Nainen ikkunassa - A.J.Finn

Anna on elänyt yli vuoden ajan lähes kokonaan neljän seinän sisällä. Hän kärsii vakavasta agorafobiasta, joka hallitsee hänen koko elämäänsä. Aikansa hän kuluttaa enimmäkseen katsomalla elokuvia ja ottamalla satunnaisia valokuvia asuntonsa ikkunoista.

Tilanne kuitenkin muuttuu, kun naapurustoon muuttaa uusi perhe. Anna tutustuu ensin perheen äitiin, Janeen, ja sen jälkeen teini-ikäiseen poikaan, Ethaniin. Nopeasti perheen elämän seuraamisesta muodostuu Annalle lähes pakkomielle. Eräänä iltana hän näkee jonkun puukottavan Janen.

Anna on puukotuksen ainoa silminnäkijä, mikä yksin mutkistaa tilannetta. Tapausta seuraavat tapahtumat kulkevat kuitenkin arvaamattomiin suuntiin. Pian Anna joutuu tosissaan pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.

***

Noin vuosi sitten aloitin pienimuotoisen kokeen, jonka tarkoitus on tutustua rikos/jännityskirjallisuuden suosittuihin konsepteihin, jotka ovat toistuneet useissa menestyneissä teoksissa. Aloitin Paula Hawkinsin Nainen junassa -trilleristä, jonka päähenkilö tarkastelee tapahtumia enemmän tai vähemmän suljetusta ja/tai rajatusta paikasta ja hyvin rajallisen informaation varassa. Blogitekstini siitä voi lukea linkin takaa: Nainen junassa

Kuuntelin A.J. Finnin suureen suosioon nousseen trillerin vertaillakseni sen toteutusta Paula Hawkinsin romaaniin. Minulla oli siis kevyesri tutkiva ote myös sitä kuunnellessani. Niin kuin arvelinkin, löysin siitä useita samoja piirteitä kuin Hawkinsin romaanista. Ilokseni voin sanoa, että Nainen ikkunassa toteuttaa osan näistä yhtäläisyyksistä onnistuneemmin ja lisää konseptiin myös jotain uutta.

Yksi suuri ilonaihe on se, että romaani pysyy kunnolla konseptissaan. Tapahtumia kuvataan suurimmaksi osaksi Annan asunnon sisäpuolelta, joten näkökulma on oikeasti rajattu lähes koko romaanin läpi. Sen ansiosta ne muutamat tilanteet, joissa Anna poistuu asunnosta, saavat erityisen merkityksen. Lisäksi Annan elämää rajoittava sairaus on huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan elementti kuin esimerkiksi alkoholismi. Tarinalla on kokonaisuudessaan raamit, jotka erottuvat joukosta edukseen.

Myös juoni säilyttää imunsa alusta loppuun. Vaikka henkilöitä on vähän, heidän ympärilleen kehittyy runsaasti salaperäisyyttä, jolloin vastaukset eivät ole ilmiselviä. Jotkut asiat pystyy arvaamaan tai ennustamaan, mutta mielestäni se on tässä tapauksessa tarkoitus. Niin sanottu pääjuonenkäänne ei sinänsä ole yllättävin tai järkyttävin mahdollinen käänne, mutta se on toteutettu onnistuneesti ja sijoitettu erinomaisesti suhteessa romaanin muihin tapahtumiin.

Romaanissa nousee keskeiseksi ihmisiä ja elämää koskevan tiedon ja totuuden teema. Siihen, että Anna tarkkailee muita henkilöitä konkreettisen ikkunan läpi ja luo heistä mielikuvia, sisältyy kiinnostavaa symboliikkaa. Minut se herätti ajattelemaan erityisesti sitä, kuinka helposti ihminen uskoo tuntevansa toiset ihmiset tai tietävänsä heidän elämästään jotain ollennaista. Näkökulmamme tosiiin ihmisiin on kuitenkin aina rajallinen, varsinkin jos emme ole itse keskustelleet heidän kanssaan tai nähneet muuten vaivaa tutustuaksemme heihin. Päähenkilön tavoin joudumme joskus harkitsemaan uudelleen käsityksiämme todellisuudesta, joka voi muuttua ratkaisevasti lyhyessäkin ajassa.

Nainen ikkunassa ei pääse suosikkikirjojeni joukkoon, mutta oikein mukiinmenevää ajanvietettä se on. Lisäksi se tarjoaa syvällisempääkin ajattelemisen aihetta. Voisin tarttua kirjailijan teoksiin uudelleen, jos niitä joskus ilmestyy.

3,75/5

PS. Minkähän konseptin ottaisin seuraavaksi tutkimuskohteeksi?

Ennen kuolemaani - S.K.Tremayne

Kate toipuu hiljalleen onnettomuudesta, joka melkein vei hänen henkensä. Häntä vaivaa aivovaurio, jonka vuoksi muistot onnettomuudesta ja sitä edeltävistä tapahtumista ovat pyyhkiytyneet hänen mielestään.

Onnettomuuden vaikutukset näkyvät kuitenkin yhä selvemmin. Katen läheiset käyttäytyvät omituisesti hänen lähellään ja traumaattinen kokemus aiheuttaa ikäviä psykologisia oireita.

Kun Kate saa selville onnettomuuteen liittyviä seikkoja, jotka eivät käy hänen mielestään järkeen, tarve selvittää totuus kasvaa entisestään. Mitä enemmän hän kaivelee tapahtumia, sitä useammin hän joutuu miettimään, voiko hän luottaa läheisiinsä tai edes omaan mieleensä.

***

S.K.Tremaynen kolmas romaani yllätti minut iloisesti, sillä se on huomattavasti parempi oikeastaan kaikilla osa-alueilla, joista kaksi edellistä romaania saivat minulta kritiikkiä. Suosikkien joukkoon Ennen kuolemaani ei yllä, mutta se on kuitenkin kiinnostava, ajatuksia herättävä ja tasapainoinen trilleri, jonka tasoisia toivon lukevani tänä vuonna runsaasti lisää.

Tremaynen henkilökuvaus on kehittynyt paljon. Sekä päähenkilö että sivuhenkilöt ovat kokonaisia, aidon tuntuisia ihmisiä joiden persoonallisuutta kuvataan laajemmin. He ovat myös hyvin tavallisia, minkä ansiosta oikeastaan kuka tahansa voisi kokea sen, mitä he kokevat tapahtumien myötä. Uskon, että moni lukija voi tavalla tai toisella kokea heihin yhteyttä. Heidän reaktionsa tilanteeseen ovat inhimillisiä ja loogisia, eikä draamaa ole kehitelty vain draaman vuoksi.

Lisäksi pidän kovasti siitä, että romaanin naiset eivät alistu aviomiestensä hölmöilyjen edessä vaan vaativat vastauksia ja selityksiä järkähtämättä. He pyrkivät aktiivisesti samaan totuuden selville, vaikka se tarkoittaisi hyvin ikävien asioiden kohtaamista ja hyväksymistä. Tällaisia kuvauksia naisista tarvitaan lisää.

Mieshenkilöissä sen sijaan on joitakin kliseisiä piirteitä, mutta myös heissä on muutakin sisältöä kuin virheet, salaisuudet ja ikävä luonne. Heidän osuuttaan tapahtumien kulussa ei arvaa samantien, mikä ylläpitää jännitystä.

Lapsihenkilöt ja lasten elämään liittyvät ongelmat ovat yksi Tremaynen vakioelementeistä, ja sellainen on läsnä tässäkin trillerissä. En sano tarkalleen, mistä on kyse, jotta jännitys säilyy. Minun täytyy kuitenkin kehua sitä, että kirjailija lähestyy aihetta monipuolisesti ja liittää sen selkeästi ja tiiviisti juoneen. Tapahtumat vaikuttavat Lilan tilanteeseen ja Lilan tilanne vaikuttaa tapahtumiin. Tremayne on mielestäni taitava lapsihenkilöiden kirjoittamisessa niin, että he aidosti vaikuttavat lapsilta ja erottuvat ääniltään aikuisista henkilöistä. Tämä ei ole helppo tehtävä, joten kirjailija ansaitsee kyvystään tunnustusta.

Myös juonen rakenne on huomattavasti tasapainoisempi. Juoni keskittyy Katen onnettomuuteen ja siihen liittyviin kokemuksiin eikä harhaile sivupoluille. Juoni ei laahaa eikä toisaalta etene liian nopeasti tärkeiden kohtien ohi. Itsestäänselvyyksiltä vältytään hyvin, ja loppuratkaisu on sekä yllättävä että ajatuksia herättävä. Vihjeet ovat oikeilla paikoillaan, joten loppuratkaisu käy myös kokonaisuuden kannalta järkeen. Mysteeri on aidosti kinkkinen, sillä missään vaiheessa ei ole ilmiselvää, mitä on tapahtunut ja kenellä on todellisuudessa osuutta Katen onnettomuuteen. Kuka tahansa voisi liittyä tapahtumiin olennaisesti, mutta paljastukset eivät osoita ketään tiettyä henkilöä niin usein, että loppuratkaisun arvaisi liian aikaisin. 

Toinen kirjailijan vakioksi muodostunut tunnusmerkki on miljöön runsas kuvailu. Se toteutuu myös tässä romaanissa hienosti. Nummiseudun karut maisemat luovat tunnelmaa ja korostavat erityisesti niitä tapahtumia, jotka ovat oikeasti aika karmivia. Tapahtumat jakautuvat eri paikkojen välillä tasaisesti, jolloin niillä kaikilla on todellinen rooli tarinassa. Myös seudun vanhat myyttiset uskomukset, rituaalit ja perinteiset elämäntavat tulevat esiin tapahtumien edetessä, mikä lisää romaaniin mielenkiintoisia kulttuurisia kysymyksiä.

Perhe-elämään liittyviä teemoja lähestytään tässä erityisesti siitä näkökulmasta, minkälainen vaikutus vanhemmilla on lapsiinsa: miten erilaiset valinnat muovaat lasten elämää ja käsitystä perheestä, ja miten erilaiset vahingolliset kierteet voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Toisaalta myös parisuhde ja kummankin osapuolen vastuu teoistaan nousee tärkeäksi kysymykseksi. Päähenkilön kautta käsitellään muistojen ja mielikuvien suhdetta todellisuuteen sekä luottamuksen merkitystä ihmissuhteissa. Ennen kuolemaani on Tremaynen parasta antia myös siinä, millä tavoin teemat nousevat luontevasti juonen sisällöstä eivätkä esimerkiksi järkytyksen tavoittelusta, johon trillerit silloin tällöin sortuvat.

Odotukseni Tremaynen neljättä ja toistaiseksi viimeisintä romaania kohtaan nousivat tämän myötä jonkin verran. Toivon, että suunta pysyy samana kuin tämän kolmannen kohdalla, sillä olen todellakin positiivisesti yllättynyt. Suosittelen antamaan mahdollisuuden ainakin tälle trillerille siinäkin tapauksessa, että kirjailijan muut teokset eivät kiinnosta tai eivät ole oikein vakuuttaneet.

4/5

Leski - Fiona Barton

Pienen lapsen traaginen katoaminen on kuohuttanut niin mediaa kuin kansalaisiakin. Kaikki tuntevat miehen, jota epäiltiin syylliseksi. Mutta mitä tiedetään hänen vaimostaan Jeanista, joka seisoi uskollisesti miehensä rinnalla koko myllerryksen ajan?

Jean ei ole kertonut koko tarinaa koskaan kenellekään. Mutta nyt kun hänen miehensä on kuollut, hänellä on vapaus tehdä se. Toimittaja Kate Waters järjestää tiensä Jeanin kotiin ja saa hänet suostumaan haastatteluun. Mutta mitä Jean on todellisuudessa valmis paljastamaan?

***

Fiona Bartonin psykologiset trillerit ovat olleet lukulistallani jonkin aikaa, mutta Leski päätyi lopulta kuunneltavaksi sattumanvaraisesti. Kuunnellessani minusta tuntui, että pidin siitä aika paljon, mutta yksityiskohdat alkoivat unohtua melko pian kuuntelemisen jälkeen. Nyt oloni on hieman ristiriitainen. Selkeämmän mielipiteen muodostamiseksi minun pitäisi todennäköisesti lukea/kuunnella tämä uudelleen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tekstin ensimmäisen kokemuksen pohjalta.

Bartonin lähestymiskulma on mielenkiintoinen, sillä se painottaa sellaisten henkilöiden näkökulmia, jotka usein jäävät trillereissä sivurooliin. Päähenkilö ei ole rikostutkija, uhri tai epäilty vaan epäillyn vaimo, joka selvästi tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Lisäksi romaanissa saadaan välähdyksiä kadonneen lapsen äidin näkökulmasta.

Parhaiten romaanista jäivät mieleen sen synkkä tunnelma ja teemat, joita se käsittelee. Vanhemmuus ja siihen liittyvät toiveet ja kivut nousevat pintaan. Erityisesti äitiyteen liittyvät psykologiset ja joskus vaikeat, jopa tabumaiset aspektit ovat tässä romaanissa oivaltavasti esillä. Myös Jeanin suhdetta mieheensä käsitellään tiiviisti, ja siitä kehittyykin jännittävä tarina. Jean nostaa henkilönä esiin sokeita pisteitä, joihin ihminen saattaa läheistensä suhteen joko sortua ja nojautua pitääkseen elämänsä kasassa. Asioiden kertomatta jättämisen ja suoranaisen valehtelun raja hämärtyy ja saa kysymään, miten totuus pitäisi kulloinkin määritellä.

Koska kerronta painottuu henkilöiden mielenliikkeisiin, se on myös melko hidasta. Tämä ei haittaa minua sinänsä, mutta juuri tuona ajankohtana olisin todennäköisesti nauttinut enemmän nopeatempoisemmasta trilleristä. Kokemus ei siis päässyt täysiin oikeuksiinsa. Suurimmaksi osan ajasta tarina piti otteessaan, mutta oli myös hetkiä jolloin mielenkiinto herpaantui.

Muistan tärkeimmät osat loppuratkaisusta, mutta en enää täysin sitä, miten siihen oikeastaan päästiin. Niinpä en voi kunnolla arvioida sen tyydyttävyyttä. Todennäköisesti se oli plussan puolella, koska järjettömät loppuratkaisut eivät yleensä unohdu nopeasti. En voi kuitenkaan antaa kirjalle täyttä neljää tähteä ainakaan nyt, koska ei jättänyt minuun tämän pysyvämpää jälkeä. Tsekkaan kyllä jossain vaiheessa myös sarjan muut osat, mutta odotan suosiolla sellaista aikaa, jolloin olen synkkää ja viipyilevää tarinaa vailla. 

3,75/5

Neidot - Alex Michaelides

Ryhmäterapeutti Mariana Andros matkustaa Cambridgeen kuultuaan yliopiston kampuksella tapahtuneesta opiskelijatytön järkyttävästä murhasta. Uhri oli Marianan siskontyttären, Zoeyn, ystävä, minkä takia tapaus koskettaa myös Marianaa läheisesti.

Kampuksella Mariana tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös Edward Foscan; karismaattisen ja suositun kreikkalaisiin tragedioihin erikoistuneen professorin. Aivan erityistä huomiota hänelle suo kauniista nuorista naisista koostuva salaseura, joka tunnetaan nimellä Neidot.

Mariana alkaa nopeasti epäillä Foscaa syylliseksi, mutta kukaan muu ei voi uskoa miehestä sellaista. Kun pian ensimmäisen murhan jälkeen yksi Neidoista löytyy murhattuna, Foscan paljastamisesta muodostuu Marianalle lähestulkoon pakkomielle. Selvittäessään totuutta hän tutustuu antiikin tarinoihin, joilla tuntuu olevan merkitystä murhaajalle. Marianan ihmetykseksi ne muistuttavat häntä myös hänen omasta elämästään. Mutta saako hän syyllisen kiinni?

***

Alex Michaelides vakuutti minut viime vuonna esikoisromaanillaan, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän. Neidot jätti jälkeensä sekä mieleenpainuvia, positiivisia ajatuksia että pettymyksiä, joten minulla on romaanista nyt melko ristiriitainen olo.

Pidän siitä, että Michaelides tutustuttaa lukijan päähenkilön mielenmaisemaan ennen kuin rikoksen tutkiminen varsinaisesti alkaa. Psykologian ja sen yhteyteen liittyvien teemojen ja ammattien edustus on myös kiinnostavaa. Mariana suree traagisesti menehtynyttä aviomiestään, mikä luo romaaniin erityisen tunnelman. Päähenkilö katsoo maailmaa surun verhon läpi, mikä myös omalla tavallaan horjuttaa hänen identiteettiään terpeuttina ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään vieraasta näkökulmata. Hän on nyt itse tilanteessa, jonka kaltaisiin hän työssään antaa neuvoja. Tällainen lähtötilannet tekee hänestä hyvin ihmillisen ja lisää kokonaisuuden temaattista syvyyttä.

Myös tapahtumaympäristö on mielenkiintoinen. Mystinen ja pahaenteinen dark academia -tunnelma vetoaa minuun. Neitoihin liittyvä kuvio olisi tosin voinut olla vielä synkempi ja isompi osa kokonaisuutta. Olisin mielelläni kuullut salaseurasta lisää ja syventynyt muutenkin akateemisen yhteisön kiemuroihin.

Kreikkalaisten tragedioiden läsnöolo oli minusta todella kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavin elementti koko romaanissa, sillä vastaavaa ei kovin usein tule vastaan. Niiden käsittely ja rooli jäävät kuitenkin harmillisen pinnalliselle tasolle; ne ovat enemmänkin täytekakun koriste kuin varsinainen täyte, 

Kokemusta latisti eniten se, mitä voi ennustaa alkuasetelman perusteella. Jos rikostapauksen alussa päähenkilö on täysin vakuuttunut tietyn henkilön syyllisyydestä, on lähes varmaa, että syyllinen on joku muu. Jos päähenkilö olisi oikeassa, tarinaa ei oikestaan olisi edes olemassa. En tiedä, herääkö tämä ajatus minussa siksi, että genre on minulle niin tuttu vai syntyykö tunne jostain muusta syystä, mutta näin tällaisissa tapauksissa usein käy. Jos muita mahdollisia epäiltyjä on riittävästi ja tapaukseen liittyy mutkikkaita seikkoja, huikeaa jännitystä voi syntyä siitä, miten ja milloin oikea syyllinen paljastuu. Tällöin tieto siitä, että tarinassa jahdataan jonkin aikaa väärää henkilöä, ei ole ongelma.

Neidot ei valitettavasti saavuta tätä jännitystä. Mahdollisten syyllisten määrä on pieni, koska henkilöitä ylipäätään on vähän. Pieneen joukkoon keskittyminen luo tiettyä intiimiyttä, mutta minusta tämä mysteeri olisi hyötynyt laajemmasta otteesta; esimerkiksi jostakin välittömän ympäristön ulkopuolelta tulevasta tekijästä. Huomioni kiinnittyi nopeasti muihin henkilöihin ja aloin spekuloida, kuka heistä voisi olla murhien takana. Jossain vaiheessa arvasin syyllisen, minkä takia lopun juonenkäänne ei tehnyt minuun hätkähdyttävää vaikutusta. En kuitenkaan arvannut murhien motiivia enkä muutamia muita tekijöitä, jotka vaikuttivat syyllisen toimintaan. Loppuratkaisu onnistui siis osittain yllättämään, mikä ei ole itsestään selvää.

Vaikka en aivan rakastunut tähän teokseen, aion ehdottomasti lukea kirjailijan tulevat romaanit. Hänellä on joukosta erottuva tyyli ja hän valitsee kiinnostavia, tavallisesta poikkeavia aihepiirejä, joiden takia hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua. Toivon, että kolmatta romaania ei tarvitse odotella kovin pitkään.

 

3,75/5

The Crucifix Killer - Chris Carter

Hylätystä talosta löytyy nuoren naisen silvottu, puiseen telineeseen sidottu ruumis. Hänen kaulansa on merkitty erikoisella kaksoisristillä, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin vangitun murhaajan tunnusmerkki. Kyseessä saattaa olla matkija, mutta etsivä Robert Hunteria kalvaa epäilys: tuomittiinko rikoksista väärä mies?

***

Luettuani Chris Carterin kahdeksannen romaanin (The Caller) muutama vuosi sitten tiesin, että haluaisin lukea ne kaikki. Aloitin hänen esikoistrilleristään, joka esittelee etsivä Robert Hunterin ja hänen uuden työparinsa Carlos Garcian.

Pidän sekä Hunterista että Garciasta henkilöinä kovasti. Heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja toisistaan erottuvat persoonallisuudet, minkä ansiosta he tuovat pöytään toisistaan poikkeavia näkökulmia. He edustavat monella tavalla kolikon vastakkaisia puolia. Hunter on (muunmuassa) psykologisesti tarkkanäköinen älykkö, joka viihtyy sinkkuna ja omistautuu työlleen; Garcia on (muunmuassa) perinteisestä perhe-elämästä haaveileva nuori aviomies, jonka ajattelutavassa korostuvat inhimilliset tunteet ja reaktiot. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin heidän eroavaisuuksiaan. Lisäksi minua ilahduttaa se, että kumpikaan heistä ei ole perinteinen "kärsivä etsivä", jonka elämä on ajautunut kriisiin poliisityön takia.

Sisällöstä täytyy sanoa ensimmäiseksi, että Carterin teosten profiili on todella rankka jopa sarjamurhaajatrillereiden mittakaavassa. Olen lukenut tähän mennessä neljä Carterin romaania, ja meno vain kiihtyy sarjan edetessä. Kirjailija ei kuitenkaan sorru mauttomuuksiin. Sarjamurhaajia käsittelevät kirjat voivat ylittää hyvän maun rajan esimerkiksi mässäilemällä raakuudella tai olemalla jollain tavalla epäuskottavia tai yliampuvia. Vaikka tutkittava tapaus on raaka, järkyttävä ja yksityiskohtaisesti kuvailtu, kerrotuilla asioilla on todellista, usein vahvasti psykologista merkitystä ja paikka kokonaisuudessa. Ne eivät siis ole siellä vain shokkielementteinä.

Alkuasetelmaa, jossa rikoksesta on mahdollisesti tuomittu väärä henkilö, voisi kutsua yhdeksi rikoskirjallisuuden troopiksi. Se ei ole kuitenkaan usein tullut vastaan sarjojen ensimmäisissä kirjoissa, joissa lukijalla ei ole vielä suhdetta poliisihenkilöihin. Tämä on rohkea valinta, mutta todella onnistunut. Tapauksesta tulee Hunterille nopeasti henkilökohtainen, koska hän tutki myös alkuperäistä juttua. Mutta jos syyllinen onkin vielä vapaana, tutkinnassa on saattanut tapahtua hirveä vääryys, joka Hunterin täytyy korjata ennen kuin useampi ihminen kuolee sen seurauksena. Garcia puolestaan reagoi omalla tavallaan voimakkaasti tilanteeseen. Polisiityöhön liittyvät tärkeät teemat nousevat esiin: vastuu, oikeudenmukaisuuden ja oikeuden tavoittelu, kumppanuus, toisen ihmisen varaan laskeminen... Kun Hunterin ja Garcian täytyy vielä tämän hässäkän keskellä tutustua toisiinsa ja opetella toistensa työskentelytavat, syntyy melkoinen painekattila. Lukiessaan voi melkein kuulla kellon tikittävän, tuntea ajan kuluvan. Se on erittäin hyvä tunne, kun on kyse psykologisesta trilleristä.

Verrattuna muihin Carterin romaaneihin, jotka olen lukenut, The Crucifix Killer ei ole juonellisesti aivan yhtä särmikäs ja sykähdyttävä. Siitä aistii, että kirjailija ei laita vielä ihan kaikkia panoksia peliin. Pienistä puutteista huolimatta se on erinomainen esikoisromaani. Olen hämmästynyt siitä, että teoksella on esimerkiksi Goodreadsissa vain noin 16 000 tähditystä. Niistä lähes puolet on viiden tähden arvioita, mikä kertoo paljon lukijoiden reaktioista. Kirjailija ansaitsisi kuitenkin enemmän huomiota. Toivon, että tämä arvio nostaa hänet ainakin jonkun genrestä kiinnostuneen tietoisuuteen.

4,5/5

Suljettu saari - Dennis Lehane

Juonikuvaus:

Kesällä 1954 liittovaltion poliisit Teddy Daniels ja Chuck Aule lähtevät Shutter Islandille tutkimaan Ashcliffen vankimielisairaalan potilaan, murhasta tuomitun Rachel Solandon katoamista. Juttuun liittyy paljon muutakin; sairaalan radikaalit hoitomenetelmät, henkilökunnan ilmiselvä haluttomuus edistää tutkintaa ja epäselvyydet potilasrekisterissä herättävät etsivissä epäilyksiä ja kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Teddy Danielsilla on myös henkilökohtainen syy tutkia mielisairaalan toimintaa, sillä potilaiden joukossa on mies, joka on tappanut hänen vaimonsa. Etsiessään totuutta sekä Teddy että Chuck kohtaavat asioita, jotka olisivat mieluummin jättäneet kokematta...

* * *

Suljettu saari on yksi niistä teoksista, jotka jäävät helposti vaivaamaan mieltä. Olen lukenut sen kahdesti, enkä vieläkään ole varma, mikä on tarinan totuus. Lukijalle käy toistuvasti samoin kuin päähenkilö Teddylle; juuri kun hän uskoo saaneensa jotain selville, tapahtuu jotain pelottavaa ja outoa, joka kääntää kaiken päälaelleen ja saa hänet kyseenalaistamaan oman järkensä. Lukijan aika Ashcliffen vankimielisairaalassa on yhtä arvoituksellista ja hämmentävää labyrinttiä, jonka jokaisen kulman takana odottaa uusi ristiriita tapahtumien, tosiasioiden ja henkilökunnan kertomuksen välillä. Miten kukaan voi kadota myrskyn riepottelemalla saarella, jolta pääsee pois vain yhdellä lautalla? Miksi mielisairaalan henkilökunta heittäytyy jatkuvasti hankalaksi? Miksi sairaalassa on vähemmän potilaita kuin potilasrekisterin mukaan pitäisi olla? Tekevätkö lääkärit todella tieteellistä työtä vai toteuttavatko he kieroutuneita haaveitaan käyttäen potilaita koekaniineina?

Romaanin kieli korostaa hienosti muun maailman ja Ashcliffen välistä eroa. Kieli on hyvällä tavalla arkipäiväistä ja ihmisläheistä, mutta ympäristö, jossa Teddy ja Chuck tekevät työtään, on arkipäiväisestä mahdollisimman kaukana. Lääkärien ja hoitajien välinen kommunikointi on muodollista ja salamyhkäistä, saari on karu, ankea ja eloton lukuunottamatta mielipuolia, jotka on tuomittu elämään sen alueella kuolemaansa saakka. Minnekään ei pääse ilman henkilökunnan läsnöoloa eikä mistään saa puhua avoimesti. Kaikkein levein kuilu on kuitenkin potilaiden ja muiden ihmisten välissä. Lehane kuvaa mestarillisesti erilaisia rakennelmia, joita sairaalan potilaat ovat luoneet mielessään pysyäkseen edes jollain tavalla kiinni siinä, mitä terveet kutsuvat elämäksi. Lähes jokainen potilas on syyllistynyt kauhistuttaviin rikoksiin, joiden motiivit hämmästyttävät raa'alla yksinkertaisuudellaan. Jokaisen potilaan tausta ja oirekuva on ainutlaatuinen ja yksityiskohtaisesti, hienovaraisesti piirretty. Mielen hajoaminen, hulluus, psykologiset pelit ja vainoharhaisuus ovat romaanin voimakkaimpia ja monipuolisimmin käsiteltyjä teemoja.

Teddyn henkilökohtainen mielenkiinto sairaalan toimintaa kohtaan tuo Suljettuun saareen emotionaalista syvyyttä ja uusia asioita lukijan pohdittavaksi. Teddyllä on pakkomielteinen tarve kohdata mies, joka tappoi hänen vaimonsa. Hän kokee olevansa tämän kohtaamisen - ja murhaajan tappamisen - velkaa vaimolleen, mutta kun miestä ei löydy, hän alkaa epäillä huijausta. Onko sairaalan johtaja saanut tietää sekä Teddyn kostonhimosta että tutkimuksesta, jota Teddy on tehnyt jo pitkään? Onko henkilökunnan tavoite tehdä Teddy hulluksi ja sulkea hänet muiden potilaiden tavoin elävien hautaan? Lopulta tämä epätietoisuus vie etsivän niin pitkälle, että hän alkaa epäillä Rachel Solandon olemassaoloa. Vähitellen hänen kehonsakin alkaa pettää rajujen migreenikohtauksien vuoksi. Uhkaavasta vaarasta huolimatta hän jatkaa rikoksen tutkimista, sillä se saattaa olla ainoa asia, joka pitää hänen mielensä koossa.

Romaanin kutoma salaisuuksien ja valheiden verkko saa lukijan kysymään itseltään, kuinka pitkälle itse olisi valmis menemään jonkin asian kätkemiseksi tai rikoksen sovittamiseksi. Lääkärin ammattiin kiinteästi liittyvät eettisen kysymykset ja tieteen olemus näyttäytyvät tarinassa tuoreesta näkökulmasta, jota on vaikea ohittaa käden heilautuksella. Mistä ihmisen oikeudet alkavat ja mihin ne päättyvät? Mikä on luvallista tieteen nimissä?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka saariin liittetty tematiikka on käännetty ympäri. Kirjallisuudessa (ja muussa fiktiossa) saariin liitetään useimmiten paratiisin, kauneuden, onnellisuuden ja jännittävän, kasvattavan seikkailun piirteitä ja aiheita, mutta Suljetun saaren saari on psykologinen vankila, mielen kummitustalo, ankea loukko, josta ei ole ulospääsyä.

Ainoa miinus teoksessa on ajoittainen hätäisyys. Joihinkin teemoihin ja tilanteisiin olisi voinut jäädä pidemmäksi aikaa, joitakin kerronnallisia piirteitä olisi voinut viedä vielä lähemmäs äärimmäisyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pieni puute muuten erinomaisessa ja hätkähdyttävässä romaanissa, jonka juoni on aukoton ja loppu sekä yllättävä että rikoskirjallisuuden rajoja rikkova. Lehane jättää ratkaisun avaimet lukijalle piirtämättä lopullista hahmoa totuudesta, jota koko romaanin ajan etsitään. Pidän siitä, että kirjailija uskaltaa viedä lukijan heikoille jäille ja jättää tämän sinne - yksin, ilman pelastusrengasta. 

4,5/5