Throne of Glass (Throne of Glass #1) - Sarah J. Maas

Adarlanin pahamaineisin salamurhaaja Celaena Sardothien on raatanut vuoden orjana suolakaivoksella, kun kruununprinssi Dorian tekee hänelle tarjouksen. Kuningas järjestää väkivaltaisen kilpailun, jonka voittaja nimitetään hovin viralliseksi salamurhaajaksi. Jos Celaena osallistuu ja voittaa, hän pääsee vapaaksi palveltuaan tehtävässä neljä vuotta.

Celaena ottaa tarjouksen vastaan epäröimättä, sillä hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan vapaudestaan; jopa taistelemaan varkaita ja murhaajia vastaan henkensä uhalla. Hänen suunnitelmansa on voittaa kilpailu ja päästä mahdollisimman nopeasti pois Adarlanin kuninkaan lähettyviltä.

Asetuttuaan taloksi kuninkaan hoviin Celaena saa kuitenkin huomata, että hänen todellinen kohtalonsa saattaa olla monimutkaisempi. Onko Celaena lopulta valmis uskomaan, että maailmassa voi olla muutakin pelastamisen arvoista kuin hän itse?

***

Kun luin Throne of Glassin ensimmäisen kerran, löysin nopeasti uuden lempikirjan ja jatko-osien myötä myös lempisarjan. Marraskuun lopussa päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa sarjan lukemisen uudelleen, mikä oli paras päätös jonka saatoin silloin tehdä lukemisen suhteen. Jo ensimmäinen osa osoittautui paljon hienommaksi kokemukseksi kuin etukäteen arvelin. Jos haluat lukea yksityiskohtaisempia ja spoileripitoisempia pohdintojani kirjasta, tsekkaa ylihuomenna lukupäiväkirja, jonka julkaisen puolenpäivän aikaan. Aion pitää päiväkirjaa jokaisesta sarjan osasta, joten jos sellainen sisältö kiinnostaa, kannattaa pysyä kuulolla lähikuukausina.

Maasin luoma maailma lumosi minut taas ytimiä myöten. Rakkauteni ja mielenkiintoni sitä kohtaan syveni sivu sivulta. Tällä kertaa mieleeni jäi runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät olleet aikaisemmin rekisteröityneet muistiini. Kiinnitin huomiota visuaalisiin kontrasteihin, väreihin ja valoihin. Lisäksi mieleeni jäi useita mainintoja Erilean mantereeseen kuuluvista valtioista ja kulttuureista, jotka linkittyivät myös hienosti sekä romaanin tapahtumiin että koko sarjan käsitteleviin teemoihin. Olin unohtanut, kuinka paljon Throne of Glass antaa välähdyksiä laajemmasta kontekstista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että tietoa kaadettaisiin lukijan niskaan, vaan kokonaiskuva laajenee luontevasti tapahtumien ja henkilöiden toiminnan lomassa.

Pidän kovasti sellaisesta fantasiasta, joka kokeilee jotain selkeästi tavallisesta poikkeavaa. Perinteisessä keskiaikaisessa eeppisesessä fantasiamaailmassa on kuitenkin jotain, minkä viehätys ei koskaan kuole; sellaiseen astuessani tiedän jo etukäteen, että löydän sieltä jotain mistä pidän ja minkä parissa viihdyn. Sen pariin on aina mukavaa palata.

Osa Throne of Glassin maailman viehätyksestä perustuukin juuri sen tuttuuteen. Siinä on perinteiset hallitsijat ja valtakunnat, historiasta tutut yhteiskuntaluokat ja tietenkin taikuuden ja taikaolentojen olemassaolo. On poliittista juonittelua, hovidraamaa, ihmissuhteita joissa on pelissä enemmän kuin tunteet, taisteluita pahoja voimia vastaan... Perusta on siis hyvin tuttu, mutta omilla mausteillaan, joista pidän kovasti.

Yksi näistä mausteista on taikuuden erittäin huono asema. Adarlanin kuningas on kieltänyt taikuuden käyttämisen lailla ja tappaa kylmäverisesti jokaisen, joka jää kiinni tämän lain rikkomisesta. Lisäksi on tapahtunut jotain hyvin järisyttävää: taikuus on käytännöllisesti katsoen kadonnut, lakannut olemasta. Tällainen asetelma herättää mielenkiintoa, sillä alussa ei voi ennustaa, minkälainen rooli taikuudella tulee olemaan kokonaisuuden kannalta.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöt. Olen rakastanut Maasin luomia henkilöitä alusta lähtien koko sydämestäni. Kiinnyin heihin salamannopeasti, ja tämä uudelleenlukukierros on jo alussa muistuttanut minua siitä, miksi näin on. Tällä kertaa erottui selvästi yksi henkilökuvauksen ominaisuus, jolla on varmasti tekemistä asian kanssa: kaikilla henkilöillä on vahva, erottuva ääni alusta lähtien. Celaenan ääni on tietenkin selkein ja voimakkain, koska hän on päähenkilö ja tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi hänen näkökulmastaan. Hänen lisäkseen esimerkiksi Dorian ja Chaol ovat mielessäni niin todellisia, että he voisivat kävellä asuntooni sisään ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Lisäksi jokainen heistä kolmesta sekä suuri osa sivuhenkilöistä saa minut tuntemaan paljon erilaisia, vahvoja tunteita. Nautin valtavasti lukemiseen liittyvistä älyllisistä aspekteista, mutta jos aivojeni lisäksi sydämeni roihahtaa liekkeihin, menestys on taattu.

Celaena on toden totta tunteita herättävä henkilö; osa lukijoista rakastaa häntä, osa puolestaan vihaa. Osa jää johonkin välille. Ymmärrän, miksi hän ärsyttää joitakin lukijoita sietämättömästi. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin monisävyisiä.

Celaena on monin tavoin minun vastakohtani, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön. Hän tekee ja sanoo asioita, joita minä en ikinä tekisi ja sanoisi. Hänen käytöksensä on usein röyhkeää ja häpeilemätöntä, ja ajoittain todella ärsyttävää. Siinä missä minä olen harkitseva ja pohdiskeleva, Celaena on impulsiivinen ja toimintakeskeinen. Ylpeys ja tunteiden hallinnan ongelmat saattavat hänet usein vaikeuksiin toisten henkilöiden kanssa. Lisäksi hän on hyvin ristiriitainen; salamurhaajan koulutus ja koetut traumat ovat muovanneet hänet kovaksi ja aggressiiviseksi, mutta samaan aikaan hän rakastaa esimerkiksi koiria ja kauniita vaatteita, mikä nostaa esiin lämpöä ja feminiinistä energiaa. Ajoittain hän käyttäytyy kuin ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti hän on valmis tekemään vaarallisia tutkimuksia yksin, jotta hänen uudet ystävänsä eivät joutuisi hankaluuksiin. Tällaiset ristiriitaisuudet vahvistavat aitouden tunnetta.

Teemojen näkökulmasta Celaena edustaa erityisesti kahta: traumaa ja vihaa. Hänellä on takanaan todella raastavia kokemuksia, ja näiden kokemusten jättämät jäljet ovat jatkuvasti läsnä. Olin kuitenkin unohtanut, kuinka avoimesti hän näyttää vihansa; se suorastaan pulppuaa hänestä. Alussa se kohdistuu kuninkaan lisäksi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella kuninkaan lähellä. Celeanan silmissä kaikki kuninkaaseen liittyvät ihmiset ovat osasyyllisiä kauhuihin, joita Erilean manner on kuninkaan vuoksi joutunut kohtaamaan. Hitaasti hän alkaa kuitenkin nähdä, että kuningas ei ole onnistunut kietomaan aivan kaikkia täydellisesti verkkoonsa.

Muun muassa näistä syistä Celaena saa minussa liikkeelle valtavasti erilaisia tunteita ja ajatuksia. Celaena saa minut nauramaan, itkemään, ärsyyntymään, järkyttymään, ihastumaan, hämmästymään... Voi sanoa, että hän herättää lähes kaikki tunteet jollain tavalla, ja usein tunne vaihtuu toiseen hyvin nopeasti. Celaena on päähenkilö, jonka kanssa saa lähteä pitkälle matkalle selvittämään, voittaako hän haasteensa ja jos voittaa, miten se tapahtuu. Olen varma, että hänen kehityskaarestaan avautuu uusia vivahteita sitä mukaa kun etenen sarjan lukemisessa ja saan myös jatko-osiin uudelleen lukemisen perspektiivin. Uskon, että lukijat, jotka ovat joko itse kokeneet jonkun trauman tai ovat läheisesti tekemisissä traumatisoituneen ihmisen kanssa, voivat saada tästä sarjasta kokonaisuudessaan paljon irti.

Kruununprinssi Dorian on monin tavoin "kolikon toinen puoli" verrattuna Celaenaan. Hän on juuri sellainen kauniiden satujen prinssi, jollaisen haluaisi kohdata oikeastikin: hyväsydäminen, hauska ja tietenkin häikäisevän komea. Alussa Dorian on vielä huoleton ja jopa hiukan naiivi sen suhteen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen vihansa isäänsä kohtaan kuitenkin voimistuu tapahtumien myötä ja halu kapinoida hirmuvaltaa vastaan nostaa päätään. Dorianin persoonallisuuden vakavamman puolen kehitystä on antoisaa seurata. Menen lukupäiväkirjassa syvemmälle ajatuksiini hänestä, sillä niihin liittyy spoilereita, joita en halua sisällyttää tähän tekstiin.

Pääkolmikon kolmannella jäsenellä, Chaol Westfallilla, on ikuinen ja erityinen paikka sydämessäni. Kuninkaan vartiokaartin nuori kapteenin parhaita ominaisuuksiaan ovat järkkymätön uskollisuus ja hiljainen viisaus, josta on apua vaikeissa ja paineisissa tilanteissa. Samalla hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka on elänyt melko suojattua elämää ja jonka maailmankuva on sen seurauksena osittain kapea. Celaenaan tutustuminen pakottaa Chaolin kohtaamaan maailman pahuuden aikaisempaa konkreettisemmin ja henkilökohtaisemmin. Muunmuassa sen ansiosta Celeanan ja Chaolin suhteen dynamiikan kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Lisäksi Throne of Glass esittelee sivuhenkilöitä, joiden rooli kehittyy ja kasvaa jatko-osien myötä. Oli todella kiinnostavaa ja hyödyllistä saada kertaus siitä, miten he tulivat tarinaan mukaan ja miten kaikki heidän osaltaan alkoi. Olin unohtanut valtaosan yksityiskohdista. Erityisesti herttua Perringtonin ja lady Kaltainin rooleista oli kiinnostavaa saada kertausta. 

Uskon, että juuri henkilöitä kohtaan tuntemani mielenkiinto ja kiintymys tekee sarjasta minulle niin antoisan. Koska välitän henkilöistä yksilöinä, välitän myös suhteista, jotka muodostuvat heidän välilleen. Henkilöiden väliset suhteet (ja myös romanssit) ovat jopa niin keskeisessä roolissa, että Maas on saanut siitä kritiikkiä. Minä kuitenkin nautin hänen ihmissuhdejuonistaan kovasti. Maasin tapa rakentaa henkilöiden välisiä suhteita uppoaa minuun kuin veitsi voihin; hän välittää sekä niiden kerroksellisuuden että merkityksen kunkin henkilön kannalta niin, että sydämeni kerta kaikkiaan pakahtuu. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tunnekokemuksia minulla on edessäni, kun luen jatko-osat uudelleen. 

Juoni puolestaan on rakenteeltaan suoraviivainen eikä sisällä yhtä dramaattisia käänteitä kuin jatko-osat. Loppuhuipennus on melkoista toiminnan ilotulitusta, mutta muuten juoni on melko tasainen. Tämä on minusta hyvä asia, koska muuta huomioitavaa ja mieleen painettavaa riittää runsaasti. Kun juonen ymmärtämiseen ei tarvitse uhrata ylimääräistä energiaa, aivoille jää enemmän tilaa sisäistää kaikki henkilöihin ja maailmaan liittyvät yksityiskohdat. Tämä etu korostuu erityisesti nyt, kun juoni on kokonaisuudessaan jo kertaalleen tuttu. Minulla oli tilaisuus tehdä jopa analyysiä lukemastani samalla kun luin, varsinkin henkilöistä ja maailmanrakennuksesta.

Objektiivisuuden nimissä täytyy todeta, että jotkut asiat ovat todella itsestäänselviä lähes alusta lähtien. Esimerkiksi kilpailun lopputulosta ei tarvitse arvailla. Päähenkilön puolesta ei siis tarvitse tosissaan pelätä, vaikka tapahtumiin sisältyy jännitystä. Tämä voi latistaa kokemusta, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskaa ja rentoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin juoni on tämän kirjan heikoin osa ja ehdottomasti eri tasolla verrattuna jatko-osiin, joissa tarina lähtee kunnolla lentoon.

Nyt kun luin ensimmäisen osan tietäen, miten sarja etenee, arvostan sitä vielä enemmän kuin lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Throne of Glass luo vahvan pohjan tuleville tapahtumille olematta kuitenkaan pelkkää pohjustusta. Puutteistaan huolimatta kyseessä on oikein kelpo YA fantasia, jonka luulisin sopivan myös monille genren parissa aloitteleville lukijoille. Odotan entistäkin suuremmalla innolla jatko-osia, sillä niiden mukana kyyti vain paranee.

5/5

Ensimmäinen siirtokunta (The Passage #1) - Justin Cronin

Yhdysvaltojen armeija pyörittää vaarallista ihmiskoetta. Joukkoon elinkautisvankeja tartutetaan virus, joka muuttaa heidät häikäisevän nopeiksi, valonaroiksi ja väkivaltaisiksi olennoiksi joiden elinikä vaikuttaa olevan huomattavasti pidempi kuin ihmisellä.

Kokeen tavoite on lääketieteellinen läpimurto, mutta kaikki ei mene niin kuin pitää. Koehenkilöt pääsevät karkuun ja ryhtyvät levittämään virusta, johon ei ole parannuskeinoa. Maailma muuttuu apokalyptiseksi taistelukentäksi. Ihmisillä on kuitenkin vielä yksi oljenkorsi: kuusivuotias Amy Bellafonte.

***

Luin Ensimmäisen siirtokunnan ensimmäisen kerran kauan sitten ja lumouduin ytimiä myöten. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lukea sen jatko-osia, ja elämä johdatti muiden kirjojen pariin. Tänä vuonna halusin korjata asian, joten laitoin Croninin scifi-trilogian prioriteettilistan kärkeen.

Yksi parhaista kokemuksista lukijana on se, kun tarttuu uudelleen kirjaan, jota on joskus rakastanut ja huomaa rakastavansa sitä uusimmalla lukukerralla vielä enemmän. Tämän kirjan kanssa tapahtui juuri niin. Ensihetkestä lähtien olin niin haltioissani lukemastani, että vatsaa kipristeli. Kokemus vain parani edetessään, ja lopussa olo oli kerta kaikkiaan vaikuttunut. 

Ensimmäisen siirtokunnan tapahtumat alkavat maailmasta, jonka me tunnemme. Joukko tiedemiehiä kohtaa tutkimusmatkallaan viruksen, joka tappaa heistä valtaosan. Henkiinjääneillä havaitaan merkittäviä muutoksia muunmuassa fyysisissä voimissa ja elintoiminnoissa, jotka viittaavat eliniän radikaaliin pitenemiseen. Armeija ottaa tilanteen haltuun ja aloittaa tieteellisen kokeen, jossa virus tartutetaan kahteentoista elinkautisvankiin. Muutoksen läpikäyneet koehenkilöt ovat kuitenkin älykkäämpiä kuin tutkijat uskovat, minkä seurauksena ne onnistuvat pakenemaan tutkimuslaitoksesta ja alkavat levittää virusta kaikkialle Yhdysvaltoihin räjähdysmäisellä nopeudella.

Viruksen leviämisen myötä syntyy uusi maailma, jossa valitsee täysin uusi järjestys. Noin sadan hengen joukko elää Kaliforniassa syrjäisessä siirtokunnassa, joka on ollut olemassa 92 vuotta. Juonen keskiöön nousee joukko nuoria asukkaita, joilla on läheiset suhteet keskenään ja omat roolinsa pienessä yhteisössä. Päivärytmi määräytyy pitkälti viraalien eli virusta kantavien, nyt jo lähes täysin epäinhimillisiltä vaikuttavien olentojen käyttäytymisen mukaan, ja kaikki yhteisön säännöt ja tavat pyrkivät edistämään niiltä suojautumista. Ulkomaailmaan ei ole yhteyttä eikä muista eloonjääneistä ole tietoa. Erinäisten tapahtumien seurauksena keskushenkilöiden muodostama joukko ryhtyy selvittämään, mitä viraalit oikeastaan ovat ja mitä maailmalle on itse asiassa tapahtunut.

Erityisen kiehtovaa on näiden kahden todellisuden välille syntyvä kontrasti ja ajatus siitä, että samalle planteelle voisi syntyä maailmanjärjestys, joka poikkeaa olennaisilla tavoilla nykyisestä länsimaisesta elämäntavasta. Siirtokunnan elämästä piirtyy hämmästyttävän kokonainen kuva historioineen, uskomuksineen ja jokapäiväisine tapoineen.

Juonen ja kerronnan rakenne on todella mielenkiintoinen, sillä se ei noudata perinteistä kaavaa. Tarina liikkuu kahdessa ajassa pitkinä jaksoina eikä esimerkiksi vuorotellen aikajanalta toiselle. Yhtä päähenkilöä ei ole, vaan kokonaisuus hahmottuu ison joukon kokemusten kautta. Siihen jää myös harkittuja aukkoja, joiden ansiosta lukijan mielessä pyörii jatkuvasti kysymykiä. Tarinaa kerrotaan monipuolisista ja mielenkiintoisista näkökulmista; joukosta löytyy siirtokunnan asukkaiden lisäksi muunmuassa nunna, murhasta tuomittu syytön vanki, seksirikoksiin syyllistynyt laitossiivooja, armeijan virkamies ja FBI-agentti. Vaikka henkilöitä on paljon, he erottuvat selkeästi toisistaan ja heistä jokainen tuo tarinaan oman vivahteensa ja selkeästi toisista erottuvan, kiinnostavan näkökulman. Henkilökuvauksessa korostuu se, millä tavalla henkilöt ajattelevat. minkä ansiosta he tulevat ihmisinä hyvin tutuiksi ja tuntuvat todella aidoilta ja kokonaisilta. 

Kiehtovan aihepiirin ja monipuolisen henkilökaartin lisäksi romaani on temaattisesti hätkähdyttävän rikas. Se esittää alusta lähtien useita eettisiä kysymyksiä. Mitä ihmiselle tai luonnolle saa tehdä tieteen nimissä? Jos ihminen tekee jotain hirveää ja yleisesti tuomittavaa kuten väkivaltarikoksen, menettääkö hän automaattisesti osan inhimillisistä oikeuksistaan? Tekeekö rikollinen tausta tällaisesta hyvin arvaamattomasta tieteellisestä kokeesta eettisemmän? Ihmisen ja luonnon suhde nousee isoksi teemaksi, ja sen myötä myös pohdinta ihmisen toiminnan roolista tässä suhteessa. Romaani muistuttaa monella tavalla siitä, mitä voi tapahtua, jos ihminen uskoo sokeasti hallitsevansa kaikkea ympärillään tai olevansa oikeutettu valtaan. Toisaalta herää myös ajatuksia siitä, millä tavoin ihminen aliarvioi oman toimintansa seurauksia erilaisissa tilanteissa.

Myös ihmisten keskinäisiä suhteita käsitellään kiinnostavalla tavalla. Merkittäväksi teemaksi nousevat totuuden ja valheen raja, salailun vaikutukset ja erilaiset huijaamisen ja hyväksikäyttämisen muodot ja vivahteet. Asioita ei esitetä mustavalkoisesti vaan lukija tönäistään ihmisyyteen liittyvien ristiriitojen eteen niin, että on lähes välttämätöntä tarkastalla omia uskomuksiaan ja asenteitaan. 

Spekulatiivisten elementtien tarkastelu puolestaan saa pohtimaan järjen ja tunteen iänikuista kamppailua. Henkilöt kohtaavat paljon asioita, joita he eivät pysty aikaisempien kokemustensa ja tietojensa avulla täysin selittämään, ja kullakin on oma tapansa käsitellä tätä kokemusta.

Croninin kieli on rönsyilevää, kuvailevaa ja ajoittain jopa runollista. Tyyliä ei ole siloteltu tai leikattu nykyaikaiselle romaanikerronnalle tyypilliseen tapaan, mikä tekee tekstistä elämänmakuista ja samalla henkilöistä omalla tavallaan todellisemman tuntuisia. Ymmärrän, miksi tyyli saattaa tuskastuttaa osaa lukijoista, mutta minut se imaisee täysin mukaansa. Lukiessani minusta tuntui siltä kuin olisin kellunut veden päällä jossain toisessa, ihmeellisessä paikassa, josta en halua lähteä pois. Croninin tyylilliset valinnat korostavat teoksen muita ominaisuuksia upealla tavalla, minkä takia ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Seuraavan kerran kun luen tämän sarjan uudelleen, kirjoitan myös lukupäiväkirjapostaukset, jotta voin jakaa spoileripitoiset pohdintani siitä. Minussa heräsi paljon ajatuksia ja tunteita, joita on todella vaikeaaa sanoittaa paljastamatta yksityiskohtia sisällöstä. Ensimmäinen siirtokunta on ehdottomasti yksi hienoimista lukemstani kirjoista, ja toivoisin sen saavan enemmän huomiota osakseen spekulatiivisen fiktion lukijoiden keskuudessa. Olen varma, että luen koko trilogian uudestaan ja uudestaan koskaan kyllästymättä.

5/5

Luin uudelleen: City of Ashes (The Mortal Instruments #2) - Cassandra Clare

Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta

***

Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.

Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.

Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?

***

Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.

City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.

Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti. 

Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.

Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama. 

Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.

Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan). 

Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.

Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.

Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.

Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

4/5

***

Sarjan muut arviot:

City of Bones - Cassandra Clare

Meteoriitti - Dan Brown

NASA tekee arktisella jäämerellä tieteellisen löydön, jonka aitouden varmistamiseksi kootaan erillinen työryhmä. Yksi ryhmän jäsenistä on tiedusteluagentti Rachel Sexton, joka lennätetään presidentin pyynnöstä paikan päälle tutkimaan löytöä. Avukseen Rachel saa tunnetun valtameritutkijan Michael Tollandin. Kun tutkijat löytävät yllättäen merkkejä huijauksesta, tutkimusmatka muuttuu hengenvaaralliseksi taisteluksi jumen ja jään keskellä.

Samaan aikaan Rachelin isä, senaattori Sedgewick Sexton, valmistautuu voittamaan istuvan presidentin lähestyvissä presidentinvaaleissa. NASAn toimintaan kuluvat päätähuimaavat rahasummat ovat hänen kovin aseensa valtataistelussa, mutta uutset tieteellisestä läpimurrosta järjestävät kortteja uusiksi.

***

Luin Meteoriitin ensimmäisen kerran niin kauan sitten, etten muistanut siitä enää juuri lainkaan yksityiskohtia. Parhaiten mieleen oli jäänyt miljöö ja juonenkäänteiden suuri määrä, mikä ei tietenkään ole yllätys kun Dan Brownin tuotannosta puhutaan. Toisen lukukerran myötä kävi kuitenkin selväksi, että Meteoriitti ei yllä samalle tasolle Brownin muiden teosten kanssa.

Henkilöt ovat jossain määrin kliseisiä ja yksiulotteisia, mikä syö tarinan tehoa huomattavasti. Päähenkílö Rachel on sinkkuna viihtyvä uranainen, joka ei juurikaan erotu tätä henkilötyyppiä edustavien trillerihenkilöiden joukosta. Hänen isänsä puolestaan on tyypillinen liero poliitikko, joka ei oikeastaan kehity tai muutu tapahtumien seurauksena. Myös romaanin tiedemiehillä on harmittavan vähän persoonallisuutta, minkä takia hekin jäävät etäisiksi. Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat pikemminkin taulujen kehyksiä kuin itse tauluja.

Henkilökuvauksen pinnallisuuden vuoksi teemoissakaan ei päästä kovin syvälle, vaikka ne ovat mielenkiintoisia. Tieteen tekemisen ja tieteen rehellisyyden merkitys sekä sen tekijöille itselleen että yhteiskunnalle nousee merkittäväksi teemaksi. Toinen iso teema on politiinen juonittelu ja varjoissa toimivat viranomaiset ja laitokset, joita Yhdysvalloissa tosiaan riittää. Meteoriitti herättää kysymyksiä siitä, mitä kansalaisilta on oikeus salata ja millä perusteella, ja millä tavalla esimerkiksi tiedettä voisi suojella tahoilta, jotka pyrkivät käyttämään sitä välineenä omissa taisteluissaan muista osapuolista välittämättä. Nämä ovat Brownille tyypillisiä teemoja, mutta tällä kertaa ne jäävät roikkumaan ilmaan eivätkä tavoita tunteita lähellekään samoin kuin esimerkiksi Langdon-sarjassa.

Parasta romaanissa on ehdottomasti miljöö, joka herää eloon huomattavasti henkilöitä paremmin. Arktisen kylmyyden ja jäätiköiden jylhän olemuksen pystyy aistimaan, mikä tekee lukukokemuksesta kiinnostavan. Ympäristöllä on myös konkreettisia ja suoria vaikutuksia juonenkulkuun, minkä ansiosta sillä on muitakin kuin esteettisiä merkityksiä. Juonen osalta Meteoriitti on taattua Brownia: nopeatempoinen ja täynnä käänteitä, jotka takaavat teoksen viihdearvon. Trillereiden joukossa tämä kuuluu kuitenkin sinne heikompaan päätyyn.

3/5

Luin uudelleen: City of Bones (The Mortal Instruments #1) - Cassandra Clare

15-vuotiaan Claryn elämä muuttuu pysyvästi, kun hänen äitinsä katoaa yllättäen ja jättää jälkeensä salaisuuksien verkon. Selvittäessään tapahtumia Clary saa tietää olevansa demoneja ja muita yliluonnollisia uhkia vastaan taistelevien Varjometsästäjien jälkeläinen. Mutta kuka sieppasi hänen äitinsä ja miksi? Myös Varjometsästäjät haluavat kovasti löytää vastauksen tähän kysymykseen, sillä vaarassa voi olla heidän itsensä lisäksi myös ihmisten ja yliluonnollisen maailman välinen horjuva, näkymätön tasapaino.

Clary astuu maailmaan, jolla on pitkä historia ja kulttuuri, joka on monin tavoin erilainen kuin se, johon hän on tottunut. Samaan aikaan hänen päätään sekoittaa Jace, nuori Varjometsästäjä, joka kätkee tunteensa sarkasmin ja välinpitämättömyyden taakse. Pian Clary joutuu miettimään, voiko hän yhdistää entisen ja uuden elämänsä toisiinsa, ja jos voi, millä tavalla se muuttaa hänen tulevaisuuttaan.

***

Aikaisemmin tänä vuonna minussa heräsi into jatkaa Cassandra Claren tuotannon lukemista pitkän tauon jälkeen. Aloitettuani The Infernal Devices -trilogian päätin sen rinnalla kuunnella The Mortal Instruments -sarjan äänikirjoina, jotta minulla olisi kaikki tarpeellinen tuoreessa muistissa, kun jatkan Claren uudempiin sarjoihin.

Ajatukseni tästä kirjailijan esikoisesta ovat hyvin samansuuntaisia kuin ensimmäisen lukukerran jälkeen. Halutessasi pääset lukemaan ensimmäisen arvion tästä. Varjometsästäjien maailma on kiehtova alusta lähtien, ja Clare onnistuu luomaan mielikuvan kokonaisuudesta, jossa on vielä paljon tutkittavaa. Varjometsästäjien tiukka moraalinen koodi, pitkä historia ja sosiaalinen hierarkia nostavat käsittelyyn useita ajatuksia herättäviä teemoja. Myös henkilöt herättävät mielenkiintoa, sillä he tuovat tarinaan sekä hauskoja että vakavia sävyjä kukin omalla tavallaan. Heidän seurassaan viihtyy hyvin, ja usein on hymy herkässä. City of Bones on kuitenkin toteutukseltaan ehdottomasti sarjan heikoin osa.

Erityisesti juonen rakenteen puutteet vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. Tapahtumat etenevät lähes koko ajan kuin luotijuna, minkä seurauksena tärkeimmät tapahtumat eivät erotu joukosta. Tämä vaivasi minua jo ensimmäisellä kerralla. Samoin se, että päähenkilössä herääviä tunteita ja ajatuksia ei käsitellä niin paljon, että häneen saisi kunnolla yhteyden. Monet muut henkilöt tulivat paljon läheisemmiksi nopeammin; esimerkiksi Jace, jonka henkilökaari on koskettanut minua alusta lähtien. Sama tunne heräsi myös toisen lukukerran aikana.

Tällä kertaa kiinnitin eniten huomiota dialogiin, jonka funktio tuntui suurimman osan ajasta olevan maailmaa koskevan informaation välittäminen. Onnistuessaan dialogi on yksi parhaista maailmanrakennuksen keinoista, mutta tässä tapauksessa siihen nojataan liikaa. Dialogin rakenne korostaa niin sanottua tietämättömän päähenkilön trooppia, joka toki on luonteva lähestymistapa tällaisessa tarinassa. Dialogiin ei kuitenkaan jäänyt riittävästi tilaa monipuolisemmalle henkilökuvaukselle, mikä syö romaanilta syvyyttä.

Tämä piirre korostui entisestään, koska luin samaan aikaan Clockwork Angelia, jonka taso on kaikilla osa-alueilla huomattavasti korkeampi. Lisäksi päähenkilön suhde tapahtumiin on hyvin samankaltainen kuin Claryn, minkä ansiosta romaanit tarjoavat toisilleen erinomaisen vertailukohteen. Clare on kehittynyt kirjoittajana valtavasti, ja sen havaitseminen ja seuraaminen on ollut hieno kokemus.

Vaikka City of Bones ontuu esitystavoissaan, sisältö on tarpeeksi kiinnostavaa kannustaakseen jatkamaan sarjan parissa. Jatko-osille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus, vaikka ensimmäinen ei täysin vakuuttaisi. Minä annoin, enkä ole katunut sitä. Laskin kuitenkin ensimmäisen arviota puolella tähdellä antaakseni oikeutta sille, kuinka suuria harppauksia jatko-osat ottavat.

3/5

Harry Potter ja viisasten kivi - J.K. Rowling

Harry Potter elää ankeaa ja yksinäistä elämää tätinsä perheen luona, kunnes yhdentenätoista syntymäpäivänään hän saa odottamattoman kirjeen. Harry saa kuulla olevansa velho, jolle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Samalla hänelle selviää, että hän on kuuluisa. Harry oli vasta yksivuotias, kun taikayhteisön voimakkain ja pelätyin pimeyden velho lordi Voldemort kukistui yrittäessään tappaa hänet. Merkiksi tilanteesta jäi salamanmuotoinen arpi otsaan ja häilyväksi muistoksi välähdys vihreää valoa.

Kukaan ei osaa selittää, miten Harry jäi henkiin, mutta koko velhomaailma tuntee hänen tarinansa ja pitää häntä sankarina. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän pääsee kaltaistensa joukkoon. Hän oppii lukemattomia uusia taitoja, tutustuu maailmaan johon hän oikeasti kuuluu ja saa ystäviä ensimmäistä kertaa elämässään. 

Kaikki ei kuitenkaan ole helppoa Tylypahkassakaan. Ihailijoiden lisäksi Harry kohtaa ihmisiä, jotka eivät suhtaudu häneen yhtä suopeasti. Äkkiä käy myös selväksi, että koulussa on tekeillä jotain kummallista: miksi rehtori Dumbledore kielsi oppilaita liikkumasta kolmannen kerroksen käytävässä? Entä kuka murtautui velhojen pankkiin ja minkälaisin aikein? Mitä enemmän Harry tutkii näitä omituisia tapahtumia ystäviensä kanssa, sitä vakavammin hän joutuu kysymään itseltään, onko taistelu Voldemortia vastaan sittenkään vielä ohi.

* * *

Kesäkuussa päätin, että ryhdyn lukemaan Pottereita uudestaan heti Suomeen palattuani. Päätös syntyi ennen kaikkea luovuuden elpymisen seurauksena: kun aloin taas työstää romaanikäsikirjoitusta, tuntui lähes velvollisuudelta palata siihen maailmaan, joka vuosia sitten sai minut ymmärtämään, miksi haluan kirjoittaa. Hiljattain tuli kuluneeksi 20 vuotta sarjan ensimmäisen osan julkaisemisesta, minkä takia uusintakierros on myös eräänlainen kunnianosoitus J.K. Rowlingille ja Potter-sarjalle. Elokuvatkin täytyy tietenkin katsoa kertaalleen, mutta keskitytään kirjoihin ensin.

Vaikka olen 24-vuotias, Harry Potter ja viisasten kivi lumoaa minut yhtä täydellisesti kuin aina ennenkin. En osaa päättää, mitä ihastelisin eniten: henkilöitä, Viistokujaa, Irvetaa, Tylypahkaa, huumoria, lukemattomia taikamaailman yksityiskohtia, kielenkäyttöä, huispausta, kirjassa syntyviä ystävyyssuhteita vai sitä kuinka nerokkaasti tämä suuri tarina alkaa. Viisasten kivi imaisee minut omaan maailmansa täysin, vaikka olen lukenut sen niin monta kertaa että olen mennyt laskuissa sekaisin - varmaankin kymmeniä kertoja. Koen lukiessani valtavan määrän erilaisia tunteita. Nauran, ärsyynnyn, rentoudun, yllätyn, vihastun ja melkein itkenkin. Jossain vaiheessa alkaa naurattaa ihan vain sen takia, että kokemus on vieläkin näin kokonaisvaltainen. 

Jo yksin se, että kirja voi tehdä ihmisen näin onnelliseksi, on hämmästyttävää. Mutta vielä hämmästyttävämpää on se, että tämä kirjallinen hurmos säilyy lukukerrasta toiseen, vaikka lukija itse kehittyy koko ajan. Miten tämä on mahdollista?

Tämänkertaisen kokemuksen perusteella mieleen tulee ainakin kaksi tärkeää tekijää:

1. Viisasten kivi on todella monipuolinen, vaikka onkin vasta alku valtavalle tarinalle. Toisin sanoen tarinassa on tarttumapintaa: paljon kiinnostavia henkilöitä, useita kiehtovia tapahtumapaikkoja, runsaasti huumoria, tärkeitä teemoja ja paljon sellaisia asioita, esineitä ja olentoja joita ei kohtaa missään toisessa kirjassa/sarjassa. Rowling on upottanut romaaniin uskomattoman määrän tärkeitä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia (huomattavasti enemmän kuin muistin) ja kaiken lisäksi onnistunut tekemään sen niin, ettei juonenkulku kärsi siitä lainkaan. Tämä on merkittävä huomio myös siksi, että Viisasten kivi on melko lyhyt (kovakantinen painos 335 sivua).
2. Tarina on niin viaton ja sympaattinen, ettei siitä voi olla nauttimatta. Kaikki on päähenkilöille uutta ja ihmeellistä eikä taikamaailman tulevista huolista ole vielä tietoakaan. Erityisesti Harryn onnellisuus tarttuu lukijaan, joka tutustuu taikuuteen ja velhoyhteisöön yhdessä hänen kanssaan. Suurin osa keskeisistä henkilöistä on vielä lapsia, joiden mieleen ei mahdu aikuisten murheita. Harry, Ron ja Hermione kohtaavat kyllä kaikenlaisia kommelluksia, mutta ne ovat enimmäkseen aivan harmittomia ja hassuja. Viisasten kiven lukeminen on ihana sukellus sellaiseen maailmaan, jossa pahuudella ei ole vielä valtaa.

Lisäksi tulin ajatelleeksi sitä, kuinka kokonainen Harry Potterin maailma on jo tässä vaiheessa, vaikka puhutaan sarjan ensimmäisestä ja ensisijaisesti lapsille kirjoitetusta kirjasta. Rowling luo taikamaailman perustukset pukeutumismuotia ja historiallisia henkilöitä myöten. Tietenkin Viisasten kivi on vasta pintaraapaisu ja juonellisesti hyvin yksinkertainen verrattuna sarjan muihin osiin, mutta laadukas yhtä kaikki.

Kirjailijan lahjakkuus on havaittavissa myös sellaisista yksityiskohdista, joiden merkitys ei aluksi tunnu suurelta mutta joilla on suora yhteys joko kirjan tuleviin juonenkäänteisiin tai jatko-osien tapahtumiin. Jotkut niistä viittaavat jopa päätösosaan, mikä on kerta kaikkiaan nerokasta. Esimerkiksi keskustelu, jonka Harry käy herra Ollivanderin kanssa taikasauvaa ostaessaan - kuka olisi arvannut, kuinka tärkeää informaatiota siinä jo sivuttiin? Puhumattakaan näkymättömyysviitasta, jota tarinan alkumetreillä käytetään sekä huvin että mysteerien ratkomisen apuvälineenä, mutta joka sarjan lopussa osoittautuu erittäin vahvaksi ja tärkeäksi taikaesineeksi.

Rowlingin henkilökuvaus on alusta lähtien mestarin työtä. Hänellä on kyky luoda kokonaisia mielikuvia muutamalla virkkeellä tai kappaleella; henkilöt heräävät välittömästi eloon ja lukijan mielessä syntyy lähes aukoton käsitys sekä heidän persoonallisuudestaan että ulkoisesta olemuksestaan. Rowlingin tyylille on ominaista myös lämpö ja huumori. Erityisesti Viisasten kiven kerronta nojaa näihin ominaisuuksiin, minkä ansiosta lukiessaan saa hymähdellä ja nauraa vähän väliä. 

Tähän huumoriin sisältyy usein myös pieni piikki silloin, kun kuvailun kohteena on joku ei-niin-mukava henkilö. Lukija tutustuu ensimmäiseksi Harryn sukulaisperheeseen, jota kuvaillessaan Rowling ei todellakaan säästele mitään. Dursleyt ovat epämiellyttäviä ihmisiä ulkonäköä myöten. He inhoavat kaikkea tavallisesta poikkeavaa, varsinkin jos siihen liittyy hiukkanenkin mielikuvitusta. Taikuus on sekä Petunialle että Vernonille pahinta myrkkyä maailmassa, ja heidän pahin pelkonsa onkin, että joku jonain päivänä yhdistää heidät Harryn vanhempiin.

Dursleyt sortuvat useisiin hullunkurisiin ja järjettömiin tekoihin sulkeakseen taikuuden elämänsä ulkopuolelle. Vernon esimerkiksi pakottaa koko porukan pakenemaan myrskyiselle luodolle, jotta Harry ei saisi käsiinsä Tylypahkasta lähetettyä kirjettä ja samalla tutustuisi oikeaan identiteettiinsä. Vernon uskottelee itselleen, että taikuuden voi kitkeä pois Harrysta häijyydellä ja salaisuuksilla, mutta on tietenkin väärässä. Lopulta Harry saa kirjeensä ja Durleyt joutuvat myöntämään tappionsa.  

Huumorin takana on kuitenkin vakavaa asiaa. Harrya kohdellaan hirvittävillä tavoilla väärin koko hänen lapsuutensa ajan. Petunia ja Vernon syrjivät ja parjaavat Harrya jatkuvasti vain siksi, että Harryn suonissa virtaa taikuus. He pakottavat Harryn nukkumaan ahtaassa komerossa portaiden alla, pukeutumaan vanhoihin rääsyihin ja pärjäämään aivan liian vähäisellä ravinnolla. Heillä on myös Harryn ikäinen poika, Dudley, jota he hemmottelevat ylenpalttisesti ja jota he suorastaan rohkaisevat kiusaamaan Harrya. Dudleylla on totaalinen valta vanhempiinsa nähden ja hän käyttää tätä valtaa taitavasti hyväkseen. Hänen käytöksensä on raivostuttavaa, mutta olen vielä vihaisempi hänen vanhemmilleen. Jos Petunia ja Vernon olisivat suhtautuneet Harryyn toisella tavalla, Dudley olisi todennäköisemmin oppinut arvostamaan sekä Harrya että erilaisuutta.

Tilanteesta tekee vielä epäoikeudenmukaisemman se, että Harry ei missään tapauksessa ansaitse saamaansa kohtelua. Hän on hyväsydäminen ja kohtelias aina kun hänelle annetaan tilaisuus siihen, mutta Dursleyt eivät suostu näkemään näitä ominaisuuksia. Petunian vihan taustalla on kateus Harryn äitiä kohtaan, Vernon puolestaan on ennen kaikkea tuomitseva ja ahdasmielinen. Harry siis kärsii kahden aikuisen ihmisen ongelmien ja asennevammojen - ja ennen kaikkea surkean vanhemmuuden - takia. 

Mutta, enemmän kuin mitään muuta, Harry Potter ja viisasten kivi on tarina siitä, kuinka Harry tutustuu parhaisiin ystäviinsä Roniin ja Hermioneen. Kirjassa alkaa ystävyys, josta voisi kirjoittaa loputtomiin ja joka ei ole vielä kohdannut vertaistaan (ainakaan minun silmissäni). Syvennyn tähän aiheeseen kuitenkin tarkemmin vasta jatko-osien yhteydessä, jotta tämä postaus ei paisu tolkuttoman pitkäksi. Nyt raapaisen vain perustuksia.

Harry, Ron ja Hermione muodostavat mahtavan kolmikon muunmuassa siksi, että he kaikki ovat niin aitoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Heidän tunteisiinsa helppo samastua, sillä he kamppailevat hyvin universaaleja ongelmia vastaan. He myös täydentävät toisiaan täydellisesti, minkä ansiosta heillä kaikilla on tasa-arvoinen asema toisiinsa nähden.

Harryn epävarmuuden lähde on ilmeinen; koska hän ei ole koskaan tuntenut vanhempiaan hän ei täysin tiedä, mistä hän on tullut, toisin sanoen, mistä hänen ominaisuutensa ovat peräisin. Samasta syystä hän ei ole voinut millään valmistautua velhomaailman mukana tuleviin haasteisiin ja muutoksiin. Hänen identiteettinsä on kaiken uuden keskellä erityisen hauras, koska se on aikaisemmin perustunut valheeseen. Harryn kannalta myös kuuluisuus pelottavaa. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset odottavat häneltä lisää urotekoja, vaikka kukaan ei sitä suoraan sanokaan. Hämmennys on jatkuvasti läsnä hänen sielussaan, eikä ihme - muuttuuhan hänen elämänsä ja häntä ympäröivien ihmisten asenne päinvastaiseksi entiseen verrattuna.

Harryn suurimpia vahvuuksia ovat rohkeus, päättäväisyys ja lojaalius. Hänellä on kyky erottaa aito hyvyys valheellisesta ja hän on tarpeeksi vahva seistäkseen ystäviensä rinnalla silloinkin, kun häntä koetellaan. Luontainen rohkeus auttaa häntä kohtaamaan uudet tilanteet positiivisin mielin. Itsevarmuus alkaa kasvaa, kun Harry havaitsee olevansa loistava lentäjä (tästäkin lisää tuonnempana).

Ron puolestaan on suuren velhoperheen kuudes lapsi ja samalla perheen pojista nuorin. Hän on kasvanut veljiensä saavutusten varjossa ja tuntee siksi suorituspaineita. Toinen huonommuudentunnetta lisäävä tekijä on köyhyys, josta koko hänen perheensä kärsii. Rowling osoittaa taitavasti, kuinka raha hallitsee maailmaa ja mitä helposti tapahtuu ihmisille, joilla sitä sitä ei ole: Ronin perhe joutuu epäreilun väheksynnän kohteeksi jatkuvasti. Tilannetta ei auta sekään, että Ron ei ole järin kovahermoinen. Ronilla on kuitenkin enemmän vahvuuksia kuin ensisilmäyksellä arvaisi. Hänellä on maalaisjärkeä, josta on monta kertaa merkittävää hyötyä. Hän on myös erittäin rehellinen ja reilu persoona, vaikka usein sanoo ja tekee jotain ja ajattelee vasta sitten.

Hermione herättää koulutovereissaan negatiivisia tunteita olemalla hyvä kaikessa ja tekemällä osaamisensa selväksi joka käänteessä. On ymmärrettävää, että tällainen käytös ärsyttää, vaikka Hermione ei korosta taitojaan pahuuttaan. Jästisyntyisenä (ja joidenkin mielestä alempiarvoisena) oppilaana Hermione kohtaa sellaisia paineita, joita monilla muilla ei ole. Ensimmäisenä kouluvuonna hänellä on selvästi tarve todistaa, että hän kuuluu joukkoon syntyperästään huolimatta. Hermionessa tapahtuu vuoden aikana huomattavaa henkistä kehitystä: ystävystyttyään Harryn ja Ronin kanssa hän oppii ymmärtämään ystävyyden arvon ja tajuaa, että älykkyys ei ole kaikki kaikessa.

Henkilöiden jälkeen parasta on ehdottomasti kirjassa esitellyt tapahtumapaikat, ennen kaikkea Tylypahkan koulu. Tylypahkaa kiehtovampaa tapahtumapaikkaa saa hakea. Valtavasta linnasta löytyy aina uusia käytäviä joilla seikkailla ja taikuus ilmenee lukemattomilla toinen toistaan hauskemmilla tavoilla. Ihmiset liikkuvat valokuvissa ja tauluissa, maalausten kohteet osaavat puhua, haarniskat voivat herätä henkiin, huoneissa liihottelee sivistyneitä aaveita, ruoka ilmestyy itsestään pöytään, ruokasalissa on loihdittu katto... Oppilaiden lukujärjestykset ovat täynnä kiehtovia oppiaineita ja oppikirjoilla on osuvia, hauskoja nimiä. Kaiken lisäksi tunnelma on ihastuttavan koulumainen, että lukiessaan voi uskoa olevansa yksi oppilaista, joiden suurin huolenaihe on rästiin jäänyt taikajuomien aine. Tylypahkaa ympäröivä jylhä luonto vielä vahvistaa tunnelmaa. 

Juonellisesti Viisasten kivi on melko yksinkertainen, mutta ei missään nimessä tylsä. Tapahtumat painottuvat Harryn elämän ja velhomaailman esittelyyn, ja tietysti viisasten kiven mysteerin ratkaisemiseen. Varsinaisesti sarja pääsee käyntiin seuraavassa osassa, joka on jo monimutkaisempi. Parasta juonessa on sen johdonmukaisuus ja tietynlainen lukijan, hmm, ei voi sanoa ohjaileminen, mutta auttaminen. Rowling esittelee ensin jonkin asian melkein kuin ohimennen, ja kun sitten tapahtuu jotain kummallista, lukija tajuaa miksi se on kummallista juuri siksi, että asiaa on sivuttu jo aikaisemmin. Tajusiko tuosta nyt mitään??

Nyt on paras lopettaa tämä teksti. Nämä ajatukset ovat vain murto-osa siitä, mitä voisin kirjasta sanoa, mutta jotain täytyy jättää tulevaisuuteen. Pysykää siis linjoilla, jos Potter-aiheet kiinnostavat.

5/5, tietenkin! <3

Beautiful Creatures - Kami Garcia & Margaret Stohl

Ethan Wate on kyllästynyt kotikaupunkiinsa, jossa ei ikinä tapahdu mitään. Mikään ei muutu, ihmiset eivät vaihdu, asenteet eivät hievahdakaan paikoiltaan. Jos se olisi mahdollista, hän lähtisi pois eikä koskaan tulisi takaisin. Mutta kun Lena Duchannes muuttaa setänsä luo Gatliniin, Ethanin käsitys maailmasta murenee palasiksi. Lena on älykäs, vakava, salaperäinen ja runollinen; kaikin tavoin erilainen kuin muut. Lisäksi Lenalla on salaisuus, joka erottaa hänet ihmisten maailmasta: hän on loihtija - noidan kaltainen, mutta hänen voimansa ovat ennen kaikkea elementaalisia ja hämmentävät vahvuudessaan jopa hänen sukulaisiaan. Tutustuessaan Lenaan Ethan tutustuu myös kokonaiseen maailmaan, joka on elänyt omien sääntöjensä mukaan yleisesti tutun todellisuuden rinnalla. Mutta voiko niiden välille rakentaa sillan, joka kestää?

* * *

Beautiful Creatures valikoitui lukulistalleni tänä vuonna onnekkaan sattuman kautta. Löysin kesällä koko sarjan Suomalaisen Kirjakaupan alennuslaarista. Olin jo pitkään aikonut lukea sarjan loppuun, ja kun alennusmyynnit tarjosivat täydellisen tilaisuuden ostaa se osaksi alati kasvavaa kirjakokoelmaani, päätin ryhtyä toimeen. Beautiful Creatures jäi vahvasti mieleeni jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jos olisin muistanut sen olevan näin hyvä, en olisi missään tapauksessa jättänyt sarjaa roikkumaan näin pitkäksi aikaa.

Pidän Ethanista aivan valtavasti. Hän on fiksu, rehellisesti kunnollinen poika, joka näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, niin hyvässä kuin pahassa. Hänen havaintonsa pienen kaupungin sosiaalisesta ilmapiiristä ovat tarkkoja ja usein niin älykkäitä, että niistä lukiessa huomaa virnuilevansa niin kuin silloin, kun on juuri löytänyt takin taskusta setelin, jonka ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla siellä. Ethan uskaltaa unelmoida suurista, epätodennököisen tuntuisista asioista, ja kun Lena ilmestyy hänen elämäänsä, hän jaksaa taistella, hän jaksaa etsiä keinoa olla osa Lenan yliluonnollista ja monella tavalla hyvin kummallista elämää. Ethanin ymmärrys on koetuksella useita kertoja, mutta hän ei anna sen lannistaa itseään. Jos kaikki tytöt kohtaisivat tällaisen pojan elämänsä aikana, voisin vannoa, että maailmasta tulisi parempi paikka.

Lena puolestaan vetoaa sieluun epäoikeudenmukaisen, riipaisevankin elämäntarinansa vuoksi. Hänen voimansa aiheuttavat jatkuvasti vaikeuksia missä tahansa hän onkaan, eikä hänen elämässään ole ollut juuri lainkaan pysyvyyttä. Koulunkäynti ja ystävystyminen ihmisten kanssa on aina kaatunut. koska ihmiset ovat alkaneet pelätä häntä ja omaksuneet toisten negatiiviset mielipiteet. Lena haaveilee normaalista lukiolaisen elämästä, mutta Gatliniin tullessaan hän on jo menettänyt uskonsa unelmiin. Hän vetäytyy ihmisten seurasta odottaen, että kaikki hyljeksivät häntä niin kuin ennen. Kun hän tapaa Ethanin, hänen sydämensä täyttää ristiriita: hän on onnellinen Ethanin seurassa, mutta uskoo olevansa tälle vaaraksi. Tämä emotionaalinen konflikti ja sen vaikutukset ensirakkauden alkutaipaleeseen kuvataan osuvasti. Välillä kaikki on vähällä tuhoutua, mutta Ethanin ja Lenan välinen rakkaus löytää lopulta tiensä pinnalle. Aina vain uudestaan.

Ja voi kuinka kaunis heidän rakkautensa onkaan. Ethanin ja Lenan välille kehittyy ainutlaatuinen yhteys, joka korjaa kummankin haavoja ja kehittää heitä ihmisinä. Heidän suhteessaan on myös tietynlainen väistämättömyyden tuntu, aivan kuin se olisi luonnonvoima, jota ihminen ei voi koskaan hallita. Kuten luonnolla, tällä rakkaudella on valta luoda ja tuhota yhtä aikaa. Vielä on epäselvää, mille puolelle heidän tarinansa lopulta asettuu, mikä lisää jännitystä jatko-osien kannalta.

Vaikka Beautiful Creatures on niittänyt mainetta yhtenä 2000-luvun vahvimmista rakkaustarinoista, sillä on runsaasti muitakin ansioita. Romaani käsittelee muunmuassa koulukiusaamista, joka on oikeastaan melko harvinainen teema nuorille suunnatussa fantasiakirjallisuudessa. Lenaa syrjitään koko kaupungin voimin: vanhemmat lietsovat lapsiaan suhtautumaan varauksellisesti kaikkiin muukalaisiin, mutta kun on kyse kaupungin pahamaineisen erakon, Macon Ravenwoodin siskontyttärestä, koko homma karkaa täysin käsistä. Kirjailijat onnistuvat osoittamaan, kuinka järjetöntä kiusaaminen on ja kuinka naurettavin perustein ihmiset voivat muodostaa mielipiteensä toisesta. Toinen keskeinen teema on läheisen ihmisen kuolema ja sen jäljessä sieluun asettuva suru. Ethan on menettänyt äitinsä hiljattain, ja tämän menetyksen jäljet näkyvät joka päivä hänen kotonaan. Läheinen perheystävä Amma on ottanut talossa huoltajan roolin, ja Ethanin isä on lukkiutunut työhuoneeseensa pysyäkseen piilossa maailmalta. Elämä kulkee huterilla raiteilla, mutta kulkee kuitenkin. Uskon, että jokainen lukija joka on joskus menettänyt jonkun rakkaan, pystyy aistimaan Ethanin elämäntilanteen todenmukaisuuden. Beautiful Creatures on syvällinen romaani - syvällisempi kuin sen markkinoinnin perusteella voisi päätellä.

Myös romaanin maailma on omaa luokkaansa. Taikuus sidotaan henkilöiden persoonaan ja mielialoihin todella kiehtovalla tavalla. Yliluonnolliset voimat virtaavat heissä yhtä voimakkaasti kuin veri, ja niillä on sekä fyysisiä että henkisiä vaikutuksia niin käyttäjäänsä kuin käyttäjän läheisiinkin. Kuvaukset ovat näyttäviä ja kokonaisvaltaisia. Taikuudessa on tässä miljöössä jotakin hyvin synkkää, ripaus goottilaisuutta yhdistettynä Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden kulttuuriin ja mytologiaan. Yliluonnolliseen suhtaudutaan vakavasti ja sen vaarat ovat välillä konkreettisesti läsnä, välillä piilossa kulman takana. Kaiken kaikkiaan kiinnostava keitos, joka varmasti sakenee jatko-osissa.

Jatkan kehujen listaa vielä sanomalla jotakin tämän kirjan kielestä. Se on runsasta ja elinvoimaista ja korostaa milloinkin käsillä olevaa teemaa tai tunnelmaa. Lukukokemus oli myös huomattavasti autenttisempi, kun luin kirjan englanniksi. Etelävaltiolaista murretta on mahdotonta vangita suomen kieleen sellaisena kuin se on alkuperäiskielessä, luonnollisesti. Tässä tapauksessa kielellä on paljon merkitystä miljöön ja sosiaalisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta. Se kaikki herää paremmin eloon alkuperäiskielisenä.

Ainoa puute, joka silloin tällöin nousi mieleen, on lievä juonenkulun epätasaisuus. Joistakin tilanteista siirrytään turhan nopeasti pois, toisiin jäädään jumittamaan ilman selkeää syytä. Aivan kaikki mielenkiintoiset yksityiskohdat eivät pääse loistamaan niin paljon kuin olisi mahdollsta, mutta ehkäpä jatko-osat korjaavat tämän aukon.

Loppukaneetiksi: Tämä on todella hyvää young adult -fantasiaa. Onneksi minulla on kaikki jatko-osat olemassa. Kannattaa antaa mahdollisuus tälle, jos et ole vielä sitä tehnyt!

4,5/5

Suljettu saari - Dennis Lehane

Juonikuvaus:

Kesällä 1954 liittovaltion poliisit Teddy Daniels ja Chuck Aule lähtevät Shutter Islandille tutkimaan Ashcliffen vankimielisairaalan potilaan, murhasta tuomitun Rachel Solandon katoamista. Juttuun liittyy paljon muutakin; sairaalan radikaalit hoitomenetelmät, henkilökunnan ilmiselvä haluttomuus edistää tutkintaa ja epäselvyydet potilasrekisterissä herättävät etsivissä epäilyksiä ja kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Teddy Danielsilla on myös henkilökohtainen syy tutkia mielisairaalan toimintaa, sillä potilaiden joukossa on mies, joka on tappanut hänen vaimonsa. Etsiessään totuutta sekä Teddy että Chuck kohtaavat asioita, jotka olisivat mieluummin jättäneet kokematta...

* * *

Suljettu saari on yksi niistä teoksista, jotka jäävät helposti vaivaamaan mieltä. Olen lukenut sen kahdesti, enkä vieläkään ole varma, mikä on tarinan totuus. Lukijalle käy toistuvasti samoin kuin päähenkilö Teddylle; juuri kun hän uskoo saaneensa jotain selville, tapahtuu jotain pelottavaa ja outoa, joka kääntää kaiken päälaelleen ja saa hänet kyseenalaistamaan oman järkensä. Lukijan aika Ashcliffen vankimielisairaalassa on yhtä arvoituksellista ja hämmentävää labyrinttiä, jonka jokaisen kulman takana odottaa uusi ristiriita tapahtumien, tosiasioiden ja henkilökunnan kertomuksen välillä. Miten kukaan voi kadota myrskyn riepottelemalla saarella, jolta pääsee pois vain yhdellä lautalla? Miksi mielisairaalan henkilökunta heittäytyy jatkuvasti hankalaksi? Miksi sairaalassa on vähemmän potilaita kuin potilasrekisterin mukaan pitäisi olla? Tekevätkö lääkärit todella tieteellistä työtä vai toteuttavatko he kieroutuneita haaveitaan käyttäen potilaita koekaniineina?

Romaanin kieli korostaa hienosti muun maailman ja Ashcliffen välistä eroa. Kieli on hyvällä tavalla arkipäiväistä ja ihmisläheistä, mutta ympäristö, jossa Teddy ja Chuck tekevät työtään, on arkipäiväisestä mahdollisimman kaukana. Lääkärien ja hoitajien välinen kommunikointi on muodollista ja salamyhkäistä, saari on karu, ankea ja eloton lukuunottamatta mielipuolia, jotka on tuomittu elämään sen alueella kuolemaansa saakka. Minnekään ei pääse ilman henkilökunnan läsnöoloa eikä mistään saa puhua avoimesti. Kaikkein levein kuilu on kuitenkin potilaiden ja muiden ihmisten välissä. Lehane kuvaa mestarillisesti erilaisia rakennelmia, joita sairaalan potilaat ovat luoneet mielessään pysyäkseen edes jollain tavalla kiinni siinä, mitä terveet kutsuvat elämäksi. Lähes jokainen potilas on syyllistynyt kauhistuttaviin rikoksiin, joiden motiivit hämmästyttävät raa'alla yksinkertaisuudellaan. Jokaisen potilaan tausta ja oirekuva on ainutlaatuinen ja yksityiskohtaisesti, hienovaraisesti piirretty. Mielen hajoaminen, hulluus, psykologiset pelit ja vainoharhaisuus ovat romaanin voimakkaimpia ja monipuolisimmin käsiteltyjä teemoja.

Teddyn henkilökohtainen mielenkiinto sairaalan toimintaa kohtaan tuo Suljettuun saareen emotionaalista syvyyttä ja uusia asioita lukijan pohdittavaksi. Teddyllä on pakkomielteinen tarve kohdata mies, joka tappoi hänen vaimonsa. Hän kokee olevansa tämän kohtaamisen - ja murhaajan tappamisen - velkaa vaimolleen, mutta kun miestä ei löydy, hän alkaa epäillä huijausta. Onko sairaalan johtaja saanut tietää sekä Teddyn kostonhimosta että tutkimuksesta, jota Teddy on tehnyt jo pitkään? Onko henkilökunnan tavoite tehdä Teddy hulluksi ja sulkea hänet muiden potilaiden tavoin elävien hautaan? Lopulta tämä epätietoisuus vie etsivän niin pitkälle, että hän alkaa epäillä Rachel Solandon olemassaoloa. Vähitellen hänen kehonsakin alkaa pettää rajujen migreenikohtauksien vuoksi. Uhkaavasta vaarasta huolimatta hän jatkaa rikoksen tutkimista, sillä se saattaa olla ainoa asia, joka pitää hänen mielensä koossa.

Romaanin kutoma salaisuuksien ja valheiden verkko saa lukijan kysymään itseltään, kuinka pitkälle itse olisi valmis menemään jonkin asian kätkemiseksi tai rikoksen sovittamiseksi. Lääkärin ammattiin kiinteästi liittyvät eettisen kysymykset ja tieteen olemus näyttäytyvät tarinassa tuoreesta näkökulmasta, jota on vaikea ohittaa käden heilautuksella. Mistä ihmisen oikeudet alkavat ja mihin ne päättyvät? Mikä on luvallista tieteen nimissä?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka saariin liittetty tematiikka on käännetty ympäri. Kirjallisuudessa (ja muussa fiktiossa) saariin liitetään useimmiten paratiisin, kauneuden, onnellisuuden ja jännittävän, kasvattavan seikkailun piirteitä ja aiheita, mutta Suljetun saaren saari on psykologinen vankila, mielen kummitustalo, ankea loukko, josta ei ole ulospääsyä.

Ainoa miinus teoksessa on ajoittainen hätäisyys. Joihinkin teemoihin ja tilanteisiin olisi voinut jäädä pidemmäksi aikaa, joitakin kerronnallisia piirteitä olisi voinut viedä vielä lähemmäs äärimmäisyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pieni puute muuten erinomaisessa ja hätkähdyttävässä romaanissa, jonka juoni on aukoton ja loppu sekä yllättävä että rikoskirjallisuuden rajoja rikkova. Lehane jättää ratkaisun avaimet lukijalle piirtämättä lopullista hahmoa totuudesta, jota koko romaanin ajan etsitään. Pidän siitä, että kirjailija uskaltaa viedä lukijan heikoille jäille ja jättää tämän sinne - yksin, ilman pelastusrengasta. 

4,5/5