Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suzanne Collins. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suzanne Collins. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Matkijanärhi - Suzanne Collins

Minun piti miettiä aika pitkään, mitä kirjoitan Matkijanärhestä. Kun romaani yltää niin korkealle tasolle, että se vetää lukijan hiljaiseksi useaksi tunniksi lukemisen jälkeen, ei tiedä miten sanoa ytimekkäästi, kuinka hieno se oli ja miksi.

Katniss, Peeta ja Gale. Kolmikko, jota rakastan suunnattomasti, joutuu kohtaamaan sodan kauhut sydäntä raastavalla tavalla. Kaikki kolme kärsivät eri tavalla eri syistä, ja kaikkien kokemukset vaikuttivat minuun voimakkaasti. Tunsin valtavasti myötätuntoa heitä kaikkia kohtaan ja surin heidän puolestaan. Matkijanärhi on ehdottomasti raskain ja melankolisin Nälkäpeli-trilogian osa, ja ehkä juuri siksi niin vaikuttava.

Päätösosaa lukieassani koin kaikki tunteet, jotka trilogian aikaisemmat osat ovat herättäneet ja vielä enemmänkin. Jos romaania pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi tunne. Olin surullinen milloin kenenkin puolesta ja jännitin loppua kohden yhä enemmän, mitä henkilöille tapahtuisi.

Matkijanärhi sisältää sarjan romaaneista vähiten yllätyksiä, mutta ne yllätykset, jotka sen sivuilla kohtaa, ovat järkyttäviä. Jouduin monta kertaa laskemaan kirjan käsistäni rauhoittuakseni ja pystyäkseni jatkamaan lukemista myöhemmin. Tämä romaani todellakin sai jotakin liikkeelle minussa.

Kerronta on hitaampaa kuin muissa trilogian osissa, mutta se ole minusta lainkaan huono asia. Se sopii romaanin kokonaisvaltaisen raskaaseen tunnelmaan ja pitää lukijan huomion kiinnittyneenä ennen kaikkea henkilöihin ja heidän kokemuksiinsa vauhdikkaiden tapahtumien sijaan. Minusta olisi tuntunut oudolta, jos tässä vaiheessa tarinaa olisi ollut hirveä kiire eteenpäin.

Romaanin loppu on minusta juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Kaiken sen jälkeen, mitä romaanin aikana tapahtuu, muut vaihtoehdot tuntuisivat epärealistisilta ja jotenkin murheellisilta. Valtavan tunnekaaoksen jälkeen ilo nosti päätään niin romaanin henkilöiden kuin minunkin sisälläni, joten olen tyytyväinen loppuun. Minulla on nyt jo haikea olo sen takia, että sarja loppui ja voin vain odottaa, että pääsen lukemaan sen uudestaan.

On mahdotonta sanoa yksiselitteisesti, mikä Nälkäpeli-trilogian romaaneista on paras. Niissä on kaikissa jotain mitä muissa ei ole, ja silti ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Se, mikä yhdessä osassa on tapetilla on toisessa sivummalla. Sijoitin kuitenkin Matkijanärhen listallani parhaimmaksi näistä kolmesta teoksesta, koska se vaikutti minuun niin vahvasti ja päätti sarjan ansiokkaasti. Nälkäpeli-trilogia on hieno trilogia, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

5/5

maanantai 21. tammikuuta 2013

Vihan liekit - Suzanne Collins

En muista, milloin jokin romaani olisi saanut suuni loksahtamaan auki yhtä monta kertaa kuin Nälkäpeli-trilogian toinen osa. Lukemisesta on jo reilu kuukausi aikaa, mutta Vihan liekit palaa mieleeni toistuvasti ja saa sydämeni vieläkin hakkaamaan. Kaiken kaikkiaan romaani on hyvin vaikuttava ja jättää lukijan pohtimaan kertomaansa tarinaa.

Presidentti Snow tulee vierailulle Katnissin luo. Snow ei usko Katnissin rakastavan Peetaa todella ja vaatii, että Katniss pelaa tästä lähtien hänen sääntöjensä mukaan. Voittajien kiertueella Katnissin täytyy vakuuttaa presidentti rakkauden aitoudesta ja olla lietsomatta kapinaa, joka on nousemassa kansalaisten keskuudessa. Panoksena on kaikkien hänelle tärkeiden ihmisten henki.

Pidän romaanissa siitä, kuinka se syventää käsityksiäni trilogian henkilöistä. Esimerkiksi Haymitchin sielunmaailmaan pääsee paljon paremmin käsiksi. Myös Katniss avaa itseään enemmän; tunteitaan Galea kohtaan, ajatuksiaan perheestä, rakkaudesta, tulevaisuudesta... Lukemisesta tulee mielenkiintoisempaa, kun henkilöt todella tulevat iholle.

Vihan liekit yllättää useammalla eri tavalla, muunmuassa taitavilla, koukuttavilla lukujen lopetuksilla ja kiinnostavilla juonenkäänteillä. Uskoin jo lukemista aloittaessani, että peli kovenisi, mutta minun on myönnettävä, että en osannut odottaa sen tapahtuvan tällä tavalla Sydämeni pamppaili romaanin alusta loppuun, enkä voi olla ihailematta tapaa jolla Katniss taistelee pitääkseen kaikki rakkaansa hengissä.

Romaanin toimintapainoitteisuudesta huolimatta teksti ei tunnu kiirehtivän eteenpäin. Capitolin julmuus korostuu ja Katnissin ja Peetan suhde syvenee ja kehittyy. Tapahtumat koskettavat, järkyttävät ja hätkähdyttävät. Vihan liekit on erinomainen jatko-osa, joka jää mieleen ja saa odottamaan malttamattomana päätösosan lukemista.

5/5

tiistai 30. lokakuuta 2012

Nälkäpeli - Suzanne Collins

Huom! Sisältää lieviä spoilereita.

Aloitin Nälkäpelin (WSOY 2008) lukemisen maanantaina 22. lokakuuta ja jäin siihen niin pahasti koukkuun, että luin sen loppuun viikossa. Kirja oli loppujen lopuksi parempi kuin odotin; elokuvan vastaanotto Suomessa ei vastannut sitä, kuinka paljon lukijat tuntuivat pitävän Nälkäpelistä, joten en ollut aivan varma, mitä tulisi odottaa. Nyt, kun olen lukenut sen, ymmärrän oikein hyvin, miksi sitä on kehuttu niin kovasti.

Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota sujuvaan, nopeatempoiseen kerrontaan ja preesensiin. Panemin, maan joka on syntynyt Pohjois-Amerikan raunioista, miljöö, yhteiskunta ja säännöt rakennetaan ytimekkäästi ja selkeästi, joten lukija on jo ensimmäisten lukujen jälkeen hyvin perillä tapahtumista. Suzanne Collins esittelee henkilönsäkin ytimekkäästi, mutta ei jätä mitään tärkeää mainitsematta. Juoni etenee sujuvasti; Collins ei jaarittele turhia vaan keskittyy olennaiseen.

Preesensissä kirjoitettu proosa on erityisen mielenkiintoinen Nälkäpelin kohdalla, koska se saa lukijan tuntemaan, että kirjan tapahtumat ovat käynnissä juuri silloin, kun lukija lukee kirjaa. Preesens voimistaa mimeettistä illuusiota eli todellisuuden tunnetta ja saa lukijan uppoamaan päähenkilön tunteisiin. Erityisen kiehtova ja tehokas kerronnallinen valinta preesens on silloin, kun päähenkilö Katniss tarjoutuu osallistumaan Nälkäpeliin siskonsa puolesta, ja myöhemmin itse Nälkäpelissä.

Nälkäpelin idea on mielestäni nerokas, vaikka se nostaa julmuudellaan ihon kananlihalle. Panem, tulevaisuuden yhteiskunta, on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Näiltä vyöhykkeiltä valitaan vuosittain yhteensä 24 tribuuttia taistelemaan hengestään Nälkäpelin areenalle. Kilpailijat ovat iältään 12-18 -vuotiaita ja heitä arvotaan kaksi jokaiselta vyöhykkeeltä: yksi tyttö ja yksi poika. Nälkäpeli on julma, sairas tositv-kilpailu, joka kehitettiin muistuttamaan Panemin asukkaita siitä, kuinka vaarallista kapinoiminen on. Tribuuttien on tarkoitus tappaa toisensa, ja vain yksi tribuutti voi voittaa ja päästä kotiin: se, joka on viimeinen eloonjäänyt. Areenan olosuhteet vaihtelevat joka vuosi, joten tribuutit eivät tiedä etukäteen, millaisessa paikassa heidän täytyy selvitä hengissä. Tätä kaikkea tribuuttien läheiset joutuvat katsomaan televisiosta.

Kirjan henkilöt sopivat tarinaan kuin nenä päähän: Katniss on köyhissä oloissa kasvanut, olosuhteiden kovettama ja vahvistama 16-vuotias tyttö, jolla on tiukka moraali ja hieman äkkipikainen luonne. Hän kehittyy romaanin aikana paljon; hän löytää itsestään uusia kykyjä ja saa itseluottamusta. Kaiken kaikkiaan hän on juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Peeta, Katnissin tribuuttipari puolestaan huokuu ystävällisyyttä ja herkkyyttä, joka hämmentää Katnissia pahasti niissä olosuhteissa, joissa he ovat toistensa kanssa tekemisissä. Nälkäpelin kansien välissä seikkailee myös ammattilaistribuutteja, jotka ovat harjoitelleet kilpailua varten puolet elinajastaan.

Collins luo kirjassaan uuden tulevaisuuskäsityksen ja yhteiskunnan. Kirjassa kuvaillaan tarkasti Panemin asukkaiden välisiä eroja: maassa on valtavasti köyhyyttä, nälkää ja eriarvoisuutta. Nälkäpelin järjestäjät ovat rikkaita, jotka asuvat Capitolissa ja jotka sortavat erityisesti köyhimpien vyöhykkeiden asukkaita. Capitol on ylellisyyden, hallinnon ja rahaliikeenteen keskus, jonka alueella myös Nälkäpeli järjestetään. Koska Capitolia kuvaillaan Katnissin silmin, sen huikea ero muuhun maailmaan korostuu. Tulkintani mukaan Nälkäpeli kritisoi tositv-ohjelmia ja niitä synnyttäviä yhteiskunnan rakenteita rankasti ja älykkäästi. Kirjassa käännetään tavanomainen asetelma ympäri: meidän maailmassamme sekä tositv-ohjelman osallistujat että yleisö ovat riemuissaan ohjelman olemassaolosta, mutta jokainen, joka hehkuttaa nälkäpeliä herättää Panemin asukkaissa ihmetystä ja halveksuntaa.

Yhteiskunnallista tulkintaa vahvistavat itse juonen lisäksi viittaukset Rooman imperiumiin. Nälkäpelin sivuilta löytyy kuuluisien roomalaisten nimiä: kilpailun juontajan etunimi on Ceasar ja tribuuttien joukosta löytyy muunmuassa Cato-niminen poika. Se, että nälkäpeli järjestetään areenalla eikä esimerkiksi kentällä, tuo mieleen rikkaiden roomalaisten suosimat raakalaismaiset urheilutapahtumat - Nälkäpeli herättää mielikuvan nykyaikaisesta gladiaattoritaistelusta. Myös hallintokaupungin nimi Capitol tuo mieleen Rooman imperiumin kultakauden ja kulttuurin. Capitolissa ihmiset ovat vajonneet samanlaiseen raakuuteen - ja osittain vielä julmempaankin - kuin roomalaiset Julius Ceasarin aikana. Nälkäpeli herättää kysymyksen siitä, voisiko ihminen syyllistyä samanlaiseen julmuuteen meidänkin maailmassamme.


5/5