutta toteutus ei: henkilökuvaus on lähes olematonta, kaikki ryöstäjät kuvataan samanlaisiksi huonotapaisiksi idiooteiksi, romaanin ainoa nainen tekee kaikkein huonoimmat valinnat (vaikka hänen pitäisi olla huippuälykäs), historiallinen elementti jää kaiken muun jalkoihin, kielessä ei ole juurikaan vaihtelua, teksti vilisee adverbejä, juonen rakenne on kummallinen... On todella harvinaista, että motkotan kirjasta näin paljon, mutta Viimeinen temppeliherra kuuluu huonoimpiin lukemiini trillereihin. No, ainakin tämä kokemus opettaa, mitä en missään nimessä halua tehdä oman romaanini kanssa (joka on trilleri).


Mitä sinä luet vuoden alkajaisiksi?

Narrin matka - Robin Hobb

Varoitus: Jos et ole lukenut Hobbin Näkijän taru -trilogiaa, teksti voi spoilata trilogian tapahtumia.

Jos haluat tietää, mistä Näkijän taru -trilogiassa on kysymys, voit lukea esimerkiksi tämän arvostelun: Salamurhaajan oppipoika - Robin Hobb

* * *

Juonikuvaus:

Fitz, prinssi Uljaan avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, on elänyt 15 vuotta erakkona kaukana Kuuden Herttuakunnan hallitsijoista ja poliittisista ongelmista seuranaan vain susikumppaninsa Yönsilmä ja kasvattipoikansa Onni. Fitz on luonut itselleen uuden identiteetin suojellakseen itseään ja ystäviään niiltä, jotka aikoinaan toivoivat hänen kuolemaansa. Vaikka nuoruuden koettelemukset rasittavat häntä yhä, tasainen elämä maaseudulla alkaa menettää hohtoaan. Sekä Fitz että Onni kaipaavat elämäänsä mielekkyyttä, mutta eivät uskalla tavoitella sitä, sillä se tarkoittaisi paluuta monimutkaisten ihmissuhteiden, kauan sitten annettujen lupausten ja valtakunnan salaisuuksien varjelemisen keskelle. Fitz on vannonut pysyttelevänsä erossa menneisyydestään, mutta kun edesmenneen kuninkaan salamurhaaja Chade ja Fitzin hyvä ystävä Narri tulevat vuorollaan pyytämään apua, hänen on jälleen unohdettava omat toiveensa ja ajateltava valtakunnan parasta. Vaistokkaat, halveksitun ja pelätyn taikavoiman haltijat, kapinoivat kuningatar Kettrickeniä vastaan ja ovat vastuussa nuoren prinssi Velvollisuuden katoamisesta. Fitz palaa Peuralinnaan, Peuran herttuakunnan pääkaupunkiin. jota hän ennen kutsui kodikseen ja ryhtyy auttamaan prinssin etsinnöissä keksityn henkilöllisyytensä turvin. Avukseen tälle pitkälle matkalle hän saa Narrin ja taitavan metsästäjän, Laurelin.

Ajatuksia:

Narrin matka jatkaa Näkijän tarun tarinaa mallikkaasti ja kirjailijan tyylille uskollisena. Meno Kuudessa Herttuakunnassa on muuttunut viidessätoista vuodessa, minkä Hobb tuo taitavasti esiin sekä henkilöiden että tapahtumien avulla. Vaistokkaat, ihmiset joilla on kyky luoda katkeamaton henkinen side eläimeen, ovat tapahtumien keskiössä. He ovat kyllästyneet piileskelemään metsissä eristäytyneenä muusta yhteiskunnasta, häpeämään kykyjään. He eivät enää tyydy alempaan asemaansa, ja osa heistä on valmis valehtelemaan, manipuloimaan, kiduttamaan ja murhaamaan saavuttaakseen tavoitteensa. Kapinalliset vaistokkaat houkuttelevat prinssi Velvollisuuden joukkoihinsa käyttääkseen häntä aseena valtiota vastaan. Velvollisuus on itsekin vaistokas, mikä on salattu kansalaisilta rauhan säilyttämiseksi. Mikäli prinssin salaisuus paljastuu, Fitzin, Narrin, Chaden ja monien muiden Näkijöiden kannattajien tekemä työ voi menettää merkityksensä ja valtakunta voi ajautua uudelleen sotaan. Hobb käsittelee sodan, syrjinnän ja tasa-arvon teemoja koskettavasti ja älykkäästi tuoden samalla esiin sen, kuinka yksilön uhraukset jäävät liian usein huomioimatta, kuinka yksilöt eivät saa osakseen kiitosta, jonka ovat sydänverellään ansainneet.

Muita tärkeitä teemoja ovat ihmisen ja luonnon välinen suhde, nuoruuden ja aikuisuuden väliset erot, vanhemmuus, uskollisuus ja vastuun kantaminen. Fitz joutuu katsomaan silmiin nuoruudessa tekemiään valintoja, menetyksiä ja tunteita, joista suurimman osan hän mieluummin unohtaisi. Uskollisena ja velvollisuudentuntoisena ihmisenä hän kuitenkin taistelee tuskastaan huolimatta. Myös Chade ja Narri kantavat raskasta taakkaa, johon palataan sopivissa kohdissa ja tarpeeksi usein, jotta tarina säilyttää jatkuvuutensa. Yksi romaanin parhaista puolista onkin se, kuinka se kantaa menneitä tapahtumia mukanaan kuljettaessaan Kuuden Herttuakunnan tarinaa eteenpäin, kohti tuntematonta harmaata aluetta.

Narrin matka tarjoaa myös uutta tietoa tutuista henkilöistä ja Hobbin luomasta fantasiamaailmasta. Narrin uusi rooli kiehtovana Lordi Kultaisena tuo hänestä esiin uusia piirteitä ja saa Fitzin kysymään itseltään, tunteeko hän Narria ollenkaan. Romaanin tapahtumien perusteella arvelen, että heidän ystävyytensä joutuu tulevaisuudessa koetukselle useammin kuin kerran. Lukiessani toivoin kuitenkin, että Narrin menneisyyteen olisi keskitytty vielä enemmän. Burrichin ja Mollyn, Fitzin nuoruudenrakkauden kohtalot tarkentuvat ja Hobbin esittelemät uudet henkilöt pohjustavat jatko-osia. Ratsastessaan eri puolilla valtakuntaa Fitz ja Narri tutustuvat uusiin alueisiin, mikä on tervetullut lisä melko rauhalliseen juoneen.

Teoksen vähäiset puutteet löytyvätkin juuri juonesta ja rakenteesta. Tarina viipyy välillä turhan pitkään samassa kohdassa ja toistaa jo selitettyjä yksityiskohtia hieman liikaa. Kielikään ei aina yllä kirjailijan parhaalle tasolle, vaikka se suurimmaksi osaksi onkin juuri niin elävää ja sielukasta kuin häneltä voi odottaa.

Jos et ole koskaan lukenut Hobbin tuotantoa, suosittelen aloittamaan ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tämäkin teos on esimerkki siitä, kuinka syvälle ihmisyyden ja maailmanmenon ytimeen fantasiakirjallisuus voi yltää.

4,5/5

Salamurhaajan taival - Robin Hobb

Näkijän tarun päätösosa jätti jälkeensä hieman ristiriitaiset tuntemukset. Siinä oli valtavasti hyvää, mutta jotkin asiat jäivät ihmetyttämään. Näistä kummastakin vähän ajatuksia seuraavaksi.

Hobbin tyyli on yhtä eheä kuin edellisissä kirjoissa ja tarina taitavasti kerrottu. Kieli on oivaltavaa, kiinnostavaa. Henkilökuvauksessakaan ei ole mitään vikaa: kaikkien tunteet ja erityisesti Fitzin ajatukset tulevat selville ja saavat lukijankin ajattelemaan. Mutta juonessa minua häiritsi useampikin asia. 

Koko kirja lähtee liikkeelle vaikeasta tilanteesta, jota ennen päähenkilö Fitz on joutunut väkivallan kohteeksi. Tämän takia hän haluaa tappaa erään romaanin henkilöistä (en paljasta kenet, koska se on niin olennainen osa teosta) ja kehittää asiasta pakkomielteen. Pahan pakkomielteen. Ymmärrän kyllä, miksi hän haluaa kyseisen ihmisen tappaa, mutta hänellä on yhtä aikaa toinen tehtävä hoidettavaan, joka on mielestäni paljon tärkeämpi. Siksi ihmettelen kovasti ajankohtaa, johon tämä tappoyritys on sijoitettu. Koko juonikuvio tuntuu olevan vain täytteenä ja johdattavan tapahtumat sinne suuntaan, jonne kirjailija on ne halunnut viedä. Tällainen turhalta tuntuva mutka yllättää. Olisin halunnut saada siiihen selityksen.

Tämän lisäksi tarina lähtee liikkeelle kovin hitaasti. Vähän liian hitaasti minun makuuni. Tapahtumat ja henkilöt tuntuvat junnaavan paikallaan. Tätä tunnettaa korostavat tunteet ja ajatukset, joihin Fitz jää toistuvasti jumiin. Hän käyttäytyy usein vastuuttomasti aivan kuin olisi edelleen teini, mikä sai minut ärsyyntymään. Eikö hänen olisi pitänyt jo kasvaa sellaisen yli kaiken kokemansa jälkeen?

Kolmanneksi mieleeni jäi useita trilogian tapahtumiin liittyviä kysymyksiä, joihin toivoin saavani vastauksen. En saanut. Salamurhaajan taival vastasi hienosti lähes kaikkiin kysymyksiin, jotka heräsivät sen tapahtumista ja henkilöistä, mutta jäin kaipaamaan napakampaa lankojen sitomista koko sarjan  osalta.. Vähän liikaa jäi avoimeksi.

Sitten niitä kehuja. Romaani antaa paljon uutta tietoa henkilöistä, etenkin Narrista. Narrin huomatuksetkin ovat entistä terävämpiä. Piristyin myös uusista henkilöistä, jotka romaanissa esitellään. Heillä on oikeasti merkitystä tarinan kannalta, mikä on ehdottomasti plussaa. Sivuhenkilöiden ei tarvitse aina jäädä verhon taakse. Lukijalle avataan lisäksi Taidon ja Vaiston ominaisuuksia ja sitä, mitä niillä voi halutessaan saada aikaan. Fantasiaelementit olivat koko ajan läsnä kiehtovalla, kekseliäällä tavalla. Hobb innistuu uudistumaan, vaikka hän pyöritteleekin tuttuja ydinaineksia.

Kaiken kaikkian tarinan hyvät ominaisuudet voittavat huonommat, joten annan arvosanaksi 4/5

Kuninkaan salamurhaaja - Robin Hobb

Kuninkaan salamurhaaja jatkaa Näkijän tarun tarinaa tyylikkäästi. Se veti minut mukaansa vielä nopeammin kuin trilogian ensimmäinen osa ja piti tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Nyt vähän juttua siitä, mikä romaanissa vetosi minuun niin voimakkaasti.

Fitz kasvaa romaanin aikana aikuiseksi ja alkaa virallisesti toimia kuninkaan salamurhaajana. Hänen tiensä on pitkä ja kivinen. Taito aiheuttaa hänelle päänvaivaa, Vaisto ongelmia ja häpeää. Fitz joutuu valehtelemaan rakastetulleen, Mollylle, ja salaamaan kokonaisen osan itsestään. Fitzin elämää kuvataan koskettavasti, ja hänen tilanteensa epäoikeudenmukaisuus tulee esille ajoittain jopa riipaisevan selvästi.

Myös valtapeli kovenee sarjan toisessa osassa. Merirosvot ryöstävät rannikkokaupunkeja ja imevät jollakin keinolla ihmisistä tunteet ja persoonallisuuden jättäen jälkeensä olennon, jota voisi kutsua zombiksi. Tämä karmea taika on suuri mysteeri sekä Kuuden Herttuakunnan kansalaisille että lukijalle, ja saa aikaan valtavasti tuhoa. Tapahtumia lähestytään yhtä aikaa sekä hallitsijoiden että kansalaisten näkökulmasta, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisen.

Henkilöistä otan esille tällä kertaa kuninkaan hovinarrin, joka on jollain tavalla suosikkihahmoni tässä trilogiassa. Häntä kutsutaan yksinkertaisesti Narriksi, koska kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään. Tittelistään huolimatta hän on ennen kaikkea neuvonantaja ja tapahtumien tarkkailija, jolla on huomiotaherättävän terävä kieli ja vielä terävämpi äly. Rakastan Narrin sanailuja ja temppuja, jotka menevät välillä yli ymmärryksen. Hän puhuu usein arvoituksin ja saa Fitzin silloin tällöin hermostumaan, vaikka hän loppujen lopuksi on yksi merkittävimmistä ihmisistä Fitzin elämässä. Narri on erikoinen myös ulkonäöltään, sillä hän on albiino.

Parasta romaanin kokonaisuudessa on sen monipuolisuus. Se on jännittävä, se vetoaa voimakkaasti tunteisiin ja sisältää sopivasti fantasiaa. Pidän yleensäkin kirjoista, jotka menevät syvälle aiheeseensa ja oikeasti jättävät jäljen lukijaansa.

5/5

Salamurhaajan oppipoika - Robin Hobb

Luin tämän kirjan viime kesänä, joten yritän pitää tämän arvostelun melko yleisellä tasolla, jotta en sano jotain, joka ei pidä paikkaansa. Luen nyt Näkijän tarun päätösosaa, minkä takia päätin kirjoittaa kahdesta aikaisemmasta osasta hyvissä ajoin.

Tarina alkaa, kun päähenkilö Fitz viedään kuninkaanlinnaan kasvatettavaksi. Fitz on kruununprinssi Uljaan avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, minkä vuoksi hän on alusta asti vaikeassa, hyljeksityssä asemassa. Uljas määrää tallimestarinsa Burrichin kasvattamaan Fitzin, ja kaikessa hiljaisuudessa poikaa aletaan kouluttaa salamurhaajaksi. Kouluttajana toimii kuningas Ovelan palveluksessa työstekentelevä, vanha ja viisas Chade, joka tietää paljon ihmisten parantamisesta ja lähes kaiken mahdollisen tappamisesta.

Tarinan idea on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Tapahtumat sijoittuvat Kuuden Herttuakunnan keskukseen, Peuralinnaan ja sen lähiympäristöön. Romaanin maailmaan sukeltaa nopeasti ja sen sääntöjä on helppo ymmärtää. Juoni etenee sujuvasti, johdonmukaisesti ja sopivalla vauhdilla. Samalla kun lukijaa kuljetetaan Fitzin elämän vaiheiden läpi, Kuudesta Herttuakunnasta ja sen hallitsijoista saadaan enemmän tietoa ja miljöö muuttuu läheisemmäksi.

Fitz on sekä romaanin päähenkilö että kertoja, mikä on piristävä poikkeus fantasiakirjallisuudessa. Pidin siitä, että tapahtumia lähestytään altavastaajan näkökulmasta kuninkaan tai prinssin sijaan, sillä tällainen näkökulma tekee kerronnasta realistisemman. Lukijana jouduin myös kamppailemaan Fitziin kohdistuneiden ristiriitaisten tunteiden kanssa. Toisaalta pidin hänestä kovasti ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, toisaalta ärsyynnyin hänen ajoittain liialliseen lapsellisuuteensa ja hätkähdin kovuutta, joka häneen kehittyy varhain salamurhaamisen opettelun vuoksi. Lopulta kuitenkin asetuin hänen puolelleen, vaikka hän ei ehkä olekaan lempihahmoni tässä romaanissa.

Burrich on juro tallimestari, joka yrittää huolehtia Fitzistä parhaansa mukaan. Burrich ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta hänestä huokuu suru ja elämän aiheuttamat pettymykset. Hänellä on luja työmoraali ja ihailtava kyky käsitellä kaikenlaisia eläimiä. Burrichilta Fitz oppii kärsivällisyyttä, rehellisyyttä ja nöyryyttä muiden hyödyllisten taitojen ohella. Tallimestarin kautta lukija saa tietoa siitä, kuinka aikuiset kokevat maailman, jossa he elävät ja kuinka ihmiset suhtautuvat kahteen romaanissa esiteltyyn taitavoimaan, Taitoon ja Vaistoon.

Chade on monin tavoin kiehtova ja salaperäinen henkilö. Hänen tietämyksensä kasvien ja yrttien vaikutuksista ja vaistonsa ihmisten suhteen hämmästyttävät monta kertaa. Hän johdattaa tarinaa sinne, minne muut eivät näe. Karmivasta tehtävästään huolimatta Chade herättää minussa kunnioitusta, ja on yksi suosikkihenkilöistäni. 

Pidän myös tavasta, jolla Hobb esittelee kolme prinssiä: Uljaan, Totuuden ja Vallan, joista Totuus on kaikkein hyväsydämisin ja Valta kaikkein vastenmielisin. Kaikki kolme ovat todellakin nimensä veroisia miehiä. Tällaisia luonteenpiirrettä tai pyrkimystä kuvaavia nimiä löytyy romaanista enemmänkin.

Taito on yksi kiehovimmista kyvyistä, joihin olen tutustunut kirjallisuudessa. Taidon hallitsevat kykenevät kuulemaan toistensa ajatukset ja kommunikoimaan ajatustensa kautta. Vahvimmillaan Taidon avulla voi vaikuttaa toisten ajatuksiin, ratkaisuihin ja jopa siihen, millaisena ihminen näkee ympäristönsä. Kuninkaallisessa suvussa Taito on yleinen kyky, muiden kansalaisten keskuudessa harvinaisempi. Se on puhtaasti mielen taikuutta ja vaatii käyttäjältään lujaa luonnetta. Oli hienoa lukea kohtauksia, jossa kuvaillaan Taidon käyttöä, haasteita ja vaikutuksia. Hyödyllisyys ei ole ainoa tämän taian ominaisuus; Taito kuluttaa valtavasti voimia ja voi ajaa jopa hulluuteen, jos sen vietäväksi heittäytyy harkitsemattomasti ja liian usein. Juuri nämä negatiiviset vaikutukset kuvataan kirjassa hienosti muunmuassa Fitzin kärsimysten kautta: taitomestari Galen inhoaa häntä ja pyrkii kaikin keinoin tuhoamaan Fitzin luontaisen kyvyn Taitoon.

Vaisto puolestaan on pelätty ja halveksittu taian muoto, jonka käyttämiseen ketään ei kannusteta ja jonka olemassaolosta mieluiten vaietaan. Vaistokkaat eli Vaiston omaavat ihmiset kykenevät - ja ovat hyvin taipuvaisia - muodostamaan vahvan yhteyden eläinten kanssa. Vaistokas jakaa ajatuksensa ja tekemisensä kyseisen eläimen kanssa, mikä voi johtaa vakaviin ongelmiin. Kykyään käyttävä ihminen saattaa muuttua eläimen kaltaiseksi ja unohtaa entisen elämänsä palaamatta enää koskaan entiselleen.

Kokonaisuutena Salamurhaajan oppipoika on kiinnostava, eheä romaani, jonka maailmaan on ilo tutustua ja syventyä. Se esittelee monimutkaisia valtapelejä, syvällisiä ihmissuhteita ja tunteita herättäviä vaikeuksia. Se on ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista.

5/5