Kandin viemää(6): Kokoelma sekalaisia ajatuksia

Aioin tälläkin viikolla keskittyä johonkin yksittäiseen aiheeseen, mutta viime hetkellä iski valinnan vaikeus. Niinpä päätin listata joitakin aiheita ja ajatuksia, joita olen tällä viikolla pyöritellyt kandia kirjoittaessani. 

1. .Insurgentin traileri. OMG, haluan nähdä tämän elokuvan nyt heti! Olen saanut tästä aikamoisen inspiraatioruiskeen jo useampana päivänä,
2. Mechanomorphism eli suomeksi mekanomorfismi (näin minä sen ainakin suomentaisin): ihmisen muuttuminen kokonaan tai osittain koneeksi. On kuulkaa mielenkiintoinen tieteiskirjallisuuden käsite, josta on hyötyä myös Divergent-trilogiaa kuvaillessa ja selittäessä. Yritän tässä postauksessa välttää spoilereita, joten vihjaisen vain tämän verran: Divergentin loppuosa, tarkemmin sanoen viimeiset vajaa 100 sivua.
3. Simulaatioteknologia vallan ja informaation keräämisen välineenä. Olen pohtinut muunmuassa sitä, kuinka tämän teknologian avulla murtaudutaan ihmisen henkilökohtaisimpaan osaan: mieleen, ja kuinka sitä käytetään yksilön identiteetin hallitsemiseen, rajoittamiseen ja määrittämiseen. Juttua riittäisi vaikka kuinka. Kunhan saan tämän kokonaisuuden jonkinlaiseen järkevään muotoon, kirjoitan ajatuksistani myös tänne blogiinikin.
4. Factionless sosiaalisena epäonnistumisena, rangaistuksena ja identiteettivarkautena. Tästä kirjoitin pari päivää sitten suhteellisen hyvää tekstiä. Tänään voisin yrittää jatkaa siitä, mihin jäin.
5. Divergent-elokuvan soundtrack, jota älysin vasta nyt kuunnella samalla kun kirjoitan. Olen saanut siitä paljon virtaa. Muunmuassa tämä kappale on soinut tiuhaan:

Näitä teemoja pyöritellessä on kulunut hyvä tovi. Kirjoittaminenkin alkaa vihdoin sujua ja edetä vähän isommissa palasissa. Tänään tavoita.teeni on kirjoittaa jotain puolen sivun ja sivun väliltä. Voi olla, että innostun taas niin kovasti, etten malta mennä nukkumaan ennen aamuyötä. Juuri nyt minulla on parempi fiilis koko urakasta kuin missään aikaisemmassa vaiheessa. 

Kandin viemää(5): Tieteellisen kirjoittamisen syvissä vesissä

Tajusin suunnilleen viikko sitten, että en ole kirjoittanut helmikuussa yhtään Kandin viemää -tekstiä. Useammalle tekstille on jo aihe mielessä, mutta olen ilmeisesti uponnut niin syvälle kandin varsinaiseen tekemiseen, että aiheesta bloggaaminen on unohtunut. Nyt kuitenkin löytyi aikaa kurkistaa aiheeseen, josta voisi puhua loputtomiin: tieteelliseen kirjoittamiseen.

Olen kirjoittanut jatkuvasti siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Kertomuksia, esseitä, esitelmiä, runoja, tekstitaidon vastauksia, kaikenlaisia koevastauksia, päiväkirjaa, ajatelmia, sanoituksia, analyyseja, arvioita, blogitekstejä milloin mistäkin aiheesta ja pitkää proosaa, josta jonain päivänä toivottavasti tulee romaani. Olen kokenut kirjoittaessani monenlaisia prosesseja ja yksittäisiä hetkiä, joita en varmasti unohda koskaan. Mutta mikään aikaisempaa kirjoittamisen kokemusta ei voi verrata tähän, mitä tapahtuu, kun kirjoitan kirjallisuudesta tieteellisesti. Kirjallisuuden tutkiminen ja havaintojen siirtäminen sanalliseen muotoon on parhaimmillaan niin mielettömän hienoa, että ilma juuttuu johonkin kurkun ja keuhkojen väliin. Pahimmillaan se on niin vaikeaa, että tuntuu kuin aivoihin työnnettäisiin ruuveja.

Jotta edellisen virkkeen mielikuva ei jäisi kaikumaan liian brutaalina mielen sokkeloisin huoneiisiin (joo, olen runollisella tuulella tänään), tarkennan vähän. Tieteellinen kirjoittaminen on vaikeaa ja saa tehokkaasti aikaan akateemista ahdistusta, mutta se on vaikeaa sellaisella suloisella, vähän ironisella tavalla, Tyypillinen ongelma on esimerkiksi tilanne, jossa mielessä on aivan mahtava ja valmis ajatus, mutta sille ei löydä sanoja vaikka kuinka vääntelee ajatusta suunnasta toiseen. Tai sitten ajatuksia on miljoona, eikä osaa valita, mihin tarttuisi ensimmäisenä. Tai sitten tutkimuskirjallisuuden herättämän ajatuksen ja oman havainnon yhdistäminen järkevästi muistuttaa yhtäkkiä kvanttifysiikkaa. Kaikkia näiden ongelmien rinnalla elää valtava tahto, roihuava palo, suorastaan tarve saada oikeat sanat ulos oikeassa järjestyksessä. Halu jakaa toisten kanssa jotakin, jonka on itse oppinut, kokenut ja havainnut, ja jonka toivoo auttavan toisia tutkijoita, toisia kirjallisuudesta kiinnotuneita ihmisiä. Eli vaikka hakkaa päätä seinään, joka ajoittain tuntuu kylmältä teräkseltä, se kannattaa, sillä tuo seinä murtuu jossain vaiheessa. Kun yrittää tarpeeksi, pääsee sen läpi, ja toisella puolella odottaa niin hyvä fiilis, että sekoitettu pää ei menoa hidasta. Takkuilevankin päivän lopussa useimmiten huomaa oivaltaneensa jotain uutta. Voi että se on parasta.

Mikä sitten tekee tieteellisestä kirjoittamisesta sellaisen haasteen? Arvelen, että yksi turhautumista aiheuttava asia on hitaus. Tieteellinen kirjoittaminen on todella hidasta. Oman analyysin seassa viitataan toisiin tutkimuksiin ja tutkimuskohteeseen, Kirjoja selaillaan ja sitaatteja kirjoitetaan. Lähdeviitteitä merkitään ja asetteluun kiinnitetään huomiota. Tämä kaikki vaatii keskittymistä ja siksi myös energiaa, jota ei parhaallakaan tutkijalla ole määrättömästi. Välillä täytyy pysähtyä ajattelemaan, etsimään jotain kohtaa jostain teoksesta, parantelemaan jonkun käsitteen määritelmää tai ihan vain olemaan... Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa tulee tehneeksi niin paljon muutakin, että päivittäinen sanamäärä jää joskus hulvattoman huvittaviin lukemiin. No, pääasia että tekstiä syntyy.

Myös tyyli ja rakenne aiheuttavat päänvaivaa. Onko tekstini selkeää? Onko se helposti ymmärrettävää? Olenko onnistunut tekemään mielenkiintoisen tutkimuksen ja kuulostamaan silti älykkäältä, asialliselta ja akateemiselta? Onko tyylini ehjä ja sopiva? Onko tekstiäni mukava lukea? Näitä kysymyksiä sai toistella yhden päivän aikana useita kertoja, eikä lähellekään joka kerta ole niin varma itsestään kuin haluaisi olla. Mutta, oppimassahan tässä ollaan.

Tutkimuskohde on tietenkin ratkaisevassa asemassa. Kirjallisuuden lukemiseen ja tutkimiseen liittyy aina subjektiivisuus, henkilökohtaisuus, mikä analyyttiseen kirjoittamiseen yhdistettynä saa aikaan todella kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen tutkimus on hiukan erilainen muihin verrattuna: rakenteeltaan, teemoiltaan, sävyltään, ytimeltään, sielultaan... Joskus pelkästään tämän moninaisuuden ja laajuuden ja ainutlaatuisuuden pohtimiseen uppoaa niin syvälle, että on vaikeaa päästä kirjoittamiseen saakka. 

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime päivinä. Palaan kyllä tähän tieteelliseen kirjoittamiseen vielä, sen verran laaja aihe se on. Siitä ei voi koskaan sanoa kaikkea kerralla.

Vielä lopuksi; Mitä tekemistä Apulannalla on kandini kanssa? Ei niin mitään, mutta kirjoittamiseni kanssa sitäkin enemmän. Apulanta on yksi lempibändeistäni, ja tulee mukaan kirjoittamiseen aina silloin, kun haluan mennä mahdollisimman syvälliselle ja rajattomalle ajattelun tasolle. Toni Wirtasen sanoitukset ovat kultaa, nektaria, huumetta luovalle mielelle. Tätäkin kappaletta olen kuunnellut kymmeniä kertoja putkeen eilen ja tänään. Apulannan musiikki vie minut aina paikkaan, tilaan, jossa on vain minä ja minun pääni, minun mieleni ja ajatukseni ja tunteeni ja elämänkokemukseni. Erittäin hyvä lääke silloin, kun mieleni haluaa harhailla.

Siispä kuuntelen loppuillan Apulantaa, juon teetä, katson ehkäpä jakson jotain hyvää sarjaa ja ennen kaikkea yritän kirjoittaa kandia. 

Divergent - Veronica Roth

Tajusin juuri, millainen ristiriita kuvan taustan ja itse kirjan tunnelman välillä on. Divergentin maailma ei nimittäin ole täynnä kukkasia ja kirkkaita värejä...

16-vuotias Tris joutuu tekemään vaikean valinnan. Vaihtoehtoja on kaksi: hän voi jäädä perheensä luo ja yrittää sopia joukkoon tai lähteä etsimään todellista paikkaansa ja jättää kaiken tutun lopullisesti taakseen. Tris valitsee uuden elämän, joka mullistaa hänen käsityksensä sekä itsestään että maailmasta, jota hän on pitänyt muuttumattomana. Mutta mikä on totuus: maailma, johon Tris on kasvatettu uskomaan vai toinen todellisuus, joka on piilossa yhteiskunnan rakenteiden alla?

* * *

Tris elää kaupungissa, jonka asukkaat elävät viidessä ryhmässä. Jokainen ryhmä arvostaa tiettyä hyvettä: Abnegation (vaatimaton) odottaa asukkailtaan epäitsekkyyttä, Amity (sopuisa) sopuisuutta, Candor (rehellinen) ehdotonta rehellisyyttä, Dauntless (peloton, rohkea) järkkymätöntä rohkeutta ja Erudite (oppinut, sivistynyt) älykkyyttä ja tietämystä, Jokaisen kuusitoistavuotiaan täytyy valita tutun ja vieraan elämän väliltä, ja valinnalla on lopulliset seuraukset. Jos pysyy ryhmässä, johon on syntynyt, sitoutuu elämään koko loppuelämänsä niin kuin on aina elänyt. Jos lähtee, uusi ryhmä syrjäyttää kaiken rakkaan ja määrää yksilön tulevaisuuden. Jos ei sopeudu uuteen ryhmään, joutuu kerjäläiseksi ryhmättömien (Factionless) joukkoon, yhteisön ulkopuolelle. Mutta jos on Divergent, poikkeava yksilö, jonka persoonaa ei voida määritellä yksiselitteisesti, on välittömässä hengenvaarassa. Kun Tris saa tietää kuuluvansa jälkimmäiseen, pelättyyn ja salaperäiseen ihmistyyppiin, jonka olemassaolosta ei saa puhua ja jonka tarkkaa määritelmää kukaan ei tunnu tietävän, hänen elämänsä suunta muuttuu ratkaisevasti. Vuodet Abnegationissa ovat pakottaneet hänet unohtamaan oman merkityksensä, mutta Dauntless ja Divergentin identiteetti kääntävät hänen huomionsa takaisin häneen itseensä. Kuka on Tris Prior? Mitä hän haluaa? Mitä hän pelkää? Mitä poikkeavuus on? Ja, ennen kaikkea: mikä on hänen merkityksensä toisille, hänen uudelle ryhmälleen ja koko yhteiskunnalle?

Divergentin maailman monimutkaisuus paljastuu vähitellen, melkein huomaamatta. Alussa kaupungin elämä liikkuu radallaan, ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä sen järjestelyihin ja huominen näyttää valoisalta. Rauhallisen ja hieman vetäytyvän Trisin silmin katsottuna kaikki tuntuu olevan niin kuin pitääkin. Ryhmiä, kaupungin sosiaalisia normeja ja henkilöitä koskevat yksityiskohdat saavat kuitenkin hiljalleen uuden merkityksen, kun Tris ja lukija oivaltavat niiden väliset ristiriidat yhtä aikaa. Yksi romaanin vaikuttavimmista tekijöistä onkin se, että lukijan käsitys henkilöiden maailmasta on alussa sama kuin henkilöillä itsellään. Lukija uskoo todeksi sen minkä Tris kertoo, koska Tris on aivan yhtä tietämätön. Roth kuvaa älykkäästi ja hienovaraisesti tunteita, jotka heräävät kun kaikki, mihin on uskonut, murenee palasiksi. Yhteisymmärryksen ja tyytyväisyyden alta paljastuu vanhoja kaunoja, henkilökohtaisia petoksia, henkistä ja fyysistä vallankäyttöä ja voimakkaita asenteita. Jyrkimmät mielipiteet koskevat Divergenteja, poikkeavia, joita pidetään suurimapana uhkana kaupungin rauhalle. Divergentit (muunmuassa) ajattelevat laajemmin kuin muut, minkä vuoksi heitä ei voi hallita eikä sitoa yhteen muottiin. Eruditen johtaja Jeanine Matthews pyrkii aktiivisesti vahvistamaan tätä uhkaavaa kuvaa ja samalla tuhoamaan poikkeavat. Trisin ja Jeaninen lisäksi tapahtumien ytimessä on vakava ja menneisyytensä muokkaama Four, jonka Tris tapaa ensimmäisen kerran heti Dauntlessin päämajaan saavuttuaan. Four on lahjakas ja arvostettu ryhmän jäsen, joka työskentelee uusien tulokkaiden kouluttajana. Häntä ja Trisiä yhdistää alusta asti kolme tärkeää ominaisuutta: lapsuus Abnegationissa, siirtyminen Dauntlessiin ja halu lopettaa teeskentely. Heidän suhteensa kehitystä kuvataan kiirehtimättä tavalla, joka minusta sopii erittäin hyvin kokonaisuuteen. Hitaasti kehittyvä suhde tuo mukanaan kysymyksiä luottamuksesta ja uskollisuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, jotka puolestaan tuovat kaiken surun ja kovuuden keskelle toivoa, vilauksen siitä millainen maailma voisi olla.

Tapahtumien edetessä Trisin henkilökohtainen taistelu itsensä löytämiseksi laajenee kamppailuksi koko yhteisön vapauden ja perimmäisen totuuden puolesta.  Juoni tihenee, kiihtyy ja saa lopulta hyvin koskettavia  ja ajatuksia herättäviä käänteitä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Ajoittain tulee suorastaan paha olo, mutta sellaisella puhdistavalla tavalla. Joskus on hyvä kokea ravistelua ja havahtua asioihin, jotka ovat mailmassamme pahemman kerran pielessä. 

Divergent käsittelee useampia teemoja kuin yhdessä tekstissä pystyy mielekkäästi avamaan. Osa niistä on erityisen tärkeitä nuoren ihmisen elämässä: identiteetin kehitys ja erilaiset identiteettikriisit, valintojen vaikutus tulevaisuuteen ja erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät teemat. Vielä suurempi ja vähintään yhtä merkittävä osa keskittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin: mitä erilaisuus on ja miten siihen tulisi suhtautua, valta ja sen käyttö, rankaiseminen ja rangaistusten laatu, ihmisoikeudet, teknologian asema ja tarkoitus... Romaanilla on todella paljon sanottavaa (muunmuassa) ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja vallan välineistä, ja kaikki sen yksityiskohdat: henkilöt, tapahtumat, yhteiskunnallinen rakenne ja dystopian elementit kiedotaan yhteen tämän temaattisen sanoman kanssa. Paljon jää kesken, niin kuin kuuluukin, ja viimeisen sivun luettuaan toivoo, että seuraava olisi jo hyllyssä odottamassa. 

Kaiken kaikkiaan olin hyvin vaikuttunut tämän luettuani. No, mitäs muutakaan olisin voinut olla, kun kerran valitsin koko trilogian tutkimuskohteekseni. Divergent on herättänyt minussa paljon enemmän ajatuksia kuin kykenen tässä ilmaisemaan paljastamatta olennaisia osia tapahtumien kulusta. Toisaalta minun on vaikea löytää sanoja niille tunteille, jotka minussa vaeltavat nyt, kun katson tarinaa tutkijan silmin. Jätin tästä tekstistä paljon pois, mutta aion käsitellä pois rajattuja asioita lähitulevaisuudessa Kandin viemää -postauksissa. 

Mutta lopuksi: tämä on niitä nuortenkirjoja, joihin aikuisenkin kannattaa tutustua. Divergent esittelee oman kuvansa tulevaisuudesta, joka ei monin osin ole kovin kaukana tästä todellisuudesta. Tätä ei kuitenkaan kannata ottaa käsittelyyn silloin, kun kaipaa lukukokemusta, jonka voi elää ja heittää mielestään olankohautuksella.

5/5

Kandin viemää(4): Aloittamisen vaikeudesta (ja välttämättömyydestä)

Minusta on aika huvittavaa, että juuri kun aion kirjoittaa aloittamisen vaikeudesta, minulla on vaikeuksia saada teksti alulle. Minun piti kirjoittaa tätä jo useita päiviä sitten, ja tänään kun oikeasti yritin, en moneen tuntiin saanut aikaiseksi yhtään järkevää lausetta. No, on ainakin tunnelma kohdallaan.

Jokainen aloittaa joskus jotakin. Aloittamisen kohde voi olla mitä vain esseen ja suursiivouksen väliltä, mutta yleensä kaikenlaisilla projekteilla on yksi yhteinen ominaisuus: niitä on pahuksen vaikea aloittaa. Joskus pelkkä ajatus saa aikaan ahdistusta, jonka vuoksi työhön tarttumista lykkää päivästä toiseen. Tehtävä tuntuu paisuvan suuremmaksi ja suuremmaksi, ikään kuin aikoisi taistella elävää olentoa vastaan eikä lyhentää to do -listaa. Tämä levottomuus on muistuttanut olemassaolostaan nyt, kun kandi on tullut ajankohtaiseksi. Vuodenvaihteessa tajusin yhtäkkiä, että nyt tämä alkaa ihan oikeasti, nyt on se vuosi, kandivuosi, Oivalluksen jälkeen minut valtasi muutamaksi päiväksi kauhunsekainen into. Ja sitten aloin pohtia, mistä tunne saa alkunsa. Miksi aloittaminen tuntuu niin vaikealta?

Luulen, että pohjimmiltaan kysymys on epätietoisuudesta. Aloittaessaan tietää yleensä päämäärän, tavoitteen, jonka haluaa saavuttaa, mutta ei sitä, miten tavoitteeseen päästään. Esimerkiksi minä tiedän (ainakin suunnilleen), mitä haluan kandissani osoittaa ja tuoda esille. Mutta minulla ei ole lähellekään yhtä tarkkaa käsitystä siitä, mitä tapahtuu prosessin alun ja lopun välissä.

Toisaalta myös urakan suuruus hätkähdyttää. Kirjallisuutta tutkiessa tulee tehneeksi hyvin monenlaisia asioita: seuraavien noin kolmen kuukauden aikana luen satoja, jopa tuhansia sivuja erilaisa tekstejä, tulkitsen ja analysoin, ajattelen, pohdin, punnitsen vaihtoehtoja, kirjoitan, teen muistiinpanoja lukemastani, merkitsen sivunumeroita ja yksittäisiä kohtia muistiin, juon tolkuttomasti teetä, valitsen käsitteitä ja selitän niitä... Alussa tämä kaikki on tekemättä. Valinnanvaraa on niin runsaasti, että aluksi menee vähän hämilleen. Mitä pitäisi tehdä ensin? Missä järjestyksessä luen lähteet? Milloin alan kirjoittaa? Mitä kirjoitan ensimmäisenä? Onko minulla jo kaikki mitä tarvitsen?

Kysymyksiä riittää. Mutta lopulta vastauksia on vain yksi: jostain on aloitettava. Ei ole väliä, mitä tekee ensimmäisenä, kunhan aloittaa. Pienestä tai suuresta, hitaasti tai nopeasti. Mutta on otettava se ensimmäinen askel ennen kuin voi päästä yhtään mihinkään.

Niinpä minä aloitin. Hitaasti, mutta aloitin kuitenkin. Tässä listaa siitä, mitä olen tehnyt kandin eteen tähän mennessä:

• lainannut lähdeteoksia kirjastosta
• tehnyt hankintaehdotuksia kirjastoon
• lukenut kahta eri lähdettä
• lukenut tutkimuskohteeni ensimmäistä osaa hiljalleen eteenpäin ja täyttänyt sen sivuja post it -lapuilla
• ajatellut, ajatellut, ajatellut ja vielä kerran ajatellut
• luonut tiedoston, jolle annoin nyt nimeksi "Proseminaariesitelmä"
• miettinyt, mitä ajatuksia kirjoitan ensimmäisenä ylös

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin ei tuo lista oikeastaan kovin huonolta näytä... ;)


Lisäys 23.1: linkit edellisiin Kandin viemää -teksteihin

Kandin viemää(1): Ensimmäisiä tunnelmia proseminaarista

Kandin viemää(2): Tutkimuskohteen valitsemisesta

Kandin viemää(3): Lähteitä mä metsästän

Kandin viemää(3): Lähteitä mä metsästän...

Tutkimussuunnitelmat on kirjoitettu ja käsitelty ja nyt on aika aloittaa varsinainen työ. Kuten otsikosta ja kuvasta näkyy, olen aloittanut sen tutkimuskirjallisuuden haalimisella. 

Pinosta puuttuu vielä kokonaan tieteiskirjallisuutta ja erityisesti dystopiaa käsittelevät teokset, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että niitä on niin huonosti saatavilla. Tutkimuskohteeni on niin uusi ja kandini aihepiiri niin tuore, että siihen liittyvää kirjallisuuskin on uutta. Kahdesta tärkeästä teoksesta on vain yksi kappale per nimeke yliopistojen kirjastoissa, eikä kumpikaan tietenkään lepää Joensuun hyllyssä. Joensuun ja Imatran kirjastoista niitä ei löydy lainkaan. Saadakseni ne käsiini minun täytyy joko kaukolainata ne ja maksaa 14 euroa per kirja tai ostaa ne. Toisina päivä haluan ostaa ne suoraan itselleni, toisina kaukolainata ne. Kummankin teoksen hinta huimaa päätä, minkä takia olen päättänyt (Ehkä. Olen olen. Kyllä. Mutta entä jos sittenkin...) ensin kaukolainata ne ja ottaa selvää, ovatko ne niin hyödyllisiä kuin arvelen niiden olevan. Tämän homman kimppuun käyn ensi viikolla, kun palaan Joensuuhun.

Kuvaan pinotut neljä teosta on lainattu Imatran kirjastosta niitä viikonloppuja varten, jotka vietän kirjoittamisprosessin aikana täällä. Aion lainata nämä myös Joensuusta, jotta minun ei tarvitse kuljettaa kirjoja paikasta toiseen. Lisäksi minulla on jo hallussani yksi hyödyllinen artikkeli ja gradu, joka käsittelee tv-sarja Lostia. 

Vain yksi näistä kuvassa komeilevista teoksista (Fiktion mieli) käsittelee kirjallisuudentutkimusta. Mitä noilla muilla sitten on tekemistä tutkimukseni kanssa?

Divergent-trilogian merkittävimpiä teemoja ovat valta ja erityisesti psykologinen vallankäyttö ja tarkkailu teknologian avulla, Foucaultin teos Tarkkailla ja rangaista auttaa minua siis perehtymään trilogian yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta siinä myös käsitellään inhimillisiä hyveitä ja niiden äärimmäistä tavoittelua, joten moraalifilosofian teos Hyveiden jäljillä voi olla hyvinkin tarpeellinen. Me ja muut puolestaan käsittelee toiseutta, ihmisen suhdetta erilaisuuteen, ryhmien erottelemista toisistaan... Kyllä, näillä kaikilla on ehdottomasti virkansa tässä prosessissa. Otin ensimmäisenä luettavaksi tuon Foucoultin teoksen. Olen vasta alussa, mutta jo nyt voin sanoa sen vaikuttavan mielenkiintoiselta. Palaan näihin kaikkiin lähteisiin sitten, kun olen syventynyt niihin tarkemmin.

Seuraavat viikot ovat siis täynnä lukemista. Lukemista, lukemista, lukemista. Muistiinpanojen tekemistä. Ajatusten kirjaamista ylös. Lisää lukemista. Tällä viikolla aion aloittaa tutkimuskohteeni lukemisen uudelleen post it -lappujen, kynän ja vihon kanssa. Julkaisen tammikuun aikana arvostelun trilogian ensimmäisestä osasta, jotta pääsette vähän käsiksi siihen, millaisia ajatuksia trilogian tarina on minussa herättänyt.

Tällaista tänään. Lisää asiaa mahdollisesti jo ensi viikolla. Silloin ehkä asiaa Foucaultin herättämistä ajatuksista ja muusta edistymisestä.

Tässä vielä linkit kahteen edelliseen Kandin viemää -postaukseen:

Kandin viemää(1): Ensimmäisiä tunnelmia proseminaarista

Kandin viemää(2): Tutkimuskohteen valitsemisesta

Luettavaa ja blogattavaa(1/2015): Jatko-osia, keskeneräisiä, yksi klassikko, rästipostauksia, kandia...

Tein tällaisia postauksia viime vuonna joitakin, mutta sitten into hiipui. Minulla oli kai niin kiire. Toisaalta tungin liikaa tekemistä yhdelle kuukaudelle, innostuksissani. Tänä vuonna aion olla realistisempi ja supistaa esimerkiksi kuukausittaisen lukulistan viiteen kirjaan. Varaan myös suunnitelmien kirjaamiselle enemmän aikaa, jotta voin julkaista postauksen heti kuun alussa.

Tämän enempää höpisemättä tammikuun vakaisiin aikomuksiin:

Lukulistalla

1. Crown of midnight - Sarah J. Maas

2. Narrin palvelija - Robin Hobb

3. City of glass - Cassandra Clare

4. Shadow kiss - Richelle Mead

5. Kolea talo - Charles Dickens

Näiden lukeminen on vielä kesken...

1. Gardens of the moon - Steven Erikson 

Tämä ei ole kesken suinkaan siksi, että kirja olisi huono. Tämä eeppisen fantasian erittäin eeppinen helmi vain vaatii niin paljon keskittymistä, että sille on pakko varata aikaa. Siihen uppoaa, eikä syksy sallinut sitä. Olen nauttinut tähän mennessä lukemistani noin 200 sivusta todella paljon, minkä takia haluan tehdä oikeutta lukukokemukselle. Luen tätä hiljalleen eteenpäin toivoen, että loppu tulee vastaan ennen helmikuuta.

2. Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Voi mikä ankea ja pitkäveteinen jatko-osa tämä onkaan! En kestä. Olen kuitenkin uskollinen ja päättäväinen lukija, joten aion lukea tämänkin sarjan loppuun asti. Niinpä kahlaan Tulimeressä niin pitkään kuin täytyy. Joku voisi sanoa tätä elämää vaikeuttavaksi jääräpäisyydeksi (mitä se ehkä vähän onkin), mutta...

Arvostelut viime vuonna luetuista kirjoista

1. City of ashes - Cassandra Clare

2. Frostbite - Richelle Mead

3. Valtaistuinpeli - George R.R. Martin

4. Divergent - Veronica Roth

Arvostelut tänä vuonna luetuista kirjoista (mikäli aikaa jää)

1. Crown of midnight - Sarah J. Maas 

Tämä kirja siksi, että todennnäköisesti saan tämän luettua ensimmäisenä

Muut postaukset:

Kandin kirjoittaminen alkaa aivan näinä päivinä, mikä varmasti herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Tavoitteeni on kirjoittaa tammikuun aikana kaksi Kandin viemää -postausta.

Lisäys 3.1: jonkinlainen esittely jostakin mielenkiintoisesta tai muuten vaan ihanasta romaanihenkilöstä. Tästä lisää lähipäivinä!

* * *

Katsotaan, kuinka hyvin nämä suunnitelmat pitävät. Jos viikot alkavat näyttää liian täysiltä ja kiireisiltä, teen helmikuun suunnitelmista vielä suppeammat. Mihin kirjoihin te aiotte tarttua lähitulevaisuudessa?

Kandin viemää(1): Ensimmäisiä tunnelmia proseminaarista

Kun istuin ensimmäistä kertaa proseminaarisalin penkillä, olo oli hieman epäuskoinen. Tämä kaikki mitä kutsutaan kirjallisuuden opiskeluksi alkoi vasta äsken, eikö alkanutkin? Alkoiko kello tikittää nopeammin vai mitä oikein tapahtui niille kahdelle vuodelle yliopiston käytävillä harhailevan fuksin ja kandidaatintutkielmaa suunnittelevan nuoren tutkijan välissä?

Jonnekin ne mennä hujahtivat ja kuljettivat minut tähän pisteeseen. Tämän lukuvuoden kuluessa testataan ensimmäistä kertaa tosissaan, mitä olen oppinut esimerkiksi lukemisesta, kirjallisuuden analysoimisesta, tutkimuksen tekemisestä ja tieteellisestä kirjoittamisesta. Olen yhtä aikaa todella innostunut ja vähän kauhistunut; ensimmäistä siksi että pääsen ensimmäistä kertaa oikeasti tutkimaan itse valitsemaani kirjallisuutta, jälkimmäistä sen takia että minulla on jo jonkinlainen käsitys siitä, kuinka paljon työtä minulla on edessä. Kandi on tietenkin pieni, aivan kuin lapsi verrattuna graduun, mutta se on laajin yksittäinen työ tähän mennessä. Sitä ei kirjoiteta ihan tuosta vain, eikä varmasti ilman ajoittaista luomisen tuskaa ja akateemista ahdistusta. Kolme pienoistutkielmaa ovat jo osoittaneet sen, kuinka paljon henkisiä voimavaroja kirjallisuuden tutkiminen vaatii. 

Tähän väliin voisin kertoa jotain yleistä proseminaarin kulusta. Proseminaari on aineopintoihin kuuluva kurssi, jolla opetellaan tutkimuksen tekemisen ja akateemisen keskustelukulttuurin perusasioita. Kurssin aikana laaditaan proseminaariesitelmä, joka muokataan valmiiksi kandidaatintutkielmaksi. Nämä kaksi ovat siis saman työn kaksi eri versiota: keskeneräinen ja valmis. Proseminaariesitelmä esitellään kurssin loppupuolella muille seminaariin osallistuville, ja jokaisella esitelmällä on opponentti. Opponentti perehtyy opponoitavaan esitelmään erityisen huolellisesti ja antaa esitelmän tekijälle yksityiskohtaista ja rakentavaa palautetta. Myös muut osallistujat kommentoivat esitelmää, mutta opponentti johtaa keskustelua ja on esitelmän tekijän lisäksi tilanteen pääroolissa. Tämän jälkeen tekijä muokkaa työtään parhaaksi katsomallaan tavalla saamaansa palautetta hyödyntäen. 

Tähän mennessä olemme käyneet läpi esimerkiksi tekstin asetteluun liittyviä muotoseikkoja, viittaustekniikoita ja tutkimusetiiikkaa. Monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, mutta kertaus ei ole koskaan pahitteeksi, kun on kysymys akateemisista teksteistä. Olemme myös lukeneet yhden todella mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ja kirjoittaneet siitä lyhyen referaatin. Tästä artikkelista ja sen herättämistä ajatuksista kirjoitan vielä erikseen jossain vaiheessa. Huomenna on proseminaarin viides kokoontuminen, joka on omistettu tutkimussuunnitelmien tarkasteluun.

Tällaista näin aluksi. Ensi kerralla ajattelin esitellä tutkimuskohteeni ja kertoa, millä tavalla tutkimuskohteen valinta tapahtui. Jos tämä teksti toi mieleen kysymyksiä tai muuta pohdittavaa, älä epäröi kysyä!