Prince of Thorns - Mark Lawrence

Prinssi Jorg elää vain yksi asia mielessään: hän haluaa kostaa kreville, joka on vastuussa hänen äitinsä ja veljensä väkivaltaisesta kuolemasta. Jorg on paennut isänsä hovista ja kiertänyt valtakuntaa jo vuosia etsien tilaisuutta päästä käsiksi viholliseen. Hänellä on seuranaan joukko sotilaita ja hylkiöitä, jotka ovat valmiita seuraamaan häntä jokaiseen taisteluun, jokaiseen mielettömään veritekoon, jokaiseen mahdolliseen ansaan. Tämän pelätyn joukon matka saa yllättäen uuden suunnan, kun Jorg alkaa haaveilla koko mantereen hallitsemisesta. Kostonhimo antaa tilaa tälle unelmalle, mutta onko kyseessä puhtaasti prinssin oma tahto? Ohjaako joku tai jokin hänen toimintaansa? Mikäli näin on, mikä on Jorgin todellinen kohtalo?

* * *

Prince of Thorns jäi mieleen ensimmäisen kerran karmivan kantensa vuoksi. Nuori mies seisoo ruumiiden päällä, joiden kaikkien läpi on isketty miekka, melko säväyttävää, eikö? Fantasiakirjallisuudessa tulee vastaan kaikenlaista, mutta tämä hätkähdytti sen verran, että jäin joksikin aikaa vain tuijottamaan kantta. Sitten luin takakansitekstin, joka sinetöi päätöksen: tämä kirja pitää lukea, mieluiten pian. Kun sitten ryhdyin kirjaa lukemaan, päätös osoittautui erittäin hyväksi. Prince of thorns todella erottuu joukosta ja lähestyy genreä omaperäisesti.

Pelkästään päähenkilö tekee kirjasta poikkeuksellisen. Jorg on vasta 14-vuotias, mutta hänellä on jo sotilaan taidot ja joukko miehiä hallittavanaan. Vielä tätäkin hätkähdyttävämpää on viha, joka hallitsee Jorgin kaikkea toimintaa. Hänen vihassaan on sellaista voimaa, jota kohtaa yleensä vain aikuisilla, paljon vääryyttä kokeneilla henkilöillä. Kun lukee sellaisesta tunteiden ja ajatusten vääristymästä teini-ikäisen pään sisältä käsin, tulos on hurja. Jorg purkaa vihaansa joka puolelle. Hän tappaa ja kiduttaa viattomia, pilkkaa, houkuttelee ihmisiä ansoihin, riitelee tovereidensa kanssa ja hautoo jatkuvasti väkivaltaisia suunnitelmia kreivin tappamiseksi ja isänsä vallan anastamiseksi. Hänen vihansa on kyllä ehdottomasti ymmärretävää, mutta se korostuu kautta romaanin niin, että muille teemoille ja henkilöille jää melko vähän tilaa. Toivoin kuulevani enemmän Jorgin kumppaneista ja tapahtumista, jotka ovat johdattaneet heidät Jorgin luo. Esimerkiksi Makin, sotilas joka niitti mainetta jo kuninkaan hovissa, jätti tehtävänsä seuratakseen prinssiä kostoretkelle. Miksi mies, jolla on kaikki mahdollisuudet menestyä, vaarantaa kaiken vihastuneen lapsen vuoksi? Entä yhteiskunnan hylkiöt, jotka ovat osa Jorgin joukkoa? Mitä heille tapahtui ennen kuin he joutuivat selleihin mätänemään? Millaisia persoonia he ovat? Tällaisina henkilöt jäävät harmittavan ohuiksi.

Lawrence esittelee lukijalle todella kiinnostavan yliluonnollisen maailman. Kaikenlaiset aaveet, henget ja taikuuuden avulla vaikuttaminen saavat tosiaankin uuden merkityksen tässä tarinassa. Prince of thorns on tälläkin alueella pelottava. Värisin useita kertoja lukemisen aikana. Ihailen Lawrencin taitoa luoda tietynlainen tunnelma, tässä tapauksessa se on synkempi kuin marraskuinen yö. Kaikkien tapahtumien yllä roikkuu pahaenteisyyden paino. Jokin hirveä tuntuu vaanivan jossakin lähellä mutta silti tavoittamattomissa. Jos haluaa pelotella itseään, kannattaa lukea tämä.

Juonen suhteen mielipiteeni on kaksijakoinen. Kirja on lyhyt eeppiseksi fantasiaksi: vain reilut 300 sivua. Minun painokseni on myös pienempi kuin suomalaiset pokkarit, minkä perusteella voisi kuvitella kirjan olevan nopealukuinen. No, olin väärässä. Kuvittelin lukevani tämän helposti kahden viikon sisällä, mutta lukemiseen meni vähintään kaksinkertainen määrä aikaa. Teksti on tiheää, joten sitä mahtuu paljon pienellekin sivulle. Vielä merkittävämpi tekijä on juonenkulku. Tapahtumat etenevät enimmäkseen hyvin rauhallisesti ja välillä jopa pysähtyvät kokonaan, minun makuuni vähän liian pitkäksi aikaa. Toisinaan taas liikutaan niin nopeasti tilanteesta toiseen että hengästyttää. Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei painotu tapahtumiseen ja toimintaan, ei ollenkaan. Se ei ole minusta huono ratkaisu, mutta ei myöskään toimi aukottomasti. Jotain parannettavaa Lawrencilla siis on.

Prince of thorns on kiinnostava trilogian avausosa, joka puutteistaan huolimatta erottuu kirkkaasti joukosta. Suosittelen sitä erityisesti sellaisille lukijoille, jotka pitävät haastavista henkilöistä ja voimakkaista tunnelmien kuvauksista. Jos fantasia on vieras genre, kehotan lukemaan ennen tätä jotain perinteisempää. Tämä tarina ei varmasti ole kaikkia varten.

4/5

Vitsaus - Guillermo del Toro & Chuck Hogan

New Yorkin kansainväliselle lentokentälle laskeutuu lentokone, joka pimenee mystisesti laskeutumisen jälkeen. Lennon henkilökuntaan ei saada radioyhteyttä eikä matkustamossa havaita liikettä. Kun viranomaiset pääsevät koneen sisäpuolelle, he huomaavat, että lähes kaikki matkustajat ovat kuolleet. Tarttuviin tauteihin erikoistunut biologi Ephraim Goodweather ja hänen työryhmänsä kutsutaan tutkimaan näitä kalpeita, verettömiä ruumiita. Tutkimukset eivät kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, sillä sekä henkiin jääneet matkustajat että kuolleiden matkustajien ruumiit katoavat yllättäen. Selvittäessään tilannetta Ephraim ja hänen työparinsa kohtaavat vanhan ja yksinäisen Abraham Setrakianin, joka vakuuttaa voivansa auttaa heitä pelastamaan New Yorkin tältä yliluonnolliselta hyökkäykseltä, jonka uhka on ollut olemassa jo vuosisatojen ajan.

* * *

Vitsaus alkaa melko lupaavasti. Salaperäisen, kuolemanhiljaisen lentokoneen ympärille syntyvä viranomaisten kireä härdelli herättää mielenkiintoa ja vetäisee lukijan nopeasti sisään romaanin maailmaan. Hyvä alku kuitenkin kuihtuu nopeasti useiden kerronnallisten ongelmien vuoksi.

Niin kuin varmaan arvaatte, kysymys on vampyyrien hyökkäyksestä. Tai pikemminkin yhden ikivanhan ja voimakkaan vampyyrin hyökkäyksestä: viruksesta, joka muuttaa tartunnan saaneet verenhimoisiksi, kaljuiksi ja mielettömiksi hirviöiksi, jotka ovat kadottaneet täysin inhimillisyytensä. Hyökkäyksen taustalla on vakavasti sairas, ökyrikas liikemies, joka ei halua antautua kuolemalle. Sitä, miten tämä liikemies arvelee voittavansa kuoleman levittämällä ympärilleen tappavan viruksen, ei selitetä eikä edes sivuta koko romaanin aikana. Tästä pääsenkin syventymään ongelmiin ja kömpelyyksiin, joita tässä romaanissa riittää tuskastuttavan paljon.  

Tämä tarina ei tahdo päästä asiaan, ei sitten millään. Hyvän alun jälkeen juoni hidastuu huomattavasti ja jää junnaamaan paikalleen pitkiksi ajoiksi, toistuvasti ja turhaan. Mitä pidempään Vitsausta luki, sitä enemmän tuntui kuin olisi yrittänyt uida liisterimeressä. Kestää tolkuttoman kauan ennen kuin lukijalle selvin sanoin ilmaistaan, mistä on kysymys ja mitä tekemistä Abraham Setrakianilla on tämän kaiken kanssa. Setrakian tosiaan tietää, että lentokoneeseen on hyökännyt vampyyri, strigoi, läpeensä paha olento, joka ajattelee vain ja ainoastaan verta, tappamista ja mahdollisimman monen ihmisen tartuttamista. Vampyyrit lisääntyvät kovaa vauhtia ja onnistuvat olemaan iljettäviä ja melko pelottaviakin. Harmillista on, että niitä ei kuvailla riittävän tarkasti, jotta ne olisivat niin pelottavia kuin ne yrittävät olla. Romaanin paras osuus on siitä huolimatta tämä slaavilainen mytologia, johon romaanin käsitys vampyyreista perustuu. Ne, jotka pitävät 2000-luvun vampyyrifiktiota liian romantisoivana, saattaisivat pitää tästä ratkaisusta enemmän. Minun makuuni se on kuitenkin liian mustavalkoinen. Vampyyrit esitetään absoluuttisena pahuutena, eikä tätä pahuutta kyseenalaisteta tai pohdita sen enempää missään vaiheessa. Nämä vampyyrit ovat hirviöitä ja sillä siisti. Minusta tällainen ehdottomuus on vähän tylsää.

Toinen ratkaiseva tekijä on ohut henkilökuvaus. Edes päähenkilöiden (Ephraimin, Setrakianin ja sen kukahan-se-nyt-olikaan- liikemiehen) persoonista ja elämäntilanteista ei anneta syvempää kuvaa. Heille annetaan titteli tai rooli, jota he tarinassa esittävät, mutta heihin on todella vaikea muodostaa emotionaalista sidettä. Henkilökuvaus antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kerrotaan, että Ephraim on eronnut ja että hänellä on vaikea suhde entiseen vaimoonsa. Miksi? Millainen heidän avioliittonsa oli? Miksi he erosivat? Millä tavalla heidän ongelmansa muistuttavat itsestään? Kerrotaan, että Setrakian on ollut tekemisissä vampyyrien kanssa pitkin elämäänsä, mutta näistä tilanteista annetaan vain muutama lyhyt, ulkokohtainen esimerkki, jotka eivät onnistu herättämään lukijassa kovin voimakkaita tunteita. Mistä Setrakian on hankkinut kaiken vampyyreihin liittyvän tiedon? Miksi? Miltä hänen tietämyksesnä hänestä itsestään tuntuu? Onko siitä aiheutunut ongelmia muille kuin hänelle itselleen? Mikä muu hänen persoonaansa määrittää? Entä kuka tämä mystinen, ilkeä liikemies on? Miksi hän haluaa ehdottoamasti pysyä elossa? Arveleeko hän parantuvansa vampyyrien avulla? Kuinka hän löysi tämän vahvan vampyyrin? Mitkä hänen perimmäiset motiivinsa ovat? Voisin listata näitä avoimeksi jääneitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Sen sijaan sivuhenkilöiden parissa kulutetaan niin paljon aikaa, että mukaan mahtuu joitakin kummallisia yksityiskohtia, joilla ei tunnu olevan merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun on todella vaikea ymmärtää ratkaisuja, joihin kirjailijat ovat päätyneet. Miksi he ovat jättäneet lukija tällä tavalla tyhjän päälle?

Kolmas ominaisuus, joka enimmäkseen nauratti, oli tarinan tunnelmaan nähden varsin huoleton kieli ja epämääräiset kuvaukset. Ajattelin jatkuvasti, että Del Toro ja Hogan eivät uskalla mennä yksityikohtiin. He panttaavat panoksia, pidättelevät tunteitaan aivan kuin he yrittäisivät ajaa autolla eteenpäin peruutusvaihde päällä. Romaani lisäksi pulppuaa huvittavia, kuluneita ilmaisuja. Esimerkiksi, kun yksi henkilöistä menee tutkimaan lentokonetta kymmenien ja taas kymmenien ruumiiden keskelle pilkkopimeään ja kompuroi, hän "kaatui niin että kolahti". Nuo neljä sanaa (tai neljä suunnilleen vastaavaa sanaa) pilaavat aavemaisen tunnelman ja juuri kehittyneen jännityksen. Samantapaisia kielellisiä valintoja on romaanissa häiritsevän usein.

Vitsauksesta ei jäänyt kovin hyvä mielikuva. Sen asetelma ja paranormaalin maailman idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta sen kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä. Tämä kirja ei pelottanut minua, ei kauhistuttanut eikä kuohuttanut niin kuin toivoin sen tekevän. Tarina jatkuu vielä kahdella osalla, mutta en aio koskea niihin ainakaan ihan lähiaikoina.

2/5

Ai niin - olen nähnyt jonkun vertaavan tätä Justin Croninin Ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos joskus samaan vertaukseen törmäätte ja mietitte, kumman lukisitte, niin valitkaa hetkeäkään epäröimättä Ensimmäinen siirtokunta. 

Romaanihenkilöiden jäljillä(2/2015): Elävä painajainen

• Henkilön nimi: Enoch "Junior" Cain'
• Kirja: Pimeyden enkeli
• Kirjailija: Dean Koontz
• Teema: 10. Henkilö joka pelottaa minua
• Linkki kirjan arvosteluun: Pimeyden enkeli - Dean Koontz 

Luin Pimeyden enkelin yhden blogituttavani suosituksesta, ja olen erittäin iloinen siitä, Ensimmäinen Koontzini tarjosi yhden koko elämäni vaikuttavimmista lukukokemuksista ja toi kirjalliseen todellisuuteni ehkä kaikkein pelottavimman fiktiivisen henkilön, jonka tiedän: kaksikymppisen Junior Cainin.

Junior herättää pelkoa, koska

1. hän on uskomattoman monin tavoin häiriintynyt 
2. hän manipuloi, huijaa ja valehtelee yhtä luonnollisesti kuin hengittää
3. hän on äärimmäisen johdonmukainen ja systemaattinen
4. hänen pakkomielteensä ulottuvat kaikille elämän osa-aluelle
5. hänellä on selitys kaikille teoilleen, oikeutus jokaiselle sairaalle ajatukselleen
6. ja koska hänen hahmonsa on niin kokonainen, niin aukottomasti kuvattu

Syitä voisi varmasti listata enemmänkin, mutta nämä ovat tärkeimmät. Käyn seuraavaksi jokaisen kohdan läpi ja yritän parhaani mukaan koota runsaat ajatukseni.

Lukija tutustuu Junioriin, kun hän tappaa vaimonsa hetken mielijohteesta vakuutusrahojen toivossa. Hän lavastaa murhan onnettomuudeksi ja esiintyy tapahtuman jälkeen surevana leskenä, Hän rakentaa ympärilleen aukottoman kulissin, jonka avulla hän uskoo häivyttävänsä kaikki mahdolliset epäilyt ja täyttävänsä pankkitilinsä miljoonilla. Hän itkee ja valittaa, vetäytyy sosiaalisista kontakteista ja esittää jopa loukkaantuvansa, kun hänelle tarjotaan vaimon henkivakuutusrahoja, Hän esittää osansa täydellisesti loppuun saakka, ja saa juuri sen mitä halusi: vapauden ja rahaa.

Juniorin syvä häiriintyneisyys paljastaa itsensä vähitellen, pala kerrallaan. Ensimmäisenä lukijalle alkaa hahmottua hänen pakkomielteisyytensä. Voimakkain pakkomielle on Bartholomew, mies jota hän ei muista koskaan tavanneensa. Junior on vakuuttuneena että tuo hahmo, tuo mies elää vain tuhotakseen hänet. Tämä pinttynyt kuvitelma ajaa Juniorin tekemään häijyn, painajaismaisen suunnitelman, joka toteuttamisesta tulee hänen elämänsä tarkoitus.

Bartholomew ei kuitenkaan ole Juniorin ainoa pakkomielle. Junior suhtautuu erittäin tarkkailevasti omaan ulkonäköönsä. Kaiken on oltava täydellistä hiuksista lihaksiin ja vaatteisiin asti. Likaisuus ja rumuus ovat hänelle kauhistus, joka aiheuttaa hänelle fyysistä pahoinvointia. Hän hurahtaa milloin mihinkin harrastukseen pitääkseen fyysisen kuntonsa huipussaan. Mikä pelottavinta, hänellä tosiaan on hyvä ulkonäkö. Vaaleat, selkeät, jopa herkät piirteet luovat enkelimäisen ja puoleensavetävän vaikutelman, jota Junior pyrkii kaikin tavoin korostamaan. Herää ajatus, että hän tekee tämän jollain lailla myös itseään varten. Ulkonäköään korostamalla ja hiomalla hän voi jättää pimeän, kauhistuttavan mielensä taka-alalle, piiloon itseltään. Sanonta "ulkonäkö pettää" saa Juniorin kohdalla äärimmäisen merkityksen, joka vetää hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Mitä tapahtuisi, jos pahuus pystyisi aina naamioimaan itsensä yhtä taidokkaasti?

Rinnakkain tämän fyysisen tarkkuuden kanssa Junior ravitsee mieltään mitä omituisempien oppien avulla. Suurimman osan elämänohjeistaan hän ammentaa yhden tietyn tiedemiehen ajatuksista muokaten ne omaan elämäänsä sopiviksi. Hän katsoo maailmaa täysin omien silmiensä läpi, kääntää toisten sanat ja ajatukset sellaisiksi kuin sattuu haluamaan ja pitää omia mielipiteitään ehdottomina totuuksina. Lopulta hän alkaa pitää itseään yliluonnollisena, voittamattomana, jopa jumalallisena olentoja, jolla on oikeus tehdä mitä tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Toisten hyvinvointi ei merkitse hänelle mitään; toiset ihmiset ovat vain välineitä hänen matkallaan suuruuteen, vain välipysähdyksiä reitin varrella.

Junior elää 1960-luvun Yhdysvalloissa, mikä osaltaan tekee hänen hirmutekonsa mahdollisiksi. Rikostutkinnan mahdollisuudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin nyt, ja kun tilanteeseen yhdistetään kieroutunut, älykäs mieli, lopputuloksena on täydellinen rikos toisensa jälkeen. Yksi Juniorin pelottavimmista ominaisuuksista onkin johdonmukaisuus ja systemaattisuus. Hän etenee suunnitelmassaan vaiheesta toiseen kehittäen jatkuvasti hahmoa, jonka hän haluaa välittää toisille. Todellisuuden ja ihmisten käsitysten välillä valitsee hätkähdyttävä ristiriita: silloin kun lukija haluaa oksentaa tai juosta mahdollisimman kauas Juniorista, joku Juniorin elämään vaikuttavista henkilöistä ihailee häntä harkitun manipuloinnin sokaisemana.

Lukija saa kattavan kuvan myös hänen ihmissuhteistaan. Junior tapaa sekä miehiä että naisia, mutta naiset saavat kärsiä hänen vuokseen eniten. Hän käyttää naisia surutta, fyysisesti ja henkisesti, ja heittää heidät roskakoriin sitten, kun on kyllästynyt heihin. Miehillä on merkitystä vaikusvaltansa ja lahjakkuutensa vuoksi, joten he saavat olla rauhassa niin kauan kuin he kykenevät tarjoamaan Juniorille jotain, mitä hän tarvitsee pitäkseen henkilökohtaisen teatteriaan yllä. Sosiaalisissa tilanteissa Junior tuo mieleen hämähäkin, joka kietoo jokaisen ihmisen verkkoonsa - ja nekin, jotka pääsevät pakoon, hän uskoo voittaneensa. 

Kauhistuttavinta Juniorissa on kuitenkin hänen ajattelunsa, kiero logiikka jolla hän perustelee ja oikeuttaa jokaisen tekonsa. Hänellä on selitys kaikelle, aivan kaikelle, eikä hän milloinkaan horju. Hän epäilee, vihaa ja halveksii ihmisiä syistä, jotka näyttävät terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna täysin absurdeilta, vaikka hänen päässään ne ovat täydellisessä järjestyksessä. Lisäksi Junior kykenee tuntemaan, itse asiassa niin vahvasti, että se on jo vaarallista. Hänen tunteissaan on vain se vika, että ne ovat täysin kieroutuneita ja johtavat kauhistuttaviin valintoihin. Annan esimerkin. Kun Junior on tappanut vaimonsa, käy ilmi, että tämä oli raskaana. Junior ei ole koskaan halunnut lapsia, koska ne ovat hänen mielestään rajoite, Siksi hän päättelee, että hänen vaimonsa on pettänyt häntä. Päätelmä synnyttää hirvittävän vihan naista kohtaan, jonka vuoksi hän vielä hetki sitten itki. Ketku pitenee, ja pian Junior on jo siinä vaiheessa, että universumi teki hänelle palveluksen, kun mahdollisti niin ovelan murhan, eihän uskottomalla puolisolla tee mitään, se naikkonen ansaitsi kohtalonsa, olisi pitänyt arvata jo ennen häitä, mistähän muusta hän valehteli, onneksi en joutunut kasvattamaan toisen miehen lasta, rumaa äpärää... ja niin edelleen, ja niin edelleen. Myöhemmin Junior saa kuulla laittaneensa alulle toisenkin raskauden, mutta tällä kertaa hänen asenteensa on päinvastainen. Nyt hän ylistää omaa miehuuttaan, hedelmällisyyttään, kykyään luoda elämää ja pohtii, millaiseksi sankariksi hän voisi tuon lapsen kasvattaa, jos äiti ei ehdi pilata lasta sitä ennen. Suunnilleen näin.

Ja tämä on varsin laimea näyte hänen ajatuksistaan.

Juniorin hahmo on vaikuttava erityisesti siksi, että lukija päästetään hänen mielensä sisään. Lukijan ei tarvitse arvailla, mitä Junior ajattelee, vaan hän tietää. Lukija tietää ja kulkee yhä vain syvemmälle tämän ihmishirviön mieleen, kunnes hänellä on kuva Juniorin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vaikka Junior herättää niin suunnatonta kauhua ja oksettavaa pahaa oloa, hänen kauttaan voidaan käsitellä tärkeitä teemoja: terveyttä ja sairautta, hyvyyttä ja pahuutta, tunteita ja tunteettomutta, ihmisyyden luonnetta ja rajoja, rikoksia... Vaikka hän on paha, hänestä lukeminen ei ole pahaksi. Kirjailija osaa asiansa, osaa tehdä selväksi hyväksytyn ja anteeksiantamattoman eron, sairaan ja terveen eron. Silloin tällöin on hyvin puhdistavaa tulla ravistelluksi irti siitä, mitä pidämme tavallisena ja kurkistaa mieleen, joka on aivan erilainen kuin terve mieli. Omat ongelmat näyttäytyvät mitättömän pieninä, kun ajattelee, että joku voi oikeasti joutua tuollaisen yksilön uhriksi.

Lopuksi: tämä kirja vaatii kovia hermoja ja tietynlaisen asenteen. Vaikka siinä on myö toivoa, Juniorin hahmo on hyvin raskas käsiteltävä. Se vie aikaa ja energiaa: hän ei ole iltalukemista. Eikä hupia. Hän on pelkoa, absurdiutta ja hätää. Valitse siis tarkkaan heti, jolloin astut hänen ajatuksiinsa.

Pimeyden enkeli - Dean Koontz

Hiljattain murhaan syyllistynyt Enoch "Junior" Cain herää kalifornialaisessa sairaalassa mielessään yksi nimi: Bartholomew. Vaikka Junior ei muista koskaan tavanneensa yhtäkään Bartholomewia, hän on vakuuttunut että jossain on mies, joka haluaa tuhota hänet. Kotiuduttuaan sairaalasta Junior ryhtyy pakkomielteisesti etsimään oikeaa Bartholomewia.

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä syntyy Bartholomew "Barty" Lampion, jonka viisaus ja muut henkiset ominaisuudet hämmästyttävät hänen lähipiiriään. Barty on erityinen lapsi, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Yksi heistä on Angel, jonka elämä on kietoutunut yhteen Bartyn elämän kanssa jo ennen kuin kumpikaan heistä on syntynyt.

* * *

Pimeyden enkeli kuvaa tavallisia (ja toisaalta ei lainkaan tavallisia) amerikkalaisia, jotka kohtaavat tragedian, pelon, vaaran ja lopulta myös toivon ja rakkauden. Kerronta liikkuu kaupungista ja näkökulmasta toiseen, minkä ansiosta lukija saa tutustua syvällisesti hyvin monenlaisiin henkilöihin ja elämäntarinoihin.  Angnes Lampion on lämmin ja hyväsydäminen nainen, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä kotikaupungissaan ja kasvattaa pientä poikaansa Bartya aavistamatta vaaraa, joka hänen lastaan uhkaa. Selvittäessään, miten hän tulisi suhtautua erityislahjakkaan Bartyn tapaan hahmottaa maailmaa hän yrittää samalla huolehtia kahdesta aikuisesta veljestään, jotka kärsivät yhä väkivaltaisen ja psyykkisesti häiriintyneen isänsä teoista. Barty on herkkävaistoinen ja älykäs, vaikuttava yhditelmä lapsen viattomuutta ja aikuisen realismia; kaiken kaikkiaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia lapsihahmoja, joihin olen saanut tutustua. Celestina White adoptoi synnytyksessä kuolleen siskonsa tyttären, Angelin, ja tekee parhaansa sovittaakseen taiteilijan uran ja vanhemmuuden toisiinsa. Tom Vanadium on vakava, kokenut etsivä, joka epäilee Junior Cainia alusta pitäen ja työskentelee järkkymättömästi saattaakseen tämän oikeuden eteen. Romaani esittelee myös muutamia muita henkilöitä, joilla on oma merkityksensä edellä mainittujen henkilöiden elämässä.

Kaikille näille henkilöille on yhteistä se, että jokainen tapahtuma, joka mullistaa heidtän elämänsä ja käsityksensä maailmasta palautuu Junior Cainin pakkomielteeseen, yhden vakavasti häiriintyneen mielen sisällä punoutuneeseen suunnitelmaan. Koontz kuvaa Juniorin persoonallisuutta käsittämättömän tarkasti, älykkäästi ja yksityiskohtaisesti: hän vie lukijan Juniorin pään sisään, paljastaa Juniorin sairaimmatkin ajatukset ja kieroutuneen johdonmukaisuuden, jonka vallassa hän toimii ja oikeuttaa kaikki tekonsa. Kirjailija osaa todella erottaa sairaan terveestä, pahan hyvästä ja väärän oikeasta tekemättä mistään absoluuttista, mustavalkoista. Juniorin kehityskaari on tarina vinoutuneesta menneisyydestä, pakkomielteen muodostumisesta ja julmuudesta, jolle on vaikea löytää vertaista. Mikä hurjinta, Junior on tapahtumien käynnistyessä vasta vähän päälle kaksikymppinen. Junior on hätkähdyttävän pelottava ja niin taivasti rakennettu henkilö, että olen vieläkin aivan häkeltynyt. Hän herättää kauhua, pahaa oloa, vastemielisyyttä, pelkoa, ehdottoman voimakkaan tunteen siitä, että tämä ihminen elää aivan eri maailmassa kuin minä. On aina hienoa, kun kirjailija uskaltaa astua näin kauas normaalista, mennä näin pitkälle terveen tuolle puolen, mutta että sen tekee näin taitavasti... Sanat loppuvat kesken. Henki loppuu kesken.

Yksi romaanin parhaita onkin laaja, erittäin psykologinen henkilökuvaus. Jokaisen henkilön elämänkaari on ehjä kokonaisuuus, jokaisella on ääni ja jokaisen toiminnalla on merkitys, sielu, tarkoitus. Heidän tunteensa välittyvät tekstistä elävinä ja ymmärrettävinä, ja heissä kaikissa on valtavasti henkistä voimaa, valoa ja ajateltavaa maailmalle jaettavaksi.

Pimeyden enkeli on myös juonellisesti erittäin hieno teos. Tekstissä on koko ajan tunne tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Lukija on koko ajan tietoinen siitä, mitä kullekin henkilölle tapahtuu silloin kun Junior on jossakin toisaalla, väijyy murhanhimoisena ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet hänestä mitään. Jännitys on monin paikoin niin piinaavaa, että sydän tuntuu jättävän useita lyöntejä välistä. Joka hetki saa miettiä, onnistuuko Junior aikeissaan, kohtaavatko jo niin rakkaat henkilöt hänet ja jos näin tapahtuu, onko heillä mahdollisuutta selvitä kauheuksista, joita Junior viljelee ympärilleen. Juoneen mahtuu vauhtia, sopivasti pysähtymistä ja rauhaa, yllättäviä käänteitä ja nerokkaita yksityiskohtia, jotka eivät voisi olla paremmassa paikassa. Ja vaikka teos on kauhistuttava, jopa ahdistava paikoin, se tarjoaa lukijalleen myös valtavasti toivoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Pelottavuudestaan huolimatta se ei jää jumiin pimeään eikä jätä lukijaa vellomaan yksin negatiivisiin tunteisiin, jotka pääasiasa Junior saa aikaan. Tämän tarinan voi siis kokea myös terapeuttisena.

Teemojen osalta kyseessä on filosofinen ja kiehtova romaani. Pimeyden enkeli on osuva kuvaus siitä, millä tavalla ihminen reagoi selittämättömään. Se tarjoaa yksityiskohtaisen, hienopiirteisen ja erilaisen tavan hahmottaa todellisuutta ja elämää, avaa oman näkökulmansa ystävyyteen, rakkauteen ja vanhemmuuteen, perhesuhteisiin, hyvän ja pahan rinnakkaiseloon, tapahtumien tarkoituksenmukaisuuteen ja vilpittömän kohtaamisen merkittävyyteen. Koontz siirtyilee luontevasti rankoista kauhun, epäoikeudemukaisuuden ja menetyksen tunteista positiivisiin ilon, jakamisen ja toivon kokemuksiin ja kuljettaa lukijan näiden kaikkien läpi ehjänä mutta varsin ravisteltuna. Ainutlaatuisen säväsyksen tuo eräs fysiikan teoria, jota romaanissa sovelletaan käytäntöön pohdiskelevin ottein. Ja mainittakoon vielä sekin, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960-luvulle, mikä vaikuttaa romaani rikoksen tekemistä ja rikostutkintaa käsitteleviin osuuksiin tunnelmaa, jollaista ei tavoitettaisi nykyhetkeen sijoittuvissa rikostarinoissa.

Vaikka Pimeyden enkeli on eniten kauhua herättävä rikosromaani, siinä on myös paljon muuta sisältöä, josta uskon monenlaisten lukijoiden löytävän jotain kokemisen arvoista. Se avaa silmät sille, kuinka onnekkaita olemme jo silloin, kun olemme terveitä ja meillä on ihmisiä ympärillämme. Jo sujuva, erottuva ja tunnelmallinen kieli tekee romaanista kokemuksen, jota voin suositella aivan kaikille. Erityisesti astetta rankempia rikosromaaneja etsivien ihmisten kannattaa empimättä lisätä tämä lukulistalleen.

Lopuksi kaikille niille, jotka joko aikovat lukea tämän tai harkitsevat lukemista: älkää lukeko tätä ennen nukkumaanmenoa. Uskokaa minua, kun sanon, että ette halua Junior Cainin vierailevan unissanne.

5/5

Suljettu saari - Dennis Lehane

Juonikuvaus:

Kesällä 1954 liittovaltion poliisit Teddy Daniels ja Chuck Aule lähtevät Shutter Islandille tutkimaan Ashcliffen vankimielisairaalan potilaan, murhasta tuomitun Rachel Solandon katoamista. Juttuun liittyy paljon muutakin; sairaalan radikaalit hoitomenetelmät, henkilökunnan ilmiselvä haluttomuus edistää tutkintaa ja epäselvyydet potilasrekisterissä herättävät etsivissä epäilyksiä ja kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Teddy Danielsilla on myös henkilökohtainen syy tutkia mielisairaalan toimintaa, sillä potilaiden joukossa on mies, joka on tappanut hänen vaimonsa. Etsiessään totuutta sekä Teddy että Chuck kohtaavat asioita, jotka olisivat mieluummin jättäneet kokematta...

* * *

Suljettu saari on yksi niistä teoksista, jotka jäävät helposti vaivaamaan mieltä. Olen lukenut sen kahdesti, enkä vieläkään ole varma, mikä on tarinan totuus. Lukijalle käy toistuvasti samoin kuin päähenkilö Teddylle; juuri kun hän uskoo saaneensa jotain selville, tapahtuu jotain pelottavaa ja outoa, joka kääntää kaiken päälaelleen ja saa hänet kyseenalaistamaan oman järkensä. Lukijan aika Ashcliffen vankimielisairaalassa on yhtä arvoituksellista ja hämmentävää labyrinttiä, jonka jokaisen kulman takana odottaa uusi ristiriita tapahtumien, tosiasioiden ja henkilökunnan kertomuksen välillä. Miten kukaan voi kadota myrskyn riepottelemalla saarella, jolta pääsee pois vain yhdellä lautalla? Miksi mielisairaalan henkilökunta heittäytyy jatkuvasti hankalaksi? Miksi sairaalassa on vähemmän potilaita kuin potilasrekisterin mukaan pitäisi olla? Tekevätkö lääkärit todella tieteellistä työtä vai toteuttavatko he kieroutuneita haaveitaan käyttäen potilaita koekaniineina?

Romaanin kieli korostaa hienosti muun maailman ja Ashcliffen välistä eroa. Kieli on hyvällä tavalla arkipäiväistä ja ihmisläheistä, mutta ympäristö, jossa Teddy ja Chuck tekevät työtään, on arkipäiväisestä mahdollisimman kaukana. Lääkärien ja hoitajien välinen kommunikointi on muodollista ja salamyhkäistä, saari on karu, ankea ja eloton lukuunottamatta mielipuolia, jotka on tuomittu elämään sen alueella kuolemaansa saakka. Minnekään ei pääse ilman henkilökunnan läsnöoloa eikä mistään saa puhua avoimesti. Kaikkein levein kuilu on kuitenkin potilaiden ja muiden ihmisten välissä. Lehane kuvaa mestarillisesti erilaisia rakennelmia, joita sairaalan potilaat ovat luoneet mielessään pysyäkseen edes jollain tavalla kiinni siinä, mitä terveet kutsuvat elämäksi. Lähes jokainen potilas on syyllistynyt kauhistuttaviin rikoksiin, joiden motiivit hämmästyttävät raa'alla yksinkertaisuudellaan. Jokaisen potilaan tausta ja oirekuva on ainutlaatuinen ja yksityiskohtaisesti, hienovaraisesti piirretty. Mielen hajoaminen, hulluus, psykologiset pelit ja vainoharhaisuus ovat romaanin voimakkaimpia ja monipuolisimmin käsiteltyjä teemoja.

Teddyn henkilökohtainen mielenkiinto sairaalan toimintaa kohtaan tuo Suljettuun saareen emotionaalista syvyyttä ja uusia asioita lukijan pohdittavaksi. Teddyllä on pakkomielteinen tarve kohdata mies, joka tappoi hänen vaimonsa. Hän kokee olevansa tämän kohtaamisen - ja murhaajan tappamisen - velkaa vaimolleen, mutta kun miestä ei löydy, hän alkaa epäillä huijausta. Onko sairaalan johtaja saanut tietää sekä Teddyn kostonhimosta että tutkimuksesta, jota Teddy on tehnyt jo pitkään? Onko henkilökunnan tavoite tehdä Teddy hulluksi ja sulkea hänet muiden potilaiden tavoin elävien hautaan? Lopulta tämä epätietoisuus vie etsivän niin pitkälle, että hän alkaa epäillä Rachel Solandon olemassaoloa. Vähitellen hänen kehonsakin alkaa pettää rajujen migreenikohtauksien vuoksi. Uhkaavasta vaarasta huolimatta hän jatkaa rikoksen tutkimista, sillä se saattaa olla ainoa asia, joka pitää hänen mielensä koossa.

Romaanin kutoma salaisuuksien ja valheiden verkko saa lukijan kysymään itseltään, kuinka pitkälle itse olisi valmis menemään jonkin asian kätkemiseksi tai rikoksen sovittamiseksi. Lääkärin ammattiin kiinteästi liittyvät eettisen kysymykset ja tieteen olemus näyttäytyvät tarinassa tuoreesta näkökulmasta, jota on vaikea ohittaa käden heilautuksella. Mistä ihmisen oikeudet alkavat ja mihin ne päättyvät? Mikä on luvallista tieteen nimissä?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka saariin liittetty tematiikka on käännetty ympäri. Kirjallisuudessa (ja muussa fiktiossa) saariin liitetään useimmiten paratiisin, kauneuden, onnellisuuden ja jännittävän, kasvattavan seikkailun piirteitä ja aiheita, mutta Suljetun saaren saari on psykologinen vankila, mielen kummitustalo, ankea loukko, josta ei ole ulospääsyä.

Ainoa miinus teoksessa on ajoittainen hätäisyys. Joihinkin teemoihin ja tilanteisiin olisi voinut jäädä pidemmäksi aikaa, joitakin kerronnallisia piirteitä olisi voinut viedä vielä lähemmäs äärimmäisyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pieni puute muuten erinomaisessa ja hätkähdyttävässä romaanissa, jonka juoni on aukoton ja loppu sekä yllättävä että rikoskirjallisuuden rajoja rikkova. Lehane jättää ratkaisun avaimet lukijalle piirtämättä lopullista hahmoa totuudesta, jota koko romaanin ajan etsitään. Pidän siitä, että kirjailija uskaltaa viedä lukijan heikoille jäille ja jättää tämän sinne - yksin, ilman pelastusrengasta. 

4,5/5