Tajusin suunnilleen viikko sitten, että en ole kirjoittanut helmikuussa yhtään Kandin viemää -tekstiä. Useammalle tekstille on jo aihe mielessä, mutta olen ilmeisesti uponnut niin syvälle kandin varsinaiseen tekemiseen, että aiheesta bloggaaminen on unohtunut. Nyt kuitenkin löytyi aikaa kurkistaa aiheeseen, josta voisi puhua loputtomiin: tieteelliseen kirjoittamiseen.
Olen kirjoittanut jatkuvasti siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Kertomuksia, esseitä, esitelmiä, runoja, tekstitaidon vastauksia, kaikenlaisia koevastauksia, päiväkirjaa, ajatelmia, sanoituksia, analyyseja, arvioita, blogitekstejä milloin mistäkin aiheesta ja pitkää proosaa, josta jonain päivänä toivottavasti tulee romaani. Olen kokenut kirjoittaessani monenlaisia prosesseja ja yksittäisiä hetkiä, joita en varmasti unohda koskaan. Mutta mikään aikaisempaa kirjoittamisen kokemusta ei voi verrata tähän, mitä tapahtuu, kun kirjoitan kirjallisuudesta tieteellisesti. Kirjallisuuden tutkiminen ja havaintojen siirtäminen sanalliseen muotoon on parhaimmillaan niin mielettömän hienoa, että ilma juuttuu johonkin kurkun ja keuhkojen väliin. Pahimmillaan se on niin vaikeaa, että tuntuu kuin aivoihin työnnettäisiin ruuveja.
Jotta edellisen virkkeen mielikuva ei jäisi kaikumaan liian brutaalina mielen sokkeloisin huoneiisiin (joo, olen runollisella tuulella tänään), tarkennan vähän. Tieteellinen kirjoittaminen on vaikeaa ja saa tehokkaasti aikaan akateemista ahdistusta, mutta se on vaikeaa sellaisella suloisella, vähän ironisella tavalla, Tyypillinen ongelma on esimerkiksi tilanne, jossa mielessä on aivan mahtava ja valmis ajatus, mutta sille ei löydä sanoja vaikka kuinka vääntelee ajatusta suunnasta toiseen. Tai sitten ajatuksia on miljoona, eikä osaa valita, mihin tarttuisi ensimmäisenä. Tai sitten tutkimuskirjallisuuden herättämän ajatuksen ja oman havainnon yhdistäminen järkevästi muistuttaa yhtäkkiä kvanttifysiikkaa. Kaikkia näiden ongelmien rinnalla elää valtava tahto, roihuava palo, suorastaan tarve saada oikeat sanat ulos oikeassa järjestyksessä. Halu jakaa toisten kanssa jotakin, jonka on itse oppinut, kokenut ja havainnut, ja jonka toivoo auttavan toisia tutkijoita, toisia kirjallisuudesta kiinnotuneita ihmisiä. Eli vaikka hakkaa päätä seinään, joka ajoittain tuntuu kylmältä teräkseltä, se kannattaa, sillä tuo seinä murtuu jossain vaiheessa. Kun yrittää tarpeeksi, pääsee sen läpi, ja toisella puolella odottaa niin hyvä fiilis, että sekoitettu pää ei menoa hidasta. Takkuilevankin päivän lopussa useimmiten huomaa oivaltaneensa jotain uutta. Voi että se on parasta.
Mikä sitten tekee tieteellisestä kirjoittamisesta sellaisen haasteen? Arvelen, että yksi turhautumista aiheuttava asia on hitaus. Tieteellinen kirjoittaminen on todella hidasta. Oman analyysin seassa viitataan toisiin tutkimuksiin ja tutkimuskohteeseen, Kirjoja selaillaan ja sitaatteja kirjoitetaan. Lähdeviitteitä merkitään ja asetteluun kiinnitetään huomiota. Tämä kaikki vaatii keskittymistä ja siksi myös energiaa, jota ei parhaallakaan tutkijalla ole määrättömästi. Välillä täytyy pysähtyä ajattelemaan, etsimään jotain kohtaa jostain teoksesta, parantelemaan jonkun käsitteen määritelmää tai ihan vain olemaan... Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa tulee tehneeksi niin paljon muutakin, että päivittäinen sanamäärä jää joskus hulvattoman huvittaviin lukemiin. No, pääasia että tekstiä syntyy.
Myös tyyli ja rakenne aiheuttavat päänvaivaa. Onko tekstini selkeää? Onko se helposti ymmärrettävää? Olenko onnistunut tekemään mielenkiintoisen tutkimuksen ja kuulostamaan silti älykkäältä, asialliselta ja akateemiselta? Onko tyylini ehjä ja sopiva? Onko tekstiäni mukava lukea? Näitä kysymyksiä sai toistella yhden päivän aikana useita kertoja, eikä lähellekään joka kerta ole niin varma itsestään kuin haluaisi olla. Mutta, oppimassahan tässä ollaan.
Tutkimuskohde on tietenkin ratkaisevassa asemassa. Kirjallisuuden lukemiseen ja tutkimiseen liittyy aina subjektiivisuus, henkilökohtaisuus, mikä analyyttiseen kirjoittamiseen yhdistettynä saa aikaan todella kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen tutkimus on hiukan erilainen muihin verrattuna: rakenteeltaan, teemoiltaan, sävyltään, ytimeltään, sielultaan... Joskus pelkästään tämän moninaisuuden ja laajuuden ja ainutlaatuisuuden pohtimiseen uppoaa niin syvälle, että on vaikeaa päästä kirjoittamiseen saakka.
Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime päivinä. Palaan kyllä tähän tieteelliseen kirjoittamiseen vielä, sen verran laaja aihe se on. Siitä ei voi koskaan sanoa kaikkea kerralla.
Vielä lopuksi; Mitä tekemistä Apulannalla on kandini kanssa? Ei niin mitään, mutta kirjoittamiseni kanssa sitäkin enemmän. Apulanta on yksi lempibändeistäni, ja tulee mukaan kirjoittamiseen aina silloin, kun haluan mennä mahdollisimman syvälliselle ja rajattomalle ajattelun tasolle. Toni Wirtasen sanoitukset ovat kultaa, nektaria, huumetta luovalle mielelle. Tätäkin kappaletta olen kuunnellut kymmeniä kertoja putkeen eilen ja tänään. Apulannan musiikki vie minut aina paikkaan, tilaan, jossa on vain minä ja minun pääni, minun mieleni ja ajatukseni ja tunteeni ja elämänkokemukseni. Erittäin hyvä lääke silloin, kun mieleni haluaa harhailla.
Siispä kuuntelen loppuillan Apulantaa, juon teetä, katson ehkäpä jakson jotain hyvää sarjaa ja ennen kaikkea yritän kirjoittaa kandia.
