Lapsi (Kate Waters #2) - Fiona Barton

Rakennustyömaalta löydetään vauvan luuranko. Viattoman lapsen kohtalo koskettaa toimittaja Kate Watersia, mikä ajaa hänet selvittämään, mitä on tapahtunut ja milloin.

Uutinen saa tolaltaan myös Angelan, jonka lapsi katosi sairaalasta synnytyksen jälkeen. Tapahtumista on jo pitkä aika, mutta Angela ei vieläkäään tiedä, mitä hänen vauvalleen tapahtui.

Toisaalla nuori Emma alkaa käyttäytyä omituisesti kuultuaan löydetyistä vauvan luista. Vaikuttaa siltä, että hän salaa jotain, mutta mitä ja miksi?

*** 

Lapsi jätti jälkeensä kaksijakoisia tunteita, hyvin samaan tapaan kuin Leski ja muutamat muutkin samankaltaista trilleri/dekkarityyppiä edustavat romaanit. Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu jälleen juoni, jonka kulkua pystyin ennustamaan hiukan liian helposti omaan makuuni. Parasta antia ovat puolestaan teemat, joskin niitäkin voisi kaivaa vielä syvemmältä.

Vanhemmuus, erityisesti äitiys, on jälleen keskeinen teema. Romaani esittelee useita hyvin erilaisia äitejä, mikä nostaa esiin kiinnostavia temaattisia kysymyksiä. Erityisesti äidin ja tyttären välisen suhteen pohdiskelu ja äitiyteen liittyvien, ehkä vielä osittain vaiettujenkin haasteiden käsittely herättävät mielenkiintoa. Näkökulma teemaan on osittain uusi, mutta tunnelma ja sävy hyvin samankaltainen kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Tämä luo jatkuvuutta kirjailijan tuotantoon, mutta toisaalta myös yllätyksettömyyttä. Lisäksi vauvan kuoleman ympärille rakentuva, mahdollisesti rikoksen sisältävä mysteeri sisältää riskejä. Mielestäni tässä tapauksessa aiheella ei mässäillä sitä muutenkaan käytetä shokkiefektinä. Ymmärrän silti, miksi tällainen valinta voi herättää lukijoissa vastustusta ja epämukavia tunteita.

Henkilöt jäävät mielestäni hiukan yksiulotteisiksi. Erityisesti Angelasta olisin halunnut nähdä enemmän muitakin puolia kuin surevan äidin. Emman tarinassa on eniten nyansseja ja se myös pysyy suureksi osaksi mysteerinä tarpeeksi kauan. Keskeisessä roolissa ovat hänen äitinsä Jude ja tämän elämään vaikuttavat miehet. Emman ja Juden välinen suhde tuo monimutkaisuudessaan romaaniin myös identiteetin rakentumiseen liittyviä kysymyksiä. Erityisesti vanhempien toiminnan mahdolliset vaikutukset nousevat esiin.

Henkilöitä on tässäkin trillerissä vähän, mikä ohjaa etsimään yhteyksiä heidän väliltään. Samaan aikaan tuntuu selvältä, että heidän täytyy liittyä jollain tavalla myös kuolleeseen vauvaan. Nämä seikat tekevät kokonaisuudesta ennustettavamman kuin haluaisin, erityisesti juonen osalta. Järkeviä ja uskottavia juonenkulkuja on lopulta aika vähän, kun henkilöiden kautta ei synny juurikaan sivupolkuja.

Isoimman juonellisen pettymyksen aiheuttaa lopun tärkein käänne. Se nojaa vahvasti tiettyyn informaatioon, joka ei ehkä julkaisun aikaan ollut vielä yhtä yleisessä tiedossa kuin nykyään. Arvasin käänteen melko aikaisin, koska minulla oli ennestään hallussani ratkaiseva tieto. Sen jälkeen lukemisessa oli eniten kyse siitä, milloin romaanin henkilöt tajuavat, mistä on kysymys.

Vaikka Bartonin trillerit eivät ole täysin vakuuttaneet minua, aion lukea/kuunnella vielä sarjan viimeisenkin osan jossain vaiheessa ensi vuotta. Kolmas kerta toden sanoo? Saa nähdä. Toivon joka tapauksessa, että löydän vielä niitä yllättäviäkin trillereitä tämän alalajin sisältä.

3,5/5

Nainen ikkunassa - A.J.Finn

Anna on elänyt yli vuoden ajan lähes kokonaan neljän seinän sisällä. Hän kärsii vakavasta agorafobiasta, joka hallitsee hänen koko elämäänsä. Aikansa hän kuluttaa enimmäkseen katsomalla elokuvia ja ottamalla satunnaisia valokuvia asuntonsa ikkunoista.

Tilanne kuitenkin muuttuu, kun naapurustoon muuttaa uusi perhe. Anna tutustuu ensin perheen äitiin, Janeen, ja sen jälkeen teini-ikäiseen poikaan, Ethaniin. Nopeasti perheen elämän seuraamisesta muodostuu Annalle lähes pakkomielle. Eräänä iltana hän näkee jonkun puukottavan Janen.

Anna on puukotuksen ainoa silminnäkijä, mikä yksin mutkistaa tilannetta. Tapausta seuraavat tapahtumat kulkevat kuitenkin arvaamattomiin suuntiin. Pian Anna joutuu tosissaan pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

***

Noin vuosi sitten aloitin pienimuotoisen kokeen, jonka tarkoitus on tutustua rikos/jännityskirjallisuuden suosittuihin konsepteihin, jotka ovat toistuneet useissa menestyneissä teoksissa. Aloitin Paula Hawkinsin Nainen junassa -trilleristä, jonka päähenkilö tarkastelee tapahtumia enemmän tai vähemmän suljetusta ja/tai rajatusta paikasta ja hyvin rajallisen informaation varassa. Blogitekstini siitä voi lukea linkin takaa: Nainen junassa

Kuuntelin A.J. Finnin suureen suosioon nousseen trillerin vertaillakseni sen toteutusta Paula Hawkinsin romaaniin. Minulla oli siis kevyesri tutkiva ote myös sitä kuunnellessani. Niin kuin arvelinkin, löysin siitä useita samoja piirteitä kuin Hawkinsin romaanista. Ilokseni voin sanoa, että Nainen ikkunassa toteuttaa osan näistä yhtäläisyyksistä onnistuneemmin ja lisää konseptiin myös jotain uutta.

Yksi suuri ilonaihe on se, että romaani pysyy kunnolla konseptissaan. Tapahtumia kuvataan suurimmaksi osaksi Annan asunnon sisäpuolelta, joten näkökulma on oikeasti rajattu lähes koko romaanin läpi. Sen ansiosta ne muutamat tilanteet, joissa Anna poistuu asunnosta, saavat erityisen merkityksen. Lisäksi Annan elämää rajoittava sairaus on huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan elementti kuin esimerkiksi alkoholismi. Tarinalla on kokonaisuudessaan raamit, jotka erottuvat joukosta edukseen.

Myös juoni säilyttää imunsa alusta loppuun. Vaikka henkilöitä on vähän, heidän ympärilleen kehittyy runsaasti salaperäisyyttä, jolloin vastaukset eivät ole ilmiselviä. Jotkut asiat pystyy arvaamaan tai ennustamaan, mutta mielestäni se on tässä tapauksessa tarkoitus. Niin sanottu pääjuonenkäänne ei sinänsä ole yllättävin tai järkyttävin mahdollinen käänne, mutta se on toteutettu onnistuneesti ja sijoitettu erinomaisesti suhteessa romaanin muihin tapahtumiin.

Romaanissa nousee keskeiseksi ihmisiä ja elämää koskevan tiedon ja totuuden teema. Siihen, että Anna tarkkailee muita henkilöitä konkreettisen ikkunan läpi ja luo heistä mielikuvia, sisältyy kiinnostavaa symboliikkaa. Minut se herätti ajattelemaan erityisesti sitä, kuinka helposti ihminen uskoo tuntevansa toiset ihmiset tai tietävänsä heidän elämästään jotain ollennaista. Näkökulmamme tosiiin ihmisiin on kuitenkin aina rajallinen, varsinkin jos emme ole itse keskustelleet heidän kanssaan tai nähneet muuten vaivaa tutustuaksemme heihin. Päähenkilön tavoin joudumme joskus harkitsemaan uudelleen käsityksiämme todellisuudesta, joka voi muuttua ratkaisevasti lyhyessäkin ajassa.

Nainen ikkunassa ei pääse suosikkikirjojeni joukkoon, mutta oikein mukiinmenevää ajanvietettä se on. Lisäksi se tarjoaa syvällisempääkin ajattelemisen aihetta. Voisin tarttua kirjailijan teoksiin uudelleen, jos niitä joskus ilmestyy.

3,75/5

PS. Minkähän konseptin ottaisin seuraavaksi tutkimuskohteeksi?

Ihmeiden kabinetti - Douglas Preston & Lincoln Child

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta löydetään 36 ihmisen jäännökset. Pian tutkimukset osoittavat, että heidät on murhattu. Tapauksesta tekee erityisen kummallisen se, että murhat ovat tapahtuneet yli sata vuotta sitten ja niihin liittyy jonkinlainen kirurginen operaatio, jonka tarkoitus ei käy välittömästi selväksi.

Poliisin mielestä tapaus pitäisi jättää historiantutkijoiden hommaksi, mutta FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on vakaasti eri mieltä. Hän palkkaa apulaisikseen paleontologi Nora Kellyn ja toimittaja William Smithbackin, joka sattuu olemaan myös Noran poikaystävä.

Pian tapahtuu uusi murha, joka muistuttaa vanhoja murhia. Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Tietääkö hän asiasta enemmän kuin antaa ymmärtää?

***

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast-sarja on ollut tähtäimessäni vuosia. Aivan tarkkaan en muista, milloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, mutta siitä on kauan. Heinäkuussa halusin kokeilla jotain uutta ja valitsin yhdeksi kirjaksi Ihmeiden kabinetin. Onneksi valitsin, sillä se tarjosi juuri sellaista tunnelmaa, jota kaipasin.

Erityisesti huumori erottaa tämän romaanin muista viime aikoina lukemistani/kuuntelemistani dekkareista. Huumoria tihkuu tapahtumista, henkilöiden käyttäytymisestä ja eri asioiden ja tilanteiden kuvauksista. Sävy on mielestäni ajoittain jopa satiirinen, mutta hyvä maku säilyy koko ajan. Kirjailijat selvästi leikittelevät genren tyypillisillä ominaisuuksilla ja haluavat pitää lukijan tietoisena siitä, että kysymyksessä on fiktiivinen kertomus. Tällaisen metatason havaitseminen on sekä hauskaa että mielenkiintoista.

Myös tapahtumiin liittyvät aihepiirit erottuvat joukosta edukseen. En mainitse yksityiskohtia, sillä en halua pilata yllätyksiä. Tämän kirjan kohdalla olen sitä mieltä, että mitä vähemmän tietää ennalta, sitä enemmän kokemuksesta saa irti. Kuvailisin omaa kokemustani tiivistetysti seikkailuksi tuntemattomaan, ja sellaisen toivon monen muunkin lukijan saavan.

Pendergast puolestaan on yksi mielenkiintoisimmista agenteista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Oli hauskaa seurata rikostarinaa, jossa tutkijahenkilöä tarkastellaan enimmäkseen muiden henkilöiden silmin. Pendergastin ympärille kehittyy erillinen mysteeri, joka omalta osaltaan motivoi jatkamaan sarjan parissa. Toisaalta tällainen henkilökuvauksen lähtökohta on riski, sillä tutkijahenkilö voi jäädä joillekin lukijoille liian etäiseksi. Minuun keino kuitenkin tehosi ja uskon, että Pendergastissa on tarpeeksi materiaalia lunastamaan ensimmäisen osan antamat lupaukset.

Pientä miinusta annan siitä, että alkupuolella tapahtumat etenevät paikoin jähmeästi ja joitakin asioita toistetaan turhan monta kertaa pitkin romaania. Lisäksi juonessa on osia, jotka arvasin hiukan liian helposti, mutta kokonaisuuteen nähden tämä harmittaa hyvin vähän.

Kuuntelen varmasti sarjaa pidemmälle vielä tänä vuonna. Kun seuraavan kerran kaipaan jotain hauskaa ja erikoista ja yllättävää, käännyn todennäköisesi Prestonin ja Childin puoleen.

4,5/5

Lukulista 4/2022: Takaisin kirjapinojen ääreen

Nyt kun reissut on reissattu ainakin joksikin aikaa, voin palata lukusuunnitelmien pariin. Elokuussa panostan erityisesti fyysisten kirjojen lukemiseen. Hyllyssäni on paljon lukemattomia kirjoja, minkä lisäksi olen jäljessä esimerkiksi monien kirjasarjojen lukemisessa. Toivon, että elokuussa pääsen taas lukemisen makuun.

Kokonaistavoitteeni elokuussa on lukea kuusi fyysistä kirjaa ja kuunnella kahdeksan äänikirjaa. Jos onnistun tuossa kuuden fyysisen kirjan tavoitteessa, se on tämän vuoden mittakaavassa todella hyvä saavutus. Äänikirjoja saatan helposti kuunnella enemmänkin, sillä niitä on tällä hetkellä kesken noin kymmenen. Viime aikoina minulla on ollut vaikeuksia pysyä yhden kirjan parissa pitkiä aikoja, joten kuuntelu on karannut hiukan käsistä. Aika palata ruotuun siis!

Elokuun fyysiset kirjat

Yritin valita listalle sellaisia kirjoja, joiden joukosta voisin realistisesti lukea kuusi ja jotka kiinnostavat minua tällä hetkellä tarpeeksi, jotta jaksan lukea säännöllisesti. Osa kirjoista on sellaisia, joita todennäköisesti luen vielä syyskuussa joko siksi, että ne ovat pitkiä tai hidaslukuisia, tai siksi että ehdin todennäköisesti vain aloittaa ne elokuun puolella.

1. A Clash of Kings - George R.R. Martin

Tämä kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, joiden lukeminen todennäköisesti venyy syyskuulle asti. Tavoitteeni kuitenkin on lukea tätä säännöllisesti, koska en halua unohtaa ensimmäisen osan tapahtumia enkä toisaalta venyttää sarjan lukemista tuhottomasti. Olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani, sillä olen melko vakuuttunut siitä, että meno menee tästä vain hurjemmaksi.

2. Heir of Fire - Sarah J. Maas

Tässä on toinen projekti, jossa on kestänyt paljon suunniteltua pidempään. Myös ensimmäisellä lukukerralla jäin toisen osan jälkeen jumiin ja jatkoin kolmanteen osaan vasta kuukausien päästä. Haluasin kovasti saada tämän sarjan luettua loppuun tänä vuonna, mikä tarkoittaa yhtä sarjan osaa per kuukausi. Tämä on siis aika korkealla tärkeysjärjestyksessä. Crown of Midnightista julkaisen pian arvion, joten kiinnostuneiden kannattaa pitää blogia silmällä sen varalta.

3. Poison Study - Maria V. Snyder

Snyderin Chronicles of Ixia-sarja koostuu kolmesta trilogiasta, joista ensimmäisen luin joitakin vuosia sitten. Pidin siitä kovasti, mutta kirjoitin arvion vain ensimmäisestä osasta. Keskimmäisen trilogian pitäisi saapua postista elokuun alkupuolella, joten tuntui hyvältä ajatukselta lukea ensimmäinen trilogia uudelleen nyt. Samalla voin arvioida sen kokonaisuudessaan. Poison Study on nopealukuinen fantasiakirja, joten uskon sen auttavan myös lukujumin selättämisessä. 

4. Vampire Academy - Richelle Mead

Olen jo pitkään halunnut lukea tämän sarjan uudelleen, joten laitoin ensimmäisen osan listalle. Se on myös melko lyhyt, joten uskon sen mahtuvan hyvin kuuden kirjan tavoitteeseen.

5. A Dance of cloaks - David Dalglish

David Dalglish puolestaan kirjoittaa eeppistä fantasiaa, joten luulen että ehdin korkeintaan aloittaa tämän lukemisen, jos sitäkään. Haluaisin kuitenkin lähiaikoina lukea jotain itselleni uutta fantasiaa, ja hyllyssäni odottavista fantasiasarjojen ensimmäisistä kirjoista tämä tuntui sopivan parhaiten tähän tilanteeseen. Minulla on valmiiksi myös sarjan toinen osa, joten jos pidän ensimmäisestä, voin jatkaa sarjan lukemista järkevän ajan sisällä. Lisäksi olen kuullut viime aikoina paljon kehuja kirjailijan tuotannosta, mikä lisää motivaatiota lukea tämä pian.

6. Rajalla - Ally Condie

Ally Condien dystopiatrilogian toinen osa on ollut jo jonkin aikaa kesken. Alku on mielenkiintoinen, mutta tunnelma on synkkä. Fiilis ei ole ollut viime aikoina sopiva, mutta haluan lukea trilogian loppuun hyvissä ajoin ennen vuoden vaihdetta, joten on aika lukea tämä keskimmäinen loppuun.

7. Red Rising - Pierce Brown

Olen lähes vakuuttunut siitä, että pidän tästä sarjasta kovasti. Ehkä juuri siksi olen viivytellyt aloittamisen kanssa. Red Rising on kuitenkin osa erästä lukuhaastetta, jota olen omaksi huvikseni toteuttanut, joten olisi jo korkea aika lukea se. Sarja tulee myös usein vastaan booktubessa vuolaiden kehujen kera. Viimeisin uutinen oli sarjan kahden viimeisen osan nimien julkistaminen, ja se herätti taas motiaaviota lopultakin aloittaa.

8. Paluu Rivertoniin - Kate Morton  

Jotta listalla olisi hiukan vaihtelua, lisäsin Mortonin esikoisteoksen, joka on myös osa lukuhaastetta. Aloitan sen todennäköisesti elokuun ensimmäisellä viikolla, sillä en ole pitkään aikaan lukenut mitään sen kaltaista. 

9. Vaiennettu - agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa - Luke Harding

Kuuntelin viime vuonna Luke Hardingin teoksen Venäjän vakoojaverkosto, joka on ehdottomasti yksi parhaista kokemuksistani tietokirjallisuuden parissa. Olen siitä asti aikonut lukea myös muut Hardingin teokset, mutta en ole saanut aikaiseksi aloittaa projektia. Luen tietokirjoja yleensä hitaammin kuin fiktiota, mikä on saanut minut lykkäämään muunmuassa tätä teosta. Luulen, että tämän kanssa menee syyskuun puolelle, mutta aion ainakin aloittaa lukemisen lähiviikkojen aikana.

10. Fantasiatieto - Judy Allen

Tämä kirja osui silmään, kun etsin taustamateriaalia yhtä kirjoitusprojektiani varten. Ajattelin, että tämä olisi hauska ja leppoisa tietokirja luettavaksi loppukesän tunnelmissa.

***

Elokuun äänikirjat

Äänikirjoista en tee tällä kertaa tarkkaa listaa ollenkaan, koska olen viime aikoina hyppinyt niin monesta kirjasta toiseen. Tavoitteeni on kuunnella ainakin muutama keskeneräinen kirja loppuun, mutta aivan varmasti aloitan myös uusia. Kiinnostavia vaihtoehtoja on niin paljon, että en osaa ennustaa mitä tulen lopulta oikeasti kuunnelleeksi.

Jos kuukauden aikana kertyvät äänikirjat kiinnostavat, kannattaa vilkuilla Luetut 2022-sivua, jolle kokoan kaikki lukemani ja kuuntelemani kirjat sitä mukaa kun saan niitä loppuun.

***

Blogissa jatkan perjantaina arviolla. Elokuussa tavoitteeni on julkaista vähintään maanantaisin ja perjantaisin, jotta saan rästipostauksien listaa lyhyemmäksi.

Mitä sinä luet elokuussa?

Au pair - Emma Rous

Isänsä kuoleman jälkeen nuori Seraphine Meyes ryhtyy selvittämään, mitä todella tapahtui sinä päivänä kun hän ja hänen kaksosveljensä Danny syntyivät. Hän tietää varmasti kaksi asiaa: vain muutama tunti synnytyksen jälkeen heidän äitinsä heittäytyi kalliolta kuolemaansa ja perheen au pair, Laura, katosi jäljettömiin.

Perhe vastustaa Seraphinen yritystä kaivella menneitä, mutta hän ei voi antaa asian olla. Kysymys, onko hän sittenkin joku muu kuin hän on aina uskonut, on vaivannut häntä liian kauan. Seraphinea kalvavat myös kotikylässä pitkään kulkeneet tarinat vaihdokkaista ja ajan saatossa kylässä syntyneistä kaksosista, joille tavalla tai toisella tapahtuu jotain pahaa. Onko tarinoissa mitään perää vai ovatko ne vain uteliaiden ja mystikkojen sepitelmiä?

***

Au pair oli minulla jo useita vuosia sitten lainassa kirjastosta, mutta silloin en saanut sitä luettua. Fiilis ei ollut oikea. Romaani herätti aluksi mielenkiintoni ensisijaisesti siksi, että tarinaan liittyy au pairin rooli, josta minullakin on kokemusta. Tänä vuonna Au pair pääsi lopulta kuunneltavaksi ja tarjosi sekä hyvää ajanvietetettä että ajattelemisen aiheita.

Jos minun pitäisi kuvailla Rous'n esikoisromaania yhdellä sanalla, sana olisi hienovarainen. Sekä juonessa että henkilökuvauksessa ja niihin liittyvissä paljastuksissa on tiettyä vihjailevuutta ja epäsuoruutta, joka sävyttää tekstiä alusta loppuun. Juoni ei nojaa äkkinäisiin käänteisiin vaan jännitys kehittyy ja syvenee vähitellen. Juoni myös etenee hitaasti, joten tapahtumien perässä on helppoa pysyä. Tarina kulkee kahdella aikajanalla, jotka tukevat toisiaan ja rakentavat jännitystä. Nykyajan tapahtumat kerrotaan Seraphinen näkökulmasta ja menneisyyden tapahtumat Lauran, eli au pairin, näkökulmasta. Kokonaisuutta tarkastellaan siis sekä sen sisäpuolelta että ulkopuolelta, mikä luo mielenkiintoisen dynamiikan.

Seraphinen toive saada totuus selville on hyvin ymmärrettävä ja inhimillinen, minkä takia häntä kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Muuten hän kuitenkin jää melko etäiseksi ja persoonattomaksi henkilöksi. Olisin mielelläni kuullut jotain esimerkiksi hänen harrastuksistaan tai kiinnostuksenkohteistaan, sillä se olisi tehnyt hänestä kokonaisemman henkilön.

Laurasta puolestaan muodostuu ainakin jonkin verran kokonaisempi kuva. Sen lisäksi, että hän kokemuksiaan au pairina avataan, käsitellään asioita jotka johtivat hänen valintaansa lähteä vieraaseen paikkaan asumaan ja työskentelemään. Sain häneen todennäköisesti myös siksi enemmän kosketuspintaa, että olen itsekin ollut au pair. Jotenkin Laurassa on enemmän särmää ja variaatiota kuin Seraphinessa.

Mielenkiintoisinta romaanissa ovat sen teemat. Keskeiseksi nousee perheen vaikutus identiteettiin: kuinka paljon ja millä tavoin perhe määrittää ihmistä? Millainen merkitys perheeseen liittyvillä epäselvyyksillä on? Lukiessani pohdin myös sitä, kuinka paljon ihminen voi vaikuttaa siihen, millaisia jälkiä perhe häneen jättää.

Au pair antaa oman näkökulmansa myös ikuiseen kysymykseen siitä, vapauttaako totuus vai olisiko joskus parempi pysyä tietämättömänä. Myös totuuden olemuksesta herää ajatuksia. Kun on kysymys ihmissuhteista ja niihin kietoutuvista tapahtumaketjuista, onko absoluuttista totuutta olemassakaan? Onko jonkun toisen näkemys totuudesta aidompi tai tärkeämpi kuin muiden? Ja kenellä on oikeus salata tai paljastaa se, ja millaisin ehdoin?

Au pair olisi mielenkiintoinen romaani myös genreanalyysin kannalta, sillä sen voisi mielestäni luokitella eri perustein mysteeriksi, trilleriksi tai dekkariksi. Toisaalta voisi sanoa, että se on niitä kaikkia yhtä aikaa, mutta eri asteisesti. Luulen, että moni sellainenkin lukija, joka ei normaalisti lue jännitys/rikoskirjallisuutta, voisi pitää tästä. Sisältö ei ole väkivaltaista tai muutenkaan raakaa vaan enemmänkin pohdiskelevaa, joten yleisvaikutelma pysyy kesynä.

Loppuratkaisu on minun makuuni hiukan vaisu. Arvasin siitä osan melko aikaisin, mikä varmasti vaikutti kokemukseeni. Lisäksi loppuratkaisu nojaa ehkä hiukan liikaa erääseen tiettyyn asiaan, josta minulle jäi ristiriitainen olo. 

Kaikkien aikojen suosikkien joukkoon Au pair ei nouse, mutta kyllä se kuunnella kannatti. Olen kuunnellut myös kirjailijan toisen romaanin ja todennäköisesti tsekkaan tulevatkin teokset, jos sellaisia ilmestyy. Kokemukseni ja käsitykseni genrestä laajeni taas yhden kiinnostavan kirjailijan verran.

4/5

Äänet - S.K. Tremayne

Jo on muuttanut eron jälkeen ystävänsä huippumoderniin ökyasuntoon. Samalla kun hän yrittää järjestää elämäänsä uudelleen, hän saa hupia asunnon elektorinisista avustajista, jotka sytyttävät ja sammuttavat valot hänen puolestaan ja lukevat hänelle tietoja netistä.

Eräänä päivänä yksi avustajista kuitenkin säikäyttää Jon. Se väittää tietävänsä Jon synkimmän salaisuuden, jonka paljastuminen voisi tuhota kaiken, mitä Jolla vielä on jäljellä.

Jo yrittää selvittää, pitääkö väite paikkansa. Pian hänen elämänsä muuttuu piinalliseksi taisteluksi, kun avustajat alkavat kiusata häntä jatkuvasti ja systemaattisesti. Mutta kuka on ohjannut ne toimimaan Jota vastaan, ja miksi?

***

S. K. Tremaynen neljännen romaanin sävy on erilainen kuin edellisten, ja se tekee kokemuksesta uudella tavalla kiinnostavan. Päähenkilö on päälle kolmekymppinen, avioeron läpikäynyt Jo, jonka elämä on kaikkea muuta kuin järjestyksessä. Hänen itseironiaa tihkuva kertojaäänensä sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. Kerronnassa on jatkuvasti pientä huumorinpilkettä, joka saa sen erottumaan joukosta.

Uuden teknologian mahdollisuuksilla leikittely on mielenkiintoista, ja Äänet käsittelee aihetta melko  kekseliäästi, mutta ei kovin syvällisesti. Sävy pysyy kevyenä koko ajan. Jon kokema kiusaaminen on inhottavaa, mutta ei ahdistavaa eikä kovin pelottavaakaan. Tähän kokonaisuuteen kevyt sävy sopii. Pidän kuitenkin enemmän trillereistä, joissa on korkeat panokset ja vakavampi ote.

Eniten miinusta saa henkilökuvaus. Päähenkilöä lukuun ottamatta henkilöt eivät herätä erityisiä tunteita tai erityistä mielenkiintoa. Myös verrattuna muihin Tremaynen romaaneihin henkilöt ovat ohuempia. Lisäksi heitä on määrällisesti niin vähän, että mahdolliset syylliset on nopeasti laskettu. Tässä tapauksessa henkilöiden pieni määrä latistaa jännitystä, koska aidosti uskottavia ratkaisuja on vähän.

Loppuratkaisu on mielestäni myös hieman hätäinen. Syylliseen olisi voinut olla enemmän viittauksia matkan varrella, jotta se olisi tuntunut loogisemmalta ja uskottavammalta. Lisäksi eräs olennainen juonenkäänne on minusta sekä vähän kyseenalainen että tylsä, koska vastaava skenaario on esiintynyt genressä kliseeksi asti.

Äänet ei noussut suosikkien joukkoon, mutta ihan mukiinmenevää ajanvietettä se oli. Tremaynen seuraava romaani ilmestyy tänä vuonna, ja aion tsekata myös sen. Joskus nopealukuinen tai nopeasti kuunneltava tarina, joka ei juurikaan rasita aivoja, on ihan tervetullutta vaihtelua.

3/5

Dekkariviikko 2022: Kolme lukemisen arvoista trilogiaa

Tänään esittelen kolme trilogiaa, jotka ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen muutaman viime vuoden aikana. Samalla ne ne havainnollistavat hyvin rikoskirjallisuuden monimuotoisuutta sekä genren että konkreettisen sisällön tasolla. Jokainen trilofia saa minulta myös vahvan suosituksen, totta kai.

***

1. Baskimaan murhat - Dolores Redondo

Ensimmäisessä osassa ylikonstaapeli Amaia Salazar palaa kotiseudulleen Navarraan tutkimaan murhatapausta, jonka uhri on teini-ikäinen tyttö. Tapauksessa on poikkeuksillisia, ritualistisilta vaikuttavia piirteitä, jotka käynnistävät nopeasti huhumyllyn pienessä kaupungissa. Onko murhaaja ihminen vai sittenkin myyttinen metsänvartija, joka on tullut rankaisemaan ihmisiä heidän synneistään?

Amaia Salazar on monin tavoin mielenkiintoinen päähenkilö. On todella piristävää nähdä päähenkilönä nainen, joka haaveilee sekä mielekkäästä urasta että perheestä ja tavoittelee niitä määrätietoisesti. Lisäksi Amaialla on takanaan todella dramaattisia, traumaattisia kokemuksia, joiden vaikutukset hänen täytyy kotiinpaluun myötä kohdata ja jotka hänen täytyy käsitellä. Yksi isoimmista teemoista on perhesuhteet, jotka Amaian kohdalla ovat varsin monimutkaiset. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan syvällisempää ja monipuolisempaa kuin useimmissa genren edustajissa.

Toinen erottuva ominaisuus on hieno miljöön kuvaus ja liittäminen juonelliseen kokonaisuuteen. Tapahtumapaikoilla on erityinen rooli, ja alueen kulttuuri myyttisine tarinoineen ja uskomuksineen herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Tämä osa trilogiaa on todella kiehtova, enkä muista lukeneeni aikaisemmin mitään juuri samalla tavalla sykähdyttävää.

Lopuksi täytyy mainita juonen rakenne, joka sekin on erittäin kiinnostava. Vaikka jokaisessa osassa tutkitaan eri tapauksia, trilogia muodostaa ehjän kokonaisuuden. Osien tapahtumat liittyvät toisiinsa useammalla kuin yhdellä tavalla, ja henkilöille syntyy oikea kehityskaari. Kokonaisuutena tämä on yksi parhaista lukemistani trilogioista (kaikki genret huomioiden).

2. Fawkes and Baxter - Daniel Cole

Lontoossa kuohuu, kun tyhjästä kerrostaloasunnosta löytyy useamman eri ihmisen ruumiinosista kokoon parsittu ruumis. 

Juttu on William Fawkesin ensimmäinen pitkän tauon jälkeen ja koettelee hänen valmiiksi riutunutta mielenterveyttään alusta lähtien.

Ihmissuhteet ovat tässäkin sarjassa keskeisessä roolissa. Perhesuhteiden sijaan käsitellään kuitenkin rikostutkijoiden ja muiden tapauksiin liittyvien henkilöiden keskinäisiä suhteita ja yhteisiä kokemuksia työn parissa. Trilogiassa syvennytään sekä vanhoihin että uusiin ystävyyksiin, eikä ihmissuhteiden sotkuisuutta piilotella.

Cole tavoittaa trilogiassaan hienosti poliisityön mahdolliset, negatiiviset vaikutukset ja psykologisen paineen, jonka alla poliisit voivat joutua työskentelemään. Myös median rooli nousee kiiinnostavalla tavalla esiin.

Lopuksi täytyy kehua huumoria, joka on jokaisessa osassa kerta kaikkiaan loistavaa. Dekkarit ja trillerit saavat minut harvoin nauramaan niin kuin tämä.

3. Lahko - Mariette Lindstein

Nuoren Sofian elämä suistuu raiteiltaan, kun hän kohtaa uuden new age -liikkeen johtajan Franz Oswaldin. Vierailu liikkeen toimipaikassa Ruotsin ulkosaaristossa johtaa työpaikkaan ja pysyvään asettumiseen kartanoon, jossa liikkeen jäsenet asuvat. Sisäistä rauhaa ja terveellisiä elämäntapoja markkinoiva liike vaikuttaa aluksi onnen tyyssijalta, mutta hiljalleen Oswaldin vaatimukset jäseniä kohtaan kovenevat ja muuttuvat lopulta absurdeiksi. Sofian tilanne on erityisen tukala, sillä Oswald on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut hänestä.

Pian Sofia huomaa olevansa vankina piikkiaidan takana ilman puhelinta, tietokonetta tai mitään muutakaan yhteyttä muuhun maailmaan. Hänen jokaista liikettään vartioidaan ja arvioidaan. Kun hän tajuaa ajautuneensa kultin hampaisiin, saattaa olla jo liian myöhäistä paeta.

Lindstein on itse paennut skientologisesta kultista henkensä uhalla ja rakentanut itselleen uuden elämän. Hänen omat kokemuksensa ovat inspiroineet trilogiaa, ja se näkyy mielestäni ainoastaan hyvällä tavalla. Lahko-trilogia on todella vaikuttava lukukokemus, joka herättää sekä ajatuksia että voimakkaita tunteita. 

Jännitys Sofian ja muiden henkilöiden puolesta on niin piinaavaa, että on lähes mahdotonta lopettaa lukemista hetkeksikään aloittamisen jälkeen. Lindstein kuvaa oivaltavasti psykologisia prosesseja, jotka äärimmäinen manipulointi käynnistää. Samalla trilogia on hengästyttävä kuvaus siitä, mitä voi tapahtua kun samassa ihmisessä yhdistyy poikkeuksellinen karisma ja vakavasti häiriintynyt persoonallisuus.

Kauniin ja myrskyisän miljöön ja hirvittävien tapahtumien välinen ristiriita on sekin osa pysäyttävää kokemusta. Saarella on monipolvinen historia, joka kytkeytyy myös Frans Oswaldin elämäntarinaan.

Tämä trilogia on korkealla niiden sarjojen listalla, jotka haluan lukea lähitulevaisuudessa uudelleen ja myös kirjoittaaa vähintään erillisen arvion. Se olisi myös kiinnostava syvemmän analyysin kohde. Saatan hyvinkin kirjoittaa sellaisen, kun aikataulu sallii.

***

Oletko lukenut näistä trilogioista jonkun? Mitä ajattelit siitä?

Dekkariviikko 2022: Genrekysymyksiä

Teemaviikko on hyvä tilaisuus pohtia dekkarin ja sen lähigenrejen suhteita toisiinsa. Genreä koskevat kysymykset ovat minusta mielenkiintoisia ja myös erittäin olennaisia, koska olen lukija, kirjoittaja ja opettaja. Voisin helposti kirjoittaa tekstin jokaisen roolin näkökulmasta. Jätän sen kuitenkin tuonnemmaksi.

Rikoskirjallisuuden kenttä on nykyään niin laaja ja sisällöltään runsas, että päätä huimaa. Lukemisen (ja kirjoittamisen) kannalta se on hieno asia. Kun aiheesta puolestaan yrittää keskustella, tulee vastaan useita haasteita. 

Näitä ovat muun muassa:

1. Genrenimien käyttö ristikkäin tai rinnakkain. Dekkari, trilleri, jännitysromaani, rikosromaani... Olen vuosien saatossa kuullut näitä kaikkia käytettävän yläkäsitteinä, alakäsitteinä ja ristikkäin toistensa vastineina. Ota asiasta sitten selvää, kun sama sana tarkoittaa eri ihmisille eri asioita.

2. Kulttuurin ja kielen vaikutus termeihin ja genrenimiin. Sekaannusta voi syntyä, kun sanoja käännetään tai yritetään kääntää kielestä toiseen. Myös termistön määrässä on eroja kulttuurien välillä. Olen noin viisi vuotta seurannut tiiviisti booktubea ja authortubea, joiden välityksellä olen päässyt kosketuksiin englanninkielisen genrenimistön kanssa. Englannin kielessä erillisiä genrenimiä on enemmän kuin suomen kielessä, ja vaikka monet alagenret tunnistaa selvästi omaksi jutukseen, niiden nimiä ei välttämättä käännetä tuosta vain suomeksi. Esimerkiksi alagenrejä domestic thriller ja cozy mystery/crime on vaikeaa kääntää luontevasti suomeksi, vaikka niiden merkityksen ymmärtää.

3. Genrejen jatkuva muutos, rajojen hämärtyminen ja sisällöllinen sekoittuminen.

Sekä isot genret että niiden sisäiset alagenret sekoittuvat jatkuvasti toistensa kanssa, jolloin syntyy rajatapauksia. Olen havainnut, että lukijoiden vastaanotto ja odotukset muokkautuvat hitaammin kuin kirjallisuus. Tästä seuraa muun muassa markkinointiongelmia ja hämmentäviä lukukokemuksia. Kirja luokitellaan johonkin genreen kuuluvaksi, mutta lukijan kokemus siitä on jotain muuta. Erityisesti trillereiden kohdalla olen törmännyt tähän ilmiöön. Todennäköisesti genren valtavan suosion vuoksi yhä useampia romaaneja sanotaan trillereiksi, vaikka niissä ei välttämättä ole riittävästi trillerin piirteitä. Heti perään voi kysyä, mikä  sitten on "riittävästi". Tällaiset tilanteet muistuttavat siitä, että genren nimeämällä ei voi kertoa lähellekään kaikkea olennaista yksittäisestä teoksesta.

Miten genrestä sitten voi puhua niin, ettei synny väärinkäsityksiä? Teemaviikkoa ajatellen tein jonkinlaiset määritelmät kolmesta alagenrestä, joita pidän keskeisinä ja joiden kanssa olen itse lukijana säännöllisesti tekemisissä. Määritelmäni eivät ole missään tapauksessa ehdottomia totuuksia vaan apuväline. Eriävät mielipiteet ovat täysin sallittuja (ja jopa suotavia!). 

1. Dekkari. Perinteisimmillään dekkari on minulle kirja, jossa tarina rakentuu vahvasti rikostutkinnan ympärille ja/tai jonka päähenkilö tai vähintään yksi tärkeä henkilö on poliisi, agentti tai jonkun muun rikoksiin liittyvän ammatin harjoittaja. Muita ammatteja voivat olla esimerkiksi oikeuslääkäri, asianajaja, yksityisetsivä tai rikostekninen tutkija. Tyypillisimmillään tutkitaan murhaa tai useita murhia, mutta mukana voi olla myös muita rikoksia tai epäilyttäviä, epäselviä tapahtumia. Tyypillisiä esimerkkejä voisivat olla huumerikokset tai katoamistapaukset. Erilaisia teemoja, tapahtumapaikkoja, elämäntilanteita ja muita elementtejä onkin sitten loputtoman laaja kirjo. Vaikka dekkarin peruselementit ovat helposti tunnistettavia, niiden muu sisältö vaihtelee häikäisevän paljon.

2. Trilleri. Tässä astumme jo huomattavasti epäselvemmälle alueelle. Niin sanottu perustrilleri on tyypillisesti nopeatempoinen, toimintakeskeinen, juonivetoinen ja jännittävä. Trillerissä on usein myös suuremmat panokset kuin dekkarissa: tapahtumat ja niiden seuraukset koskettavat vähintäänkin laajempaa ihmisryhmää tai muuta kokonaisuutta, jopa koko maailmaa. Päähenkilö ei välttämättä ole viranomainen eikä tapahtuneiden rikosten tutkinta välttämättä ole juonen keskeisin osa. Usein kuitenkin viranomaiset ja rikokset liittyvät kuvioon jotenkin.

Toisaalta jo edellä mainittu domestic thriller käsittelee tyypillisesti hyvin pienen ja tiiviin porukan elämää. Avioliitot ja muut parisuhteet, perhedynamiikka, salaisuudet ja menneisyyden synnit ovat tämän alalajin ytimessä. Jännitys on usein hyvin psykologista ja intensiteetti syntyy juuri siitä, että keskiössä on tavallisen ihmisen epätavallinen kokemus. Usein tällaisissa romaaneissa on myös jonkinlainen tutkintajuoni, jossa selvitetään outoja tapahtumia tai etsitään vastausta johonkin piinaavaan kysymykseen. Juonen tempo voi olla perustrilleriä hitaampi.

Lisäksi on olemassa ainakin psykologinen trilleri, lääketieteellinen trilleri, yliluonnollinen trilleri (yhteys spekulatiiviseen fiktioon), historiallinen trilleri (yhteys historialliseen fiktioon) ja scifi-trilleri (taas spekulatiivista). Kirjo on siis todella laaja.

3. Mysteeri (eng. mystery) vilahtelee genrenimenä esimerkiksi booktubessa melko tiuhaan. Koen tämän kaikkein vaikeimmaksi määritellä, sillä suomalaisessa luokittelussa sitä ei oikeastaan tunneta. Mysteeri on tietenkin merkittävä elementti rikoskirjallisuudessa, mutta omana erillisenä genrenään en ole kuullut siitä puhuttavan. Määrittelyongelmia sen sijaan olen nähnyt myös tubettajien keskuudessa. Olennaisinta on ehkä se, että tarinassa on vahvasti läsnä mysteeri, jota selvitetään, mutta ei tiedetä tarkasti, mitä selvitetään. Tapahtumiin ei esimerkiksi liity välttämättä rikosta tai laitonta toimintaa, mutta jotain tarpeeksi outoa, että joku haluaa tutkia asiaa. Ehkä??

Jo näin lyhyttä tekstiä kirjoittaessani näen kaikkien kolmen genren välillä sekä yhteisiä että erilaisia ominaisuuksia. Sama romaani voisi siis aivan helposti sopia jokaiseen kategoriaan jollakin perusteella. Eikä kolmesta eri genrenimestä huolimatta ole ollenkaan niin helppoa sanoa, mitkä ovat juuri ne piirteet, jotka erottavat ne toisistaan. Kaiken kaikkiaan tämä teksti on vain hentoinen pintaraapaisu. On hyvin todennäköistä, että palaan aiheeseen vielä monta kertaa dekkariviikon jälkeenkin.

Mitä sinä ajattelet genrestä? Miten määrittelisit dekkarin tai trillerin?

Loppupeli (Fawkes & Baxter #3) - Daniel Cole

Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.

Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.

Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?

***

Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.

Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.

Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.

Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.

Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.

Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.

4/5

Marionetti (Fawkes & Baxter #2) - Daniel Cole

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

***

Räsynukke-murhien tutkinnasta on kulunut puolitoista vuotta. Emily Baxter on ottanut vastaan hallinnollisen tehtävän poliisilaitoksella, mutta sen hoitaminen ei oikein innosta häntä.

Baxterin elämä kääntyy kuitenkin jälleen vaaralliseen suuntaan, kun vieras agenttikaksikko vetää hänet mukaansa erikoiseen murhajuttuun. Yhdysvalloissa on tapahtunut rikos, jolla vaikuttaa olevan yhteys Räsynukke-murhiin: samasta paikasta on löydetty kaksi kuollutta, joista toinen on uhri ja toinen tekijä. Toisen rinnassa lukee ihoon viilelty sana "SYÖTTI", toisen rinnassa "NUKKE". Kun samankaltainen rikos tapahtuu myös Britanniassa, panokset nousevat uhkaavaa vauhtia.

***

Marionetti jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia, jotka ovat tuttuja edellisestä osasta, mutta myös hämmentäviä piirteitä jotka heikentävät kokonaisuutta. En kuitenkaan varsinaisesti pettynyt lukemaani, vaikka Marionetti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle.

Tutkittavat murhat ovat erikoisia ja karmivia, eli samassa linjassa Räsynuken kanssa. Tutkinta ei kuitenkaan saavuta samaa intensiteettiä. Kerronta liikkuu kahden maan välillä, mitä saattaa katkaista jännitteen. Lisäksi murhia tapahtuu todella tiuhaan tahtiin, mikä ei välttämättä ole eduksi juuri tälle tarinalle. Juoni tuntuu kokonaisuutena töksähtelevältä, eikä esimerkiksi henkilöiden välisille hetkille jää kovin paljon tilaa. Tapahtumat saattavat edetä paikoin liiankin nopeasti. Puutteista huolimatta juoni on kiinnostava.

Huumori on yhtä hyvää, ellei jopa parempaa kuin ensimmäisessä osassa. Se luo kontrastia rajujen tapahtumien ja henkilöiden inhimillisten tunteiden välille, ja noudattaa koko ajan hyvää makua. Cole on ehdottamasti yksi taitavimmista huumorin kirjoittajista, joihin olen tähän mennessä tutustunut.

Marionetin päähenkilö on ehdottomasti Baxter, jonka persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen syvennytään perusteellisesti. Baxter yrittää kaikin voimin unohtaa Wolfin ja rakentaa itselleen uutta elämää. Hän on jopa aloittanut seurustelusuhteen, mutta sitoutuminen ja toiseen ihmiseen luottaminen tuottavat hänelle suuria vaikeuksia. Samaan aikaan hänen ystävyytensä Edmundsin kanssa vahvistuu, ja sitä on hienoa seurata. 

Uudet agenttihenkilöt Curtis ja Rouge sen sijaan jäävät pinnallisemmalle tasolle. Rouge kehittyy tapahtumien myötä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisemmaksi henkilöksi, mutta Curtisin voisi poistaa kirjasta helposti ilman, että siitä aiheutuisi haittaa. Henkilökuvauksen taso vanhojen ja uusien henkilöiden välillä on niin selkeästi erilainen, että se häiritsee. Lisäksi Wolfin poissaolo latistaa tunnelmaa, vaikka se onkin edellisen osan tapahtumat huomioon ottaen luonnollinen seuraus.

Huumorin lisäksi tässä romaanissa parasta on teemat, jotka nousevat esiin toisaalta tutkittavista rikoksista että henkiöiden yksityiselämästä. En erittele niitä tarkemmin, sillä ne liittyvät tiiviisti juoneen ja henkilöihin liittyviin paljastuksiin. Kirjailijan kykyä käsitellä teemoja rikostapauksen kautta täytyy kuitenkin kehua, sillä se saa hänet erottumaan massasta. Vaikka teemat jäävät juonen katkonaisuuden ja henkilökuvauksen puutteiden takia hiukan varjoon, pidän myös tätä trilleriä keskivertoa parempana.

3,75/5

Ennen kuolemaani - S.K.Tremayne

Kate toipuu hiljalleen onnettomuudesta, joka melkein vei hänen henkensä. Häntä vaivaa aivovaurio, jonka vuoksi muistot onnettomuudesta ja sitä edeltävistä tapahtumista ovat pyyhkiytyneet hänen mielestään.

Onnettomuuden vaikutukset näkyvät kuitenkin yhä selvemmin. Katen läheiset käyttäytyvät omituisesti hänen lähellään ja traumaattinen kokemus aiheuttaa ikäviä psykologisia oireita.

Kun Kate saa selville onnettomuuteen liittyviä seikkoja, jotka eivät käy hänen mielestään järkeen, tarve selvittää totuus kasvaa entisestään. Mitä enemmän hän kaivelee tapahtumia, sitä useammin hän joutuu miettimään, voiko hän luottaa läheisiinsä tai edes omaan mieleensä.

***

S.K.Tremaynen kolmas romaani yllätti minut iloisesti, sillä se on huomattavasti parempi oikeastaan kaikilla osa-alueilla, joista kaksi edellistä romaania saivat minulta kritiikkiä. Suosikkien joukkoon Ennen kuolemaani ei yllä, mutta se on kuitenkin kiinnostava, ajatuksia herättävä ja tasapainoinen trilleri, jonka tasoisia toivon lukevani tänä vuonna runsaasti lisää.

Tremaynen henkilökuvaus on kehittynyt paljon. Sekä päähenkilö että sivuhenkilöt ovat kokonaisia, aidon tuntuisia ihmisiä joiden persoonallisuutta kuvataan laajemmin. He ovat myös hyvin tavallisia, minkä ansiosta oikeastaan kuka tahansa voisi kokea sen, mitä he kokevat tapahtumien myötä. Uskon, että moni lukija voi tavalla tai toisella kokea heihin yhteyttä. Heidän reaktionsa tilanteeseen ovat inhimillisiä ja loogisia, eikä draamaa ole kehitelty vain draaman vuoksi.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että romaanin naiset eivät alistu aviomiestensä hölmöilyjen edessä vaan vaativat vastauksia ja selityksiä järkähtämättä. He pyrkivät aktiivisesti samaan totuuden selville, vaikka se tarkoittaisi hyvin ikävien asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Tällaisia kuvauksia naisista tarvitaan lisää.

Mieshenkilöissä sen sijaan on joitakin kliseisiä piirteitä, mutta myös heissä on muutakin sisältöä kuin virheet, salaisuudet ja ikävä luonne. Heidän osuuttaan tapahtumien kulussa ei arvaa samantien, mikä ylläpitää jännitystä.

Lapsihenkilöt ja lasten elämään liittyvät ongelmat ovat yksi Tremaynen vakioelementeistä, ja sellainen on läsnä tässäkin trillerissä. En sano tarkalleen, mistä on kyse, jotta jännitys säilyy. Minun täytyy kuitenkin kehua sitä, että kirjailija lähestyy aihetta monipuolisesti ja liittää sen selkeästi ja tiiviisti juoneen. Tapahtumat vaikuttavat Lilan tilanteeseen ja Lilan tilanne vaikuttaa tapahtumiin. Tremayne on mielestäni taitava lapsihenkilöiden kirjoittamisessa niin, että he aidosti vaikuttavat lapsilta ja erottuvat ääniltään aikuisista henkilöistä. Tämä ei ole helppo tehtävä, joten kirjailija ansaitsee kyvystään tunnustusta.

Myös juonen rakenne on huomattavasti tasapainoisempi. Juoni keskittyy Katen onnettomuuteen ja siihen liittyviin kokemuksiin eikä harhaile sivupoluille. Juoni ei laahaa eikä toisaalta etene liian nopeasti tärkeiden kohtien ohi. Itsestäänselvyyksiltä vältytään hyvin, ja loppuratkaisu on sekä yllättävä että ajatuksia herättävä. Vihjeet ovat oikeilla paikoillaan, joten loppuratkaisu käy myös kokonaisuuden kannalta järkeen. Mysteeri on aidosti kinkkinen, sillä missään vaiheessa ei ole ilmiselvää, mitä on tapahtunut ja kenellä on todellisuudessa osuutta Katen onnettomuuteen. Kuka tahansa voisi liittyä tapahtumiin olennaisesti, mutta paljastukset eivät osoita ketään tiettyä henkilöä niin usein, että loppuratkaisun arvaisi liian aikaisin. 

Toinen kirjailijan vakioksi muodostunut tunnusmerkki on miljöön runsas kuvailu. Se toteutuu myös tässä romaanissa hienosti. Nummiseudun karut maisemat luovat tunnelmaa ja korostavat erityisesti niitä tapahtumia, jotka ovat oikeasti aika karmivia. Tapahtumat jakautuvat eri paikkojen välillä tasaisesti, jolloin niillä kaikilla on todellinen rooli tarinassa. Myös seudun vanhat myyttiset uskomukset, rituaalit ja perinteiset elämäntavat tulevat esiin tapahtumien edetessä, mikä lisää romaaniin mielenkiintoisia kulttuurisia kysymyksiä.

Perhe-elämään liittyviä teemoja lähestytään tässä erityisesti siitä näkökulmasta, minkälainen vaikutus vanhemmilla on lapsiinsa: miten erilaiset valinnat muovaat lasten elämää ja käsitystä perheestä, ja miten erilaiset vahingolliset kierteet voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Toisaalta myös parisuhde ja kummankin osapuolen vastuu teoistaan nousee tärkeäksi kysymykseksi. Päähenkilön kautta käsitellään muistojen ja mielikuvien suhdetta todellisuuteen sekä luottamuksen merkitystä ihmissuhteissa. Ennen kuolemaani on Tremaynen parasta antia myös siinä, millä tavoin teemat nousevat luontevasti juonen sisällöstä eivätkä esimerkiksi järkytyksen tavoittelusta, johon trillerit silloin tällöin sortuvat.

Odotukseni Tremaynen neljättä ja toistaiseksi viimeisintä romaania kohtaan nousivat tämän myötä jonkin verran. Toivon, että suunta pysyy samana kuin tämän kolmannen kohdalla, sillä olen todellakin positiivisesti yllättynyt. Suosittelen antamaan mahdollisuuden ainakin tälle trillerille siinäkin tapauksessa, että kirjailijan muut teokset eivät kiinnosta tai eivät ole oikein vakuuttaneet.

4/5

Leski - Fiona Barton

Pienen lapsen traaginen katoaminen on kuohuttanut niin mediaa kuin kansalaisiakin. Kaikki tuntevat miehen, jota epäiltiin syylliseksi. Mutta mitä tiedetään hänen vaimostaan Jeanista, joka seisoi uskollisesti miehensä rinnalla koko myllerryksen ajan?

Jean ei ole kertonut koko tarinaa koskaan kenellekään. Mutta nyt kun hänen miehensä on kuollut, hänellä on vapaus tehdä se. Toimittaja Kate Waters järjestää tiensä Jeanin kotiin ja saa hänet suostumaan haastatteluun. Mutta mitä Jean on todellisuudessa valmis paljastamaan?

***

Fiona Bartonin psykologiset trillerit ovat olleet lukulistallani jonkin aikaa, mutta Leski päätyi lopulta kuunneltavaksi sattumanvaraisesti. Kuunnellessani minusta tuntui, että pidin siitä aika paljon, mutta yksityiskohdat alkoivat unohtua melko pian kuuntelemisen jälkeen. Nyt oloni on hieman ristiriitainen. Selkeämmän mielipiteen muodostamiseksi minun pitäisi todennäköisesti lukea/kuunnella tämä uudelleen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tekstin ensimmäisen kokemuksen pohjalta.

Bartonin lähestymiskulma on mielenkiintoinen, sillä se painottaa sellaisten henkilöiden näkökulmia, jotka usein jäävät trillereissä sivurooliin. Päähenkilö ei ole rikostutkija, uhri tai epäilty vaan epäillyn vaimo, joka selvästi tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Lisäksi romaanissa saadaan välähdyksiä kadonneen lapsen äidin näkökulmasta.

Parhaiten romaanista jäivät mieleen sen synkkä tunnelma ja teemat, joita se käsittelee. Vanhemmuus ja siihen liittyvät toiveet ja kivut nousevat pintaan. Erityisesti äitiyteen liittyvät psykologiset ja joskus vaikeat, jopa tabumaiset aspektit ovat tässä romaanissa oivaltavasti esillä. Myös Jeanin suhdetta mieheensä käsitellään tiiviisti, ja siitä kehittyykin jännittävä tarina. Jean nostaa henkilönä esiin sokeita pisteitä, joihin ihminen saattaa läheistensä suhteen joko sortua ja nojautua pitääkseen elämänsä kasassa. Asioiden kertomatta jättämisen ja suoranaisen valehtelun raja hämärtyy ja saa kysymään, miten totuus pitäisi kulloinkin määritellä.

Koska kerronta painottuu henkilöiden mielenliikkeisiin, se on myös melko hidasta. Tämä ei haittaa minua sinänsä, mutta juuri tuona ajankohtana olisin todennäköisesti nauttinut enemmän nopeatempoisemmasta trilleristä. Kokemus ei siis päässyt täysiin oikeuksiinsa. Suurimmaksi osan ajasta tarina piti otteessaan, mutta oli myös hetkiä jolloin mielenkiinto herpaantui.

Muistan tärkeimmät osat loppuratkaisusta, mutta en enää täysin sitä, miten siihen oikeastaan päästiin. Niinpä en voi kunnolla arvioida sen tyydyttävyyttä. Todennäköisesti se oli plussan puolella, koska järjettömät loppuratkaisut eivät yleensä unohdu nopeasti. En voi kuitenkaan antaa kirjalle täyttä neljää tähteä ainakaan nyt, koska ei jättänyt minuun tämän pysyvämpää jälkeä. Tsekkaan kyllä jossain vaiheessa myös sarjan muut osat, mutta odotan suosiolla sellaista aikaa, jolloin olen synkkää ja viipyilevää tarinaa vailla. 

3,75/5

Tulilapsi - S.K. Tremayne

Rachel on mennyt naimisiin rikkaan ja komean Davidin kanssa ja muuttanut asumaan hänen valtavaan, historialliseen kartanoonsa Cornwalliin. Samalla Rachel on saanut elämäänsä valloittavan kahdeksanvuotiaan poikapuolen, Jamien, jonka kanssa hän on tullut alusta asti hyvin toimeen.

Onni alkaa rakoilla, kun Jamien käytös muuttuu yhtäkkiä etäiseksi ja vältteleväksi. Jamien äiti, Nina, kuoli traagisessa onnettomuudessa puolitoista vuotta sitten, joten suru voi selittää omituisen käytöksen. Pian Jamie kuitenkin yrittää vakuuttaa perheensä siitä, että hänen äitinsä on yhä elossa. 

Kun Rachel yrittää keskustella tilanteesta aviomiehensä kanssa, hänestä tuntuu, että mies salaa jotain. Menneisyys alkaa kummitella Rachelille. Mitä Ninan kuoliniltana tarkalleen ottaen tapahtui?

***

S.K. Tremaynen esikoisromaani Jääkaksoset oli positiivinen yllätys ja sopivan rento trilleri lomakaudelle, joten päätin kuunnella heti perään kirjailijan seuraavan teoksen. Pidin Tulilapsesta joiltain osin enemmän, mutta vielä jäi asioita hampaankoloon.

Kirjailijan selkeä tunnusmerkki on tarinan sijoittaminen mielenkiintoiseen miljööseen ja runsas miljöön kuvailu. Pidän tästä ominaisuudesta, sillä se erottaa Tremaynen romaanit monista muista lukemistani trillereistä. Hän herättää eloon sekä Davidin valtavan sukukartanon että myrskyisän rannikon synkkyyden. Myös alueen kaivokset, joilla on sekä kulttuurista merkitystä että temaattista merkitystä romaanissa, saivat selkeän hengen ja tunnelman mielessäni. Tapahtumaympräristöllä on myös osuutensa juonen etenemisessä pitkin matkaa, mikä on iso plussa.

Henkilöt herättävät jälleen sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Pidän siitä, että erityisesti alkuvaiheessa Rachelin ja Davidin suhde kuvataan pääosin hyvänä ja terveenä avioliittona, jolla on haastavista olosuhteista huolimatta mahdollisuus onnistua. He molemmat myös tuntevat tervettä syyllisyyttä salaisuuksistaan ja/tai teoistaan, joista toinen osapuoli voisi loukkaantua. Tilanteesta teki mielenkiintoisemman myös se, että ei ole alusta lähtien selvää, mitä he salaavat ja millainen vaikutus näillä salaisuuksilla lopulta on loppuratkaisua ajatellen.

Valitettavasti henkilöt kuitenkin kehittyvät huonompaan suuntaan. Erityisesti Davidin kehityskaaressa on negatiivisia aspekteja, jotka olisi voinut jättää pois muuttamatta tarinan ydintä miksikään. Myös Rachelin pisteet laskevat silmissäni hiukan tarinan edetessä. 

Olisin halunnut tietää enemmän Ninasta, joka kuoleman ympärille suuri osa mysteeristä kehittyy.  Kaikesta menneisyyden penkomisesta huolimatta Ninan persoonallisuus jää aika hahmottomaksi. Häntä tarkastellaan ennen kaikkea äitinä ja Davidin ensimmäisenä vaimona, mutta mitä muuta hän oli? Minkälainen ihminen hän oli, mistä hän nautti, mistä hän unelmoi? Hänen kohtalonsa olisi herättänyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa ja tunteita, jos hänestä olisi piirtynyt aidolta tuntuva, kokonainen ihminen.

Juoni on miljöön lisäksi melko vahva. Mysteerin tuntu säilyy ja tapahtumat etenevät tasaiseen tahtiin. Jotkut asiat eskaloituvat mielestäni turhan nopeasti, mikä laskee juonen uskottavuutta. Erityisen onnistunutta sen sijaan on Jamien hämmennyksen ja käyttäytymisen kehityksen kuvaus, ja jatkuva epävarmuus siitä, voiko hänen puheissaan olla perää. Onko lapsen mieli murtumassa surun painosta vai onko tekeillä jotain muuta?

Välillä kerronta keskittyy turhan paljon Rachelin ja Davidin suhteeseen, joka ei kuitenkaan ole tarinan varsinainen aihe. Tämä aspekti saa vähän outojakin sävyjä, nimittäin kirjailijalla tuntuu olevan kova hinku käsitellä avioparien seksielämää romaaneissaan. Yleisesti ottaen seksi ei häritse minua kirjoissa, mutta tässä tapauksessa sen rooli tuntuu hieman kyseenalaiselta. Erityisesti eräs tietty kohtaus tulee yllätyksenä ja sen sisältö vihjailee asioista, joilla ei lopulta ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Epämiellyttävä vaikutelma vahvistuu, kun päähenkilön menneisyydestä paljastuu traumaattisia tapahtumia. 

Teemat ovat tässäkin teoksessa hyvin perhekeskeisiä. Minussa heräsi eniten ajatuksia suvulta peritystä omaisuudesta ja sen monimutkaisista vaikutuksista ihmisen elämään. Kun ihmisellä on liikaa rahaa, hänen elämänsä saattaa alkaa pyöriä sen ympärillä; rahan säilyttämisestä ja rikkaana pysymisestä voi tulla pakkomielle, jota ei pääse millään karkuun. Myös vaikutusvaltaisen suvun jäsenenä eläminen itsessään voi olla raskasta. Satojen, jopa tuhansien vuosien jatkumon säilyttäminen voi luoda paineita, joiden alla ihminen voi suistua raiteiltaan. Davidin kautta tätä teemaa päästiin tarkastelemaan, mutta vielä aika pinnalliselta tasolta. 

Suosittelisin tätä sellaisille lukijoille, jotka pitävät henkilövetoisista ja miljöön kuvausta sisältävistä trillereistä. Myös genren kanssa aloitteleville tämä voisi toimia hyvin, sillä tässä ei ole raakoja kuvauksia eikä varinaisesti pelottavia kohtia. Kokeneemmalle trillereiden lukijalle Tulilapsi voi jäädä vähän valjuksi, niin kuin minullekin osittain kävi.

3,5/5

Räsynukke (Fawkes & Baxter #1) - Daniel Cole

William "Wolf" Fawkes palaa poliisintyöhön viraltapidätyksen jälkeen ja saa heti tutkittavakseen erityisen karmivan tapauksen. Tyhjästä asunnosta löytyy katosta roikkuva, kuuden eri uhrin ruumiinosista kokoon parsittu ruumis, joka saa pian lehdistöltä nimen Räsynukke.

Fawkes ja hänen entinen työparinsa Emily Baxter ryhtyvät yhdessä selvittämään tapausta valtavan julkisen paineen alla. Pian murhaaja lähettää Fawkesin toimittajana työskentelevälle ex-vaimolle listan ihmisistä, jotka hän aikoo seuraavaksi tappaa. Lisäksi listaan on merkitty päivämäärä jokaista murhaa varten. Viimeisenä listalla on Fawkes itse. Saako hän murhaajan kiinni ennen kuin on liian myöhäistä?

***

Daniel Colen esikoistrilleri Räsynukke päätyi luettavakseni onnekkaan sattuman kautta. Trilogian jatko-osat löytyivät kaupan kirja-alesta halvalla, minkä jälkeen ostin nopeasti ensimmäisen osan, jotta pääsin tutustumaan siihen. Valinta oli erittäin hyvä, sillä löysin samalla uuden lempikirjan.

Räsynukessa tekee vaikutuksen oikeastaan kaikki, mikä on rikosromaanissa olennaista. Tutkittava tapaus on todella kiinnostava ja vaikea, minkä ansiosta tutkinta pysyy jännittävänä loppuun asti. Tekijän motiiveja ja henkilöllisyyttä saa arvailla jatkuvasti, ja loppuratkaisu on varsin tyydyttävä. Lisäksi tapaus saa runsaasti mediahuomiota, jonka vaikutukset sekä tutkintaan että henkilöihin ovat moninaisia. Median läsnäolo luo henkilökohtaisia paineita erityisesti Wolfille, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu tulilinjalle. Lisäksi hänen ex-vaimonsa rooli tapahtumissa mutkistaa tilannetta. En ole aikoihin lukenut trilleriä, jossa median roolia käsiteltäisiin yhtä hyvin kuin tässä. 

Myös henkilökuvaus on kokonaisvaltaisempaa ja syvempää kuin valtaosassa genren edustajista. Sekä päätutkijat Wolf ja Baxter että sivuhenkilöt tuntuvat aidoilta ihmisiltä, joilla on menneisyys ja elämä myös ennen tätä tapausta, ja toisista erottuva persoonallisuus. Lisäksi jokaisella sivuhenkilöllä on kunnollinen rooli tapahtumien kulussa, mikä ei lähellekään aina toteudu rikoskirjallisuudessa.

Mielenkiintoinen on myös Wolfin ja Baxterin suhde, joka on realistisen kerroksellinen, monimutkainen ja ajoittain myös ristiriitainen. Sekä menneet että nykyiset tapahtumat koettelevat heidän ystävyyttään ja kumppanuuttaan, mikä lisää syvyyttä tarinaan.

Pidän valtavasti siitä, kuinka kirjailija käsittelee tutkijoiden kokemuksia ja tunteita tutkinnan aikana. Uhrin ja uhrin läheisten tuska ja ahdistus nousevat usein päällimmäiseksi ja poliisin tunteen sen sijaan jäävät varjoon. Tässä tapauksessa ei todellakaan käy niin. Itse asiassa monet parhaista kohtauksista käsittelevät sitä, millainen henkilökohtainen merkitys kuvatulla tapahtumalla on tutkijahenkilöille. Psykologinen peli ja ajan kulumisesta syntyvä paine vaikuttavat voimakkaasti henkilöihin itseensä, mutta myös heidän läheisiinsä. 

Synkästä tapauksesta ja raskaista teemoista huolimatta kerrontaan mahtuu myös ironista ja ajoittain mustaa huumoria, joka sopii kokonaisuuteen erittäin hyvin. Hyvällä maulla kirjoitettu huumori voi antaa sekä romaanin henkilöille että lukijoille tauon intensiivisestä aivotyöskentelystä ja toisaalta korostaa henkirikoksiin liittyvää absurdiuden ja mielettömyyden tunnetta. Mielestäni Räsynukke on erinomainen esimerkki siitä, kuinka monipuolisia rooleja huumorilla voi olla.

Yhdessä nämä ominaisuudet luovat todella intensiivisen kertomuksen poikkeuksellisesta rikoksesta, vaarallisesta murhaajasta ja tutkijoiden taistelusta sellaista yksilöä vastaan, joka käyttää kykyjään käsittämättömiin, julmiin tekoihin. Samalla Colen tyylissä on jotain raikasta, mikä herättää suurta mielenkiintoa hänen tulevia teoksiaan kohtaan. Toivon, että trilogian jatko-osat ovat samassa linjassa ensimmäisen kanssa.

Jos olet genren lukija etkä ole vielä lukenut tätä, suosittelen tarttumaan tähän ensitilassa. Räsynukke on rikosromaani parhaimmillaan.

5/5

Jääkaksoset - S.K.Tremayne

On kulunut vuosi siitä, kun toinen kaksostytöistä, Lydia, kuoli traagisessa onnettomuudessa. Moocroftin perheen vanhemmat ja eloon jäänyt tytär Kirstie muuttavat Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle aloittaakseen uuden, rauhallisemman elämän.

Asiat alkavat kuitenkin mennä kammottavalla tavalla pieleen. Kirstie yrittää yhtäkkiä saada vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että hän onkin Lydia. Menneisyys alkaa piinata perheen äitiä, Sarahia. Tekivätkö he vuosi sitten hirveän virheen vai onko Kirstien mieli niin pahasti järkkynyt, että hän ei enää erota itseään siskostaan? Mitä todella tapahtui sinä iltana, kun koko perheen maailma hajosi pirstaleiksi?

***

Joulukuussa pääsin irti lukujumista ja olin vailla kiinnostavaa ja nopeatempoista äänikirjaa. Valitsin Jääkaksoset ensisijaisesti siksi, että sen on osa lukemisen koetta, joka minulla on käynnissä.

Lähdin kuuntelemaan Jääkaksosia melko matalin odotuksin, joten positiiviselle yllättymiselle oli tilaa. Niin ilokseni kävikin monen asian suhteen. Juoni osoittautui nopeatempoisemmaksi kuin ennalta odotin ja tapahtumien sävy oli juuri sopivasti karmiva. Ei liian intensiivinen eikä ihan lällykään. Myös loppuratkaisu onnistui yllättämään osittain, ja oli kokonaisuutena perushyvä trillerin loppu. Olen lukenut huomattavasti parempiakin genren edustajia, mitä juoneen tulee, mutta myös huonompia.

Henkilökuvaus on enimmäkseen aidon tuntuista ja mukavalla tavalla tavallista. Päähenkilöille olisi tosin voinut antaa enemmän persoonallisuutta. Heidän koko minuutensa tuntui olevan kiinni menneisyyden tragediassa, vanhemmuudessa ja ongelmiin ajautuneessa avioliitossa, minkä takia he jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ihmisinä näkökulmahenkilöt herättävät ristiriitaisia tunteita. Kummallakaan ei ole ihan kaikki kotona, minkä lisäksi he kohtelevat toisiaan todella huonosti. 

Suru ja sen myötä pahentunut masennus ovat sekoittaneet Sarahin pään. Lisäksi hänellä on hiukan erikoinen suhde tyttäriinsä; Lydia oli selvästi hänen suosikkinsa ja ajoittain kaksoset näyttäytyvät hänen ajatuksissaan hiukan liian täydellisinä, melkein kuin virheettöminä posliininukkeina. Sarahin mielenterveysongelmat heijastuvat epäluuloisena ja vihamielisenä käyttäytymisenä Angusia kohtaan. Hänen menetyksensä ja huolensa Kirstiestä herättävät kyllä myötätuntoa, mutta hänen kyseenalaiset valintansa etäännyttävät häntä lukijasta.

Angus puolestaan kärsii hyvin selkeistä vihanhallintaongelmista. Hänellä on todella halveksuvia ja ajoittain väkivaltaisia ajatuksia vaimostaan, mutta ilman selkeää, painavaa syytä. Lisäksi hän on juonut paljon, mikä pahentaa epävakautta entisestään. Kaiken kaikkiaan hänestä piirtyy vielä epämiellyttävämpi kuva kuin Sarahista.

Lisäksi lukisin mielelläni joskus myös trillerigenren sisällä avioparista, joka yrittää oikeasti ratkaista ongelmat yhdessä. Toisilleen valehtelevat ja toisiaan pettävät aviopuolisot alkavat vähän kyllästyttää. Ongelmat voisivat myös joskus olla jotain muuta kuin huono kommunikaatio, päihderiippuvuus tai uskottomuus. On täysin ymmärrettävää, että Sarah ja Angus ovat vaikeuksissa, mutta se voisi ilmetä toisinkin.

Mielenkiintoisinta tässä romaanissa on se teemat. Päällimmäiseksi teemaksi nousee identiteetti, joka voi olla hyvinkin monimutkainen asia kaksoslapsilla. Erityisesti identtisillä kaksosilla oman identiteetin kasvattaminen ja säilyttäminen voi olla haastavaa, koska he ovat ulkoisesti ja geneettisesti niin samanlaisia. Kaksossisaren menetyksen traumaattisuus tulee teoksessa hyvin esiin. Lydia ja Kirstie herättävät pohtimaan, mikä rooli ulkonäöllä ja fyysisellä olemuksella yleensä on identiteetin rakentumisessa ja millä tavalla esimerkiksi vanhemmat voivat joko vahvistaa tai heikentää lapsen kokemusta erillisestä, ainutlaatuisesta minästä.

Toinen merkittävä teema on tietenkin vanhemmuus ja sen monet karikot, varsinkin vanhemman ja lapsen välisen suhteen näkökulmasta. Romaani nostaa pohdittavaksi suosimisen vaikutukset ja linssit, joiden läpi vanhemmat katsovat lapsiaan. Joskus on liian helppoa unohtaa, että lapsi on enemmän kuin vanhempiensa käsitys hänestä. Toisaalta voi unohtua myös se, että lapsi on vain lapsi, ja että moni aikuiselle normaali asia on lapselle ylivoimaisesti liikaa.

Myös miljöö teki minuun vaikutuksen. Pohjoisen Skotlannin karun jylhät ylämaat ja myrskyisä rannikko avautuivat elävinä mielessäni, ja olisin mielelläni tunnelmoinut niiden parissa enemmänkin. Tapahtumapaikka luo sopivan värisyttävät olosuhteet psyykkiselle matkalle, jolle henkilöt pakon edessä joutuvat lähtemään. Miljööllä olisi voinut olla vielä suurempi rooli tapahtumissa esimerkiksi niin, että toiminta olisi tapahtunut sekä asuintalon sisällä että ulkopuolella tasapuolisemmin.

Kokonaisuutena Jääkaksoset on perushyvä trilleri, joka sopii hyvin esimerkiksi rennoksi lomalukemiseksi. Se sopisi todennäköisesti hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka on vasta astumassa trillereiden maailmaan eikä halua ensimmäiseksi kirjaksi mitään liian raakaa. Aion kuunnella myös kirjailijan muut teokset lähitulevaisuudessa.

3,25/5

Neidot - Alex Michaelides

Ryhmäterapeutti Mariana Andros matkustaa Cambridgeen kuultuaan yliopiston kampuksella tapahtuneesta opiskelijatytön järkyttävästä murhasta. Uhri oli Marianan siskontyttären, Zoeyn, ystävä, minkä takia tapaus koskettaa myös Marianaa läheisesti.

Kampuksella Mariana tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös Edward Foscan; karismaattisen ja suositun kreikkalaisiin tragedioihin erikoistuneen professorin. Aivan erityistä huomiota hänelle suo kauniista nuorista naisista koostuva salaseura, joka tunnetaan nimellä Neidot.

Mariana alkaa nopeasti epäillä Foscaa syylliseksi, mutta kukaan muu ei voi uskoa miehestä sellaista. Kun pian ensimmäisen murhan jälkeen yksi Neidoista löytyy murhattuna, Foscan paljastamisesta muodostuu Marianalle lähestulkoon pakkomielle. Selvittäessään totuutta hän tutustuu antiikin tarinoihin, joilla tuntuu olevan merkitystä murhaajalle. Marianan ihmetykseksi ne muistuttavat häntä myös hänen omasta elämästään. Mutta saako hän syyllisen kiinni?

***

Alex Michaelides vakuutti minut viime vuonna esikoisromaanillaan, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän. Neidot jätti jälkeensä sekä mieleenpainuvia, positiivisia ajatuksia että pettymyksiä, joten minulla on romaanista nyt melko ristiriitainen olo.

Pidän siitä, että Michaelides tutustuttaa lukijan päähenkilön mielenmaisemaan ennen kuin rikoksen tutkiminen varsinaisesti alkaa. Psykologian ja sen yhteyteen liittyvien teemojen ja ammattien edustus on myös kiinnostavaa. Mariana suree traagisesti menehtynyttä aviomiestään, mikä luo romaaniin erityisen tunnelman. Päähenkilö katsoo maailmaa surun verhon läpi, mikä myös omalla tavallaan horjuttaa hänen identiteettiään terpeuttina ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään vieraasta näkökulmata. Hän on nyt itse tilanteessa, jonka kaltaisiin hän työssään antaa neuvoja. Tällainen lähtötilannet tekee hänestä hyvin ihmillisen ja lisää kokonaisuuden temaattista syvyyttä.

Myös tapahtumaympäristö on mielenkiintoinen. Mystinen ja pahaenteinen dark academia -tunnelma vetoaa minuun. Neitoihin liittyvä kuvio olisi tosin voinut olla vielä synkempi ja isompi osa kokonaisuutta. Olisin mielelläni kuullut salaseurasta lisää ja syventynyt muutenkin akateemisen yhteisön kiemuroihin.

Kreikkalaisten tragedioiden läsnöolo oli minusta todella kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavin elementti koko romaanissa, sillä vastaavaa ei kovin usein tule vastaan. Niiden käsittely ja rooli jäävät kuitenkin harmillisen pinnalliselle tasolle; ne ovat enemmänkin täytekakun koriste kuin varsinainen täyte, 

Kokemusta latisti eniten se, mitä voi ennustaa alkuasetelman perusteella. Jos rikostapauksen alussa päähenkilö on täysin vakuuttunut tietyn henkilön syyllisyydestä, on lähes varmaa, että syyllinen on joku muu. Jos päähenkilö olisi oikeassa, tarinaa ei oikestaan olisi edes olemassa. En tiedä, herääkö tämä ajatus minussa siksi, että genre on minulle niin tuttu vai syntyykö tunne jostain muusta syystä, mutta näin tällaisissa tapauksissa usein käy. Jos muita mahdollisia epäiltyjä on riittävästi ja tapaukseen liittyy mutkikkaita seikkoja, huikeaa jännitystä voi syntyä siitä, miten ja milloin oikea syyllinen paljastuu. Tällöin tieto siitä, että tarinassa jahdataan jonkin aikaa väärää henkilöä, ei ole ongelma.

Neidot ei valitettavasti saavuta tätä jännitystä. Mahdollisten syyllisten määrä on pieni, koska henkilöitä ylipäätään on vähän. Pieneen joukkoon keskittyminen luo tiettyä intiimiyttä, mutta minusta tämä mysteeri olisi hyötynyt laajemmasta otteesta; esimerkiksi jostakin välittömän ympäristön ulkopuolelta tulevasta tekijästä. Huomioni kiinnittyi nopeasti muihin henkilöihin ja aloin spekuloida, kuka heistä voisi olla murhien takana. Jossain vaiheessa arvasin syyllisen, minkä takia lopun juonenkäänne ei tehnyt minuun hätkähdyttävää vaikutusta. En kuitenkaan arvannut murhien motiivia enkä muutamia muita tekijöitä, jotka vaikuttivat syyllisen toimintaan. Loppuratkaisu onnistui siis osittain yllättämään, mikä ei ole itsestään selvää.

Vaikka en aivan rakastunut tähän teokseen, aion ehdottomasti lukea kirjailijan tulevat romaanit. Hänellä on joukosta erottuva tyyli ja hän valitsee kiinnostavia, tavallisesta poikkeavia aihepiirejä, joiden takia hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua. Toivon, että kolmatta romaania ei tarvitse odotella kovin pitkään.

 

3,75/5

Meteoriitti - Dan Brown

NASA tekee arktisella jäämerellä tieteellisen löydön, jonka aitouden varmistamiseksi kootaan erillinen työryhmä. Yksi ryhmän jäsenistä on tiedusteluagentti Rachel Sexton, joka lennätetään presidentin pyynnöstä paikan päälle tutkimaan löytöä. Avukseen Rachel saa tunnetun valtameritutkijan Michael Tollandin. Kun tutkijat löytävät yllättäen merkkejä huijauksesta, tutkimusmatka muuttuu hengenvaaralliseksi taisteluksi jumen ja jään keskellä.

Samaan aikaan Rachelin isä, senaattori Sedgewick Sexton, valmistautuu voittamaan istuvan presidentin lähestyvissä presidentinvaaleissa. NASAn toimintaan kuluvat päätähuimaavat rahasummat ovat hänen kovin aseensa valtataistelussa, mutta uutset tieteellisestä läpimurrosta järjestävät kortteja uusiksi.

***

Luin Meteoriitin ensimmäisen kerran niin kauan sitten, etten muistanut siitä enää juuri lainkaan yksityiskohtia. Parhaiten mieleen oli jäänyt miljöö ja juonenkäänteiden suuri määrä, mikä ei tietenkään ole yllätys kun Dan Brownin tuotannosta puhutaan. Toisen lukukerran myötä kävi kuitenkin selväksi, että Meteoriitti ei yllä samalle tasolle Brownin muiden teosten kanssa.

Henkilöt ovat jossain määrin kliseisiä ja yksiulotteisia, mikä syö tarinan tehoa huomattavasti. Päähenkílö Rachel on sinkkuna viihtyvä uranainen, joka ei juurikaan erotu tätä henkilötyyppiä edustavien trillerihenkilöiden joukosta. Hänen isänsä puolestaan on tyypillinen liero poliitikko, joka ei oikeastaan kehity tai muutu tapahtumien seurauksena. Myös romaanin tiedemiehillä on harmittavan vähän persoonallisuutta, minkä takia hekin jäävät etäisiksi. Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat pikemminkin taulujen kehyksiä kuin itse tauluja.

Henkilökuvauksen pinnallisuuden vuoksi teemoissakaan ei päästä kovin syvälle, vaikka ne ovat mielenkiintoisia. Tieteen tekemisen ja tieteen rehellisyyden merkitys sekä sen tekijöille itselleen että yhteiskunnalle nousee merkittäväksi teemaksi. Toinen iso teema on politiinen juonittelu ja varjoissa toimivat viranomaiset ja laitokset, joita Yhdysvalloissa tosiaan riittää. Meteoriitti herättää kysymyksiä siitä, mitä kansalaisilta on oikeus salata ja millä perusteella, ja millä tavalla esimerkiksi tiedettä voisi suojella tahoilta, jotka pyrkivät käyttämään sitä välineenä omissa taisteluissaan muista osapuolista välittämättä. Nämä ovat Brownille tyypillisiä teemoja, mutta tällä kertaa ne jäävät roikkumaan ilmaan eivätkä tavoita tunteita lähellekään samoin kuin esimerkiksi Langdon-sarjassa.

Parasta romaanissa on ehdottomasti miljöö, joka herää eloon huomattavasti henkilöitä paremmin. Arktisen kylmyyden ja jäätiköiden jylhän olemuksen pystyy aistimaan, mikä tekee lukukokemuksesta kiinnostavan. Ympäristöllä on myös konkreettisia ja suoria vaikutuksia juonenkulkuun, minkä ansiosta sillä on muitakin kuin esteettisiä merkityksiä. Juonen osalta Meteoriitti on taattua Brownia: nopeatempoinen ja täynnä käänteitä, jotka takaavat teoksen viihdearvon. Trillereiden joukossa tämä kuuluu kuitenkin sinne heikompaan päätyyn.

3/5