Näkijän tarun päätösosa jätti jälkeensä hieman ristiriitaiset tuntemukset. Siinä oli valtavasti hyvää, mutta jotkin asiat jäivät ihmetyttämään. Näistä kummastakin vähän ajatuksia seuraavaksi.
Hobbin tyyli on yhtä eheä kuin edellisissä kirjoissa ja tarina taitavasti kerrottu. Kieli on oivaltavaa, kiinnostavaa. Henkilökuvauksessakaan ei ole mitään vikaa: kaikkien tunteet ja erityisesti Fitzin ajatukset tulevat selville ja saavat lukijankin ajattelemaan. Mutta juonessa minua häiritsi useampikin asia.
Koko kirja lähtee liikkeelle vaikeasta tilanteesta, jota ennen päähenkilö Fitz on joutunut väkivallan kohteeksi. Tämän takia hän haluaa tappaa erään romaanin henkilöistä (en paljasta kenet, koska se on niin olennainen osa teosta) ja kehittää asiasta pakkomielteen. Pahan pakkomielteen. Ymmärrän kyllä, miksi hän haluaa kyseisen ihmisen tappaa, mutta hänellä on yhtä aikaa toinen tehtävä hoidettavaan, joka on mielestäni paljon tärkeämpi. Siksi ihmettelen kovasti ajankohtaa, johon tämä tappoyritys on sijoitettu. Koko juonikuvio tuntuu olevan vain täytteenä ja johdattavan tapahtumat sinne suuntaan, jonne kirjailija on ne halunnut viedä. Tällainen turhalta tuntuva mutka yllättää. Olisin halunnut saada siiihen selityksen.
Tämän lisäksi tarina lähtee liikkeelle kovin hitaasti. Vähän liian hitaasti minun makuuni. Tapahtumat ja henkilöt tuntuvat junnaavan paikallaan. Tätä tunnettaa korostavat tunteet ja ajatukset, joihin Fitz jää toistuvasti jumiin. Hän käyttäytyy usein vastuuttomasti aivan kuin olisi edelleen teini, mikä sai minut ärsyyntymään. Eikö hänen olisi pitänyt jo kasvaa sellaisen yli kaiken kokemansa jälkeen?
Kolmanneksi mieleeni jäi useita trilogian tapahtumiin liittyviä kysymyksiä, joihin toivoin saavani vastauksen. En saanut. Salamurhaajan taival vastasi hienosti lähes kaikkiin kysymyksiin, jotka heräsivät sen tapahtumista ja henkilöistä, mutta jäin kaipaamaan napakampaa lankojen sitomista koko sarjan osalta.. Vähän liikaa jäi avoimeksi.
Sitten niitä kehuja. Romaani antaa paljon uutta tietoa henkilöistä, etenkin Narrista. Narrin huomatuksetkin ovat entistä terävämpiä. Piristyin myös uusista henkilöistä, jotka romaanissa esitellään. Heillä on oikeasti merkitystä tarinan kannalta, mikä on ehdottomasti plussaa. Sivuhenkilöiden ei tarvitse aina jäädä verhon taakse. Lukijalle avataan lisäksi Taidon ja Vaiston ominaisuuksia ja sitä, mitä niillä voi halutessaan saada aikaan. Fantasiaelementit olivat koko ajan läsnä kiehtovalla, kekseliäällä tavalla. Hobb innistuu uudistumaan, vaikka hän pyöritteleekin tuttuja ydinaineksia.
Kaiken kaikkian tarinan hyvät ominaisuudet voittavat huonommat, joten annan arvosanaksi 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti