Lukulista 3/2022: Parannuksia systeemiin

Tämän vuoden tapani muodostaa lukulistat on toiminut paremmin kuin aikaisemmat systeemit, mikä on iloinen asia. Edellisistä vuosista poiketen aion kuitenkin reagoida mahdollisiin puutteisiin ja hankaluuksiin heti, jotta väistäisin pitkät lukujumit. Niinpä maaliskuun suunnitelma on hiukan erilainen.

Helmikuu osoitti, että yksi omainaisuus lukemisen tavassani on muuttunut ratkaisevasti. Nuorempana keskityin yhteen tai kahteen kirjaan kerrallaan, eikä se aiheuttanut ongelmia. Nykyään tarvitsen paljon enemmän vaihtelua, mikä todennäköisesti selittää sen että keskeneräisten kirjojen lista pitenee nopeasti. Nyt kun äänikirjat ovat kuviossa mukana, tämä ominaisuus korostuu entisestään. Kuuntelen niitä nyt vielä nopeammin kuin viime vuonna, minkä lisäksi haluan hyppiä yhä useamman kirjan välillä. Siksi valinnanvaraa täytyy olla listalla entistä enemmän.

Tavoitteeni oli kitkeä keskeneräisten kirjojen listaa lyhyemmäksi helmikuussa, mutta tämä ajatus johti minut pienimuotoiseen lukujumiin. Niinpä päätin, että maaliskuussa keskityn siihen, että ylipäätään luen, enkä niinkään siihen, mitä luen. Asetan lukemiselle ainoastaan yhden selkeän tavoitteen: haluan lukea vähintään kaksi fyysistä kirjaa maaliskuussa. 

Top-listalle laitoin poikkeuksellisesti 25 kirjaa, jotta sain enemmän tilaa äänikirjoille. Jos määrä osoittautuu toimivaksi, saatan tehdä siitä uuden vakion.

Fyysisiä kirjoja listalla on tarpeeksi, koska luen niitä huomattavasti hitaammin kuin kuuntelen äänikirjoja. Lisäksi monet kirjat ovat todella pitkiä, joten niiden lukemiseen kuluu tovi.

***

Kesken tällä hetkellä ovat: 

1. Peilikaupunki - Justin Cronin

2. A Game of Thrones - George R.R. Martin

3. Assassin's Blade - Sarah J. Maas

4. Half-blood - Jennifer L. Armentrout

5. One Dark Throne - Kendare Blake

6. Kaunasin sivut - Jyrki Erra

7. Rajalla - Ally Condie 

8. Paluu pimeästä - C.J. Tudor

Helmikuusta poiketen luen ja kuuntelen näitä fiiliksen mukaan, ja toivottavasti saan ainakin muutaman listalta pois. Listalla on neljä äänikirjaa, joten ainakin niiden suhteen on todella hyvät mahdollisuudet.

Top 25

Uudet kirjat on taas lihavoitu, jotta ne erottuvat listalla pidempään olleista kirjoista. Listalla on 12 fyysistä painosta ja 13 äänikirjaa. Toivon, että maaliskuusta tulee kokonaisuutena parempi lukukuukausi kuin helmikuusta.

1. City of Fallen Angels - Cassandra Clare

2. Heir of Fire - Sarah J. Maas 

3. Clockwork Prince - Cassandra Clare

4. A Clash of Kings - George R.R. Martin

5. Kuninkaiden kuolema  - Conn Iggulden

6. Meren katedraali - Ildefonso Falcones

7. The 5th Wave - Rick Yancey

8. Muukalainen - Diana Gabaldon

9. Cinder - Marissa Meyer 

10. Storm front - Jim Butcher

11. Ship of magic - Robin Hobb

12. A dance of cloaks - David Dalglish

13. Viimeinen toivomus - Andrzej Sapkowski 

14. Risteyskohdat -  Elly Griffiths

15. Ei koskaan - Ken Follett

16. Final girls - Riley Sager

17. Vaiennettu - Luke Harding

18. Täydelliset vieraat - Emma Rous 

19. The Seven Husbands of Evelyn Hugo - Taylor Jenkins Reid

20. An Enchantment of Ravens - Margaret Rogerson

21. Uprooted - Naomi Novik

22. Sometimes I Lie - Alice Feeney

23. Minä tapan - Giorgio Faletti

24. Vakooja ja petturi - Ben McIntyre

25. Forensics: The Anatomy of Crime - Val McDermid

***

Mitä sinä aiot lukea maaliskuussa?

Luettavaa ja blogattavaa(2&3/2017): Juonenkäänne

Pitäisihän se arvata, että suunnitelmilla on ilmiömäinen taito muuttua, erityisesti silloin kun ihminen sattuu olemaan toisella puolella maailmaa. Tarina on pitkä, mutta tiivistän tilanteen: tammikuun lopussa tulin hostperheeni mukana Perthiin. Tarkoitus oli asua samassa perheessä vielä kolme kuukautta eli huhtikuun loppuun, mutta sen sijaan perhe ja sen mukana työpaikka meni vaihtoon, asuinpaikka siirtyi melko hektisestä Perthin lähiöstä Swan Valleyn rauhaan ja seuraava vakituisempi kotiseutu odottaa Port Hedlandissa Länsi-Australian pohjoisosissa. Mitä ihmettä tässä oikein tapahtui, siitä kerron tarkemmin toisella kertaa. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin ja järjestyksessä, joten huolissaan ei tarvitse olla siellä ruudun toisella puolella!

Tämän sotkun keskellä blogi jäi tietenkin unholaan, taas kerran. Elämäni pitäisi tosin olla melko rauhallista ainakin seuraavat pari viikkoa, joten ehkä saan kirjoitettua jotain. Ehkä. En uskalla luvata mitään, mutta toivotaan! Lukemistoa sen sijaan riittaa ruuhkaksi asti. 

Luettavana maaliskuun loppuun:

1. Pearl in a cage - Joy Dettman
2. Fearless - Fiona Higgins
3. The Signature of All Things - Elizabeth Gilbert
4. Poison Study - Maria V. Snyder
5. Priestess of the White - Trudi Canavan

Pearl in a Gage tuli vastaan kun olin etsimässa australialaista kirjallisuutta lukuhaastetta täydentämään. Kyseessä on Australiaan sijoittuva historiallinen sukutarina, joka jo alun perusteella vaikuttaa kirjalta jolla on jotain sanottavaa. 

Fearless puolestaan herätti mielenkiintoni jo ensimmäisinä viikkoina Bunburyssa. Kirjan hinta oli kuitenkin niin korkea, että en raaskinut ostaa sitä. Suunnilleen viikko sitten se tuli vastaan uudestaan, enkä voinut enää vastustaa sen juonta: joukko toisilleen vieraita ihmisiä matkustaa Balille kurssille, jonka tarkoitus on auttaa heitä kohtaamaan pelkonsa. Sitten alkaa tapahtua outoja asioita, ja paratiisisaari muuttuu kenties joksikin aivan muuksi... Kauhua tropiikissa? Vaativia luonnon olosuhteita ja hengenvaaraa? Vaikeita valintoja? Yllätyksiä? Mistä tahansa onkaan kysymys, toivon että kirja saa sydämen hakkaamaan ja kädet hikoamaan. Jotain uutta se varmasti tulee olemaan, sillä en ole aikaisemmin lukenut Indonesiaan sijoittuvaa kirjaa. 

The Signature of All Things on aarre, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen kuin näin sen kirjakaupan hyllyssä. Historiallinen romaani tämäkin, mutta tapahtumapaikat ovat varsin epätavallisia; joukkoon mahtuu muun muassa Tahiti. Myös kirjan nimi on varsin kiehtova. 

Poison Study on ollut TBR-listallani jo ikuisuuden, mutta en ole saanut aikaiseksi etsiä sitä käsiini. Ensin piti lukea muita young adult fantasioita ja sitten tuli uusia ja taas uusia... Tiedätte kyllä miten se menee. Pari kuukautta sitten olin niin onnekas, että sain koko trilogian hyllyyni kerralla. Alkupäräinen omistaja ei kirjoja enää tarvinnut, joten sain ne ilmaiseksi. Voittaako mikään tällaista kirjojen kierrättämistä?

Priestess of the white päätyi lukulistalle puhtaasti siksi, että satuin löytämään sen yhdestä kirjakaupasta noin viikko sitten. Minulla oli trilogian loput osat jo, ja jotta voisin lukea ne tarvitsin tietenkin myös ensimmäisen. En varsinaisesti jahdannut sitä, mutta kun se osui kohdalle päätin, että on parasta lukea se mahdollisimman pian.  

Tällaista tänään. Mutta mitä kuuluu Suomeen?? 

City of Glass - Cassandra Clare

City of Glass on sarjan kolmas osa, joten arvostelu voi sisältää spoilereita aiemmista kirjoista.

* * *

Amid the chaos of war, the Shadowhunters must decide to fight with the vampires, werewolves and other Downworlders - or against them. Meanwhile Jade and Clary have their own decision to make: should they pursue the love they know is forbidden?

* * * 

Varjometsästäjät kokoontuvat Idriksen pääkaupunkiin Alicanteen etsimään ratkaisua yliluonnollista maailmaa koetteleviin ongelmiin. Erilaiset mielipiteet ja asenteet taistelevat keskenään, ja paranormaalien lajien väliset suhteet nousevat yhdeksi romaanin kantavaksi teemaksi. Jokainen osapuoli joutuu tahollaan miettimään, onko valmis päästämään irti katkeruudesta ja epäluulosta paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Matka yksimieliseen ratkaisuun on vaikea, mutta kun se viimein löytyy, on selvää että jokin maailmassa on muuttunut pystyvästi.

City of Glass alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena loppuun asti. Juoni on jälleen pullollaan Clarelle tyypillisiä käänteitä, jotka sekoittavat pakkaa ja erottavat sarjan keskushenkilöt joksikin aikaa toisistaan. Tämän ansiosta tarinan on mahdollista liikkua sekä useiden tapahtumapaikkojen (tai ehkä paremminkin alueiden) että henkilöiden välillä. Tapahtumien edetessä henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kulkeneet tarinan sivussa, saavat lisää merkitystä ja syvyyttä. Varsinkin Simonin persoonallisuus ja Luken menneisyys pääsevät eri tavalla esille. Tämä eri henkilöiden läsnäolon runsaus tekee koko sarjasta ehdottomasti mielenkiintoisemman kuin se oli aikaisemmin.

Idris, voi Idris. Jos voisin, lähtisin heti lomalle varjometsästäjien kotimaahan. Oli todella virkistävää lukea varjometsästäjistä uudessa ympäristössä, joka tarjosi samalla yksityiskohtaisemman näkökulman nefilien sosiaalisiin normeihin. Lukija pääsee nyt ensimmäistä kertaa "kulissien taakse", varjometsästäjien yhteiskunnan ytimeen ja uudella tavalla käsiksi myös koko rodun historiaan. Kirjailijan yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää runsasta kuvailua, joka nousee nyt uudelle tasolle. Antaisipa Clare New Yorkistakin tällaisia kurkistuksia...

Yksi tämän osan kohokohtia on ehdottomasti kaikki Clary ja Jacen välisessä suhteessa tapahtuva kehitys. Lukija saa viimein tietää totuuden siitä, kuka on Valentinen poika, mutta ennen sitä matkalla koetaan paljon tuskaa ja hämmennystä. Erityisesti Jacen kärsimys välittyy voimakkaammin kuin ennen. Vaikeat tunteet ja perhetaustaa koskeva epätietoisuus määrittävät Jacen persoonallisuutta itse asiassa enemmän kuin hän itsekään haluaisi myöntää. Ilman Clarya ja tätä kohtaan tuntemaansa rakkautta Jace ei välttämättä olisi enää edes elossa. Vahva rakkaus on young adult -kirjallisuuden kestoteema, mutta tämä kyseinen suhde on jollain tavalla erityisen kaunis. Se ravistelee sielua syvemmältä kuin useimmat muut viime vuosina vastaan tulleet rakkaussuhteet.

En tiedä, onko kysymys kirjailijan itseluottamuksen vahvistumisesta vai yksinkertaisesti verbaalisten taitojen kehittymisestä, mutta City of glass häikäisi minut monipuolisuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan. Siinä on kaikki juuri niin kuin pitää ja ehkä vähän paremminkin. Sarjan osista se on ehdottomasti hiotuin kokonaisuus. Myös emotionaalisella tasolla on tapahtunut valtava muutos parempaan suuntaan. Ajoittain tekstiä oli suorastaan vaikeaa lukea, koskan sydän oli vähällä haljeta kaikesta siitä tuntemisesta ja pohtimisesta.

Mahtava, ihana, kaunis, hieno kirja. Tämän luettuani olen todella iloinen siitä, että tulin aikoinaan tarttuneeksi sarjaan ylipäätään. Olen nyt suorastaan hengästyneen kiinnostunut siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

5/5

Shadow Kiss - Richelle Mead

Rose ja muut noviisit aloittavat harjoittelun, jonka aikana he suojelevat yhtä Moroita opettajien toteuttamilta harjoitushyökkäyksiltä vuorokauden ympäri. Käytännön taitojen harjoitteleminen on erityisen tärkeää nyt, kun Strigoit ovat koetelleet vampyyriyhteisöä ja jättäneet sen toipumaan edellisestä hyökkäyksestä levottomana ja järkyttyneenä. Erityisesti Rosella on pelissä kovat panokset; tuoreet ja traumaattiset kokemukset eivät saa heijastua vartijan työhön. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Rose alkaa nähdä näkyjä ja kärsiä rajuista päänsäryistä. Lisäksi hänen täytyy valehdella Lissalle suhteestaan Dimitriin. Myös Lissalla on vastauksia etsittävänä.

Vampyyrikuningattarella on jonkinlaisia suunnitelmia hänen varalleen, mutta motiivi niiden takana on epäselvä.

* * *

Shadow Kiss jatkaa samalla linjalla sarjan edellisten osien kanssa. Meadin tyyli on nopea ja enimmäkseen kepeä, vaikka tarinassa vilahtaakin silloin tällöin myös vakavia teemoja ja tärkeitä kysymyksiä. Shadow Kiss on mukavaa, helppoa ja tasaista luettavaa, jonka parissa ei tylsisty eikä toisaalta uppoa kovin syviin mietteisiin. Kaiken kaikkiaan siinä on enemmän kehuttavaa kuin moitittavaa.

Pidän tässä Vampire Academy -sarjan kolmannessa osassa erityisesti siitä, kuinka tasaisesti kaikki keskushenkilöt esiintyvät sen sivuilla. Dimitri, Christian ja Adrian eivät jää enää sivurooliin niin kuin aikaisemmissa osissa eikä tarina pyöri yhtä paljon Rosen ja Lissan ystävyyden ympärillä. Rosen ja Dimitrin suhde saa enemmän painoa ja kehittyy tasaisesti  Kokonaisuus saa myös mukavasti uusia aineksia, kun keskushenkilöt vierailevat vampyyrien kuninkaallisessa hovissa. Sarjan maailma on jälleen yhden palan verran kokonaisempi,

Temaattisesti Shadow Kiss on kevyt ja helppolukuinen. Rosen ja Lissan välisen side, johon teoksen nimikin viittaa, näyttäytyy kuitenkin jonkin verran vakavammassa valossa, mikä herätti mielenkiintoni. Toinen uudesta näkökulmasta käsitelty teema on Rosen tulevan ammatin vaikutukset hänen suhtautumiseensa Lissaan. Rosen ja Lissan ystävyys ei ole enää niin mutkaton ja avoin kuin aikaisemmin, eikä Rosen haave tulla Lissan vartijaksi ehkä olekaan enää paras vaihtoehto. Raja ystävän huolenpidon ja vartijan velvollisuuksien välillä häilyy, mitä jo vähän odottelinkin. 

Mitä juoneen tulee, hyvä tulos olisi saatu vähemmälläkin. Joidenkin tapahtumien kohdalla tuntuu siellä, että ne ovat romaanissa vain täytteenä ilman todellista merkitystä, tai sitten vain jotta jokin toinen kohtaus mahtuisi kuvioon jokseenkin luontevasti. Lopun juonenkäänne on kuitenkin melkoinen yllätys ja shokki, mikä on positiivista. En tosiaan osannut odottaa sellaista loppua, huhhuijaa. Mitähän seuraava osa tuo mukanaan?!

Vähän hömppää tämä on, mutta hauskalla tavalla. Vampyyritarinoiden metsästäjien kannattaa kokeilla, kun tällaisen tyylin nälkä painaa päälle,

4/5

Romaanihenkilöiden jäljillä(3/2015): The Dreamwalker

The Mime Order kolahti postiluukusta sisään pari viikkoa sitten. Käteni ihan oikeasti tärisivät, kun pidin sitä ensimmäistä kertaa käsissäni. Milloinkohan uskaltaudun lukemaan sen??

• Henkilön nimi: Paige Mahoney
• Teema: 5. Henkilö, jolla on jokin mielenkiintoinen, kiehtova, hyödyllinen tai muuten vain erikoinen kyky
• Kirja/sarja: The Bone Season, The Mime Order
• Kirjailija: Samantha Shannon

The Bone Season ja Paige Mahoney astuivat elämääni jo kauan ennen romaanin julkaisemista. Samantha Shannon oli hiljattain saanut unelmien kustannussopimuksen: Bloomsbury sitoutui heti julkaisemaan sarjan kolme ensimmäistä kirjaa ja kaavaili jo sopimusta muita kirjoja varten. Usko The Bone Seasonin menestykseen oli valtava, eikä turhaan. Kirjallisuusblogit, lehdet ja kaikenlaiset sivustot täyttyivät innostuneesta odotuksesta, arvostelukappaleen lukeneet bloggaajat ylistivät ja hypettivät romaania minkä ehtivät ja kirjailija itse juoksi haastattelusta toiseen. Seurasin romaanin ja kirjailijan - joka muuten on vain reilun vuoden minua vanhempi - ainutlaatuista, lähes sadunomaista matkaa kohti julkaisupäivää tiiviisti ja henkeä pidättäen. Vaistosin, että maailmaan oli syntymässä jotain ainutlaatuista, jotain mitä kannatti odottaa ja vaalia sitten, kun vihdoinkin pääsisin uppoutumaan siihen. Ja voi, voi onni ja fantasitisuus, mitä tapahtuikaan kun The Bone Season viimein oli täällä, minun käsissäni, minun hyllyssäni. Tapasin Paigen ja upposin hänen vaaralliseen, monimutkaiseen ja kiehtovaan selvännäkijän maailmaansa samalla hetkellä, täysin, tulematta ylös. Romaani oli minulle niin ainutlaatuinen kokemus, etten voinut olla liittämättä sen päähenkilöä tähän haasteeseen.

Paige on 19-vuotias selvännäkijä, jolla on harvinainen kyky: hän pystyy murtautumaan toisen ihmisen mieleen ja "kävelemään" sen sisällä. Lukemaan ajatukset, aistimaan tunteet ja muistot; kaiken. Hän elää 2050-luvun Lontoossa, jossa selvännäkijyys on sekä hengenvaarallista että taloudellisesti kannattavaa, mikäli sattuu tekemään töitä Jaxon Hallille, Lontoon kuuluisimman rikollisten selvännäkijöiden ryhmän johtajalle. Paige kerää pomolleen hyödyllistä tietoa hyvällä menestyksellä, kunnes Scion, järjestö tai viranomainen, joka muistuttaa sekä poliisivoimia että tiedustelupalvelua, saa hänet kiinni. Paige joutuu Oxfordiin selvännäkijöiden kätketylle orjaleirille, jossa hänen kykynsä mahdollisuudet laajenevat ja avautuvat uudesta näkökulmasta käsin.

Tapa, jolla Shannon lähestyy ihmismielen toimintaa sekä Paigen että muiden, erilaisten selvännäkijöiden kautta, on todella mielenkiintoinen ja kiehtova. Selvännäkijyys, ennustaminen, ajatustenluku ja mielen hallinta tulevat Paigen tarinassa esille tuoreella tavalla. Ajatus mielestä paikkana, johon toisen ihmisen mieli tai jonkinlainen mielen voima voisi asettua tai tunkeutua... No, siinä on ajattelemisen aihetta.

 Paigen yliluonnollinen lahja on jo itsenään ainutlaatuinen, mutta kun sen ympärille kiedotaan vahva, nuori persoona, hieno tarina ja monipuolinen maailma, tulos on vertaansa vailla. Juonta ja maailmaa on vaikeaa pukea sanoiksi, sillä se on melko monimutkainen. Siksi kehotan kaikkia, jotka eivät vielä tarinaa tunne etsimään sen käsiinsä. Romaanista on tekeillä elokuva, joten siitä kuullaan varmasti enemmän myöhemmin, myös täällä Suomessa.

Salaseura - Michael Dibdin

Aurelio Zen kutsutaan Vatikaaniin tutkimaan ruhtinas Ludovico Ruspantin yllättävää kuolemaa. Vatikaani haluaa kuitata tapahtuneen itsemurhaksi, mutta Zen löytää nopeasti todisteita, joiden perusteella Ruspanti murhattiin. Etsiessään syyllistä Zen löytää vihjeitä Kabaalista, epämääräisestä salaisesta ryhmittymästä, jolla väitetään olevan jotain tekemistä Ruspantin kuoleman kanssa. Mitä sekavammaksi tapaus kehittyy, sitä useammin herää kysymys, onko murhaajan henkilöllisyydellä väliä kenellekään muulle kuin Zenille itselleen.

* * *

Salaseura on epätavallinen rikosromaani, jota en olisi varmaaan koskaan lukenut, jos se ei olisi sopinut lukuhaasteen hankalaan katekoriaan. Vaikka se on nopealukuinen ja monin paikoin jännittävä, kirjailijan tyyli on jollakin tavalla verkkainen ja tarinan tunnelma erikoisen eteerinen. Kerronta keskittyy enemmän Vatikaanin ja Italian kansalaisten väliseen suhteeseen ja sen varjelemiseen kuin rikokseen itseensä. Sekä Italia että Vatikaani näyttäytyvät poliittisen vehkeilyn valtakuntina, joiden sisällä mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää. Totuus on sivuseikka, jos se jollain tavalla vaarantaa katolisen kirkon maineen. Media ja viranomaiset pelaavat keskenään hienovaraista peliä, jossa yksikin väärä siirto voi johtaa uran katkeamiseen, julkiseen häpeään tai elämään kirkon vihan kohteena. Olosuhteet, joissa Aurelio Zen yrittää ratkaista rikoksen, ovat todellakin enemmän kuin hankalat, ja tämän Dibdin tuo hienosti esiin.

Hänen salamyhkäisessä tyylissään on myös kääntöpuolensa: epämääräisyys. Vaikka tiesin tapahtumien sijoittuvan Roomaan, Vatikaaniin ja ajoittain muihin Italian kaupunkeihin, en tuntenut olevani Italiassa. Dibdin kuvailee tarkasti esimeriksi jonkin huoneen sisustusta tai koristelua, mutta jättää huoneen koon epätarkaksi. Hän saattaa mainita kadun nimen, mutta jättää kertomatta millaisessa ympäristössä katu sijaitsee. Dibdin ei kiinnitä lukijaa selkeästi mihinkään paikkaan. Jos en olisi käynyt Roomassa ja Vatikaanissa, en olisi saanut juuri minkäälaista otetta romaanin miljööstä tai paikoista, joissa jotkut merkittävät hetket tapahtuivat. Tämän kerronnallisen piirteen vuoksi minun oli monta kertaa vaikea hahmottaa, missä ja mitä tapahtui ja milloin paikka vaihtui.

Juonellisesti Salaseura jättää jälkeensä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on oivaltava ja rajoja rikkova, toisaalta hiukan liian yksinkertainen pitääkseen jännitystä tasaisesti yllä. Loppuratkaisu on yllättävä ja selvästi tietynlaisia jännityskertomuksia kommentoiva, mutta kokonaisuus jää laimeaksi, jotenkin ontoksi, ääriviivattomaksi. Tästä huolimatta se onnistuu olemaan melko monipuolinen: perinteisen rikostarinan elementtien lisäksi lukijaa kuljetetaan Aurelio Zenin yksityiselämän kiemuroiden ja byrokratian asettamien rajoitusten läpi.

Päähenkilö Zen on sukunimensä mukaisesti rauhallinen, vakaa ja jollakin tavalla hyvin vakava mies, joka mielenmaiseman pohjavire on jotain realistisen ja kyynisen väliltä. Hänessä on ominaisuuksia, joita en vielä päässyt näkemään, minkä takia olen kiinnostunut lukemaan sarjan muutkin osat. Ja vaikka en täysin syttynyt kerronnalle, oli virkistävää lukea Eurooppaan sijoittuva rikostarina, jolla on aivan oma sävynsä. Palaan Dibdinin pariin varmasti silloin, kun kaipaan lisää jotain hämyistä.

3,5/5

Haasteet:

• 50 kirjaa, kohta 30. A book that came out the year you were born

Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Haplo matkustaa Abarrachille ja saa yllättäen seurakseen Alfredin, joka haluaa epätoivoisesti pelastaa maailman, jonka luomiseen hänen kansansa aikoinaan osallistui. Haplon tehtävä on sama kuin ennenkin: tutustua planeettaan niin syvällisesti kuin kykenet ja aiheuttaa kaaosta. Pian Haplo ja Alfred saavat huomata, että kiviplaneetta Abarrach on muuttunut lähes elottomaksi. Valtavat taikapylväät, jotka ovat pitäneet yllä planeetan elämää, ovat lakanneet toimimasta. Planeetalla eläneistä kansoista jäljellä on vain sartanit, jotka ovat hajaantuneet eri puolille planeettaa pitämään kiinni elämän rippeistä. Vuosien kuluessa sartanien ryhmät ovat kadottaneet yhteiteyden toisiinsa ja muodostaneet oman kulttuurinsa ja yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sartanien laatimat säännöt ovat muutenkin sekaisin: osa sartaneista on ryhtynyt harjoittamaan nekromantiaa, kiellettyä taikuutta, jonka avulla kuolleiden ruumiit voi herättää henkiin. Tilanne on ajanut sartanit epätoivoisiin tekoihin, mutta onko heillä todella oikeutta niihin? Onko kiviplaneetalla enää toivoa selvitä?

* * *

Lyhyesti kuvailtuna Tulimeri on ankea, pitkäveteinen ja koominen. Lukemisen loppuun saattaminen kesti tolkuttoman kauan kahden ensimmäisen ominaisuuden vuoksi, mutta kolmannen avulla pääsin kuin pääsinkin viimeiselle sivulle. Mutta katsotaan kirjan sisältöä vähän tarkemmin...

Ankeuden tunne syntyy siitä, että Abarrach on miljöönä niin yksitoikkoinen.

Pelkkää mustaa kiveä ja laavamerta, jonka kuumuus tukahduttaa ilmaa. Kauneudesta tai eloisuudesta ei ole tietoakaan, eikä juuri mielikuvituksellisuudestakaan. Yksityiskohtien puute tekee maailmasta pelkistetyn, tylsän, jotenkin kolkon ja sieluttoman. Pitkäveteisyys puolestaan johtuu siitä, että kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Henkilöt enimmäkseen päivittelevät kurjuuttaan, kieli toistaa itseään ja yksittäisiin tilanteisiin jäädään jumiin todella pitkiksi ajoiksi. Juoni lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun sivuja on jäljellä noin 150, mikä on erittäin turhauttavaa. Toisaalta tylsyyttä lisää se, että juoni noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa: Haplon pitäisi aiheuttaa ongelmia planeetalla, joka on jo kaulaa myöten suossa. Teos ei siis tarjoa kovin monia syitä odottaa itseltään mielenkiintoisia tapahtumia tai juonellisia ratkaisuja. Komiikkaa sen sijaan riittää useammankin romaanin tarpeisiin. Osaksi nauroin puhtaasti tilannekomiikan vuoksi, mutta suurin osa koomisuudesta syntyy kohdissa, joita ei varmasti ole tarkoitettu koomisiksi. Hymähtelin kömpelölle kielelle ja henkiöiden avuttomuudelle useammin kuin pystyn laskemaan. Tulimeri ei saanut minua uskomaan itseensä. Ei maailmaan, ei henkilöihin, ei tapahtumiin... Olo oli kuin olisi katsellut kauniita kehyksiä, mutta itse taulu olisi mittasuhteiltaan epäonnistunut ja väreiltään samea.

Henkilökuvauksessakaan ei ole juuri kehumista. Haplo ja Alfred ovat koko teoksen ainoat todelliset henkilöt, joilla on menneisyys, tunteet, loogiset ajatukset ja tavoitteet. Muiden henkilöiden kohdalla tuli useimmiten sellainen olo, että he ovat mukana tarinassa vain täyttääkseen tietyn henkilön paikan: hallitsijat ovat ikään kuin hallitsijoita, sankarit ovat ikään kuin sankareita ja kärsivät henkilöt ovat vain sitä, kärsiviä, Ihmissuhteita käsitellään joko hyvin vähän tai ei ollenkaan eikä heihin saa todellista kontaktia. Lukiessaan tiedostaa liian voimakkaasti lukevansa asioista, jotka eivät ole todellisia, minkä vuoksi teosta on todella vaikea ottaa vakavasti.

Jotta tämä teksti ei mene pelkäksi moittimiseksi, on mainittava, että Tulimeri onnistuu antamaan mielenkiintoista ja ennen kaikkea uutta informaatiota sartaneista, sartanien kansan historiasta ja sartynien ja patrynien välisestä katkerasta vihasta. Haplo ja Alfred kohtaavat riimumagian erilaisia muotoja ja löytävät uutta tietoa patrynien ja sartaneiden magian välisisistä eroista. Yksityiskohdat lisääntyvät loppua kohden, ja lopussa tehty löytö on itse asiassa aika kiehtova.

Toinen osuus, jossa teos onnistuu melko hyvin, on kalmojen eli henkiinherätettyjen ruumiiden kuvaukset, Kalmot ovat traagisia hahmoja, ruumiita, joihin sielu on pakotettu asettumaan uudestaan sen jälkeen, kun se on jo irronnut ruumiista. Kalmoilla ei ole omaa tahtoa eikä persoonaa. Ne menevät sinne minne käsketään ja tekevät mitä käsketään, ne ovat varjoja ihmisistä, joita ne olivat eläessään. Kalmojen yhteydessä romaani käsittelee kuolemaa, ihmisen suhtautumista menetykseen ja suruun, ja lopuksi elämän pidentämiseen ja väkinäiseen ylläpitämiseen liittyviä kysymyksiä. Teemaan ei mennä lähellekään niin syvälle kuin voisi, mutta kuitenkin sen verran pitkälle, ettei tarina tunnu aivan yhdentekevältä.

Kokonaisuutena Tulimeri ei kuitenkaan yllä edellisten osien tasolle. En silti kadu sen lukemista, sillä tämä kokemus osoittaa konkreettisesti, kuinka paljon fantasia on kehittynyt. Tähän sarjaan ei tosin kannata tarttua, jos etsii mahdollisimman laadukasta fantasiaa, joka imaisee täysillä mukaansa, Tämän kanssa voi moneen kertaan menettää kärsivällisyytensä.

2/5

Linkit edellisiin arvosteluihin:

Lohikäärmeen siipi
Haltioiden tähti