Keskiyön aurinko - Stephenie Meyer

Tavallisesta poiketen menen suoraan arvioon, koska tämän kirjan juoni ei esittelyä kaipaa. Se on suurimmaksi osaksi täsmälleen sama kuin Houkutuksen juoni, näkökulma vain on Edwardin.

Minulla ei ollut tämän lisäosan suhteen suuria odotuksia. Olin Twilight-fani teini-ikäisenä, mutta nykyään tiedostan sarjan monet heikkoudet. Vaikka rakkaus sarjaa kohtaan on haalistunut, siihen liittyy paljon nostalgiaa ja hyviä muistoja. Toisaalta tuon nostalgisen tunteen vuoksi, toisaalta vain huvin vuoksi halusin tsekata, onko Keskiyön aurinko mistään kotoisin.

Aloitin lukemisen fyysisellä kappaleella, mutta vaihdoin äänikirjaan suunnilleen viidesosan jälkeen, koska teksti oli tuskastuttavan hidaslukuista. Lukijaan kesti hetki tottua, koska hänen äänensä ei kuulosta siltä millaiseksi kuvittelen Edwardin äänen, mutta kun tunteen onnistui sivuuttamaan, kirjan kuunteli nopeasti loppuun.

Juuri tämä hidaslukuisuus on yksi suurimmista heikkouksista. Hidas, maalaileva tyyli kyllä sopii mielestäni Edwardin persoonallisuuteen, mutta tekstiä olisi voinut editoida runsaasti. Kieli toistaa itseään koko ajan ja vilisee adverbejä. Turhia sanoja kertyy niin paljon, että niillä olisi kirjoittanut useita uusia kohtauksia, jotka olisivat olleen huomattavasti mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Edwardin loputon itseinho. En yleensä puutu kirjojen pituuteen, koska useimmissa tapauksissa ymmärrän miksi ne sisältävät sen minkä sisältävät tai miksi ne on kirjoitettu tietyllä tavalla. Tällä kertaa en kuitenkaan keksi muita perusteita tekstin olemukselle kuin erittäin laiska editointiprosessi.

Uutta sisältöä on jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. Parasta kirjassa on Culleneiden väliset kohtaukset, joita Bella ei ollut näkemässä, ja niitä olisin halunnut kirjan enemmän. Oli mielenkiintoista kurkistaa vampyyriperheen sisäiseen dynamiikkaan ja katsoa henkilöitä Edwardin silmin. Lisäksi pidin siitä, että joitakin Edwardin ja Bellan välisiä keskusteluja oli kirjoitettu auki ja heidän kohtaamisiinsa oli lisätty uusia yksityiskohtia. Tämän ansiosta heidän suhteensa alkoi vaikuttaa enemmän oikealta suhteelta eikä sokealta vetovoimalta. Bellakin vaikutti persoonallisemmalta henkilöltä Edwardin silmin katsottuna.

Meyer hyödyntää Edwardin kykyä lukea ajatuksia ihan hauskoilla tavoilla. Oli hupaisaa saada selville, mitä esimerkiksi Jessica ja Mike ovat ajatelleet eri tilanteista. Lisäksi Edwardin havainnot Charliesta ja Jacobista olivat kiinnostava lisä kokonaisuuteen.

Mitä Edwardiin itseensä tulee, vastaan ei tullut yllätyksiä. Hän rypee itseinhon ja pakkomielteisen suojelunhalun kourissa suurimman osan ajasta. Bellan herättämä onnentunne ja toiveikkuus kyllä välittyvät, mutta niille olisi voinut antaa enemmän tilaa. Tässä on taas yksi ominaisuus, jossa olisi ollut potentiaalia parempaan koko sarjan tasolla. On oikeastaan hämmentävää ajatella, kuinka erilainen tarina olisi voinut olla, jos se olisi keskittynyt eri asioihin tai alusta alkaen juuri Edwardin näkökulmaan. 

Lopputiivistys: sisällössä oli muutamia mielenkiintoisia juttuja ja kokonaisuuksia, mutta kielen kömpelyys ja kaavamaisuus tekevät lukemisesta tahmeaa. Parhaat palat olisi voinut julkaista jossain toisessa muodossa, sillä minusta niitä ei ole riittävästi romaaniksi asti. Intohimoisimmille faneille tämä saattaa kuitenkin olla aarre.

2/5

One of us is lying - Karen McManus

Viisi nuorta suorittaa yhtä aikaa jälki-istuntoa. Yksi heistä, Simon, kuolee ennen istunnon päättymistä. 

Simonilla oli paljon vihamiehiä, koska hän oli kehittänyt juorusovelluksen, jonka välityksellä hän julkaisi törkyisiä ja arkaluontoisia salaisuuksia muista oppilaista. Poliisitutkinnan aikana selviää, että Simon aikoi paljastaa tähän mennessä mehukkaimmat salaisuudet, jotka koskevat muita istuntoon osallistuineita oppilaita. Kaikilla neljällä on siis motiivi, mutta kuka todella on syyllinen?

***

Nuorille suunnatut trillerit ovat alkaneet viime vuosina nostaa päätään. Karen McManus on yksi niistä kirjailijoista, joista on puhuttu eniten, joten halusin selvittää, ansaitsevatko hänen teoksensa kaiken saamansa hypetyksen. Lukukokemukseni voisi summata näin: ymmärrän hyvin, miksi hän on noussut pinnalle, mutta olen lukenut huomattavasti parempiakin trillereitä.

Minusta on virkistävää, kun kirjassa on useita yhtä tärkeitä henkilöitä, joiden väliset suhteet alkavat kehittyä uuteen suuntaan. Tällä kertaa niitä on viisi, ja melkoinen porukka onkin. Älykkö, urheilija, kaunotar, paha poika ja inhokki muodostavat monipuolisen ja kiinnostavan joukon ja tarjoavat monille lukijoille samastumisen kohteen. Lisäksi ilahduin siitä, että heillä jokaisella oli todellakin oikea salaisuus, jonka varjeleminen on inhimillistä ja ymmärrettävää ja jonka paljastuminen olisi oikeasti tehnyt heille sosiaalista vahinkoa. Henkilöiden puolesta sai siis jännittää ja tunsin heitä kohtaan aitoa myötätuntoa. 

Mielestäni romaanin parasta antia ovat sen käsittelemät teemat. Sosiaalisen median mahdollisuudet ja vaarat ilmenevät konkreettisella tasolla ja niitä lähestytään mielenkiintoisesta näkökulmasta. McManus tuo myös hyvin esiin erilaisia sosiaalisia paineita ja monimutkaisia hierarkioita, jotka hallitsevat koulumaailmaa. Tämän ansiosta arvelen, että romaani tuottaisi mielenkiintoisia keskusteluja ja analyysejä esimerkiksi äidinkielen tunnilla tai lukupiireissä. Romaanin tyyli on ennen kaikkea nimenomaan pohdiskeleva eikä skandaalinhakuinen, mikä on hyvä muistutus siitä, että tämä genre voi olla muutakin kuin verta ja suolenpätkiä.

Juonen osalta kokemus hiukan lässähti. Arvasin loppuhuipennuksen jo melko varhain, mutta se johtui todennäköisesti pikemminkin siitä että olen lukenut paljon trillereitä kuin siitä, että kirjailija olisi taitamaton. Toivoin myös, että rikostutkintaan liittyviä kohtauksia olisi kirjoitettu enemmän auki, koska se olisi lisännyt jännitystä ja korostanut nuorten ja poliisien välistä dynamiikkaa. Henkilöiden kehityskaaria oli kuitenkin sen verran mielenkiintoista seurata, että juonen puutteet eivät pilanneet lukukokemusta.

Kaiken kaikkiaan tämä on ihan kelpo trilleri, joka kannatti lukea.

Arvosana: 3,5/5

Poison Study - Maria V. Snyder

19-vuotias Yelena on matkalla hirtettäväksi, kun hän saa odottamattoman tarjouksen: pelasta itsesi ryhtymällä komentaja Ambrosen ruuanmaistajaksi. Työ on vaarallista, sillä mikä tahansa ateria voi sisältää tappavaa myrkkyä. Riskistä huolimatta Yelena ottaa tarjouksen vastaan saadakseen uuden mahdollisuuden elää. Valek, Ambrosen luotettu salamurhaaja, ryhtyy kouluttamaan häntä tähän arvaamattomaan tehtävään.

Jatkuva myrkytyksen pelko ei ole Yelenan ainoa ongelma. Yelena tuomittiin murhasta, minkä takia monet Ambrosen työntekijät suhtautuvat häneen epäluuloisesti. Lisäksi vallanpitäjien joukossa kytee viha Yelenaa kohtaan. Poliittisen juonittelun ja kieroutuneiden motiivien keskellä Yelenan on mietittävä, onko kukaan luottamuksen arvoinen.

Kun Yelenalle selviää, että hän on perinyt kyvyn käyttää taikuutta, hänen tilanteensa muuttuu todella tukalaksi. Komentaja Ambrose on määrännyt kaikki taikuuden perineet teloitettaviksi välittömästi, ilman mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tai armahdukseen. Onnistuuko Yelena salaamaan voimansa ympäristöltään ja pysymään hengissä niin pitkään, että hän oppii hallitsemaan niitä?

* * *

Poison Study päätyi käsiini aivan sattumalta, kun kirjan alkuperäinen omistaja halusi eroon turhista kirjahyllyn täytteistä. Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään, joten tartuin tilaisuuteen innostuneena. Poison Study osoittatui nopeasti todella virkistäväksi ja erilaiseksi fantasiaromaaniksi, joka ansaitsisi mielestäni enemmän huomiota.

Kiinnostuin Yelenan henkilökohtaisesta tarinasta välittömästi. Hän on todella epätoivoisessa tilanteessa, mutta ei anna sen murtaa itseään. Yelena myöntää rikoksensa ja hyväksyy sen seuraukset rohkeasti, tekoaan puolustelematta. Mutta kuinkä hän päätyi tällaiseen ahdinkoon? Miksi hän teki rikoksen, josta hän tiesi saavansa kuolemantuomion? Vastaukset näihin kysymyksiin selviävät vähitellen ja paljastavat samalla suunnattoman vääryyden, jonka kohteeksi Yelena joutui asuessaan kenraali Brazellin ylläpitämässä orpokodissa. Yrittäessään paeta näitä kauhuja Yelena tappoi Brazellin pojan, minkä takia Brazell ja monet muut kenraalit vihaavat häntä. Näin ollen Yelena on jatkuvasti vaarassa, vaikka pelastuikin kuolemanrnagaistukselta.

Pidän Yelenasta henkilönä erityisesti siksi, että hän ei alistu uhrin asemaan. Hän taistelee elämänsä puolesta päättäväisesti ja väsymättä, vaikka uusia vaikeuksia ilmaantuu joka kulman takaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja oikeudenmukainen; kaikin puolin vahva nuori nainen.

Valek puolestaan vangitsee huomioni siksi, että hän on niin monimutkainen kokonaisuus. Menee jonkin aikaa ennen kuin hänen sisin olemuksensa hahmottuu. Lyhyen vilkaisun perusteella hän vaikuittaa kylmältä ja laskelmoivalta mieheltä, joka ei tunne katumusta. Valekin intohimoinen mielenkiinto myrkkyjä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen mielenterveyttään, mutta mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä useampia kerroksia Valekista paljastuu. Toisin sanoen Valek on paljon muutakin kuin salamurhaaja.

Komentaja Ambrosen sydän on melko viileä ja parkkiintunut, mutta ei kohtuuton. Hän on erityinen hallitsija siinä mielessä, että hän ei tavoittele valtaa ja rikkauksia itselleen vaan pyrkii vilpittömästi edistämään koko kansan asioita. Kun hänen linnassaan aletaan juonitella, hän haluaa päästä tilanteen ytimeen mahdollisimman nopeasti ja eliminoida poliittisen uhan tehokkaasti. Ambrose ei ole vehkeilyn fani, mikä on ihailtava ominaisuus. Hänen kapeakatseisuutensa kuitenkin raivostuttaa ja saa toivomaan, että jotain kehitystä tapahtuu.

Kenraali Brazell edustaa romaanissa pahaa, ja aikamoisen ikävää pahaa toden totta. Brazellin mielen täyttävät kunnianhimo, valta ja ylpeys, eikä empatialle jää tilaa. Brazell esiintyy kansanmiehenä, joka haluaa luoda kauppasopimuksen Sitian kanssa ja tarjota ixialaisille orvoille kodin. Nopeasti herää kysymys, mitkä hänen todelliset motiivinsa ovat ja johtuuko hänen murhanhimoinen suhtautumisensa Yelenaa kohtaan ainoastaan siitä, että hänen poikansa kuoli Yelenan käsissä.

Kirjan maailma on sopivasti erilainen perinteisiin fantasiaromaaneihin verrattuna. Ixia on jaettu vyöhykkeisiin, joista jokaista valvoo kenraali ja joukko sotilaita. Eri vyöhykkeillä valmistetaan ja tuotetaan erilaisia jokapäiväisessä elämässä tarvittavia (ja myös jotain ylimääräistä) tuotteita, joista vyöhykkeet käyvät kauppaa keskenään. Kenraalit vastaavat toiminnastaan komentaja Ambroselle, joka hallitsee Ixiaa vakavana ja rauhallisena. Toisin kuin useimmissa fantasiakirjallisuuden yhteisöissä, kaikki ixialaiset ovat tasa-arvoisia: jokaisella ixialaisella on tehtävä yhteiskunnassa, asuinpaikka ja riittävästi ruokaa ja vaatteita. Heidän ei näin ollen tarvitse kilpailla varallisuudesta tai arvonimistä. Taikuus on Ixiassa ehdottomasti kielletty, mikä myös erottaa Ixiaa muista genren valtioista. Militaristinen, viileä ilmapiiri tuo kaiken kaikkaian mieleen enemmän dystopian kuin fantasian. Ixian elinolot kuitenkin ovat varsin keskiaikaiset, minkä ansiosta Poison Study on veikeä yhdistelmä eeppistä fantasiaa ja dystopisia elementtejä.

Tarinaan liittyy myös  toinen valtio, Sitia, jonka suhdetta Ixiaan pyritään vahvistamaan molempien maiden taholta. Sitia on taikuuden turvasatama, mikä jo yksin tekee tilanteesta epävakaan. Ambrosen ehdoton asenne herättää levottomuutta sitialaisissa, joista monet odottavat sotilaallista hyökkäystä. Poison Study keskittyy Ixian esittelyyn, mutta herättää mielenkiinnon myös Sitiaa ja sitialaisia kohtaan.

Kirjailijaa täytyy kehua siitäkin, että hän on valinnut kaikista aseista juuri myrkyt tärkeimmäksi vaaran aiheuttajaksi. Kun Yelena opettelee tunnistamaan erilaiset myrkyt erilaisten aterioiden ja juomien yhteydessä, lukija saa koko ajan jännittää hänen lopullista kohtaloaan: mitä jos jokin myrkky on Yelenan keholle liikaa? Entä jos hän ei tunnistakaan jotakin niistä ajoissa ja sen seurauksena tapahtuu jotain kamalaa? Kirjan myrkyissä on myös sellainen kiinnostava ominaisuus, että ne ovat kaikki kirjailijan keksimiä.

Teemojen osalta on mainittava yksi asia: kirja käsittelee erästä erittäin vakavaa teemaa, joka on tullut harvoin vastaan young adult -romaaneissa ja varsinkin fantasiassa. En en pilaa kokemusta uusilta lukijoilta paljastamalla, mistä tarkalleen on kyse, mutta haluan kehua kirjailijaa rohkeasta valinnasta. Teemaa ei käsitellä niin syvältä, että se jäisi ahdistamaan lukijaa, mutta sen merkitys käy selväksi.

Snyderin kerronnassa on koko ajan läsnä tietynlainen realismi, josta pidän valtavasti. Kirjan henkilöt ymmärtävät, minkälaisessa tilanteessa ovat eivätkä kaunistele tapahtumia tai omaa toimintaansa. He ovat ihmisinä ilmiselvästi vajavaisia; joukkoon mahtuu tyttö joka on syyllistynyt murhaan, mies joka tappaa ja juonittelee ammatikseen, hallitsija joka on vienyt toisen miehen maan ja niin edelleen. Juuri tämä vakavien rikkeiden ja erittäin kunniallisten ominaisuuksien yhdistelmä tekee heistä niin kiinnostavia ja pidettäviä. Niiden ansiosta he tuntuvat todellisilta ja kokonaisilta. He elävät kovassa maailmassa, jossa jokainen joutuu tekemään raskaita valintoja. Maailman kovuus ilmenee myös fyyfisessä ympäristössä: Ambrosen linna on koruton paikka, vaatteet ovat ennen kaikkea käytännöllisiä, elämä kulkee eteenpäin arkisesti... Tällaisia yksityiskohtia on löydettävissä runsaasti. Ixian ilmaston kylmyys ja ankeus myös korostaa tätä romantisoinnin virkistävää poissaoloa.

Ainoat merkittävät miinukset löytyvät juonen rakenteesta. Kirjassa tapahtuu valtavasti koko ajan, minkä takia lukija pysyy koko ajan varpaillaan, sellaisessa odotuksen tilassa. Tämä on ehdottomasti hyvä asia, mutta erityisesti tarinan alkuvaiheissa ja lopun lähestyessä homma menee vähän hätäiseksi. Tilanteista siirrytään seuraavaan ja uusia käänteitä tulee eteen niin vauhdikkaasti, että välillä meinaa happi loppua, Toinen pieni juttu, joka minua vaivasi, liittyy joihinkin sivuhenkilöihin. Heillä ei tuntunut lopulta olevan kovin tärkeää tehtävää tarinassa tai ainakaan heistä ei saanut niin kokonaista kuvaa kuin olisi voinut. Tämä puute korostui, koska mukana on myös kaksi sellaista sivuhenkilöä joihin sekä päähenkilöt että lukija luovat todellisen suhteen (mitä ei lähellekään aina tapahdu).

Suosittelen Poison Studya kaikille young adult -kirjallisuuden kuluttajille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet. Myös sellaiset lukijat, joille fantasia on vieras genre mutta jotka ehkä haluaisivat genreen tutustua voisivat nauttia tästä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja - ja nyt jo voin paljastaa, että jatko-osissa matka vain paranee.

4/5

Fallen - Lauren Kate

17-vuotias Luce suljetaan sisäoppilaitokseen, joka on täynnä kovia kokeneita nuoria. Koulu on kaikin tavoin ankea, eikä Lucen herkkä sydän tahdo löytää paikkaansa oppilaiden joukossa. 

Synkkä arki muuttuu kuitenkin  siedettävämmäksi, kun Luce tapaa vakavan ja salaperäisen Danielin. Luce tuntee Danielia kohtaan erikoisen vahvaa vetoa, jota hän ei osaa selittää. Daniel puolestaan ei tunnu välittävän hänestä vähääkään.

Lucen elämää hämmentää myös tumma ja karismaattinen Cam, jonka silmissä hehkuu vaara. Cam on ensihetkestä lähtien kiinnostunut Lucen seurasta, mutta Luce ei saa Danielia mielestään. 

Jotta ongelmia olisi varmasti tarpeeksi, Lucelle jo ennestään tutut ahdistavat varjomaiset hahmot palaavat piinaamaan häntä. Koska kukaan muu ei tiedosta näiden varjojen läsnäoloa, Luce alkaa pelätä tulleensa hulluksi. Onko hänellä mahdollisuutta auttaa itseään vai jääkö hän ikuisesti yksinäisyyden vangiksi? Ja mistä Danielin töykeässä käytöksessä on pohjimmiltaan kysymys?

* * *

Kun Fallen ensimmäisen kerran kiinnitti huomioni, se oli ennen kaikkea kansikuvan ansiota. Se herätti mielikuvia jostakin pahaenteisestä, synkästä ja traagisesta. Luin takakannen ja lisäsin kirjan lukulistalle, mutta mikään kiire sen kanssa ei ollut. Lukisin sen joskus kun se tulisi jossain sopivasti vastaan. Jossain vaiheessa Fallen alkoi saada paljon negatiivista huomiota: sekä blogiarviot että goodreads suorastaan tihkuivat inhoa. Tarinaa sanottiin tylsäksi, kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi, henkilöitä puolestaan selkärangattomiksi ja yksinkertaisesti ikäviksi ihmisiksi. Joistakin teksteistä tuli melkein paha olo. Luettuani näitä kommentteja jonkin aikaa mielenkiinto heräsi uudelleen. Mietin, että mikä tämän kirjan juju oikein on. Onko se oikeasti niin surkea? Voiko se olla niin huono, että se ansaitsee lukijoiden raivon? Pohdin inhoaisinko minäkin Fallenia, vaikka yleensä suhtaudun lukemaani positiivisesti silloinkin kun kokemus ei ole parhaasta päästä. Päätin ottaa selvää.

Nopeasti kävi selväksi, että kyseessä ei missään tapauksessa ole virheetön romaani. Jokin on vähän hassusti kaikilla tärkeillä osa-alueilla: juoni laahaa, henkilöt jäävät melko yksiulotteisiksi, kieli toistaa itseään, tarinan tärkeimpiin kysymyksiin ei anneta minun makuuni riittävän kokonaisia vastauksia... Puutteita ei voi kiistää. Niistä huolimatta löysin kirjasta myös hyvää. 

Kirjan alussa Luce joutuu erittäin epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen ja herättää siksi myötätuntoa. Vanhemmat hylkäävät hänet syrjäiseen, kolkkoon kouluun, kun Lucea syytetään nuoren pojan kuolemasta. Luce ei tiedä mitä oikeastaan tapahtui tai mitä hän näki, mutta hän tietää ettei tappanut poikaa (ainakaan tahallaan), vaikka aikuiset ympärillä pitävät sitä ainoana mahdollisuutena. Läheisten aikuisten ja systeemin pettämä Luce on hyvin yksin muiden oppilaiden keskellä, sillä heillä kaikilla on takana laajempi ongelmien ja huonojen valintojen kierre. Siitä huolimatta hän selviytyy ja onnistuu hankkimaan ystäviä.

Sitten kuvioon astuu Daniel, jota Luce ei voi jättää rauhaan vaikka tulee tylysti torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Tämän ominaisuuden voi tulkita heikkoudeksi tai päättäväisyydeksi näkökulmasta riippuen. Toisen ihmisen perässä ei pitäisi juosta, jos toinen on selvästi ilmaissut ettei ole kiinnostunut, mutta tässä tapauksessa asiassa on toinenkin puoli. Mitä pidemmälle tarinassa mennään sitä selvempää on, että hedän välillään on jonkinlainen yliluonnollinen linkki jonka vaikutuksia kumpikaan ei hallitse. Lucea ei voi siis täysin syyttää tästä hellittämättömästä käyttäytymisestä. Mikä minua sen sijaan vaivaa hänen hahmossaan on yksiulotteisuus. Esimerkiksi jos Lucen entistä elämää olisi avattu enemmän, lukija olisi saanut paremman käsityksen siitä, mitä sisäoppilaitos häneltä ryöstää. Hänen persoonallisuutensa jää aika ohueksi, sillä mielenkiinnonkohteita, aikaisempia ystävyyssuhteita tai muita tärkeitä asioita ei juurikaan esitellä.

Danielista minulla ei loppujen lopuksi ole paljon sanottavaa. Hän välttelee Lucea ja ajatustensa jakamista niin tehokkaasti, ettei hänen luonteestaan saa otetta. Hän on tosiaan töykeä ja aika ärsyttäväkin Lucea kohtaan, mutta ei niin paha, että vihaisin häntä. Halusin vain monta kertaa ottaa häntä hartioista kiinni ja ravistella totuuden ulos. 

En tiedä oliko tämä kirjailjan tarkoitus, mutta kolmesta tärkeimmästä henkilöstä Cam on se, joka herätti minussa eniten mielenkiintoa. Hänessä yhdistyy klassinen paha poika johonkin mitä on vaikea kuvailla; johonkin aavistukseen tai tuntemukseen tai sellaiseen... en tiedä. Jotain hänessä on. Pidin siitä, että Cam oli avoimesti kiinnostunut Lucen seurasta eikä ryhtynyt kiusaamaan häntä muiden oppilaiden mukana. Kuitenkin niin paljon jäi verhon taakse, etten voinut välttyä miettimästä, onko tässä takana joku ansa. Onko Cam täysin sitä miltä näyttää? Mikä hänen syvin motiivinsa on? Ja ennen kaikkea, mikä hänen tuleva paikkansa on tarinassa?  

Juonellisesti Fallen on melko epätasapainoinen. Joistakin tapahtumista edetään hirmuisella vauhdilla seuraavaan, toisinaan juna tuntuu pysähtyvän raiteilleen tuskastuttavan pitkäksi ajaksi kerrallaan. Kirjan yliluonnollinen osuus on kirjan parasta antia. Sen idea on aika kiehtova ja pyörittelee ihmismielen mahdollisuuksilla: Luce näkee outoja varjoja ja kokee kummallisia näkyjä tilanteista, jotka tuntuvat todellisilta kuin muistot mutta joiden ei järjen mukaan pitäisi olla hänen muistojaan. Lisäksi langenneiden enkeleiden ja maailman luonnollista järjestystä häiritsevän rakkauden asetelma on ajatuksena suhteellisen dramaattinen. Toteukseen olisi voinut lisätä paljonkin yksityiskohtia, informaatiota, tunteita ja draamaa. Kokonaisuudesta puuttuu särmää, viimeistelyä. Se on jotenkin laimea. Myös runsaammalla kielen vaihtelulla olisi päästy pidemmälle. Mutta jo hyvä idea on virkistävä tuttavuus, varsinkin kun se toteutuu oikeasti synkässä ja epätavallisessa ympäristössä.  

Kaiken kaikkiaan olo oli lukemisen jälkeen hyvin kaksijakoinen. Toisaalta sain hyvää ja helppolukuista ajanvietettä, jossa hipaisiin myös syvällisempiä teemoja kuten mielenterveys, koulukiusaaminen ja yksinäisyys; toisaalta tylsistyin ajoittain tekstin ja juonenkulun yksinkertaisuuden takia. Henkilöissä on hyvän kokonaisuuden perusta mutta ei paljon sen enempää. Silti riittävästi herättämään halun lukea jatko-osat. Myönnetään, että tässä on myös osa jääräpäisyyttä: kun jotain aloitan, vien sen yleensä loppuun asti vaikka hampaat irvessä, jos ei muuten. Tämä pätee lukemiseen ja kaikkeen muuhunkin elämässä. 

Pystyn hyvin ymmärtämään, miksi Fallen on saanut niin monet lukijat ärsyyntymään ja turhautumaan, mutta näen myös osia niistä piirteistä joiden takia goodreadsin tähdityksistä suurin osa on vitosia ja nelosia. Minulle kokemus oli keskitasoa, sillä se ei herättänyt vahvoja tunteita kumpaakaan suuntaan. Jatko-osat odottavat minua Suomessa, ja aion ne jossain vaiheessa lukea ihan vaikka nähdäkseni, ovatko kirjailija ja tarina kehittyneet toistensa mukana.

3 tai 3,5/5

City of lost souls - Cassandra Clare

Huomioithan, että teksti voi sisältää pieniä paljastuksia sarjan juonesta.

* * *

Sebastian on sitonut Jacen itseensä veritaikuuden avulla ja paennut jäljettömiin. Clary, Jacen perhe ja ystävät yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon tämän pelastamiseksi ja Sebastianin suunnitelmien selvittämikseksi. Matkan varrella he joutuvat pohtimaan velvollisuuksien ja henkilökohtaisten tunteiden välistä ristiriitaa, uskollisuutta ja rakkauden rajoja. Onko olemassa tilanteita, joiden kohdalla pitäisi luovuttaa?

* * *

City of Lost Souls jätti minut melkoisen tunteiden tulvan armoille. Kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi nousi kauhu sarjan henkilöiden puolesta. He kohtaavat pelottavia tilanteita ja ilmiöitä, joiden paranormaali luonne ainoastaan lisää niiden karmivuutta. Luin suurimman osan romaanista sydän kurkussa toivoen suunnattomasti, että Jace saataisiin pelastettua ja Valentinen perintö vihdoinkin tuhottua viimeistä palaa myöten.

Niin kuin arvata saattaa, henkilökaarti hajoaa jälleen tahoilleen tehdäkseen voitavansa tilanteen parantamiseksi. Magnus käyttää velhon kykyjään, Alec ja Isabelle venyttävät varjometsästäjien lakeja, Maya ja Jordan tasapainottelevat oman lajinsa velvollisuuksien ja ystävyyssuhteiden välillä ja Simon tarjoutuu tehtävään, joka ei ainakaan kuulu niihin helpoimpiin. Kaikki henkilöt joutuvat tekemään vaikeita valintoja, joiden yhteydessä erityisesti varjometsästäjien maailmanjärjestys jälleen kyseenalaistuu.

Claryn ratkaisu on kuitenkin kaikkein hätkähdyttävin: hän lähtee vapaaehtoisesti Jacen ja Sebastianin mukaan esittäen, että häntä voisi kiinnostaa osallistua sen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa ilmaus 'olla onnensa nojassa' saa uuden merkityksen, sillä kolmikko asuu talossa, jota ulkopuoliset eivät voi nähdä ja joka siirtyy paikasta toiseen taikuuden avulla. Clary on täysin yksin ja tavoittamattomissa

tilanteessa, joka voi pahimmassa tapauksessa viedä hänen henkensä. Ei käy kateeksi.

Tämän Sebastian-Jace-Clary -kolmikon kuvio on todella vinoutunut. Jace on Jace eikä kuitenkaan ole; ulkokuori on täysin sama kuin ennenkin, mutta persoonallisuus on muuttunut. Hän on kuin taulu, jossa on tutut kehykset mutta jonka esittämä kuva on yhtäkkiä vaihtunut. Jace on täydellisesti Sebastianin talutusnuorassa ja käyttäytyy kuin Sebastian olisi 'the new best friend'. Tämä saa vatsan muljahtelemaan, sillä tällainen suhtautuminen on niin todellisuuden vastaista kuin vain voi olla. Jace vihaa Sebastiania sydämensä pohjasta, mutta on nyt pakotettu palvelemaan tämän tarkoitusperiä. Karmivaa ja kieroa.

Sebastian puolestaan yrittää olla lähes normaali, rakastava veli ja sivuuttaa täysin sen tosiasian, että hän hallitsee väkivalloin juuri sitä ihmistä, jota hänen siskonsa rakastaa eniten koko maailmassa. Hän onnistuu tässä tyyneyden esittämisessä pelottavan hyvin, mutta hänessä asuu lopulta niin paljon arvaamattomuutta, että lukija on koko ajan varpaillaan hänen kanssaan. Milloin tältä tyypiltä häviää viimeinenkin kosketus inhimillisyyteen?

Kaiken tämän keskellä Clary joutuu kätkemään kaikki tunteensa ja elämäään tilanteen mukana ikäään kuin hänen olisi mahdollista luottaa Sebastianiin. Hän joutuu katsomaan vääristynyttä Jacea päivittäin ja kysymään itseltään, onko sitä oikeaa Jacea enää olemassa. Onko mitään pelastettavaa enää jäljellä?

Myös muut ihmissuhteet ovat käsittelyssä, mutta niiden vaiheet eivät ole tässä osassa pääasia. Jokaisella on kuitenkin jokin kantava teema: Alec ja Magnus painivat mustasukkaisuuden kanssa; Maya ja Jordan kohtaavat anteeksiannon; Simon ja Isabelle opettelevat luottamusta ja tietynlaista vakavuutta; Jocelyn ja Luke valmistautuvat avioliittoon... Eli onhan sitä tavaraa runsaasti, tällä kertaa vain pikemminkin taustalla muistuttelemassa välillä olemassaolostaan. Clare osoittaa jälleen taitonsa tunteiden ja tilanteiden kuvaajana. Myötätunnon kokemiselta on oikeastaan mahdotonta välttyä.

Taikuus saa tämänkin osan myötä uusia merkityksiä ja käsitys varjometsästäjien maailman mahdollisuuksista laajenee. Claren tapa kuvata taikuutta ja sen käyttöä on jollakin tavalla hyvin visuaalinen, mikä vahvistaa omalla tavallaan taikuuden voimaa, tuo sen jollain lailla lähemmäksi fyysistä maailmaa. Ihailen fantasiakirjailijoiden luovuutta, eikä Clare ole tässä poikkeus. 

Niin kuin aina hyvien kirjojen kohdalla, tästäkin tekstistä jää pois paljon mainitsemisen arvoista. Voisin kirjoittaa henkilöistä, teemoista, kielestä ja juonellisesta rakenteesta vaikka kuinka pitkästi, mutta johonkin on aina pysädyttävä. Loppukaneetiksi: Cassandra Clare on vakuuttanut minut. Minulla oli jossain vaiheessa epäilykseni koko sarjan ja kirjailijan suhteen, mutta ne ovat viimeistään nyt hävinneet. Tähän fantasiamaailmaan kannattaa tutustua läpikotaisin, vaikka alkumatka olisikin kivikkoinen. Päätösosaan tartun heti, kun uskallan.

4,5/5

Shatter me - Tahereh Mafi

Juliette on ollut vankina 264 päivää. Näiden päivien aikana hän ei ole nähnyt päivänvaloa eikä poistunut sellistään kertaakaan. Hänelle ei ole suotu minkäänlaista sosiaalista kontaktia. Hänet on eristetty ympäröivästä todellisuudesta, koska maailman silmissä hän on hirviö. Julietten kosketus tappaa, eikä kukaan tiedä miksi. Kun kaikki tutkimukset osoittautuvat hyödyttömiksi, yhteiskunta alkaa pitää häntä luonnonoikkuna, joka on paras työntää syrjään, pois silmistä ja tietoisuudesta. Juliette jää yksin, eikä tälle yksinäisyydelle ole näkyvissä loppua.

Tilanne kuitenkin muuttuu täysin, kun Warner, maailmaa hallitsevan sotilaallisen organisaation johtaja ilmoittaa haluvansa Julietten joukkoihinsa. Warner on lumoutunut Julietten kyvystä ja haluaa käyttää sitä oman valtansa kasvattamiseen. Hän tarjoaa Juliettelle ulospääsyä vankeudesta, mutta vapauden hinta on niin hirveä, ettei Juliette halua ottaa sitä vastaan.

Julietten täytyy tehdä valinta: hän voi olla toisen ihmisen ase tai soturi omassa taistelussaan vääryyttä vastaan. Mutta miten hän pääsee irti Warnerin otteesta?

* * *

Shatter Me on hätkähdyttävä trilogian avaus. Aloitin sen lukemisen reilusti viime vuoden puolella, mutta silloin en päässyt alkua pidemmälle. Julietten kärsimys välittyi ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin voimakkaasti, että se lamaannutti minut. Hänen elämäntilanteensa epäoikeudenmukaisuus ja julmuus tulivat emotionaalisesti niin lähelle, että en yksinkertaisesti kestänyt lukea enempää. Olin hämmentynyt. Vaikka eläydynkin voimakkaasti lukemaani, aivan näin rajua reaktiota en muista kokeeneeni vuosiin - en ehkä koskaan näin puhtaana. Jätin kirjan sivuun ja odotin, että olisin valmis lukemaan sen.

Uuden tammikuun saavuttua päätin, että on aika ottaa selvää, mitä Juliettelle tapahtuu ja miksi olin tullut sillä tavalla henkisesti taklatuksi. Avasin kirjan uudelleen ja upposin syvälle sen sisälle, tällä kertaa ilman vaikeuksia. Shatter Me täytti minut ja mieleni täydellisesti lukemisen ajaksi sekä tunteilla että uusilla pohdiskelun aiheilla. Tälläkin hetkellä mielessäni on niin paljon mainitsemisen arvoisia asioita, että tiedän ainakin kolmasosan putoavan tekstistä pois. Niitä ei vain saa sanoiksi tällaisessa tekstissä.

Yksi Shatter Men vaikuttavimmista osista on sen kieli. Mafin kirjoitustyyli poikkeaa radikaalisti itse asiassa kaikesta aikasemmin lukemastani. Tekstissä on runsaasti tunteita tiivistäviä kielikuvia, joiden kaltaisia en ole ennen kohdannut. Ne ovat toisaalta hyvin konkreettisia, toisaalta abstrakteja. Yhtä kaikki niissä on jotakin hyvin runnollista ja soljuvaa ja traagista. Osa lauseista on viivattu yli; Juliette ikään kuin korjaa itseään jatkuvasti ja yrittää ajaa tietyt ajatukset pois mielestään. Romaani on kirjoitettu Julietten näkökulmasta yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikä vahvistaa näiden lauseiden vaikutusta. Juliette kieltää itseltään tietyt ajatukset, koska ne ovat liian massiivisia, liian merkittviä, liian voimakkaita hänen kannettavakseen. Jotkut ajatukset ovat kiellettyjä, toiset kauhistuttavan surullisia ja loput raadollisen realistisia. Juliette kokee syvää kärsimystä, ja tuo kärsimys on läsnä romaanin kielessä erottamattomana.

Lisäki romaanissa hätkähdyttää maailma, jota tällä ainutlaatuisella kielellä kuvataan. Julietten vankilan ulkopuolella maailma on kuihtunut. Sää on muuttunut peruuttamattomasti ja kaikki meidän maailmamme tuntemat itsestäänselvyydet ovat muuttuneet ylellisyydeksi. Kaduilla ei ole enää turvaa eikä vapautta, lapsilla ei olen vanhempia eikä maailmassa ole järjestystä. The Reestablisment on suurimmaksi osaksi sotilaallinen järjestö, joka on luvannut palauttaa rauhan. Mitä pidemmälle tarinassa edetään sitä selvemmäksi käy, että organisaatiolla on runsaasti omia päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä suurten massojen auttamisen kanssa. Toivon todella, että maailma ei koskaan muutu sellaiseksi kuin se tässä tarinassa on tullut.

Kirjailijan henkilökuvauksessakin on voimaa. Warner on nuori poika, joka kantaa vastuuta Reestablishmentin toiminnasta ja pyrkii suorastaan pakkomielteisesti käännyttämään Julietten puolelleen. Mafi piirtää Warnerin epävakaan ja kieroutuneen persoonallisuuden todella taitavasti ja yksityiskohtaisesti, joten vastenmielisyyden kokemiselta ei voi välttyä. Paljon jää kuitenkin verhon taakse, mikä lisää mielenkiintoa. Kuka Warner aivan pohjimmiltaan on ja mitä hän itse asiassa Juliettesta haluaa? Miten hänestä on kasvanut juuri tällainen, häikäilemätön ja hurja nuori mies, joka on sokea oikeastaan kaikelle muulle paitsi itselleen?

Warnerin täydelliseksi vastakohdaksi asettuu Adam, nuori sotilas joka haluaa pelastaa sekä Julietten että itsensä Warnerin hulluudelta. Hän kohtaa Julietten erikoisissa olosuhteissa, mutta koska hän on ainoa ihminen, joka on todella tehnyt niin - kohdannut Julietten sielun - hänestä tulee Julietten kallio. Adamin luonteessa on samankaltaista syvää moraalitajua kuin Juliettella, mutta hän on ennen kaikkea vakaa, vahva ja päämäärätietoinen. Hän näkee Julietten sisälle siihen osaan, joka on aikoja sitten kadonnut Juliettelta itseltään: siihen ihmiseen, joka Juliettesta voi tulla, jos hän ryhtyy tosissaan taistelemaan elämän asettamia kahleita vastaan. En pysty hienoimmillakaan sanoilla selittämään, millä tavalla heidän suhteensa etenee ja kuinka kauniita sävyjä siinä on. Kuinka voimakkaita tunteita he kokevat toistensa läsnäollessa, kuinka hengästyttävän kauniita hetkiä heillä on. Pidätin ihan oikeasti hengitystäni tiettyjä kohtia lukiessani. Esimerkiksi se, millä tavalla yhden kosketuksen merkitys avautuu tällaisessa kontekstissa on todella vaikuttavaa.

Kaikkein eniten koskettaa kuitenkin Juliette itse. Hän on herkkä persoona, joka haluaisi syleillä koko maailmaa sekä käsillään että sydämellään. Hänessä on valtavasti lämpöä ja viatonta halua auttaa toisia. Hänen mielensisäistä maailmaansa hallittsevat epävarmuus ja tappavan kyvyn synnyttämä itseinho. Juliette haluaisi epätoivoisesti tehdä jotakin elämänsä ja maailman eteen, mutta ei näe mssään mahdollisuutta siihen. Hän on kauhuissaan omien käsiensä voimasta ja pelkää, ettei voi koskaan luoda kestäviä ihmissuhteita. Hänen pelkonsa on varsin ymmärrettävä, sillä hän on joutunut jo näkemään kosketuksensa seuraukset. Nuo muistot piinaavat Juliettea herkeämättä ja tekevät hänestä hirvittävän hauraan. Menee pitkään ennen kuin hän alkaa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että hänen kyvyllään voi olla muukin kuin tuhoava tarkoitus. Että elämä voi vielä muuttua hyväksi, onnelliseksi. Sydämeni särkyi tuhanneksi palaseksi Julietten tuskan vuoksi. Sen suunnattoman vääryyden vuoksi, jota hän on joutunut elämänsä aikana kokemaan. Kuinka kovasti toivonkaan, että tilanne on trilogian lopussa parempi. Paljon parempi.

Ainoat puutteet tai viat, jotka jäivät kaivelemaan ovat häviävän pieniä kaiken hyvän rinnalla. Juonellisesti Shatter Me on alusta lähtien oikein hyvä. Ainoastaan alkupuolella keskitytään ehkä hiukan liikaa Julietten vaikeisiin tunteisiin tapahtumien varsinaisen edistämisen sijaan. Mutta sitten, kun tapahtumvat käynnistyvät, ne vyöryvät eteenpäin kuin luotijuna. Toinen pieni ongelma liittyy uskottavuuteen. Kukaan, joka ei ole ikinä elämässään käsitellyt tuliasetta ei voi suhtautua aseisiin niin luontevasti kuin tässä annetaan ymmärtää. Puhumattakaan siitä että Julietten kaltainen vähäisen ravinnon heikentämä, pelokas teini-ikäinen tyttö pystyy ampumaan niin nopeasti niin hyvin, että saa toivottua tulosta aikaiseksi. Mutta tämä on vain pieni tekninen yksityiskohta, jolla ei ole sen syvempää merkitystä. Temaattisella tasolla Shatter Me on todella korkeatasoinen young adult -romaani, joka nimensä mukaisesti murskaa lukijan sydämen. Se valloittaa, murskaa ja lopuksi kokoaa osittain uudelleeen. Suosittelen ottamaan tästä omin silmin selvää, kokemaan sen itse - ja varautumaan syvään emotionaaliseen kaaokseen.

4,5/5

Spirit Bound - Richelle Mead

Huomioithan, että teksti sisältää paljastuksia juonesta.

* * *

Rose on valmistunut vartijaksi ja odottaa päätöstä tulevista työtehtävistään kuningattaren hovissa. Ennen työn vastaanottamista hänellä on kuitenkin tyylilleen uskollisia, kaistapäisiä suunnitelmia. Hänellä saattaa olla mahdollisuus pelastaa Dimitri, mutta onnistuakseen hän tarvitsee apua Viktor Dashkovilta, vampyyrilta, joka aikoinaan sieppasi Lissan ja hätkähdytti rikoksillaan monia muita vampyyrien yhteisön jäseniä.  Rosen täytyy rikkoa lakia ja samalla vaarantaa tulevaisuutensa päästäkseen tavoitteeseensa, mutta se ei estä häntä toimimasta. Kuinka lopulta käy? Onnistuuko Rose ja mikäli onnistuu, osaako hän ennustaa kaikkia tekemiensä valintojen seurauksia?

* * *

Spirit Bound, hmm. Vampire Academy -sarjan viides osa jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Hämmennykseni johtuu eniten siitä, että sisältö rikkoi odotuksiani tavalla, jota en odottanut; yllätyin siis kaksinkertaisesti. Lisäksi aivan kaikki tapahtumat eivät vakuuttaneet minua.

Romaanin ensimmäistä puoliskoa vaivaa uskottavuusongelma. Rose lähtee Lissan ja Eddien kanssa vapauttamaan Viktoria vankilasta saadakseen tältä tarvittavat tiedot. Vankilaa kuvaillaan läpitunkemattomaksi ja äärimmäisen turvalliseksi, mutta siitä huolimatta Rose onnistuu huijaamaan itsensä ja ystävänsä sen sisäpuolelle ja pääsemään ulos ilman kovin suuria vaikeuksia. Missä kaikki vartijat ovat? Missä viipyvät varotoimet ja hälytykset? Viktor Dashkov kuuluu vankilan tarkimmin vartioituihin vankeihin, minkä takia koko jutun olisi pitänyt olla huomattavasti vaikeampi ja vaarallisempi. Juoni olisi imaissut mukaansa paljon tehokkaammin, jos henkilöt olisivat kohdanneet todellisia vaikeuksia jo tarinan alkumetreillä. Minusta tuntuu, että kirjailija halusi henkilöt mahdollisimman nopeasti ulos vankilasta päästäkseen varsinaiseen asiaan. Tässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta vauhdikkuuteen ei pitäisi pyrkiä laadun kustannuksella. Hyvä kirjailija kykenee kirjoittamaan sekä laadukkaita että nopeita siirtymiä tilanteesta toiseen. 

Toinen epäuskottava osuus tulee eteen siinä vaiheessa, kun koko porukka on päässyt pakoon ja suunnittelee seuraavaa siirtoaan. Tapahtuu käänne, jonka aikana Viktor pääsee pakenemaan. En odottanut niin käyvän ainakaan niin pian enkä niin huvittavan helposti. Ensin kaikki sujuu kuin leikki ja sitten yksi lyhyt tapahtuma pilaa koko jutun, niinkö? Ihan totta, tämä kirjailija ja sarjan ympärillä työskentelevät editoijat olisivat pystyneet parempaankin. Tämä käänne tuntuu väkisin istutetulta, liian tarkoitushakuiselta ratkaisulta. Jostain syystä (arvelen tietäväni mistä) Viktor piti saada vapaaksi tulevia tapahtumia varten, mutta miksi se toteutettiin näin? No, ei auta kuin tyytyä siihen mitä kansien väliin on painettu.

Spirit bound paranee loppua kohden, mutta siinä on vielä toinen hämmentävä tekijä. Kahden edellisen osan perusteella oletin, että viides osa huipentuisi siihen, miten Dimitrille lopulta käy. Tapahtumat nojaavat kyllä pitkälle tämän kysymyksen varaan, mutta tarinassa on todella paljon muutakin sälää. Kaiken lisäki nämä muut ainekset tulevat kuvioon mukaan kysymyksiä herättävässä järjestyksessä. Dimitrin kohtalo ei ole yllätys, mutta sen ratkeamisen ajankohta on. Jos Mead antaa vastauksen kaikkein kipeimpään kysymykseen jo tässä vaiheessa, niin mikä on loppujen sivujen tehtävä? Mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä niillä tapahtumilla rakennetaan? En nähnyt riittävästi perusteita rakentaa juoni tällä tavalla, minkä takia minulla oli välillä vaikeuksia jaksaa lukea kirjaa eteenpäin ja ottaa sitä niin vakavasti kuin Mead varmasti haluaisi.

Niin. Pohdintaa sain tosiaan harrastaa. Mutta nyt negatiivisuudet sikseen ja hyvien ominaisuuksien ääreen.

Parasta tässä osassa ja oikeastaan koko sarjassa on se, että se avaa jatkuvasti jotain uutta sarjan maailmasta ja antaa henkilöille pohtimisen aihetta. Jälleen yksi absoluuttisena totuutena pidetty käsitys murtuu palasiksi. Tämän lisäksi romaanissa muodostuu poliittinen kaaos. Kuningattaren päätöksiä kritisoidaan ja erilaisia, melko hurjiakin, ratkaisuja esitetään. Henkilöiden väliset ihmissuhteet kehittyvät osittain odotettuun ja osittain yllättävään suuntaan. On hienoa, että tarinassa

ei keskitytä ainoastaan pääparin tai tässä vaiheessa pääkolmion (Rose/Dimitri/Adrian) välisiin suhteisiin vaan myös Lissa ja Christian saavat ansaitsemansa huomion. Romaanin lopussa odottaa jälleen melkoinen shokkikäänne, jonka seuraukset tekevät päätösosasta mielenkiintoisemman kuin se olisi ollut ilman tätä käännettä. Spirit Bound ei missään tapauksessa ole surkea, mutta minun mielestäni tähän astisista osista puuttellisin.

3,5/5

City of fallen angels - Cassandra Clare

Valentine on kukistettu, mutta se ei estä varjometsästäjien maailmaa järkkymästä uudelleen. Kun useita Valentinen sisäpiiriin kuuluneita varjometsästäjiä löydetään kuolleena, koko yliluonnolllinen yhteiskunta nousee jälleen varpailleen. Kuka murhaa varjometsästäjiä ja miksi? Samaan aikaan Clary painii huomattavasti henkilökohtaisemman ongelman kanssa. Jace on muuttunut etäiseksi ja vaisuksi. Kun tämän kummallisen käytöksen syy alkaa selvitä, Clary joutuu pohtimaan omaa toimintaansa uudestaan. Ovatko hänen valintansa käynnistäneet tapahtumaketjun, joka ei ole hänen hallittavissaan? 

* * *

City of Fallen Angels on melkoinen tunteiden vuoristorata. Varjometsästäjät ovat vasta selvinneet yhdestä tragediasta, joka ravisteli koko yhteisöä. Heille ei kuitenkaa suoda riittävästi aikaa toipumiseen, sillä uusi, vielä astetta henkilökohtaisempi murhe odottaa kulman takana. Menneisyyden valinnat ja perhetausta piinaavat useita henkilöitä, jotka ovat osaltaan mahdollistaneet tämän tapahtumaketjun. Erityisesti Jocelyn, Clary ja Jace kärsivät näistä asioista, kukin tahollaan ja hiukan eri syistä.

Ihmissuhteiden monenlaiset kiemurat ovat tämän osan keskeisin teema. Murhia kyllä selvitellään, mutta sivusta, välillä melkein huomaamatta. Jokaisella sarjan henkilöllä on jonkinlainen ihmissuhteisiin liittyvä tilanne päällä: Clary ei saa yhteyttä Jaceen, eikä Jace puolestaan uskalla avautua Clarylle kammottavista painajaisunistaan. Simon säätää Isabellen ja Maian kanssa eikä kumpikaan tytöistä sano suoraan, mitä he Simonista haluavat, Alec yrittää tulla sinuiksi Magnuksen monimuotoisen menneisyyden kanssa ja Jocelyn ja Luke valmistautuvat häihinsä. Useampi henkilö salaa jotain joltakin toiselta, minkä takia koko tarina on ajoittain sydäntäsärkevää luettavaa. Salaisuuksilla on aina hinta, ja tässä tapauksessa se on erityisen karvas maksettava.

Clare on taitava kuvailemaan henkilöiden välisiä suhteita ja erilaisten tunteiden sekamelskaa, itse asiassa todella taitava. Tämä puoli hänen tyylissään on vahvistunut sarjan edetessä, minkä ansiosta koko sarjasta on tullut mielenkiintoisempi. Kiinnitin erityistä huomiota havaintoihin, joita sarjan henkilöt tekevät toisistaan. Huomasin samalla, että minulla on nyt parempi käsitys kunkin henkilön ajatusmaailmasta kuin aikaisemmin. Arvelen, että juuri tämä näkökulmien laaja hyödyntäminen on avannut henkilöiden sisäistä maailmaa uudella tavalla.

Juonta tarkastellessa tulee kuitenkin sellainen olo, että ihmissuhteet korostuvat tässä hiukan liikaa. Murhat ja varsinkin tarinan edetessä hahmottuvat demoniset suunnitelmat tuovat juoneen jännitystä ja vaihtelua, minkä takia niihin olisi voinut keskittyä enemmän. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla onneksi näin tapahtuukin, tosin hyvin dramaattisin seurauksin.

Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, kuinka synkkiä sävyjä sarjan tapahtumat ovat saaneet. City of Fallen Angels on tunnelmaltaan aivan erilainen kuin esimerkiksi sarjan ensimmäinen ja toinen osa. On surua, kuolemaa, pahuutta, pelkoa, kaipuuta, syyllisyyttä, epävarmuutta, haavoittuvuutta. Lähes kaikessa on mukana jotain katkeransuloista, tuskallista tai vaikeaa. Keveys on hävinnyt, ja sen tilalle on tullut paljon pohdintaa sydämen asioista, niin ystävyydestä kuin romanttisesta rakkaudestakin. Vaikka kurkkua kuristaa, kun ajattelen miten tämä osa päättyy, olen iloinen tästä kehityskulusta. Tuntuu hyvältä välillä velloa, suorastaan rypeä sotkuisissa tunteissa ja henkilöiden tilanteen epäoikeudenmukaisuudessa. Ravistella kirjaa samaan aikaan kun päässä hakkaa kysymys: miksi, miksi näin tapahtuu? Onko tämän pakko mennä näin?

Hyvä kirja ja jatko-osa, ehdottomasti. Ei virheetön, mutta tuo kokonaisuuteen paljon uutta. Odotan paljon lopuilta osilta. Tästäkin olisi sanottavaa vielä vaikka kuinka, mutta kaikkien ajatusten avaaminen vaatisi niin monia juonipaljastuksia, että jätän ne myöhemmäksi.

4/5

Beautiful Creatures - Kami Garcia & Margaret Stohl

Ethan Wate on kyllästynyt kotikaupunkiinsa, jossa ei ikinä tapahdu mitään. Mikään ei muutu, ihmiset eivät vaihdu, asenteet eivät hievahdakaan paikoiltaan. Jos se olisi mahdollista, hän lähtisi pois eikä koskaan tulisi takaisin. Mutta kun Lena Duchannes muuttaa setänsä luo Gatliniin, Ethanin käsitys maailmasta murenee palasiksi. Lena on älykäs, vakava, salaperäinen ja runollinen; kaikin tavoin erilainen kuin muut. Lisäksi Lenalla on salaisuus, joka erottaa hänet ihmisten maailmasta: hän on loihtija - noidan kaltainen, mutta hänen voimansa ovat ennen kaikkea elementaalisia ja hämmentävät vahvuudessaan jopa hänen sukulaisiaan. Tutustuessaan Lenaan Ethan tutustuu myös kokonaiseen maailmaan, joka on elänyt omien sääntöjensä mukaan yleisesti tutun todellisuuden rinnalla. Mutta voiko niiden välille rakentaa sillan, joka kestää?

* * *

Beautiful Creatures valikoitui lukulistalleni tänä vuonna onnekkaan sattuman kautta. Löysin kesällä koko sarjan Suomalaisen Kirjakaupan alennuslaarista. Olin jo pitkään aikonut lukea sarjan loppuun, ja kun alennusmyynnit tarjosivat täydellisen tilaisuuden ostaa se osaksi alati kasvavaa kirjakokoelmaani, päätin ryhtyä toimeen. Beautiful Creatures jäi vahvasti mieleeni jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jos olisin muistanut sen olevan näin hyvä, en olisi missään tapauksessa jättänyt sarjaa roikkumaan näin pitkäksi aikaa.

Pidän Ethanista aivan valtavasti. Hän on fiksu, rehellisesti kunnollinen poika, joka näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, niin hyvässä kuin pahassa. Hänen havaintonsa pienen kaupungin sosiaalisesta ilmapiiristä ovat tarkkoja ja usein niin älykkäitä, että niistä lukiessa huomaa virnuilevansa niin kuin silloin, kun on juuri löytänyt takin taskusta setelin, jonka ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla siellä. Ethan uskaltaa unelmoida suurista, epätodennököisen tuntuisista asioista, ja kun Lena ilmestyy hänen elämäänsä, hän jaksaa taistella, hän jaksaa etsiä keinoa olla osa Lenan yliluonnollista ja monella tavalla hyvin kummallista elämää. Ethanin ymmärrys on koetuksella useita kertoja, mutta hän ei anna sen lannistaa itseään. Jos kaikki tytöt kohtaisivat tällaisen pojan elämänsä aikana, voisin vannoa, että maailmasta tulisi parempi paikka.

Lena puolestaan vetoaa sieluun epäoikeudenmukaisen, riipaisevankin elämäntarinansa vuoksi. Hänen voimansa aiheuttavat jatkuvasti vaikeuksia missä tahansa hän onkaan, eikä hänen elämässään ole ollut juuri lainkaan pysyvyyttä. Koulunkäynti ja ystävystyminen ihmisten kanssa on aina kaatunut. koska ihmiset ovat alkaneet pelätä häntä ja omaksuneet toisten negatiiviset mielipiteet. Lena haaveilee normaalista lukiolaisen elämästä, mutta Gatliniin tullessaan hän on jo menettänyt uskonsa unelmiin. Hän vetäytyy ihmisten seurasta odottaen, että kaikki hyljeksivät häntä niin kuin ennen. Kun hän tapaa Ethanin, hänen sydämensä täyttää ristiriita: hän on onnellinen Ethanin seurassa, mutta uskoo olevansa tälle vaaraksi. Tämä emotionaalinen konflikti ja sen vaikutukset ensirakkauden alkutaipaleeseen kuvataan osuvasti. Välillä kaikki on vähällä tuhoutua, mutta Ethanin ja Lenan välinen rakkaus löytää lopulta tiensä pinnalle. Aina vain uudestaan.

Ja voi kuinka kaunis heidän rakkautensa onkaan. Ethanin ja Lenan välille kehittyy ainutlaatuinen yhteys, joka korjaa kummankin haavoja ja kehittää heitä ihmisinä. Heidän suhteessaan on myös tietynlainen väistämättömyyden tuntu, aivan kuin se olisi luonnonvoima, jota ihminen ei voi koskaan hallita. Kuten luonnolla, tällä rakkaudella on valta luoda ja tuhota yhtä aikaa. Vielä on epäselvää, mille puolelle heidän tarinansa lopulta asettuu, mikä lisää jännitystä jatko-osien kannalta.

Vaikka Beautiful Creatures on niittänyt mainetta yhtenä 2000-luvun vahvimmista rakkaustarinoista, sillä on runsaasti muitakin ansioita. Romaani käsittelee muunmuassa koulukiusaamista, joka on oikeastaan melko harvinainen teema nuorille suunnatussa fantasiakirjallisuudessa. Lenaa syrjitään koko kaupungin voimin: vanhemmat lietsovat lapsiaan suhtautumaan varauksellisesti kaikkiin muukalaisiin, mutta kun on kyse kaupungin pahamaineisen erakon, Macon Ravenwoodin siskontyttärestä, koko homma karkaa täysin käsistä. Kirjailijat onnistuvat osoittamaan, kuinka järjetöntä kiusaaminen on ja kuinka naurettavin perustein ihmiset voivat muodostaa mielipiteensä toisesta. Toinen keskeinen teema on läheisen ihmisen kuolema ja sen jäljessä sieluun asettuva suru. Ethan on menettänyt äitinsä hiljattain, ja tämän menetyksen jäljet näkyvät joka päivä hänen kotonaan. Läheinen perheystävä Amma on ottanut talossa huoltajan roolin, ja Ethanin isä on lukkiutunut työhuoneeseensa pysyäkseen piilossa maailmalta. Elämä kulkee huterilla raiteilla, mutta kulkee kuitenkin. Uskon, että jokainen lukija joka on joskus menettänyt jonkun rakkaan, pystyy aistimaan Ethanin elämäntilanteen todenmukaisuuden. Beautiful Creatures on syvällinen romaani - syvällisempi kuin sen markkinoinnin perusteella voisi päätellä.

Myös romaanin maailma on omaa luokkaansa. Taikuus sidotaan henkilöiden persoonaan ja mielialoihin todella kiehtovalla tavalla. Yliluonnolliset voimat virtaavat heissä yhtä voimakkaasti kuin veri, ja niillä on sekä fyysisiä että henkisiä vaikutuksia niin käyttäjäänsä kuin käyttäjän läheisiinkin. Kuvaukset ovat näyttäviä ja kokonaisvaltaisia. Taikuudessa on tässä miljöössä jotakin hyvin synkkää, ripaus goottilaisuutta yhdistettynä Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden kulttuuriin ja mytologiaan. Yliluonnolliseen suhtaudutaan vakavasti ja sen vaarat ovat välillä konkreettisesti läsnä, välillä piilossa kulman takana. Kaiken kaikkiaan kiinnostava keitos, joka varmasti sakenee jatko-osissa.

Jatkan kehujen listaa vielä sanomalla jotakin tämän kirjan kielestä. Se on runsasta ja elinvoimaista ja korostaa milloinkin käsillä olevaa teemaa tai tunnelmaa. Lukukokemus oli myös huomattavasti autenttisempi, kun luin kirjan englanniksi. Etelävaltiolaista murretta on mahdotonta vangita suomen kieleen sellaisena kuin se on alkuperäiskielessä, luonnollisesti. Tässä tapauksessa kielellä on paljon merkitystä miljöön ja sosiaalisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta. Se kaikki herää paremmin eloon alkuperäiskielisenä.

Ainoa puute, joka silloin tällöin nousi mieleen, on lievä juonenkulun epätasaisuus. Joistakin tilanteista siirrytään turhan nopeasti pois, toisiin jäädään jumittamaan ilman selkeää syytä. Aivan kaikki mielenkiintoiset yksityiskohdat eivät pääse loistamaan niin paljon kuin olisi mahdollsta, mutta ehkäpä jatko-osat korjaavat tämän aukon.

Loppukaneetiksi: Tämä on todella hyvää young adult -fantasiaa. Onneksi minulla on kaikki jatko-osat olemassa. Kannattaa antaa mahdollisuus tälle, jos et ole vielä sitä tehnyt!

4,5/5

City of Glass - Cassandra Clare

City of Glass on sarjan kolmas osa, joten arvostelu voi sisältää spoilereita aiemmista kirjoista.

* * *

Amid the chaos of war, the Shadowhunters must decide to fight with the vampires, werewolves and other Downworlders - or against them. Meanwhile Jade and Clary have their own decision to make: should they pursue the love they know is forbidden?

* * * 

Varjometsästäjät kokoontuvat Idriksen pääkaupunkiin Alicanteen etsimään ratkaisua yliluonnollista maailmaa koetteleviin ongelmiin. Erilaiset mielipiteet ja asenteet taistelevat keskenään, ja paranormaalien lajien väliset suhteet nousevat yhdeksi romaanin kantavaksi teemaksi. Jokainen osapuoli joutuu tahollaan miettimään, onko valmis päästämään irti katkeruudesta ja epäluulosta paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Matka yksimieliseen ratkaisuun on vaikea, mutta kun se viimein löytyy, on selvää että jokin maailmassa on muuttunut pystyvästi.

City of Glass alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena loppuun asti. Juoni on jälleen pullollaan Clarelle tyypillisiä käänteitä, jotka sekoittavat pakkaa ja erottavat sarjan keskushenkilöt joksikin aikaa toisistaan. Tämän ansiosta tarinan on mahdollista liikkua sekä useiden tapahtumapaikkojen (tai ehkä paremminkin alueiden) että henkilöiden välillä. Tapahtumien edetessä henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kulkeneet tarinan sivussa, saavat lisää merkitystä ja syvyyttä. Varsinkin Simonin persoonallisuus ja Luken menneisyys pääsevät eri tavalla esille. Tämä eri henkilöiden läsnäolon runsaus tekee koko sarjasta ehdottomasti mielenkiintoisemman kuin se oli aikaisemmin.

Idris, voi Idris. Jos voisin, lähtisin heti lomalle varjometsästäjien kotimaahan. Oli todella virkistävää lukea varjometsästäjistä uudessa ympäristössä, joka tarjosi samalla yksityiskohtaisemman näkökulman nefilien sosiaalisiin normeihin. Lukija pääsee nyt ensimmäistä kertaa "kulissien taakse", varjometsästäjien yhteiskunnan ytimeen ja uudella tavalla käsiksi myös koko rodun historiaan. Kirjailijan yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää runsasta kuvailua, joka nousee nyt uudelle tasolle. Antaisipa Clare New Yorkistakin tällaisia kurkistuksia...

Yksi tämän osan kohokohtia on ehdottomasti kaikki Clary ja Jacen välisessä suhteessa tapahtuva kehitys. Lukija saa viimein tietää totuuden siitä, kuka on Valentinen poika, mutta ennen sitä matkalla koetaan paljon tuskaa ja hämmennystä. Erityisesti Jacen kärsimys välittyy voimakkaammin kuin ennen. Vaikeat tunteet ja perhetaustaa koskeva epätietoisuus määrittävät Jacen persoonallisuutta itse asiassa enemmän kuin hän itsekään haluaisi myöntää. Ilman Clarya ja tätä kohtaan tuntemaansa rakkautta Jace ei välttämättä olisi enää edes elossa. Vahva rakkaus on young adult -kirjallisuuden kestoteema, mutta tämä kyseinen suhde on jollain tavalla erityisen kaunis. Se ravistelee sielua syvemmältä kuin useimmat muut viime vuosina vastaan tulleet rakkaussuhteet.

En tiedä, onko kysymys kirjailijan itseluottamuksen vahvistumisesta vai yksinkertaisesti verbaalisten taitojen kehittymisestä, mutta City of glass häikäisi minut monipuolisuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan. Siinä on kaikki juuri niin kuin pitää ja ehkä vähän paremminkin. Sarjan osista se on ehdottomasti hiotuin kokonaisuus. Myös emotionaalisella tasolla on tapahtunut valtava muutos parempaan suuntaan. Ajoittain tekstiä oli suorastaan vaikeaa lukea, koskan sydän oli vähällä haljeta kaikesta siitä tuntemisesta ja pohtimisesta.

Mahtava, ihana, kaunis, hieno kirja. Tämän luettuani olen todella iloinen siitä, että tulin aikoinaan tarttuneeksi sarjaan ylipäätään. Olen nyt suorastaan hengästyneen kiinnostunut siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

5/5

Shadow Kiss - Richelle Mead

Rose ja muut noviisit aloittavat harjoittelun, jonka aikana he suojelevat yhtä Moroita opettajien toteuttamilta harjoitushyökkäyksiltä vuorokauden ympäri. Käytännön taitojen harjoitteleminen on erityisen tärkeää nyt, kun Strigoit ovat koetelleet vampyyriyhteisöä ja jättäneet sen toipumaan edellisestä hyökkäyksestä levottomana ja järkyttyneenä. Erityisesti Rosella on pelissä kovat panokset; tuoreet ja traumaattiset kokemukset eivät saa heijastua vartijan työhön. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi. Rose alkaa nähdä näkyjä ja kärsiä rajuista päänsäryistä. Lisäksi hänen täytyy valehdella Lissalle suhteestaan Dimitriin. Myös Lissalla on vastauksia etsittävänä.

Vampyyrikuningattarella on jonkinlaisia suunnitelmia hänen varalleen, mutta motiivi niiden takana on epäselvä.

* * *

Shadow Kiss jatkaa samalla linjalla sarjan edellisten osien kanssa. Meadin tyyli on nopea ja enimmäkseen kepeä, vaikka tarinassa vilahtaakin silloin tällöin myös vakavia teemoja ja tärkeitä kysymyksiä. Shadow Kiss on mukavaa, helppoa ja tasaista luettavaa, jonka parissa ei tylsisty eikä toisaalta uppoa kovin syviin mietteisiin. Kaiken kaikkiaan siinä on enemmän kehuttavaa kuin moitittavaa.

Pidän tässä Vampire Academy -sarjan kolmannessa osassa erityisesti siitä, kuinka tasaisesti kaikki keskushenkilöt esiintyvät sen sivuilla. Dimitri, Christian ja Adrian eivät jää enää sivurooliin niin kuin aikaisemmissa osissa eikä tarina pyöri yhtä paljon Rosen ja Lissan ystävyyden ympärillä. Rosen ja Dimitrin suhde saa enemmän painoa ja kehittyy tasaisesti  Kokonaisuus saa myös mukavasti uusia aineksia, kun keskushenkilöt vierailevat vampyyrien kuninkaallisessa hovissa. Sarjan maailma on jälleen yhden palan verran kokonaisempi,

Temaattisesti Shadow Kiss on kevyt ja helppolukuinen. Rosen ja Lissan välisen side, johon teoksen nimikin viittaa, näyttäytyy kuitenkin jonkin verran vakavammassa valossa, mikä herätti mielenkiintoni. Toinen uudesta näkökulmasta käsitelty teema on Rosen tulevan ammatin vaikutukset hänen suhtautumiseensa Lissaan. Rosen ja Lissan ystävyys ei ole enää niin mutkaton ja avoin kuin aikaisemmin, eikä Rosen haave tulla Lissan vartijaksi ehkä olekaan enää paras vaihtoehto. Raja ystävän huolenpidon ja vartijan velvollisuuksien välillä häilyy, mitä jo vähän odottelinkin. 

Mitä juoneen tulee, hyvä tulos olisi saatu vähemmälläkin. Joidenkin tapahtumien kohdalla tuntuu siellä, että ne ovat romaanissa vain täytteenä ilman todellista merkitystä, tai sitten vain jotta jokin toinen kohtaus mahtuisi kuvioon jokseenkin luontevasti. Lopun juonenkäänne on kuitenkin melkoinen yllätys ja shokki, mikä on positiivista. En tosiaan osannut odottaa sellaista loppua, huhhuijaa. Mitähän seuraava osa tuo mukanaan?!

Vähän hömppää tämä on, mutta hauskalla tavalla. Vampyyritarinoiden metsästäjien kannattaa kokeilla, kun tällaisen tyylin nälkä painaa päälle,

4/5

Crown of Midnight - Sarah J.Maas

Kuninkaallinen salamurhaaja Celaena Sardothien pelaa vaarallista peliä. Hän ei tapa ihmisiä, jotka kuningas haluaa hengiltä, vaan lavastaa heidän kuolemansa hidastaakseen kuninkaan julmien suunnitelmien toteutumista. Kuvio muuttuu monimutkaisemmaksi, kun Celaena saa tehtäväkseen tappaa Archer Finnin, maineikkaan ja pidetyn mieskurtisaanin, jonka kuningas epäilee kuuluvan kapinallisiin. Celaena tuntee Archerin vuosien takaa eikä osaa kuvitella miehen tietävän mitään kuninkaan suunnitelmista. Mutta mikä on totuus?

* * *

Mielentilani lukemisen jälkeen oli täydellinen tunteiden ilotulitus. Olin yhtä aikaa onnellinen, jännittynyt, häikäistynyt, surullinen ja ehkä kaikkein eniten järkyttynyt, Vimeiseen on lisättävä, että kaikilla parhailla tavoilla järkyttynyt. Crown of Midnight ravisteli minut irti kaikista mahdollisista horroksista niin tehokkaasti, että sydämeni on vieläkin vähän ruhjeilla.

Romaanissa on todella paljon meneillään sekä juonellisesti että temaattisesti. Kuninkaan suunnitelmat kehittyvät nopeasti, eikä hän aio antaa minkään eikä kenenkään pilata niitä. Saatuaan vihjeen Riftholdissa kehittyvästä kapinallisesta ryhmittymästä hän valjastaa Celaenan tekemään likaisen työn. Celaena ei kuitenkaan ryntää tappamaan vanhaa ystäväänsä pelkän huhun perusteella vaan ryhtyy selvittämään tilanteen todellista olemusta. Hänen silmiensä kautta lukija pääsee tutustumaan myös Riftholdiin ja Erilean erilaisiin kulttuureihin ja niiden historiaan. Romaani vilisee mielenkiintoisia, kiehtovia ja visuaalisia yksityiskohtia, jotka herättävät romaanin maailman todella vahvasti eloon. Voisin kuljeskella Riftholdin kaduilla loputtomiin, vaeltaa lasisessa kuninkaanlinnassa yömyöhään väsymättä vähääkään ja napata ainakin puolet Celeanan mekoista omaan vaatekaappiini. Rifthold on miljöönä lumoava, monipuolinen satamakaupunki, jolle Maas on todella onnistunut antamaan hengen.

Mutta takaisin juoneen, ennen kuin juutun haaveisiini.Ottaessaan selvää sekä Archerin tekemisistä että mahdollisista kapinallisista Celaena kohtaa muistoja myös omasta menneisyydestään, jota määrittää kaksi niin syvää tragediaa, että sydäntä alkaa särkeä jo niiden ajattelemisesta. Tapahtumien edetessä Celaenan persoona syvenee ja kehittyy. Hän on yhä impulsiivinen ja ajoittain äkkinäinen kuin räjähdys, mutta velvollisuudentunto, uskollisuus ja rakkaus pehmentävät näitä ominaisuuksia ja vievät monta kertaa voiton. Minusta on ihailtavaa, kuinka hän ajoittaisesta vastahakoisuudestaan ja turhautumisestaan huolimatta valitsee lopulta oikein; lopulta hän ajattelee enemmän muita kuin itseään, tekee voitavansa paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Hän tutkii, kaivelee ja pohtii väsymättä, ja saa selville useita kuninkaan hoviin ja Adarlanin pääkaupunkiin liittyviä salaisuuksia. Hän siirtää oman vapauden kaipuunsa syrjään ja pitää parhaansa mukaan huolta Nehemiasta, Dorianista ja Chaolista, joita hän on oppinut rakastamaan.

Celaenan lisäksi Chaol kehittyy huomattavasti. Hänen persoonansa pääsee loistamaan tässä jatko-osassa ansaitsemallaan tavalla. Kuvaukseen tulee mukaan myös paloja hänen menneisyydestään, minkä ansiosta hänestä tulee astetta kokonaisempi, Mutta hänen luonteensa on se, joka vangitsee?

Muistatteko kun mainitsin, että vähän rakastuin Dorianiin? Ehkä niin, mutta Chaolia minä rakastan. Hän on vakaa, älykäs, järkkymättömän lojaaji niitä kohtaan joista hän välittää, aina vastuuntuntoinen ja valmis näkemään vaivaa tärkeiden asioiden eteen. Chaol on vahvasti tunteva nuori mies, jonka sielu on ruumiin ikää huomattavasti vanhempi. Hänessä on niin paljon arvostettavia ja kunnioitusta herättäviä luonteenpiirteitä, että en... En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan, kuinka rakas henkilö hänestä on tullut. Kuinka kauniisti hän kohtelee Celaenaa. Kuinka tosissaan hän on. Kuinka vahvasti hän rakastaa. Chaol on valloittanut sydämeni syvimpiä uurteita myöten. Tällaisia miehiä lisää, please. Sekä fiktioon että oikeaan maailmaan.

Dorianin elämä puolestaan kääntyy aivan uuteen suuntaan. Vieläpä sellaiseen suuntaan, jollaista en osannut ollenkaan odottaa. On todella mielenkiintoista nähdä, kuinka suuren roolin tämä kehitys saa sarjan seuraavissa osissa. Myös Dorian on henkilönä erityinen, koska hän on niin vilpittömän hyväsydäminen. Tunnen häntä kohtaan voimakasta ja ylpeyttä. Jos kaikki ihmiset hyväksyisivät totuuden ja kunnioittasivat toisten valintoja niin kuin Dorian kunnioittaa Celaenan valintoja, välttyisimme kymmeniltä turhilta ja repiviltä riidoilta. Tietenkään se ei ole Dorianillekaan helppoa, mutta ystävyyden arvo voittaa hänen henkilökohtaisen pahan olonsa.

Jo tämä henkilökuvauksen monipuolisuus olisi riittänyt ilahduttamaan minua, mutta sain paljon enemmän. Nimittäin se, kuinka Maas kuvailee Celeanan ja Chaolin suhteen kehitystä ja vaikutusta kummankin muihin ihmissuhteisiin, se... Olen mykistynyt. Liikuttunut. Celaena ja Chaol jakavat niin valtavan paljon asioita, tilanteita, tunteita ja ajatuksia. He ymmärtävät toisiaan ja tukevat toisiaan, ja ennen kaikkea hyväksyvät toisensa juuri sellaisina kuin he ovat. Hyväksyvät aina, vaikka se ei aina ole helppoa. Ja mihin suuntaan tämä suhde menikään! Kun luin niistä hienoista, kauniista ja niin merkittävistä hetkistä, olin niin onnellinen että itkin. Itkin ja nauroin, itkin ja hymyilin pakahduttava onnen tunne jokaisessa solussani.

Mutta sitten. SITTEN tapahtuu käänne, shokeeraava, riipaiseva käänne, joka saa alkunsa yhden ihmisen yhdestä virheestä ja joka käynnistää tapahtumaketjun, joka kääntää kaiken ympäri. Aivan kaiken. Osasin kyllä odottaa, että jotain mullistavaa tapahtuu, mutta en tätä. En tätä. On varmaan turhaa sanoakaan, että kun jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin käsittämään, mitä oli tapahtunut, itkin lisää, Tämä käänne ja sen seuraukset viiltävät niin syvältä, että puhekyky häviää. Celeana ja Chaol kärsivät molemmat, Celeana kaikkein eniten ja kaikkein syvemmin. Tapahtuma tuo takaisin kaiken, minkä takia hänen maailmansa vuosia sitten hajosi, kaiken sen tuskan ja vääryyden ja menetyksen epäoikeudenmukaisuuden. Uusi tilanne, uudet syylliset, mutta vanhat, tutut, syvät ja niin vaikeat tunteet. Voi Celaena, kuinka minä ymmärrän sinua... Kaikessa järkyttävyydessään tämä kaikki kuvaa mestarillisesti sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun häneltä viedään kaikki muu paitsi viha. Celaenan tunteet ja reaktiot kuvataan todella hienopiirteisesti ja henkilöön sopivalla tavalla. Monet hänen tekonsa ovat kauheita, mutta jos yhtään ymmärtää, kuinka kauhean tuskan läpi hän joutuu tiensä taistelemaan, käsittää, ettei hän voi tehdä mitään muuta. Hän ei voi suhtautua järkevämmin, rauhallisemmin tai oikeudenmukaisemmin. Ja, siitä huolimatta, hän vähitellen kokoaa itsensä, pakottaa itsensä tarttumaan sielunsa rippeisiin ja etsimään sen ihmisen, joka hänestä oli hiljalleen kasvanut. Vaikka hänen tuskansa on karannut häkistään, hän nousee ylös. Celaena Sardothien, sinä olet hätkähdyttävä nuori nainen.

Lopuksi on kehuttava Maasin tyyliä ja taitoa kietoa henkilöiden henkilökohtaiset elämäntapahtumat yhteen laajempien kokonaisuuksien kanssa. Jokaisella tapahtumalla ja yksityskohdalla on paikkansa ja merkityksensä, jotka paljastuvat nerokkaiden ratkaisujen kautta. Rakastan myös hänen tyyliään, tapaansa käyttää kieltä. Se on yksityiskohtaista, soljuvaa, erittäin paljon elossa.

Niin, ja tämäkin on sanottava: on ainutlaatuinen kokemus löytää kirja, joka tekee onnelliseksi, hajottaa ja parantaa uudelleen. Monet loistavat kirjat tekevät näistä yhden, mutta kaikkien kolmen kokeminen yhdessä tarinassa... Se on kultaa, täyttä kultaa. Tietenkään kaikki ei ole vielä kunnossa, kakkea ei ole vielä ratkaistu, mutta asioita ei jätetä niin kesken, että lukija jäisi jumiin onnensa sirpaleisiin. On siis lupa toivoa, että henkiläiden haavat paranevat.

Huh, mikä upea jatko-osa tämä onkaan. Eeppisen fantasian ja syvällisten teemojen ystävät, tässä on teille hieno sarja aloitettavaksi.

5/5

Haasteet:

• 50 kirjan haaste, kohta 38: A book that made you cry
• I SPY, kohta 18

Arvostelu sarjan edellisestä osasta:

Throne of glass - Sarah J.Maas

Divergent - Veronica Roth

Tajusin juuri, millainen ristiriita kuvan taustan ja itse kirjan tunnelman välillä on. Divergentin maailma ei nimittäin ole täynnä kukkasia ja kirkkaita värejä...

16-vuotias Tris joutuu tekemään vaikean valinnan. Vaihtoehtoja on kaksi: hän voi jäädä perheensä luo ja yrittää sopia joukkoon tai lähteä etsimään todellista paikkaansa ja jättää kaiken tutun lopullisesti taakseen. Tris valitsee uuden elämän, joka mullistaa hänen käsityksensä sekä itsestään että maailmasta, jota hän on pitänyt muuttumattomana. Mutta mikä on totuus: maailma, johon Tris on kasvatettu uskomaan vai toinen todellisuus, joka on piilossa yhteiskunnan rakenteiden alla?

* * *

Tris elää kaupungissa, jonka asukkaat elävät viidessä ryhmässä. Jokainen ryhmä arvostaa tiettyä hyvettä: Abnegation (vaatimaton) odottaa asukkailtaan epäitsekkyyttä, Amity (sopuisa) sopuisuutta, Candor (rehellinen) ehdotonta rehellisyyttä, Dauntless (peloton, rohkea) järkkymätöntä rohkeutta ja Erudite (oppinut, sivistynyt) älykkyyttä ja tietämystä, Jokaisen kuusitoistavuotiaan täytyy valita tutun ja vieraan elämän väliltä, ja valinnalla on lopulliset seuraukset. Jos pysyy ryhmässä, johon on syntynyt, sitoutuu elämään koko loppuelämänsä niin kuin on aina elänyt. Jos lähtee, uusi ryhmä syrjäyttää kaiken rakkaan ja määrää yksilön tulevaisuuden. Jos ei sopeudu uuteen ryhmään, joutuu kerjäläiseksi ryhmättömien (Factionless) joukkoon, yhteisön ulkopuolelle. Mutta jos on Divergent, poikkeava yksilö, jonka persoonaa ei voida määritellä yksiselitteisesti, on välittömässä hengenvaarassa. Kun Tris saa tietää kuuluvansa jälkimmäiseen, pelättyyn ja salaperäiseen ihmistyyppiin, jonka olemassaolosta ei saa puhua ja jonka tarkkaa määritelmää kukaan ei tunnu tietävän, hänen elämänsä suunta muuttuu ratkaisevasti. Vuodet Abnegationissa ovat pakottaneet hänet unohtamaan oman merkityksensä, mutta Dauntless ja Divergentin identiteetti kääntävät hänen huomionsa takaisin häneen itseensä. Kuka on Tris Prior? Mitä hän haluaa? Mitä hän pelkää? Mitä poikkeavuus on? Ja, ennen kaikkea: mikä on hänen merkityksensä toisille, hänen uudelle ryhmälleen ja koko yhteiskunnalle?

Divergentin maailman monimutkaisuus paljastuu vähitellen, melkein huomaamatta. Alussa kaupungin elämä liikkuu radallaan, ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä sen järjestelyihin ja huominen näyttää valoisalta. Rauhallisen ja hieman vetäytyvän Trisin silmin katsottuna kaikki tuntuu olevan niin kuin pitääkin. Ryhmiä, kaupungin sosiaalisia normeja ja henkilöitä koskevat yksityiskohdat saavat kuitenkin hiljalleen uuden merkityksen, kun Tris ja lukija oivaltavat niiden väliset ristiriidat yhtä aikaa. Yksi romaanin vaikuttavimmista tekijöistä onkin se, että lukijan käsitys henkilöiden maailmasta on alussa sama kuin henkilöillä itsellään. Lukija uskoo todeksi sen minkä Tris kertoo, koska Tris on aivan yhtä tietämätön. Roth kuvaa älykkäästi ja hienovaraisesti tunteita, jotka heräävät kun kaikki, mihin on uskonut, murenee palasiksi. Yhteisymmärryksen ja tyytyväisyyden alta paljastuu vanhoja kaunoja, henkilökohtaisia petoksia, henkistä ja fyysistä vallankäyttöä ja voimakkaita asenteita. Jyrkimmät mielipiteet koskevat Divergenteja, poikkeavia, joita pidetään suurimapana uhkana kaupungin rauhalle. Divergentit (muunmuassa) ajattelevat laajemmin kuin muut, minkä vuoksi heitä ei voi hallita eikä sitoa yhteen muottiin. Eruditen johtaja Jeanine Matthews pyrkii aktiivisesti vahvistamaan tätä uhkaavaa kuvaa ja samalla tuhoamaan poikkeavat. Trisin ja Jeaninen lisäksi tapahtumien ytimessä on vakava ja menneisyytensä muokkaama Four, jonka Tris tapaa ensimmäisen kerran heti Dauntlessin päämajaan saavuttuaan. Four on lahjakas ja arvostettu ryhmän jäsen, joka työskentelee uusien tulokkaiden kouluttajana. Häntä ja Trisiä yhdistää alusta asti kolme tärkeää ominaisuutta: lapsuus Abnegationissa, siirtyminen Dauntlessiin ja halu lopettaa teeskentely. Heidän suhteensa kehitystä kuvataan kiirehtimättä tavalla, joka minusta sopii erittäin hyvin kokonaisuuteen. Hitaasti kehittyvä suhde tuo mukanaan kysymyksiä luottamuksesta ja uskollisuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, jotka puolestaan tuovat kaiken surun ja kovuuden keskelle toivoa, vilauksen siitä millainen maailma voisi olla.

Tapahtumien edetessä Trisin henkilökohtainen taistelu itsensä löytämiseksi laajenee kamppailuksi koko yhteisön vapauden ja perimmäisen totuuden puolesta.  Juoni tihenee, kiihtyy ja saa lopulta hyvin koskettavia  ja ajatuksia herättäviä käänteitä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Ajoittain tulee suorastaan paha olo, mutta sellaisella puhdistavalla tavalla. Joskus on hyvä kokea ravistelua ja havahtua asioihin, jotka ovat mailmassamme pahemman kerran pielessä. 

Divergent käsittelee useampia teemoja kuin yhdessä tekstissä pystyy mielekkäästi avamaan. Osa niistä on erityisen tärkeitä nuoren ihmisen elämässä: identiteetin kehitys ja erilaiset identiteettikriisit, valintojen vaikutus tulevaisuuteen ja erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät teemat. Vielä suurempi ja vähintään yhtä merkittävä osa keskittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin: mitä erilaisuus on ja miten siihen tulisi suhtautua, valta ja sen käyttö, rankaiseminen ja rangaistusten laatu, ihmisoikeudet, teknologian asema ja tarkoitus... Romaanilla on todella paljon sanottavaa (muunmuassa) ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja vallan välineistä, ja kaikki sen yksityiskohdat: henkilöt, tapahtumat, yhteiskunnallinen rakenne ja dystopian elementit kiedotaan yhteen tämän temaattisen sanoman kanssa. Paljon jää kesken, niin kuin kuuluukin, ja viimeisen sivun luettuaan toivoo, että seuraava olisi jo hyllyssä odottamassa. 

Kaiken kaikkiaan olin hyvin vaikuttunut tämän luettuani. No, mitäs muutakaan olisin voinut olla, kun kerran valitsin koko trilogian tutkimuskohteekseni. Divergent on herättänyt minussa paljon enemmän ajatuksia kuin kykenen tässä ilmaisemaan paljastamatta olennaisia osia tapahtumien kulusta. Toisaalta minun on vaikea löytää sanoja niille tunteille, jotka minussa vaeltavat nyt, kun katson tarinaa tutkijan silmin. Jätin tästä tekstistä paljon pois, mutta aion käsitellä pois rajattuja asioita lähitulevaisuudessa Kandin viemää -postauksissa. 

Mutta lopuksi: tämä on niitä nuortenkirjoja, joihin aikuisenkin kannattaa tutustua. Divergent esittelee oman kuvansa tulevaisuudesta, joka ei monin osin ole kovin kaukana tästä todellisuudesta. Tätä ei kuitenkaan kannata ottaa käsittelyyn silloin, kun kaipaa lukukokemusta, jonka voi elää ja heittää mielestään olankohautuksella.

5/5

Frostbite - Richelle Mead

St Vladimirin akatemia nousee jälleen varpailleen, kun Strigoit hyökkäävät kuninkaallisen Moroi-perheen kimppuun. Levottomuus ja pelko leviävät sekä kuolevaisten vampyyrien että heidän suojelijoidensa keskuudessa ja pakottavat koko yhteisön tutkimaan rakenteita, joiden varassa Moroit ja puolivampyyrit elävät. Kiristyneen tilanteen vuoksi Rose on entistä enemmän kiinni suojelijan velvollisuuksissaan. Hänellä on kuitenkin muitakin ongelmia: kielletyt tunteet Dimitriä kohtaan elävät yhä, telepaattinen yhteys Lissaan aiheuttaa kiusallisia tilateita ja Masonin romanttiset toiveet muuttavat koko ystävyyden monimutkaisemmaksi kuin hän toivoisi...

* * *

Frostbite jatkaa samanlaista nopeatempoista linjaa kuin sarjan ensimmäinen osa Vampire Academy. Tarinassa kulkee rinnakkain kolme kokonaisuutta: 1) vampyyrien yhteisön sisäiset tapahtumat. 2) Lissan ja Rosen välisen telepaattisen yhteyden ja Lissan taikavoimien tutkiminen ja 3) useiden ihmissuhteiden kehitys. Taas täytyy ihmetellä, kuinka Mead on saanut kaiken tämän mahtumaan reiluun 300 sivuun tekemättä tekstistä sekavaa tai raskasta. Säilyttääkseen tasaisen tahdin hänen täytyy kuitenkin jättää osa tapahtumista ja teemoista toisten varjoon, mikä ei ole niin hyvä asia. Mutta aloitetaan niistä kehuista.

Tapahtumat käynnistää hyökkäys, joka koskettaa koko yhteisöä. Strigoit käyttäytyvät entistä järjestelmällisemmin ja iskevät suoraan kuolevaisten vampyyrien heikkoihin kohtiin. Yhteiskunnallinen hälytystila, joukossa tiivistyvä pelko ja erilaisten mielipiteiden keskinäinen väittely ovat yllättävänkin voimakkaasti esillä. Sarjan maailma muuttuu astetta synkemmäksi ja sen rakenteen osoittautuvat huterammiksi kuin niiden on uskottu olevan. Dhampirit ja Moroit etsivät päättäväisesti ratkaisua tilanteeseen, ja löytävätkin erilaisia vaihtoehtoja. Hyökkäyksen vaikutuksia käsitellään myös toisaalta Lissan ja Christianin kautta, toisaalta Rosen ja Dimitrin kautta. Uhattujen kuolevaisten vampyyrien, erityisesti Christianin, näkökulma on erityisen kiinnostava, sillä se ei pääse kunnolla esille ensimmäisessä osassa. Yhteiskunnallisen kriisin rinnalla kulkee myös Lissan henkilökohtainen tie lähemmäs totuutta kyvyistä, jotka hänelle on suotu. Nämä kyvyt puolestaan kytkeytyvät elementaalimagiaan, joka on todella piristävä lisä tähän yhteiskuntaan. Toivon, että tällainen yksittäisten henkilöiden persoonallisuuden ja elämäntapahtumien sitominen laajempaan kokonaisuuteen lisääntyy jatko-osissa.

Myös miljöölle annetaan ilahduttavan runsaasti tilaa. Tarinan kulku vaikuttaa tapahtumapaikkoihin ja tapahtumapaikat vaikuttavat tarinaan. Miljööllä on todellinen merkitys sekä tunnelman luojana että fyysisiin olosuhteisiin vaikuttavana tekijänä.

Huolimatta juonellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä Frostbite on huomattavan ihmissuhdekeskeinen. Tämä on luonnollista, sillä nyt kirjailijalla on paljon enemmän aineksia, joiden kanssa operoida. Syventässään Rosen suhdetta Dimitriin, Lissaan ja Masoniin Mead vahvistaa myös lukijan suhdetta Roseen ja avaa tämän persoonaa sekä vanhoista että uusista näkökulmista. Lukija tapaa muunmuassa Rosen äidin, jonka kautta Mead käsittelee vanhemmuutta ja aikuisen valintojen vaikutusta lapseen. Kun Rose kohtaa äitinsä, lukija pääsee näkemään syvemmälle hänen kovan kuorensa alle ja havaitsemaan haavat, jotka ovat muokanneet häntä. Rosesta tulee esille tunteellisempi ja haavoittuvaisempi puoli.

Pidän Meadin ihmissuhdekuvauksissa siitä, että ne eivät ole turhan yksinkertaisia. Vaikka Rose ja Lissa ovat läheisiä, heidän välejään painaa aina se tosiasia, että he eivät kuulu samaan sosiaaliseen ryhmään: Lissa on kuninkaallinen Moroi ja Rose on puolivampyyri, sidottu suojelijan velvollisuuteen, jota Lissa ei voi koskaan täysin ymmärtää. Myös Rosen ja Dimitrin suhde kuvataan moniselitteisenä, monimutkaisena ja hankalana, koska se on sellainen - ja lukijan on helppo ymmärtää, miksi. Mead kuvaa velvollisuuden ja unelmien välistä ristiriitaa yksittäisten tilanteiden avulla ja liittää nämä tilanteet sekä kummankin persoonaan että yhteisön sosiaalisiin normeihin. Heidän suhteensa myös konkretisoi tunteiden voimaa; sydän kyllä tietää, minne se kuuluu, ja myös kertoo sen. Sekä Rose että Dimitri joutuvat tekemään tärkeän valinnan, ja ennen kuin he löytävät vastauksen sisältään, he jakavat useita kauniisti kuvattuja ja opettavaisia hetkiä. Laskin niiden jälkeen kirjan joksikin aikaa käsistäni, jotta voisin viipyä niissä hetkissä vähän pidempään, jotta niiden viesti saisi rauhassa upota mieleeni ja jäädä sinne asumaan.

Puutteita tarinaan aiheuttaa se, että käsitelläkseen kunnolla näitä edellä mainittuja asioita kirjailijan on täytynyt jättää jonkin verran mielenkiintoisia aineksia pois. Esimerkiksi Masonin ja Rosen ystävyyden alkamista tai menneisyyttä yleensä ei päästä avaamaan lainkaan. Loppuratkaisun tunnetila olisi vielä voimakkaampi, jos menneisyys ei olisi niin syvän hämärän peitossa. Romaanissa on kaiken kaikkiaan vähän liikaa kaikkea, ja siksi minäkin olen vaarassa unohtaa tärkeitä yksityiskohtia matkan varrella. Onneksi jatko-osa odottaa jo hyllyssä.

Ei siis täydellinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos on kiinnostunut vampyyreja käsittelevästä fantasiasta ja pitää young adult -romaaneista. Jos sarjan kehitys jatkuu samanlaisena, uskon että jatko-osat saavat vielä parempia arvosanoja.

4/5

Arvosteluni edellisestä osasta: 

#1. Vampire Academy