One Dark Throne (Three Dark Crowns #2) - Kendare Blake

Taistelu valtaistuimesta ei ole sujunut suunnitelmien mukaan, ja nyt kaikki kolme nuorta kuningatarta joutuvat kohtaamaan entistä suurempia haasteita.

Katharine on viimeaikaisten koettelemustensa jälkeen vahvempi kuin koskaan, mutta hänen lähipiirinsä ei ole ainoastaan iloinen muutoksesta. Arsinoe on saanut selville hätkähdyttävän totuuden voimistaan ja yrittää ratkaista, miten voi käyttää tietoa hyväkseen paljastamatta sitä vihollisilleen. Mirabella, joka oli vielä hetki sitten suoralla tiellä valtaistuimelle, on nyt toinen toistaan julmempien hyökkäysten kohteena.

Taistelu kruunusta on vasta alussa.

***

Tieni tämän jatko-osan kanssa oli sekä kivikkoinen että mielenkiintoinen. Aluksi etenin melko hyvää vauhtia, jossain vaiheessa mielenkiinto lopahti pitkäksi aikaa ja viimeinen neljännes täytyi kuunnella lähes yhdeltä istumalta. Kokemus hämmentää yleisellä ristiriitaisuudellaan. Toisaalta romaanissa on paljon piirteitä, joista pidän ja jotka saavat sarjan erottumaan joukosta. Ja toisaalta monet osa-alueet jäävät edelleen vajaiksi tai sortuvat ennalta-arvattavuuteen. En ole pitkään aikaan kokenut yhtä sekalaisia tunteita kirjaa kohtaan.

Juonen rakenne noudattaa perinteisempää mallia, minkä ansiosta sen seuraaminen on helpompaa. Itse tapahtumat ovat yhdistelmä perusmateriaalia, ennalta-arvattavuutta ja suuria yllätyksiä. Olin vähällä menettää uskoni juonen suhteen, kun eräs suoranainen kliseiden klisee melkein toteutui. Kirjailija kuitenkin kiertää sen viime hetkellä ja todennäköisesti pelastaa sen myötä jatko-osan laajalta juonikuviolta, jonka kulun olisi voinut ennustaa jo nyt. Viimeinen neljännes paikkaa pettymyksen tunnetta ihailtavasti, sillä siihen mahtuu useita yllätyksiä. Käänteet lisääntyvät ja kiihtyvät loppua kohden niin, että pian lopputuloksen ennustamisesta tulee todella vaikeaa. Lisäksi tapahtumat herättivät voimakkaampia tunteita kuin koko sarja tähän menneessä. Pidän siitä, kun saan aidosti yllättyä, ja tässä tapauksessa niin kävi useamman asian suhteen. Jatko-osa herättää minussa nyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa kuin osasin odottaa.

Henkilökuvauksessakin tapahtuu positiivista kehitystä. Kolmen päähenkilön persoonallisuudet erottuvat paremmin toisistaan ja myös kehittyvät enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Heille alkaa syntyä erilliset kehityskaaret, jotka herättävät mielenkiintoa. Myös muutamat keskeiset sivuhenkilöt kehittyvät, ja heidän suhteensa päähenkiöihin saavat enemmän merkitystä. Toivon, että sarjan kehitys jatkuu samaan suuntaan.

Erityisesti täytyy kehua sitä, miten Katharinen muutos kuvataan. Fiktiivisen henkilön kanssa on vaikeaa tehdä uskottavaa täyskäännöstä, mutta tässä tapauksessa se onnistuu hienosti. Tilanteeseen liittyy lisäksi mysteeri, joka kantaa viime metreille asti.

Päähenkilöiden lähipiirin motiivit sen sijaan eivät vieläkään kunnolla aukene. Suurin osa heistä on selvästi vallan perässä, mutta haluaisin ymmärtää paremmin, miksi ja mitä he tarkalleen haluavat saavuttaa. Sivuhenkilöiden määrä rasittaa kokonaisuutta edelleen, muttta nyt on jo hiukan helpompaa muistaa, kuka on kuka.

Miljöön kuvausta ja maailmanrakennusta kaipasin yhä enemmän, mutta ne uudet asiat, jotka taikuudesta ja muusta yliluonnollisesta opitaan, ovat kiehtovia ja juonen kannalta olennaisia. Maailman tunnelma kokonaisuutena kuitenkin välittyy ja myös erottaa maailman muista minulle tutuista fantasiamaailmoista. Kerronnassa on kauhun sävyjä ja piirteitä, jotka voimistuvat erityisesti tässä osassa. Ne luovat pahaenteisen tunteen, jonka ansiosta lukija saa olla varpaillaan rauhallisinakin hetkinä. Mitään niin pelottavaa tai raakaa toisessakaan osassa ei kuitenkaan ole, että se työntäisi herkempiä lukijoita pois.

Alkuperäinen aikomukseni oli pitää tästä sarjasta taukoa, mutta One Dark Throne jäi niin dramaattiseen tilanteeseen, että todennäköisesti kuuntelen kolmannen osan elokuussa. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

3/5

***

Sarjan muut arviot:

Three Dark Crowns

Throne of Glass (Throne of Glass #1) - Sarah J. Maas

Adarlanin pahamaineisin salamurhaaja Celaena Sardothien on raatanut vuoden orjana suolakaivoksella, kun kruununprinssi Dorian tekee hänelle tarjouksen. Kuningas järjestää väkivaltaisen kilpailun, jonka voittaja nimitetään hovin viralliseksi salamurhaajaksi. Jos Celaena osallistuu ja voittaa, hän pääsee vapaaksi palveltuaan tehtävässä neljä vuotta.

Celaena ottaa tarjouksen vastaan epäröimättä, sillä hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan vapaudestaan; jopa taistelemaan varkaita ja murhaajia vastaan henkensä uhalla. Hänen suunnitelmansa on voittaa kilpailu ja päästä mahdollisimman nopeasti pois Adarlanin kuninkaan lähettyviltä.

Asetuttuaan taloksi kuninkaan hoviin Celaena saa kuitenkin huomata, että hänen todellinen kohtalonsa saattaa olla monimutkaisempi. Onko Celaena lopulta valmis uskomaan, että maailmassa voi olla muutakin pelastamisen arvoista kuin hän itse?

***

Kun luin Throne of Glassin ensimmäisen kerran, löysin nopeasti uuden lempikirjan ja jatko-osien myötä myös lempisarjan. Marraskuun lopussa päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa sarjan lukemisen uudelleen, mikä oli paras päätös jonka saatoin silloin tehdä lukemisen suhteen. Jo ensimmäinen osa osoittautui paljon hienommaksi kokemukseksi kuin etukäteen arvelin. Jos haluat lukea yksityiskohtaisempia ja spoileripitoisempia pohdintojani kirjasta, tsekkaa ylihuomenna lukupäiväkirja, jonka julkaisen puolenpäivän aikaan. Aion pitää päiväkirjaa jokaisesta sarjan osasta, joten jos sellainen sisältö kiinnostaa, kannattaa pysyä kuulolla lähikuukausina.

Maasin luoma maailma lumosi minut taas ytimiä myöten. Rakkauteni ja mielenkiintoni sitä kohtaan syveni sivu sivulta. Tällä kertaa mieleeni jäi runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät olleet aikaisemmin rekisteröityneet muistiini. Kiinnitin huomiota visuaalisiin kontrasteihin, väreihin ja valoihin. Lisäksi mieleeni jäi useita mainintoja Erilean mantereeseen kuuluvista valtioista ja kulttuureista, jotka linkittyivät myös hienosti sekä romaanin tapahtumiin että koko sarjan käsitteleviin teemoihin. Olin unohtanut, kuinka paljon Throne of Glass antaa välähdyksiä laajemmasta kontekstista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että tietoa kaadettaisiin lukijan niskaan, vaan kokonaiskuva laajenee luontevasti tapahtumien ja henkilöiden toiminnan lomassa.

Pidän kovasti sellaisesta fantasiasta, joka kokeilee jotain selkeästi tavallisesta poikkeavaa. Perinteisessä keskiaikaisessa eeppisesessä fantasiamaailmassa on kuitenkin jotain, minkä viehätys ei koskaan kuole; sellaiseen astuessani tiedän jo etukäteen, että löydän sieltä jotain mistä pidän ja minkä parissa viihdyn. Sen pariin on aina mukavaa palata.

Osa Throne of Glassin maailman viehätyksestä perustuukin juuri sen tuttuuteen. Siinä on perinteiset hallitsijat ja valtakunnat, historiasta tutut yhteiskuntaluokat ja tietenkin taikuuden ja taikaolentojen olemassaolo. On poliittista juonittelua, hovidraamaa, ihmissuhteita joissa on pelissä enemmän kuin tunteet, taisteluita pahoja voimia vastaan... Perusta on siis hyvin tuttu, mutta omilla mausteillaan, joista pidän kovasti.

Yksi näistä mausteista on taikuuden erittäin huono asema. Adarlanin kuningas on kieltänyt taikuuden käyttämisen lailla ja tappaa kylmäverisesti jokaisen, joka jää kiinni tämän lain rikkomisesta. Lisäksi on tapahtunut jotain hyvin järisyttävää: taikuus on käytännöllisesti katsoen kadonnut, lakannut olemasta. Tällainen asetelma herättää mielenkiintoa, sillä alussa ei voi ennustaa, minkälainen rooli taikuudella tulee olemaan kokonaisuuden kannalta.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöt. Olen rakastanut Maasin luomia henkilöitä alusta lähtien koko sydämestäni. Kiinnyin heihin salamannopeasti, ja tämä uudelleenlukukierros on jo alussa muistuttanut minua siitä, miksi näin on. Tällä kertaa erottui selvästi yksi henkilökuvauksen ominaisuus, jolla on varmasti tekemistä asian kanssa: kaikilla henkilöillä on vahva, erottuva ääni alusta lähtien. Celaenan ääni on tietenkin selkein ja voimakkain, koska hän on päähenkilö ja tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi hänen näkökulmastaan. Hänen lisäkseen esimerkiksi Dorian ja Chaol ovat mielessäni niin todellisia, että he voisivat kävellä asuntooni sisään ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Lisäksi jokainen heistä kolmesta sekä suuri osa sivuhenkilöistä saa minut tuntemaan paljon erilaisia, vahvoja tunteita. Nautin valtavasti lukemiseen liittyvistä älyllisistä aspekteista, mutta jos aivojeni lisäksi sydämeni roihahtaa liekkeihin, menestys on taattu.

Celaena on toden totta tunteita herättävä henkilö; osa lukijoista rakastaa häntä, osa puolestaan vihaa. Osa jää johonkin välille. Ymmärrän, miksi hän ärsyttää joitakin lukijoita sietämättömästi. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin monisävyisiä.

Celaena on monin tavoin minun vastakohtani, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön. Hän tekee ja sanoo asioita, joita minä en ikinä tekisi ja sanoisi. Hänen käytöksensä on usein röyhkeää ja häpeilemätöntä, ja ajoittain todella ärsyttävää. Siinä missä minä olen harkitseva ja pohdiskeleva, Celaena on impulsiivinen ja toimintakeskeinen. Ylpeys ja tunteiden hallinnan ongelmat saattavat hänet usein vaikeuksiin toisten henkilöiden kanssa. Lisäksi hän on hyvin ristiriitainen; salamurhaajan koulutus ja koetut traumat ovat muovanneet hänet kovaksi ja aggressiiviseksi, mutta samaan aikaan hän rakastaa esimerkiksi koiria ja kauniita vaatteita, mikä nostaa esiin lämpöä ja feminiinistä energiaa. Ajoittain hän käyttäytyy kuin ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti hän on valmis tekemään vaarallisia tutkimuksia yksin, jotta hänen uudet ystävänsä eivät joutuisi hankaluuksiin. Tällaiset ristiriitaisuudet vahvistavat aitouden tunnetta.

Teemojen näkökulmasta Celaena edustaa erityisesti kahta: traumaa ja vihaa. Hänellä on takanaan todella raastavia kokemuksia, ja näiden kokemusten jättämät jäljet ovat jatkuvasti läsnä. Olin kuitenkin unohtanut, kuinka avoimesti hän näyttää vihansa; se suorastaan pulppuaa hänestä. Alussa se kohdistuu kuninkaan lisäksi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella kuninkaan lähellä. Celeanan silmissä kaikki kuninkaaseen liittyvät ihmiset ovat osasyyllisiä kauhuihin, joita Erilean manner on kuninkaan vuoksi joutunut kohtaamaan. Hitaasti hän alkaa kuitenkin nähdä, että kuningas ei ole onnistunut kietomaan aivan kaikkia täydellisesti verkkoonsa.

Muun muassa näistä syistä Celaena saa minussa liikkeelle valtavasti erilaisia tunteita ja ajatuksia. Celaena saa minut nauramaan, itkemään, ärsyyntymään, järkyttymään, ihastumaan, hämmästymään... Voi sanoa, että hän herättää lähes kaikki tunteet jollain tavalla, ja usein tunne vaihtuu toiseen hyvin nopeasti. Celaena on päähenkilö, jonka kanssa saa lähteä pitkälle matkalle selvittämään, voittaako hän haasteensa ja jos voittaa, miten se tapahtuu. Olen varma, että hänen kehityskaarestaan avautuu uusia vivahteita sitä mukaa kun etenen sarjan lukemisessa ja saan myös jatko-osiin uudelleen lukemisen perspektiivin. Uskon, että lukijat, jotka ovat joko itse kokeneet jonkun trauman tai ovat läheisesti tekemisissä traumatisoituneen ihmisen kanssa, voivat saada tästä sarjasta kokonaisuudessaan paljon irti.

Kruununprinssi Dorian on monin tavoin "kolikon toinen puoli" verrattuna Celaenaan. Hän on juuri sellainen kauniiden satujen prinssi, jollaisen haluaisi kohdata oikeastikin: hyväsydäminen, hauska ja tietenkin häikäisevän komea. Alussa Dorian on vielä huoleton ja jopa hiukan naiivi sen suhteen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen vihansa isäänsä kohtaan kuitenkin voimistuu tapahtumien myötä ja halu kapinoida hirmuvaltaa vastaan nostaa päätään. Dorianin persoonallisuuden vakavamman puolen kehitystä on antoisaa seurata. Menen lukupäiväkirjassa syvemmälle ajatuksiini hänestä, sillä niihin liittyy spoilereita, joita en halua sisällyttää tähän tekstiin.

Pääkolmikon kolmannella jäsenellä, Chaol Westfallilla, on ikuinen ja erityinen paikka sydämessäni. Kuninkaan vartiokaartin nuori kapteenin parhaita ominaisuuksiaan ovat järkkymätön uskollisuus ja hiljainen viisaus, josta on apua vaikeissa ja paineisissa tilanteissa. Samalla hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka on elänyt melko suojattua elämää ja jonka maailmankuva on sen seurauksena osittain kapea. Celaenaan tutustuminen pakottaa Chaolin kohtaamaan maailman pahuuden aikaisempaa konkreettisemmin ja henkilökohtaisemmin. Muunmuassa sen ansiosta Celeanan ja Chaolin suhteen dynamiikan kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Lisäksi Throne of Glass esittelee sivuhenkilöitä, joiden rooli kehittyy ja kasvaa jatko-osien myötä. Oli todella kiinnostavaa ja hyödyllistä saada kertaus siitä, miten he tulivat tarinaan mukaan ja miten kaikki heidän osaltaan alkoi. Olin unohtanut valtaosan yksityiskohdista. Erityisesti herttua Perringtonin ja lady Kaltainin rooleista oli kiinnostavaa saada kertausta. 

Uskon, että juuri henkilöitä kohtaan tuntemani mielenkiinto ja kiintymys tekee sarjasta minulle niin antoisan. Koska välitän henkilöistä yksilöinä, välitän myös suhteista, jotka muodostuvat heidän välilleen. Henkilöiden väliset suhteet (ja myös romanssit) ovat jopa niin keskeisessä roolissa, että Maas on saanut siitä kritiikkiä. Minä kuitenkin nautin hänen ihmissuhdejuonistaan kovasti. Maasin tapa rakentaa henkilöiden välisiä suhteita uppoaa minuun kuin veitsi voihin; hän välittää sekä niiden kerroksellisuuden että merkityksen kunkin henkilön kannalta niin, että sydämeni kerta kaikkiaan pakahtuu. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tunnekokemuksia minulla on edessäni, kun luen jatko-osat uudelleen. 

Juoni puolestaan on rakenteeltaan suoraviivainen eikä sisällä yhtä dramaattisia käänteitä kuin jatko-osat. Loppuhuipennus on melkoista toiminnan ilotulitusta, mutta muuten juoni on melko tasainen. Tämä on minusta hyvä asia, koska muuta huomioitavaa ja mieleen painettavaa riittää runsaasti. Kun juonen ymmärtämiseen ei tarvitse uhrata ylimääräistä energiaa, aivoille jää enemmän tilaa sisäistää kaikki henkilöihin ja maailmaan liittyvät yksityiskohdat. Tämä etu korostuu erityisesti nyt, kun juoni on kokonaisuudessaan jo kertaalleen tuttu. Minulla oli tilaisuus tehdä jopa analyysiä lukemastani samalla kun luin, varsinkin henkilöistä ja maailmanrakennuksesta.

Objektiivisuuden nimissä täytyy todeta, että jotkut asiat ovat todella itsestäänselviä lähes alusta lähtien. Esimerkiksi kilpailun lopputulosta ei tarvitse arvailla. Päähenkilön puolesta ei siis tarvitse tosissaan pelätä, vaikka tapahtumiin sisältyy jännitystä. Tämä voi latistaa kokemusta, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskaa ja rentoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin juoni on tämän kirjan heikoin osa ja ehdottomasti eri tasolla verrattuna jatko-osiin, joissa tarina lähtee kunnolla lentoon.

Nyt kun luin ensimmäisen osan tietäen, miten sarja etenee, arvostan sitä vielä enemmän kuin lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Throne of Glass luo vahvan pohjan tuleville tapahtumille olematta kuitenkaan pelkkää pohjustusta. Puutteistaan huolimatta kyseessä on oikein kelpo YA fantasia, jonka luulisin sopivan myös monille genren parissa aloitteleville lukijoille. Odotan entistäkin suuremmalla innolla jatko-osia, sillä niiden mukana kyyti vain paranee.

5/5

Matched (Matched #1) - Ally Condie

Täyttäessään 17 vuotta Cassia saa tietää, kuka on hänen "Matchinsa" eli henkilö, jonka yhteiskunta on valinnut hänen elämänkumppanikseen. Aluksi Cassia uskoo, että valinta on täydellinen. Ja niin uskovat myös muut hänen ympärillään.

Kun toinen poika herättää Cassian mielenkiinnon, hänen mieleensä alkaa nousta kysymyksiä. Voiko joku ulkopuolinen ja vieras taho päättää hänen puolestaan, mikä on hänelle parasta? Ja jos voi, onko se oikein?

Samaan aikaan, kun hänen tunteensa syvenevät, myös muut elämän osa-alueet alkavat tuntua epävarmoilta. Lopulta Cassian täytyy päättää, selvittääkö hän itse vastaukset kysymyksiinsä vai hyväksyykö hän ne, jotka yhteiskunta haluaa antaa hänelle.

*** 

Odotukseni tätä YA-dystopiaa kohtaan olivat melko matalat: ajattelin, että Matched keskittyisi romantiikkaan ja parisuhteiden muodostamiseen ja että varsinainen dystopia jäisi sivurooliin. Olin osittain oikeassa, mutta tarinaan sisältyy myös runsaasti sisältöä, joka yllätti minut mielenkiintoisuudellaan. En ole pitkään aikaan yllättynyt näin kokonaisvaltaisesti lukemastani, mikä jo yksin varmistaa sen, että kokemus jää mieleeni.

Dystopioissa merkittävässä roolissa ovat kuviteltu maailma ja yhteiskunnalliset kysymykset, joita maailman kautta pohditaan. Matched tarjoaa paljon enemmän kuin odotin, erityisesti yksityiskohtien ja teemojen osalta. Toteutus ei kuitenkaan täysin vakuuttanut minua. Sisältö itse on siis suurimmaksi osaksi mielenkiintoista, mutta sen esitystavassa on useita sudenkuoppia, jotka heikentävät kokonaisuutta.

Niin kuin jo takakansi kertoo, Cassian maailmassa viranomaiset valitsevat elämänkumppanit niille, jotka sellaisen haluavat. Yhteiskunta ei kuitenkaan päätä ainoastaan sitä, kenen kanssa kukakin pariutuu vaan koko parisuhteen kaari on ennalta määritelty, jaettu vaiheisiin ja aikataulutettu yksityiskohtaisesti. Rakkauselämän ympärille on rakennettu kokonainen systeemi, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ennakko-oletukseni vastaisesti tämä osa vallan koneistosta ei ole koko ajan keskiössä, mikä sekä hämmentää että tekee tarinasta paljon kiinnostavamman.

Viranomaisten valta ulottuu laajasti muillekin elämän osa-alueille ja joskus hyvin pieniä yksityiskohtia myöten. Minut yllätti positiivisesti tapa, jolla kirjailija on tehnyt hyvin arkisista asioista vallan välineen. Kuvittele esimerkiksi, että joku päättäisi puolestasi mitä syöt jokaisella ateriallasi ja myös valmistaisi ruuan sinun puolestasi. Aluksi se kuulostaa pikkujutulta, mutta pitkällä aikavälilllä tilanteeseen sisältyy karmeita mahdollisuuksia. Henkilöllä, joka määrittelisi toisen ihmisen saaman ravinnon, olisi mahdollisuus sekä huolehtia hänen terveydestään että tuhota se. Minusta se on pelottava ajatus.

Hallinnan vaikutelma välittyy myös tekstistä itsestään: kielestä ja yleisestä ilmapiiristä. Koko romaanin halki on läsnä hallittu ja hillitty tunnelma, jonka ylläpitäminen vaatii huolellisuutta. Tämä vahvistaa tientylaista karmivaa tunnetta, joka minulla oli oikeastaan koko ajan lukiessani, ja siitä täytyy antaa kirjailijalle kehuja.

Kirjailijan valitsema tapa välittää tarinamaailmaa koskevaa tietoa herättää minussa yhtä voimakkaan turhautumisen tunteen. Joka kerta kun sain palan informaatiota, ilmaan jäi leijumaan kysymys "Mikä tämän merkitys on?". Toisin sanoen sain lukemattomia pieniä palasia, jotka herättivät mielenkiintoni, mutta konteksti jäi hyvin hämäräksi. Sen takia minun oli ikään kuin pakko lukea lisää siinä toivossa, että saisin paremman kokonaiskuvan siitä, minkälaisessa maailmassa liikun. Tällainen kerronnallinen valinta voi olla riski. Tietoa pimittämällä voi luoda jännitteen, joka on onnistuessaan todella koukuttava. Matched menee tässä minun makuuni liian pitkälle, minkä seurauksena kokonaisuudesta tulee sekava. Annetun tiedon merkitys ei valkene kunnolla, koska sitä ei käsitellä kovin syvällisesti.

Minua häiritsi myös konkreettisuuden puute. Romaanissa käy esimerkiksi selvästi ilmi, että ihmiset pelkäävät saavansa vakavan rangaistuksen, jos rikkovat sääntöjä. Sen sijaan missään vaiheessa ei nähdä konkreettisesti, mitä kansalaiselle tapahtuu jos hän syyllistyy johonkin tiettyyn rikkeeseen. Lukija ei siis pääse kiinni siihen, mitä ihmiset varsinaisesti pelkäävät. 

Kolmas asia, joka vaikeuttaa maailman hahmottamista, on melko vähäinen miljöön kuvaus. Olen hyvin visuaalinen lukija, eli kuvittelen kaiken lukemani mielessäni niin kuin se olisi todellista. Jos teksti ei anna minulle tarpeeksi virikkeitä, huomaan sen nopeasti. Tässä tapauksessa ympäristöstä kerrotaan niin vähän yksityiskohtia, ettei se oikein herää eloon.

Mielestäni maailman suhteen tehdyt valinnat vaikuttavat negatiivisesti myös muihin romaanin osa-alueisiin. Tällä tavalla rakentunut maailma tekee esimerkiksi henkilökuvauksesta haastavaa. Henkilöillä ei ole juurikaan tilaisuuksia löytää henkilökohtaisia mielenkiinnonkohteita tai ilmaista itseään; toisin sanoen he elävät olosuhteissa, joissa persoonallisuuden kehitys jää väkisinkin vajaaksi. Siitä huolimatta toivoin, että henkilöistä olisi tullut esiin jotain sellaista, mikä tekee heistä juuri heidät.

Cassian ääni on kyllä selkeä ja johdonmukainen, mutta jää jotenkin pliisuksi. Lisäksi erityisesti romaanin alussa hänestä syntyi melko pinnallinen vaikutelma, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ensisijaisesti joko hänen omassa ulkonäössään tai sitten jonkun toisen ulkonäössä. Tilanne onneksi muuttuu tarinan edetessä. 

Cassian lisäksi Ky kehittyy suhteellisen kokonaiseksi henkilöksi, mutta muut pysyvät enimmäkseen joko niminä tai rooleina (esimerkiksi ystävä tai perheenjäsen). Erityisesti Xanderista olisin halunnut saada enemmän irti, etenkin kun hänen ja Cassian välisen suhteen pitäisi olla yhdessä avainasemassa. Minulle siitä jäi kuitenkin kehysmäinen vaikutelma: suhteella on ikään kuin raamit, mutta aika köyhä sisältö. Sama sisällötön vaikutelma syntyy oikeastaan kaikista muista paitsi Cassian ja Kyn suhteesta. Muut Cassian ihmissuhteet ikään kuin ovat vain olemassa eivätkä varsinaisesti kehity mihinkään suuntaan. 

Vaikka Condien lähestymistapa maailmanrakennukseen ei ole kaikin tavoin minulle mieleen, arvostan teemoja, jotka hän nostaa esiin romaanissaan. Yksilön vapauden ja autonomian rajoittaminen ovat yksi keskeinen teema. Viranomaiset esittävät tilanteen tavallisen kansalaisen kannalta parhaana mahdollisena, jopa täydellisenä elämäntapana, mutta kuka sen määrittelee sellaiseksi ja millä perusteella?

Matched sai minut pohtimaan, millä tavalla individualismi näkyy suomalaisessa kulttuurissa ja missä sopivuuden raja sen suhteen kulkee. Mihin asti yksilö saa pitää kiinni oikeuksistaan? Ja toisaalta; missä tilanteessa jollakin ulkopuolisella on lupa ylittää yksilön rajat? Onko olemassa rajojen rikkomisen tapoja, jotka eivät ole hyväksyttäviä missään olosuhteissa? Henkilökohtaisemmalla tasolla Matched herätti minut pohtimaan vapauden merkitystä minulle itselleni ja sitä, miksi ajatus tiettyjen vapauksien menettämisestä on minulle niin kauhistuttava. 

Toinen iso teema on tieto ja sen merkitys ihmisen elämän ja identiteetin kannalta. Hyvin nopeasti käy selväksi, että Cassia tietää hyvin vähän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän ei oikeastaan tiedä mitään siitä, miten maailma on kehittynyt sellaiseksi kuin se hänen tuntemanaan on, puhumattakaan siitä millaista on joskus ollut. Sekin hatara mielikuva, joka Cassialla on, on toisten ihmisten rakentama. Myös mahdollisuudet hankkia tietoa on rajoitettu lähes minimiin lukuunottamatta tiettyä osaamisaluetta, joka jokaiselle jossain vaiheessa määrätään. On ahdistavaa ajatella, kuinka haavoittuvaisia me olisimme, jos eläisimme Cassian todellisuudessa.

Juoni puolestaan jätti minut kokonaisuutena aika kylmäksi lukuunottamatta muutamaa yllättävää käännettä. Juoni ei ole tylsä, mutta en saanut kiinni sen ytimestä. Ihmissuhteiden kaaria lukuun ottamatta en hahmottanut, mitä kohti tarina on menossa. Lisäksi minua vaivasi tunne, että jotkut asiat tapahtuivat liian sopivalla hetkellä ja liian helposti. Lopussa tämä asia tavallaan selitetään, mutta olisin halunnut enemmän tätä selitystä ennakoivia vihjeitä, jotta se ei olisi vaikuttanut niin laskelmoidulta. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla jatko-osaa, sillä tämä ensimmäinen loppui aika kutkuttavaan asetelmaan. 

Siitä huolimatta että löysin tästä aloitusosasta paljon parannettavaa, olen todella iloinen että tulin lukeneeksi sen ja että omistan myös jatko-osat. On aina mukavaa kun kirja herättää paljon ajatuksia, jotka jäävät mieleen risteilemään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Toivon, että jatko-osa avaa ja syventää niitä aspekteja, jotka jäivät vielä enimmäkseen verhon taakse.

3/5

Three Dark Crowns (Three Dark Crowns #1) - Kendare Blake

Fennbirnin saarella jokaiseen sukupolveen syntyy tyttökolmoset, joista yksi nousee seuraavaksi valtaistuimelle. Tytöt kilpailevat kruunun lisäksi myös siitä, kenellä on vahvimmat taikavoimat.

Mirabella on elementalisti, joka pystyy nostattamaan myrskyjä sormiaan napsautamalla. Katharine kestää minkä tahansa myrkyn tuntematta kipua. Arsinoe on naturalisti, joka pystyy kasvattamaan kauneimmat ruusut, joita maa päällään kantaa.

Kun tytöt täyttävät 16 vuotta, he aloittavat vuoden kestävän rituaalin, jonka päätteeksi heidän täytyy tappaa toisensa. Se, joka on viimeisenä hengissä, kruunataan kuningattareksi.

***

Kendare Blaken fantasiasarja kiinnitti huomioni jo ensimmäisen osan ilmestymisen aikoihin. Konsepti vaikutti jännittävältä ja keskivertoa synkemmältä. Sitä se myös on,  mutta toteutus jätti minut monella tavalla hämmentyneeksi.

Aloitin lukemisen painetulla kappaleella, jonka olin ostanut jo kauan sitten. Jämähdin kuitenkin alkumetreille, joten löydettyäni koko sarjan Storytelin valikoimasta vaihdoin äänikirjaan. Se oli viisas valinta, sillä muussa tapauksessa olisin todennäköisesti jumittanut kirjan kanssa kuukausikaupalla. Myös äänikirjan kuunteleminen kesti normaalia pidempään, mutta se oli ehdottomasti nopeampi vaihtoehto.

Kerronan rakenne on siinä mielessä epätyypillinen, että lukija pudotetaan suoraan tapahtumien keskelle ilman sen kummempaa pohjustusta. Juonenkulku on yllättävän tasaista dramaattiseen alkuasetelmaan nähden, minkä takia minulla oli vaikeuksia hahmottaa milloin lähestytään jotain tärkeää tapahtumaa tai mitkä tapahtumat ylipäätään ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Juoni myös etenee hitaasti, mikä vaikeutti mielenkiinnon ylläpitämistä. Juonen seuraamista hankaloittaa ajoittain myös se, että tapahtumapaikka vaihtuu tiuhaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä välillä vähän erilainen lähestymistapa.

Maailma on minusta todella kiinnostava. Ensinnäkin kyseessä on iso saari, johon mahtuu paljon erilaista luontoa ja muilla tavoilla toisistaan erottuvia paikkoja. Toiseksi se, että saarta hallitsee aina kuningatar, on virkistävää. Ja kolmanneksi täytyy mainita taikasysteemi, joka erottuu selvästi massasta. Elementaalitaikuutta esiintyy fantasiassa paljon, mutta Blaken toteutuksessa on mielenkiintoisia nyansseja. Olisin mielelläni oppinut taikuudesta jo paljon enemmän kuin mihin tässä ensimmäisessä osassa oli tilaa. Pidin myös tavasta, jolla kirjailja käyttää visuaalisuutta hyväkseen. Välillä toivoin vielä enemmän miljöön kuvausta, jotta saaren jokseenkin synkkä sielu olisi päässyt paremmin esiin. 

Henkilöt sen sijaan tuottivat minulle aika ison pettymyksen. Tarinaa kerrotaan jokaisen siskoksen näkökulmasta, mutta heidän persoonallisuutensa eivät erotu kovin paljon toisistaan. Heidän tunteensa ja ajatuksensa tuntuvat toistavan samaa kehää. Lisäksi heiltä puuttuu toimivaltaa suhteessa muihin henkilöihin; suurimman osan ajasta he ovat vankeina poliittisessa pelissä, jota muut heidän ympärillään pyörittävät.

Lisäksi sivuhenkilöitä on minun mielestäni aivan liikaa. Tapahtumat hyppivät kolmen hovin välillä, ja jokaisen päähenkilön lähipiiriin kuuluu useita sivuhenkilöitä, jotka pyrkivät edistämään omaa agendaansa hinnalla millä hyvänsä. Monilla heistä on käytännössä sama rooli, minkä vuoksi he sekoittuvat helposti keskenään. Monet heistä jäävät vain nimiksi paperille, mikä on harmillista. Puolestaan ne sivuhenkilöt, joille muodostuu kokonaisempi persoonallisuus, eivät saa tarpeeksi tilaa kehittyä. Näin ollen en saanut juuri keneenkään toivomaani yhteyttä.

Mielenkiintoisinta henkilöiden välisessä dynamiikassa on se, mitä kukin henkilö tietää ja ei tiedä. Siskokset ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään toisistaan, minkä lisäksi heidät on kasvatettu pitämään toisiaan ainoastaan vihollisina. He eivät siis oikeastaan tunne toisiaan lainkaan. Lisäksi heidän lähellään toimivat henkilöt pyrkivät luomaan muulle maailmalle tietynlaisen kuvan siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu ja mitä he esimerkiksi pystyvät voimiensa avulla tekemään. Lukija puolestaan tietää myös sen, mitä heiltä salataan ja mistä heille valehdellaan. Tässä asetelmassa on paljon aineksia mehukkaaseen draamaan, jota toivon jatko-osien tarjoavan. 

Kokonaisuutena juoni, miljöö, henkilöt ja teemat jäävät vielä aika pinnalliselle tasolle. Kaikki ikään kuin vain on olemassa, mutta asioita ei taustoiteta paljonkaan. Henkilöiden henkilökohtaista historiaa ei avata, puhumattakaan suhteista heidän välillään. Taikuuden toimintaan ei syvennytä niin paljon, että kokonaiskuva hahmottuisi. Tälle kaikelle on toki tilaa jatko-osissa, mutta tämä ensimmäinenkin olisi ollut antoisampi kokemus, jos se olisi pohjustanut tulevaa kunnolla. Sen positiiiviset piirteet vangitsivat kuitenkin mielenkiintoni niin, että haluan selvittää, mitä jatko-osilla on tarjottavana. Toivon, että sarja paranee edetessään huomattavasti.

2,75/5

Clockwork Angel (The Infernal Devices #1) - Cassandra Clare

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray matkustaa Lontooseen veljensä luo, mutta pian saavuttuaan hän saa tietää, että tämä on kadonnut. Yrittäessään selvittää veljensä kohtaloa hän ajautuu Lontoon synkkään, yliluonnolliseen alamaailmaan.

Tessa saa liittolaisikseen pienen varjometsästäjien ryhmän. Yhdessä he ryhtyvät tutkimaan salaperäisiä, väkivaltaisia kuolemantapauksia ja kauhistuttavia, taikuuden avulla henkiin herätettyjä mekaanisia olentoja siinä toivossa, että tutkimukset paljastavat jotain Tessan veljen kohtalosta. 

Varjometsästäjiin kuuluvat muunmuassa kaksi poikaa, Will ja Jem, jotka molemmat vetävät Tessaa mystisesti puoleensa. Pian hän saa huomata, että asuinpaikka ei suinkaan ole ainoa asia, joka hänen elämässään on muuttunut.

***

Etenin viime vuonna vihdoin ja viimein The Infernal Devices -trilogian pariin pitkän aikomuksen jälkeen. Olin kuullut trilogiasta runsaasti kehuja vuosien mittaan, mutta jostain syystä lykkäsin sen aloittamista uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen osan luettuani into jatkaa Claren tuotannon lukemista kasvoi, ja vuonna 2022 tavoitteeni onkin päästä mahdollisimman pitkälle.

On aina hienoa havaita kehitystä kirjailijan taidoissa millä tahansa osa-alueella. Cassandra Clare on kirjailija, joka on kehittynyt suorastaan harppauksin. Clockwork Angel on tästä erinomainen osoitus erityisesti juonenkulun ja henkilökuvauksen osalta. Lukiessani minusta tuntui, että Clare on löytänyt itsensä kirjailijana; tästä romaanista löytyy hänen vahvimmat ja selkeimmät tunnusmerkkinsä hienosti toteutettuina.

Tietynlainen juonen töksähtelevyys, joka vaivaa esimerkiksi City of Bonesia, on tässä romaanissa tiessään. Käänteitä ei ole yhtä runsaasti kuin The Mortal Instruments -sarjassa, mutta juonen rakenne on tasapainoisempi ja huomattavasti hallitumpi. Ne juonenkäänteet, jotka tarinaan sisältyy, on toteutettu todella hyvin ja juuri oikeassa kohdassa. Jos juonessa olisi vähän enemmän yllätyksiä, se olisi viiden tähden kokonaisuus. Kaiken kaikkiaan olin todella vaikuttunut siitä, mitä Clare on saanut aikaan.

Myös henkilökuvaus tekee monin tavoin vaikutuksen. Päähenkilöllä on erottuvampi persoonallisuus alusta lähtien, vaikkakin hän kuuluu samaan, toisesta maailmasta tietämättömän henkilön arkkityyppiin kuin Clary. Tessa on miellyttävä, rauhallinen ja vahvasti tunteva nuori nainen, jonka mielen sisällä on mukava olla. Tessaan liittyy lisäksi yksi tekijä, jota en ollenkaan osannut ennustaa. Tällaiset yllätykset ilahduttavat joka kerta ja tekevät henkilöstä mielenkiintoisen. 

Romaanin helmiä ovat ehdottomasti Will ja Jem, ja lojaali ystävyys, joka heidän välillään on. Tessa muodostaa heihin kumpaankin siteen, jotka ovat luonteeltaan erilaisia mutta kuitenkin vahvoja. Heistä kolmesta on vaikeaa kirjoittaa paljastamatta mitään olennaista, joten sanon vain, että mitä tahansa heidän kolmen välille syntyykään, se on kaunista. En sanoisi tilannetta kolmiodraamaksi, koska esimerkiksi mustasukkaisuusdraamaa ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta eräänlainen kolmen ihmisen välinen kuvio kuitenkin on olemassa. Ei silti kannata säikähtää, sillä tämä asetelma ei noudata kliseistä kaavaa.

Pientä miinusta tulee siitä, että sivuhenkilöt jäävät vielä vähän etäisiksi verrattuna pääkolmikkoon. Toivon, että jatko-osat vahvistavat heidän persooniaan ja roolejaan ja sen myötä myös minun yhteyttäni heihin.

Teemoista tärkein on identiteettiin liittyvät kysymykset ja muutoksen kohtaaminen ja hyväksyminen. Tessan täytyy ensimmäistä kertaa elämässään määritellä itsensä itse ja miettiä, kuka hän todella on ja haluaa olla. Samalla hänen täytyy kohdata useita muutoksia elämässään, sillä Varjometsästäjistä on tulossa pysyvämpi osa hänen elämäänsä kuin hän alunperin odotti. Historiallinen konteksti nostaa esiin myös kysymyksiä esimerkiksi naisen ja miehen rooleista yhteiskunnassa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, ja voisiko se tavalla tai toisella muuttua. 

Clare on hätkähdyttävän taitava tunnelman luoja. Viktoriaanisen ajan Lontoo herää hänen sanoissaan todella eloon, ja lukiessaan voisi kuvitella käyskentelevänsä Lontoon kaduilla henkilöiden kanssa. Hänen kuvauksensa Lontoon instituutista ja muista tapahtumaympäristöistä ovat rikkaita ja parhaimpaansa hiottuja. Salaperäinen, viipyilevä tunnelma vangitsee lukijan sisälleen, ja olo on kuin aikuisten sadussa, josta ei halua tulla pois. Luulen, että tämä lumo vain voimistuu jatko-osien myötä.

Clockwork Prince on vuoden ensimmäisellä lukulistalla, joten aloitan sen lukemisen pian. Odotukset ovat ensimmäisen osan jälkeen vielä korkeammat kuin aikaisemmin.

4,25/5

Luin uudelleen: City of Ashes (The Mortal Instruments #2) - Cassandra Clare

Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta

***

Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.

Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.

Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?

***

Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.

City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.

Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti. 

Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.

Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama. 

Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.

Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan). 

Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.

Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.

Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.

Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

4/5

***

Sarjan muut arviot:

City of Bones - Cassandra Clare

The Crucifix Killer - Chris Carter

Hylätystä talosta löytyy nuoren naisen silvottu, puiseen telineeseen sidottu ruumis. Hänen kaulansa on merkitty erikoisella kaksoisristillä, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin vangitun murhaajan tunnusmerkki. Kyseessä saattaa olla matkija, mutta etsivä Robert Hunteria kalvaa epäilys: tuomittiinko rikoksista väärä mies?

***

Luettuani Chris Carterin kahdeksannen romaanin (The Caller) muutama vuosi sitten tiesin, että haluaisin lukea ne kaikki. Aloitin hänen esikoistrilleristään, joka esittelee etsivä Robert Hunterin ja hänen uuden työparinsa Carlos Garcian.

Pidän sekä Hunterista että Garciasta henkilöinä kovasti. Heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja toisistaan erottuvat persoonallisuudet, minkä ansiosta he tuovat pöytään toisistaan poikkeavia näkökulmia. He edustavat monella tavalla kolikon vastakkaisia puolia. Hunter on (muunmuassa) psykologisesti tarkkanäköinen älykkö, joka viihtyy sinkkuna ja omistautuu työlleen; Garcia on (muunmuassa) perinteisestä perhe-elämästä haaveileva nuori aviomies, jonka ajattelutavassa korostuvat inhimilliset tunteet ja reaktiot. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin heidän eroavaisuuksiaan. Lisäksi minua ilahduttaa se, että kumpikaan heistä ei ole perinteinen "kärsivä etsivä", jonka elämä on ajautunut kriisiin poliisityön takia.

Sisällöstä täytyy sanoa ensimmäiseksi, että Carterin teosten profiili on todella rankka jopa sarjamurhaajatrillereiden mittakaavassa. Olen lukenut tähän mennessä neljä Carterin romaania, ja meno vain kiihtyy sarjan edetessä. Kirjailija ei kuitenkaan sorru mauttomuuksiin. Sarjamurhaajia käsittelevät kirjat voivat ylittää hyvän maun rajan esimerkiksi mässäilemällä raakuudella tai olemalla jollain tavalla epäuskottavia tai yliampuvia. Vaikka tutkittava tapaus on raaka, järkyttävä ja yksityiskohtaisesti kuvailtu, kerrotuilla asioilla on todellista, usein vahvasti psykologista merkitystä ja paikka kokonaisuudessa. Ne eivät siis ole siellä vain shokkielementteinä.

Alkuasetelmaa, jossa rikoksesta on mahdollisesti tuomittu väärä henkilö, voisi kutsua yhdeksi rikoskirjallisuuden troopiksi. Se ei ole kuitenkaan usein tullut vastaan sarjojen ensimmäisissä kirjoissa, joissa lukijalla ei ole vielä suhdetta poliisihenkilöihin. Tämä on rohkea valinta, mutta todella onnistunut. Tapauksesta tulee Hunterille nopeasti henkilökohtainen, koska hän tutki myös alkuperäistä juttua. Mutta jos syyllinen onkin vielä vapaana, tutkinnassa on saattanut tapahtua hirveä vääryys, joka Hunterin täytyy korjata ennen kuin useampi ihminen kuolee sen seurauksena. Garcia puolestaan reagoi omalla tavallaan voimakkaasti tilanteeseen. Polisiityöhön liittyvät tärkeät teemat nousevat esiin: vastuu, oikeudenmukaisuuden ja oikeuden tavoittelu, kumppanuus, toisen ihmisen varaan laskeminen... Kun Hunterin ja Garcian täytyy vielä tämän hässäkän keskellä tutustua toisiinsa ja opetella toistensa työskentelytavat, syntyy melkoinen painekattila. Lukiessaan voi melkein kuulla kellon tikittävän, tuntea ajan kuluvan. Se on erittäin hyvä tunne, kun on kyse psykologisesta trilleristä.

Verrattuna muihin Carterin romaaneihin, jotka olen lukenut, The Crucifix Killer ei ole juonellisesti aivan yhtä särmikäs ja sykähdyttävä. Siitä aistii, että kirjailija ei laita vielä ihan kaikkia panoksia peliin. Pienistä puutteista huolimatta se on erinomainen esikoisromaani. Olen hämmästynyt siitä, että teoksella on esimerkiksi Goodreadsissa vain noin 16 000 tähditystä. Niistä lähes puolet on viiden tähden arvioita, mikä kertoo paljon lukijoiden reaktioista. Kirjailija ansaitsisi kuitenkin enemmän huomiota. Toivon, että tämä arvio nostaa hänet ainakin jonkun genrestä kiinnostuneen tietoisuuteen.

4,5/5

One of us is lying - Karen McManus

Viisi nuorta suorittaa yhtä aikaa jälki-istuntoa. Yksi heistä, Simon, kuolee ennen istunnon päättymistä. 

Simonilla oli paljon vihamiehiä, koska hän oli kehittänyt juorusovelluksen, jonka välityksellä hän julkaisi törkyisiä ja arkaluontoisia salaisuuksia muista oppilaista. Poliisitutkinnan aikana selviää, että Simon aikoi paljastaa tähän mennessä mehukkaimmat salaisuudet, jotka koskevat muita istuntoon osallistuineita oppilaita. Kaikilla neljällä on siis motiivi, mutta kuka todella on syyllinen?

***

Nuorille suunnatut trillerit ovat alkaneet viime vuosina nostaa päätään. Karen McManus on yksi niistä kirjailijoista, joista on puhuttu eniten, joten halusin selvittää, ansaitsevatko hänen teoksensa kaiken saamansa hypetyksen. Lukukokemukseni voisi summata näin: ymmärrän hyvin, miksi hän on noussut pinnalle, mutta olen lukenut huomattavasti parempiakin trillereitä.

Minusta on virkistävää, kun kirjassa on useita yhtä tärkeitä henkilöitä, joiden väliset suhteet alkavat kehittyä uuteen suuntaan. Tällä kertaa niitä on viisi, ja melkoinen porukka onkin. Älykkö, urheilija, kaunotar, paha poika ja inhokki muodostavat monipuolisen ja kiinnostavan joukon ja tarjoavat monille lukijoille samastumisen kohteen. Lisäksi ilahduin siitä, että heillä jokaisella oli todellakin oikea salaisuus, jonka varjeleminen on inhimillistä ja ymmärrettävää ja jonka paljastuminen olisi oikeasti tehnyt heille sosiaalista vahinkoa. Henkilöiden puolesta sai siis jännittää ja tunsin heitä kohtaan aitoa myötätuntoa. 

Mielestäni romaanin parasta antia ovat sen käsittelemät teemat. Sosiaalisen median mahdollisuudet ja vaarat ilmenevät konkreettisella tasolla ja niitä lähestytään mielenkiintoisesta näkökulmasta. McManus tuo myös hyvin esiin erilaisia sosiaalisia paineita ja monimutkaisia hierarkioita, jotka hallitsevat koulumaailmaa. Tämän ansiosta arvelen, että romaani tuottaisi mielenkiintoisia keskusteluja ja analyysejä esimerkiksi äidinkielen tunnilla tai lukupiireissä. Romaanin tyyli on ennen kaikkea nimenomaan pohdiskeleva eikä skandaalinhakuinen, mikä on hyvä muistutus siitä, että tämä genre voi olla muutakin kuin verta ja suolenpätkiä.

Juonen osalta kokemus hiukan lässähti. Arvasin loppuhuipennuksen jo melko varhain, mutta se johtui todennäköisesti pikemminkin siitä että olen lukenut paljon trillereitä kuin siitä, että kirjailija olisi taitamaton. Toivoin myös, että rikostutkintaan liittyviä kohtauksia olisi kirjoitettu enemmän auki, koska se olisi lisännyt jännitystä ja korostanut nuorten ja poliisien välistä dynamiikkaa. Henkilöiden kehityskaaria oli kuitenkin sen verran mielenkiintoista seurata, että juonen puutteet eivät pilanneet lukukokemusta.

Kaiken kaikkiaan tämä on ihan kelpo trilleri, joka kannatti lukea.

Arvosana: 3,5/5

Mitä luen nyt(#1/2019): Sarjojen syvyyksissä

Uusi vuosi alkaa sarjoihin kuuluvilla kirjoilla, mikä ei yllätä minua lainkaan. Kirjasarjat ovat aina vedonneet minuun enemmän kuin standalonet. Viime aikoina olen kuitenkin ollut huono lukemaan sarjoja loppuun asti. Elämäni on kiireistä: opiskelu, romaanin kirjoittaminen ja vilkas sosiaalinen elämä täyttävät suurimman osan viikoista, minkä takia lukeminen jää helposti sivurooliin. Blogista puhumattakaan. Jospa tänä vuonna sujuisi paremmin?

Tällä hetkellä on kesken kolme kirjaa, joista kaksi kuuluvat lempikirjailijoiden tuotantoon ja yksi on uusi tuttavuus.

1. Royal Assassin - Robin Hobb 

Aloitin viime vuonna Hobbin kirjojen lukemisen uudelleen. Royal Assassin on Farseer-trilogian toinen osa, joka aikoinaan imaisi minut täydellisesti Hobbin luomaan fantasiamaailmaan. Yksi tärkeimmistä lukutavoitteistani tänä vuonna on jatkaa tätä pitkää polkua ainakin kolmen sarjan verran.

Farseer-trilogian pääähenkilö Fitz muuttaa lapsena Kuuden Herttuakunnan kuninkaan hoviin, kun selviää, että hän on kruununprinssin poika. Mietittyään pitkään, mitä pojan kanssa tekisi, kuningas päättää kouluttaa Fitzistä salamurhaajan.

Suosittelen trilogiaa kaikille fantasin lukijoille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Fitzin tarinaa jatkava Tawny man -trilogia on vielä upeampi, joten Robin Hobbille kannattaa antaa mahdollisuus.

2. Empire of Storms - Sarah J. Maas

Sarah J. Maasista ei tarvitse paljon puhua. Jos lukee young adultia ja fantasiaa tai seuraa kirjatubettajia, ei voi välttyä kuulemasta hänen kirjoistaan. Maasista tuli nopeasti minulle rakas kirjailija, ja tämä Throne of Glass -sarjan viides osa on todellakin täyttänyt odotukseni. Olen nyt lukenut siitä puolet ja nauttinut jokaisesta sivusta. Lisää tunnelmia lukemisen jälkeen.

3. Viimeinen temppeliherra - Raymond Khoury

Khouryn esikoisromaani on valitettavasti osoittautunut pettymykseksi. Se kuulostaa lupaavalta: neljä temppeliherroiksi pukeutunutta ratsastajaa hyökkää museoon New Yorkissa ja varastaa mystisen koodauslaitteen. FBI on ymmällään, mutta viehättävä arkeologi onnistuu auttamaan tutkimusta eteenpäin. Ajatus on siis hyvä, mutta toteutus ei: henkilökuvaus on lähes olematonta, kaikki ryöstäjät kuvataan samanlaisiksi huonotapaisiksi idiooteiksi, romaanin ainoa nainen tekee kaikkein huonoimmat valinnat (vaikka hänen pitäisi olla huippuälykäs), historiallinen elementti jää kaiken muun jalkoihin, kielessä ei ole juurikaan vaihtelua, teksti vilisee adverbejä, juonen rakenne on kummallinen... On todella harvinaista, että motkotan kirjasta näin paljon, mutta Viimeinen temppeliherra kuuluu huonoimpiin lukemiini trillereihin. No, ainakin tämä kokemus opettaa, mitä en missään nimessä halua tehdä oman romaanini kanssa (joka on trilleri).


Mitä sinä luet vuoden alkajaisiksi?

Poison Study - Maria V. Snyder

19-vuotias Yelena on matkalla hirtettäväksi, kun hän saa odottamattoman tarjouksen: pelasta itsesi ryhtymällä komentaja Ambrosen ruuanmaistajaksi. Työ on vaarallista, sillä mikä tahansa ateria voi sisältää tappavaa myrkkyä. Riskistä huolimatta Yelena ottaa tarjouksen vastaan saadakseen uuden mahdollisuuden elää. Valek, Ambrosen luotettu salamurhaaja, ryhtyy kouluttamaan häntä tähän arvaamattomaan tehtävään.

Jatkuva myrkytyksen pelko ei ole Yelenan ainoa ongelma. Yelena tuomittiin murhasta, minkä takia monet Ambrosen työntekijät suhtautuvat häneen epäluuloisesti. Lisäksi vallanpitäjien joukossa kytee viha Yelenaa kohtaan. Poliittisen juonittelun ja kieroutuneiden motiivien keskellä Yelenan on mietittävä, onko kukaan luottamuksen arvoinen.

Kun Yelenalle selviää, että hän on perinyt kyvyn käyttää taikuutta, hänen tilanteensa muuttuu todella tukalaksi. Komentaja Ambrose on määrännyt kaikki taikuuden perineet teloitettaviksi välittömästi, ilman mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tai armahdukseen. Onnistuuko Yelena salaamaan voimansa ympäristöltään ja pysymään hengissä niin pitkään, että hän oppii hallitsemaan niitä?

* * *

Poison Study päätyi käsiini aivan sattumalta, kun kirjan alkuperäinen omistaja halusi eroon turhista kirjahyllyn täytteistä. Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään, joten tartuin tilaisuuteen innostuneena. Poison Study osoittatui nopeasti todella virkistäväksi ja erilaiseksi fantasiaromaaniksi, joka ansaitsisi mielestäni enemmän huomiota.

Kiinnostuin Yelenan henkilökohtaisesta tarinasta välittömästi. Hän on todella epätoivoisessa tilanteessa, mutta ei anna sen murtaa itseään. Yelena myöntää rikoksensa ja hyväksyy sen seuraukset rohkeasti, tekoaan puolustelematta. Mutta kuinkä hän päätyi tällaiseen ahdinkoon? Miksi hän teki rikoksen, josta hän tiesi saavansa kuolemantuomion? Vastaukset näihin kysymyksiin selviävät vähitellen ja paljastavat samalla suunnattoman vääryyden, jonka kohteeksi Yelena joutui asuessaan kenraali Brazellin ylläpitämässä orpokodissa. Yrittäessään paeta näitä kauhuja Yelena tappoi Brazellin pojan, minkä takia Brazell ja monet muut kenraalit vihaavat häntä. Näin ollen Yelena on jatkuvasti vaarassa, vaikka pelastuikin kuolemanrnagaistukselta.

Pidän Yelenasta henkilönä erityisesti siksi, että hän ei alistu uhrin asemaan. Hän taistelee elämänsä puolesta päättäväisesti ja väsymättä, vaikka uusia vaikeuksia ilmaantuu joka kulman takaa. Hän on älykäs, itsenäinen ja oikeudenmukainen; kaikin puolin vahva nuori nainen.

Valek puolestaan vangitsee huomioni siksi, että hän on niin monimutkainen kokonaisuus. Menee jonkin aikaa ennen kuin hänen sisin olemuksensa hahmottuu. Lyhyen vilkaisun perusteella hän vaikuittaa kylmältä ja laskelmoivalta mieheltä, joka ei tunne katumusta. Valekin intohimoinen mielenkiinto myrkkyjä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen mielenterveyttään, mutta mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä useampia kerroksia Valekista paljastuu. Toisin sanoen Valek on paljon muutakin kuin salamurhaaja.

Komentaja Ambrosen sydän on melko viileä ja parkkiintunut, mutta ei kohtuuton. Hän on erityinen hallitsija siinä mielessä, että hän ei tavoittele valtaa ja rikkauksia itselleen vaan pyrkii vilpittömästi edistämään koko kansan asioita. Kun hänen linnassaan aletaan juonitella, hän haluaa päästä tilanteen ytimeen mahdollisimman nopeasti ja eliminoida poliittisen uhan tehokkaasti. Ambrose ei ole vehkeilyn fani, mikä on ihailtava ominaisuus. Hänen kapeakatseisuutensa kuitenkin raivostuttaa ja saa toivomaan, että jotain kehitystä tapahtuu.

Kenraali Brazell edustaa romaanissa pahaa, ja aikamoisen ikävää pahaa toden totta. Brazellin mielen täyttävät kunnianhimo, valta ja ylpeys, eikä empatialle jää tilaa. Brazell esiintyy kansanmiehenä, joka haluaa luoda kauppasopimuksen Sitian kanssa ja tarjota ixialaisille orvoille kodin. Nopeasti herää kysymys, mitkä hänen todelliset motiivinsa ovat ja johtuuko hänen murhanhimoinen suhtautumisensa Yelenaa kohtaan ainoastaan siitä, että hänen poikansa kuoli Yelenan käsissä.

Kirjan maailma on sopivasti erilainen perinteisiin fantasiaromaaneihin verrattuna. Ixia on jaettu vyöhykkeisiin, joista jokaista valvoo kenraali ja joukko sotilaita. Eri vyöhykkeillä valmistetaan ja tuotetaan erilaisia jokapäiväisessä elämässä tarvittavia (ja myös jotain ylimääräistä) tuotteita, joista vyöhykkeet käyvät kauppaa keskenään. Kenraalit vastaavat toiminnastaan komentaja Ambroselle, joka hallitsee Ixiaa vakavana ja rauhallisena. Toisin kuin useimmissa fantasiakirjallisuuden yhteisöissä, kaikki ixialaiset ovat tasa-arvoisia: jokaisella ixialaisella on tehtävä yhteiskunnassa, asuinpaikka ja riittävästi ruokaa ja vaatteita. Heidän ei näin ollen tarvitse kilpailla varallisuudesta tai arvonimistä. Taikuus on Ixiassa ehdottomasti kielletty, mikä myös erottaa Ixiaa muista genren valtioista. Militaristinen, viileä ilmapiiri tuo kaiken kaikkaian mieleen enemmän dystopian kuin fantasian. Ixian elinolot kuitenkin ovat varsin keskiaikaiset, minkä ansiosta Poison Study on veikeä yhdistelmä eeppistä fantasiaa ja dystopisia elementtejä.

Tarinaan liittyy myös  toinen valtio, Sitia, jonka suhdetta Ixiaan pyritään vahvistamaan molempien maiden taholta. Sitia on taikuuden turvasatama, mikä jo yksin tekee tilanteesta epävakaan. Ambrosen ehdoton asenne herättää levottomuutta sitialaisissa, joista monet odottavat sotilaallista hyökkäystä. Poison Study keskittyy Ixian esittelyyn, mutta herättää mielenkiinnon myös Sitiaa ja sitialaisia kohtaan.

Kirjailijaa täytyy kehua siitäkin, että hän on valinnut kaikista aseista juuri myrkyt tärkeimmäksi vaaran aiheuttajaksi. Kun Yelena opettelee tunnistamaan erilaiset myrkyt erilaisten aterioiden ja juomien yhteydessä, lukija saa koko ajan jännittää hänen lopullista kohtaloaan: mitä jos jokin myrkky on Yelenan keholle liikaa? Entä jos hän ei tunnistakaan jotakin niistä ajoissa ja sen seurauksena tapahtuu jotain kamalaa? Kirjan myrkyissä on myös sellainen kiinnostava ominaisuus, että ne ovat kaikki kirjailijan keksimiä.

Teemojen osalta on mainittava yksi asia: kirja käsittelee erästä erittäin vakavaa teemaa, joka on tullut harvoin vastaan young adult -romaaneissa ja varsinkin fantasiassa. En en pilaa kokemusta uusilta lukijoilta paljastamalla, mistä tarkalleen on kyse, mutta haluan kehua kirjailijaa rohkeasta valinnasta. Teemaa ei käsitellä niin syvältä, että se jäisi ahdistamaan lukijaa, mutta sen merkitys käy selväksi.

Snyderin kerronnassa on koko ajan läsnä tietynlainen realismi, josta pidän valtavasti. Kirjan henkilöt ymmärtävät, minkälaisessa tilanteessa ovat eivätkä kaunistele tapahtumia tai omaa toimintaansa. He ovat ihmisinä ilmiselvästi vajavaisia; joukkoon mahtuu tyttö joka on syyllistynyt murhaan, mies joka tappaa ja juonittelee ammatikseen, hallitsija joka on vienyt toisen miehen maan ja niin edelleen. Juuri tämä vakavien rikkeiden ja erittäin kunniallisten ominaisuuksien yhdistelmä tekee heistä niin kiinnostavia ja pidettäviä. Niiden ansiosta he tuntuvat todellisilta ja kokonaisilta. He elävät kovassa maailmassa, jossa jokainen joutuu tekemään raskaita valintoja. Maailman kovuus ilmenee myös fyyfisessä ympäristössä: Ambrosen linna on koruton paikka, vaatteet ovat ennen kaikkea käytännöllisiä, elämä kulkee eteenpäin arkisesti... Tällaisia yksityiskohtia on löydettävissä runsaasti. Ixian ilmaston kylmyys ja ankeus myös korostaa tätä romantisoinnin virkistävää poissaoloa.

Ainoat merkittävät miinukset löytyvät juonen rakenteesta. Kirjassa tapahtuu valtavasti koko ajan, minkä takia lukija pysyy koko ajan varpaillaan, sellaisessa odotuksen tilassa. Tämä on ehdottomasti hyvä asia, mutta erityisesti tarinan alkuvaiheissa ja lopun lähestyessä homma menee vähän hätäiseksi. Tilanteista siirrytään seuraavaan ja uusia käänteitä tulee eteen niin vauhdikkaasti, että välillä meinaa happi loppua, Toinen pieni juttu, joka minua vaivasi, liittyy joihinkin sivuhenkilöihin. Heillä ei tuntunut lopulta olevan kovin tärkeää tehtävää tarinassa tai ainakaan heistä ei saanut niin kokonaista kuvaa kuin olisi voinut. Tämä puute korostui, koska mukana on myös kaksi sellaista sivuhenkilöä joihin sekä päähenkilöt että lukija luovat todellisen suhteen (mitä ei lähellekään aina tapahdu).

Suosittelen Poison Studya kaikille young adult -kirjallisuuden kuluttajille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet. Myös sellaiset lukijat, joille fantasia on vieras genre mutta jotka ehkä haluaisivat genreen tutustua voisivat nauttia tästä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja - ja nyt jo voin paljastaa, että jatko-osissa matka vain paranee.

4/5

Fallen - Lauren Kate

17-vuotias Luce suljetaan sisäoppilaitokseen, joka on täynnä kovia kokeneita nuoria. Koulu on kaikin tavoin ankea, eikä Lucen herkkä sydän tahdo löytää paikkaansa oppilaiden joukossa. 

Synkkä arki muuttuu kuitenkin  siedettävämmäksi, kun Luce tapaa vakavan ja salaperäisen Danielin. Luce tuntee Danielia kohtaan erikoisen vahvaa vetoa, jota hän ei osaa selittää. Daniel puolestaan ei tunnu välittävän hänestä vähääkään.

Lucen elämää hämmentää myös tumma ja karismaattinen Cam, jonka silmissä hehkuu vaara. Cam on ensihetkestä lähtien kiinnostunut Lucen seurasta, mutta Luce ei saa Danielia mielestään. 

Jotta ongelmia olisi varmasti tarpeeksi, Lucelle jo ennestään tutut ahdistavat varjomaiset hahmot palaavat piinaamaan häntä. Koska kukaan muu ei tiedosta näiden varjojen läsnäoloa, Luce alkaa pelätä tulleensa hulluksi. Onko hänellä mahdollisuutta auttaa itseään vai jääkö hän ikuisesti yksinäisyyden vangiksi? Ja mistä Danielin töykeässä käytöksessä on pohjimmiltaan kysymys?

* * *

Kun Fallen ensimmäisen kerran kiinnitti huomioni, se oli ennen kaikkea kansikuvan ansiota. Se herätti mielikuvia jostakin pahaenteisestä, synkästä ja traagisesta. Luin takakannen ja lisäsin kirjan lukulistalle, mutta mikään kiire sen kanssa ei ollut. Lukisin sen joskus kun se tulisi jossain sopivasti vastaan. Jossain vaiheessa Fallen alkoi saada paljon negatiivista huomiota: sekä blogiarviot että goodreads suorastaan tihkuivat inhoa. Tarinaa sanottiin tylsäksi, kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi, henkilöitä puolestaan selkärangattomiksi ja yksinkertaisesti ikäviksi ihmisiksi. Joistakin teksteistä tuli melkein paha olo. Luettuani näitä kommentteja jonkin aikaa mielenkiinto heräsi uudelleen. Mietin, että mikä tämän kirjan juju oikein on. Onko se oikeasti niin surkea? Voiko se olla niin huono, että se ansaitsee lukijoiden raivon? Pohdin inhoaisinko minäkin Fallenia, vaikka yleensä suhtaudun lukemaani positiivisesti silloinkin kun kokemus ei ole parhaasta päästä. Päätin ottaa selvää.

Nopeasti kävi selväksi, että kyseessä ei missään tapauksessa ole virheetön romaani. Jokin on vähän hassusti kaikilla tärkeillä osa-alueilla: juoni laahaa, henkilöt jäävät melko yksiulotteisiksi, kieli toistaa itseään, tarinan tärkeimpiin kysymyksiin ei anneta minun makuuni riittävän kokonaisia vastauksia... Puutteita ei voi kiistää. Niistä huolimatta löysin kirjasta myös hyvää. 

Kirjan alussa Luce joutuu erittäin epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen ja herättää siksi myötätuntoa. Vanhemmat hylkäävät hänet syrjäiseen, kolkkoon kouluun, kun Lucea syytetään nuoren pojan kuolemasta. Luce ei tiedä mitä oikeastaan tapahtui tai mitä hän näki, mutta hän tietää ettei tappanut poikaa (ainakaan tahallaan), vaikka aikuiset ympärillä pitävät sitä ainoana mahdollisuutena. Läheisten aikuisten ja systeemin pettämä Luce on hyvin yksin muiden oppilaiden keskellä, sillä heillä kaikilla on takana laajempi ongelmien ja huonojen valintojen kierre. Siitä huolimatta hän selviytyy ja onnistuu hankkimaan ystäviä.

Sitten kuvioon astuu Daniel, jota Luce ei voi jättää rauhaan vaikka tulee tylysti torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Tämän ominaisuuden voi tulkita heikkoudeksi tai päättäväisyydeksi näkökulmasta riippuen. Toisen ihmisen perässä ei pitäisi juosta, jos toinen on selvästi ilmaissut ettei ole kiinnostunut, mutta tässä tapauksessa asiassa on toinenkin puoli. Mitä pidemmälle tarinassa mennään sitä selvempää on, että hedän välillään on jonkinlainen yliluonnollinen linkki jonka vaikutuksia kumpikaan ei hallitse. Lucea ei voi siis täysin syyttää tästä hellittämättömästä käyttäytymisestä. Mikä minua sen sijaan vaivaa hänen hahmossaan on yksiulotteisuus. Esimerkiksi jos Lucen entistä elämää olisi avattu enemmän, lukija olisi saanut paremman käsityksen siitä, mitä sisäoppilaitos häneltä ryöstää. Hänen persoonallisuutensa jää aika ohueksi, sillä mielenkiinnonkohteita, aikaisempia ystävyyssuhteita tai muita tärkeitä asioita ei juurikaan esitellä.

Danielista minulla ei loppujen lopuksi ole paljon sanottavaa. Hän välttelee Lucea ja ajatustensa jakamista niin tehokkaasti, ettei hänen luonteestaan saa otetta. Hän on tosiaan töykeä ja aika ärsyttäväkin Lucea kohtaan, mutta ei niin paha, että vihaisin häntä. Halusin vain monta kertaa ottaa häntä hartioista kiinni ja ravistella totuuden ulos. 

En tiedä oliko tämä kirjailjan tarkoitus, mutta kolmesta tärkeimmästä henkilöstä Cam on se, joka herätti minussa eniten mielenkiintoa. Hänessä yhdistyy klassinen paha poika johonkin mitä on vaikea kuvailla; johonkin aavistukseen tai tuntemukseen tai sellaiseen... en tiedä. Jotain hänessä on. Pidin siitä, että Cam oli avoimesti kiinnostunut Lucen seurasta eikä ryhtynyt kiusaamaan häntä muiden oppilaiden mukana. Kuitenkin niin paljon jäi verhon taakse, etten voinut välttyä miettimästä, onko tässä takana joku ansa. Onko Cam täysin sitä miltä näyttää? Mikä hänen syvin motiivinsa on? Ja ennen kaikkea, mikä hänen tuleva paikkansa on tarinassa?  

Juonellisesti Fallen on melko epätasapainoinen. Joistakin tapahtumista edetään hirmuisella vauhdilla seuraavaan, toisinaan juna tuntuu pysähtyvän raiteilleen tuskastuttavan pitkäksi ajaksi kerrallaan. Kirjan yliluonnollinen osuus on kirjan parasta antia. Sen idea on aika kiehtova ja pyörittelee ihmismielen mahdollisuuksilla: Luce näkee outoja varjoja ja kokee kummallisia näkyjä tilanteista, jotka tuntuvat todellisilta kuin muistot mutta joiden ei järjen mukaan pitäisi olla hänen muistojaan. Lisäksi langenneiden enkeleiden ja maailman luonnollista järjestystä häiritsevän rakkauden asetelma on ajatuksena suhteellisen dramaattinen. Toteukseen olisi voinut lisätä paljonkin yksityiskohtia, informaatiota, tunteita ja draamaa. Kokonaisuudesta puuttuu särmää, viimeistelyä. Se on jotenkin laimea. Myös runsaammalla kielen vaihtelulla olisi päästy pidemmälle. Mutta jo hyvä idea on virkistävä tuttavuus, varsinkin kun se toteutuu oikeasti synkässä ja epätavallisessa ympäristössä.  

Kaiken kaikkiaan olo oli lukemisen jälkeen hyvin kaksijakoinen. Toisaalta sain hyvää ja helppolukuista ajanvietettä, jossa hipaisiin myös syvällisempiä teemoja kuten mielenterveys, koulukiusaaminen ja yksinäisyys; toisaalta tylsistyin ajoittain tekstin ja juonenkulun yksinkertaisuuden takia. Henkilöissä on hyvän kokonaisuuden perusta mutta ei paljon sen enempää. Silti riittävästi herättämään halun lukea jatko-osat. Myönnetään, että tässä on myös osa jääräpäisyyttä: kun jotain aloitan, vien sen yleensä loppuun asti vaikka hampaat irvessä, jos ei muuten. Tämä pätee lukemiseen ja kaikkeen muuhunkin elämässä. 

Pystyn hyvin ymmärtämään, miksi Fallen on saanut niin monet lukijat ärsyyntymään ja turhautumaan, mutta näen myös osia niistä piirteistä joiden takia goodreadsin tähdityksistä suurin osa on vitosia ja nelosia. Minulle kokemus oli keskitasoa, sillä se ei herättänyt vahvoja tunteita kumpaakaan suuntaan. Jatko-osat odottavat minua Suomessa, ja aion ne jossain vaiheessa lukea ihan vaikka nähdäkseni, ovatko kirjailija ja tarina kehittyneet toistensa mukana.

3 tai 3,5/5

The Secret of Ella and Micha - Jessica Sorensen

Kohdattuaan tuskallisen tragedian Ella pakeni itseään ja menneisyyttään collegeen Las Vegasiin ja rakensi sinne uuden elämän. Hän sulki entisen persoonallisuutensa syvälle sieluunsa toisten ulottomattomiin ja loi sen tilalle uuden, hillityn ja järkevän Ellan pysyäkseen kasassa. Mutta nyt on tullut kesä ja Ellan täytyy palata kotiin. Ella pelkää kotona odottavia muistoja ja ihmisiä, jotka tietävät ja tuntevat hänen tuskansa. Erityisesti yhden ihmisen kohtaamisen hän välttäisi, jos voisi: parhaan ystävänsä Michan, joka tuntee hänet paremmin kuin hän itse ja jota kohtaan hänellä on jo pitkään ollut syvempiä tunteita.

Micha jäi yksin, kun Ella häipyi yhtäkkiä ja selittämättä. Vaikka hänellä on muita ystäviä, kukaan heistä ei ymmärrä Michaa niin kuin Ella, kukaan heistä ei ravistele Michaa niin kuin Ella. Hän on kaivannut Ellaa joka päivä ja tehnyt kaikkensa löytääkseen tiensä takaisin tämän luo. Samalla Micha on joutunut tunnustamaan itselleen rakkauden, joka on kehittynyt hänessä jo vuosia. Rakkauden, jonka hän on yrittänyt hukuttaa merkityksettömiin suhteisiin, juhlimiseen ja adrenaliiniin. Kun Ella vihdoin palaa, Micha päättää antaa tunteilleen periksi, Mutta onko Ella valmis luopumaan turvallisesta kuorestaan ja ottamaan totuuden vastaan?

* * *

The Secret of Ella and Micha on Jessica Sorensenin esikoisromaani, josta kuulin ensimmäisen kerran jo useita vuosia sitten lähellä sen julkaisupäivää. Se otettiin välittömästi hyvin vastaan maailman kirjablogeissa, joiden kirjoittajat lukevat satoja kirjoja vuodessa ja joista monilla on jopa tuhansia lukijoita. En muista lukeneeni siitä pahaa sanaa, mikä jo yksin herätti mielenkiintoni. Mutta kun Sorensenin suosio räjähti joka kerta kun hän julkaisi kirjan, aloin tosissani suunnitella tämän ensimmäisen lukemista. New adult -romantiikka on yleisesti varsin suosittua, mutta mikä on juuri Sorensenin salaisuus? Millä keinolla hän on onnistunut erottumaan niistä kymmenistä ja taas kymmenistä rakkausromaaneja kirjoittavista kirjailijoista? Tänä vuonna sain viimein aikaiseksi ottaa selvää, ja onneksi sainkin; tämä kirja todella kannatti lukea.

Ellan ja Michan tarina sai minusta otteen nopeasti. Tapahtumat käynnistyvät Ellan kotimatkasta, joka yksin herättää Ellassa voimakkaita tunteita. Lukija pääsee välittömästi kosketuksiin hänen sielunsa kanssa. Heti käy selväksi, että häntä piinaa jokin hiljaittain tapahtunut vakava asia, mutta Ella ei viittaa siihen suoraan edes ajatuksissaan pitkään aikaan. Kun tilanteen luonne alkaa valjeta lukijalle, Ellan tunteita ja käytöstä on entistä helpompi ymmärtää, vaikka jatkuvasti toivookin, että hän pääsisi eteenpäin ja ottaisi vastaan onnen, joka on suoraaan hänen nenänsä edessä.

Micha puolestaan herättää mielenkiintoa siksi, että hänessä on niin selvästi monta puolta. On se huumorintajuinen, villi Micha joka ei murehdi turhia ja joka haaveilee täysin sydämin muusikon urasta, ja toisaalta ongelmainen, kärsivä nuori, joka on pohjimmiltaan todella eksyksissä. Rakkaus Ellaa kohtaan pitää hänet raiteillaan, mikä osaltaan lisää koko tilanteen katkeransuloista tunnelmaa. Sekä Ella että Micha pelkäävät romanttisten tunteiden vaarantavan kaiken, minkä takia he käyvät läpi melkoisen tahtojen taistelun ennen kuin he tulevat sinuiksi tunteidensa kanssa.

Sorensenin tyyli on jopa hätkähdyttävän elämänmakuinen. Hän ei kaunistele henkilöiden elämää, persoonallisuuksia tai ongelmia, joiden kanssa he kamppailevat. Ellan tunteet tuntuvat juuri niin ristiriitaisilta kuin ne ovatkin ja Micha on näkyvästi ja rehellisesti sellainen paha poika, jonka kaltaisista äidit varoittavat tyttäriään. Toisaalta hänessä on myös herkkyyttä, jonka oikeastaan vain Ella tuntee. Vaikka kysymyksessä onkin rakkaustarina, tunsin lukevani ennen kaikkea kahden kovia kokeneen nuoren ihmisen elämästä ja henkisestä kasvamisesta. Rakkaus on vain yksi romaanin teemoista, eikä välttämättä edes hallitsevin.

Kyseessä on kaiken kaikkiaan erittäin emotionaalinen kirja. Positiivisetkin tunteet ovat jollain lailla värittyneitä; syyllisyydellä, tuskalla, epävarmuudella tai pelolla höystettyjä onnellisia tilanteita. Myös fyysinen aspekti on vahvasti läsnä, mutta sillä ei varsinaisesti mässäillä. Sorensen lähestyy seksiä ja intiimiyttä samalla realistisella ja kaihoisalla otteella kuin kaikkea muutakin.

Ihmettelin ainoastaan yhtä kirjailijan tekemää ratkaisua. Hän pimittää todella pitkään kokonaisuuden kannalta olennaisinta tietoa eli sitä, miksi Ella on mennyt tolaltaan. Vihjeitä tulee niin paljon, että lukija pystyy arvaamaan tapahtuneen huomattavasti ennen sitä hetkeä, kun kirjailija sanoo suoraan, mitä tapahtui. Tajuan, että hän on halunnut pitää jännitystä yllä, mutta koko teos olisi ollut alusta lähtien kokonaisempi ja selkeämpi, jos hän olisi vain tuonut asian esille. Lisäksi tarinassa olisi päästy paljon pidemmälle, jos tätä kysymystä ei olisi tarvinnut pyöritellä näin pitkään. Päähenkilöiden välillä on joka tapauksessa niin paljon jännitteitä, että niiden vuoksi ehtii repiä päästään useitakin hiuksia. Tärkeimmän aukon täyttämisen viivyttäminen osottautuu siis täysin turhaksi.

Kokonaisuutena pidin tästä romaanista kuitenkin todella paljon. Kaunis kirja, kaunis tarina - tarina, jonka haluan ehdottomasti lukea loppuun jatko-osien muodossa. Jos kaikki rakkausromaanit olisivat tällaisia, olisin varmasti lukenut niitä enemmän.

4/5

kategoriahaaste 1, kohta 25: A book that takes place during summer

Beautiful Darkness - Kami Garcia & Margaret Stohl

Lena teki syntymäpäivänään valintoja, joita kukaan ei osannut ennustaa ja joiden seurauksia on mahdollista vain arvailla. Syyllisyys raastaa Lenaa, joka vetäytyy kuoreensa ja työntää pois sen ainoan ihmisen, joka vielä voisi auttaa: Ethanin.

Ethan puolestaan yrittää parhaansa mukaan ymmärtää sekä Lenaa että uutta elämäänsä, joka muuttuu päivä päivältä oudommaksi, Etsiessään mitä tahansa keinoa vapauttaa Lena Duchannesin suvun kirouksesta ja Sarafinen vallasta hän kohtaa myös uusia mysteerejä; salaisuuksia, jotka koskevat tällä kertaa häntä itseään. Kuinka voi tulla toimeen järjettömän nykyhetken kanssa, jos ei tunne omaa historiaansa?

Lenan seitsemästoista syntymäpäivä lähestyy ja käydet kiristyvät hänen ranteidensa ympärillä. Voiko hän vielä saada vapaan tahtonsa takaisin, ja kuinka moni ihminen joutuu kärsimään ennen kuin vastaus löytyy?

* * *

Beautiful Darkness on niitä kirjoja, joiden jälkeen on hieman hölmistynyt olo. Koin ja ajattelin paljon sitä lukiessani, mutta kirjailijoiden tyylin ja tarinan tunnelman vuoksi yksityiskohdat alkoivat hämärtyä nopeasti viimeisen sivun jälkeen. Lukukokemukseni on sulautunut erilaisten tunteiden ja ajatusten utuiseen mereen vähän samalla tavalla kuin Ethanin ja Lenan tarinakin. Sen vuoksi oli hankalaa saada tekstin kirjoittamisesta otetta. Miten saada aikaan mielikuva jostakin, jota ei itsekään hahmota kunnolla?

Romaanin alkupuolta hallistevat toisaalta Lenan suru, syyllisyys ja menetyksen tuska ja toisaalta Ethanin hämmennys. Lena ei ole kertonut hänelle aivan kaikkea syntymäpäivänsä tapahtumista, minkä takia hänen on vaikeaa käsittää Lenan käytöstä. Hän on kuitenkin päättänyt auttaa Lenaa, vaati se sitten mitä tahansa. Silloinkin, kun Lena ei halua tulla autetuksi.

Heidän suhteensa mutkistuu entisestään, kun kuvioihin ilmestyy kaksi uutta henkilöä: salaperäinen, yliluonnollinen John ja englantilainen, pirteä Liv, joka saapuu Gatliniin työskentelemään kirjastossa. Pelkäsin hetken, että nämä uudet henkilöt toisivat mukanaan kaksi uutta romanssia tai jotain sen kaltaista, mutta näin ei onneksi käynyt. Oikeastaan sekä Lenalle että Ethanille ikään kuin tarjotaan toista vaihtoehtoa. Heidän on pakko kysyä itseltään, millaista elämä olisi, jos he valitsisivat kumppanit omiensa joukosta ja luopuisivat taistelusta, joka tuntuu useimmiten toivottomalta. Vaikka Lenan ja Ethanin välit ovat pitkän aikaa etäiset, lukijallekin on koko ajan selvää, että he rakastavat toisiaan edelleen eikä toisenlaisen suhteen mahdollisuus tuhoa sitä. Livin mukana lukija oppii uutta sarjan yliluonnollisesta systeemistä, mutta hän on jo henkilönä piristävä ja tarinaa uudistava. Johnin rooli tosin jää epäselväksi. Tämän kirjan perusteella tuntuu, että hän oli olemassa vain pakan sekoittajana eikä juonta eteenpäin kuljettavana voimana. Jään kuitenkin odottamaan, mitä jatko-osat kertovat, ennen kuin vedän lopullisia johtopäätöksiä. 

Juonellisista tapahtumista mielenkiintoisimpia ovat ehdottomasti ne, jotka avaavat Ethanin perheen historiaa ja selittävät hänen rooliaan monimutkaisten tapahtumien sisällä. Ethan joutuu kohtaamaan erityisesti äitinsä menneisyyden ja salaisuudet, joita hän ei koskaan jakanut perheensä kanssa. Uskon, että moni kohtaa elämänsä vaiheessa sen tosiasian, ettei tiedäkään ihan kaikkea omista vanhemmistaan vaikka he ovat aina olleet ihan vieressä. Teemana tämä oivallus on mielenkiintoinen, varsinkin kun siihen on yhdistetty vanhemman tekemien valintojen vaikutus huomattavasti laajempaan kokonaisuuteen. Sarjan ensimmäinen osa herätti myös kysymyksiä Ethanista itsestään: onko hän todellakin vain tavallinen kuolevainen, joka suistui rakkauden tähden taikuuden maailmaan? Beautiful Darkness antaa tähän kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen - varsin kiinnostavan sellaisen. 

Kaikkein voimakkaimmin minuun vaikutti kuitenkin, jälleen, romaanin kieli ja sen avulla luotu viipyilevä tunnelma. Tapahtumat tuntuvat välillä seisahtuvan täysin johonkin tunnetilaan, mikä ei minua härinnyt lainkaan, mutta minkä vuoksi koen unohtaneeni kirjasta jo jonkin verran. Garcia ja Stohl kirjoittavat kauniisti ja polveilevasti, jopa runollisesti joissakin kohdissa. Luulen, että tämä sarja täytyy lukea useamman kerran ennen kuin kaikkien sanojen merkitys avautuu juuri sellaisena kuin se on tarkoitettu.

Pientä miinusta joudun antamaan siksi, että loppu on taas hieman hätäinen. Tilan tuntu katoaa hiukan liikaa minun makuuni. Olisin halunnut olla koko ajan kunnolla perillä siitä, missä ja miten kaikki tapahtuu ja kiinnittyä yksityiskohtiin. Kuvauksista puutuu tietty tarkkuus aikaisemminkin, mutta se ei ei häirinnyt yhtä paljon kuin lopun epämääräisyys, Tätä pientä puutetta lukuun ottamatta rakastin tätä kirjaa aivan yhtä paljon kuin ensimmäistäkin osaa.

4,5/5

Kategoriahaaste 1, kohta 30: A book with a blue cover

City of lost souls - Cassandra Clare

Huomioithan, että teksti voi sisältää pieniä paljastuksia sarjan juonesta.

* * *

Sebastian on sitonut Jacen itseensä veritaikuuden avulla ja paennut jäljettömiin. Clary, Jacen perhe ja ystävät yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon tämän pelastamiseksi ja Sebastianin suunnitelmien selvittämikseksi. Matkan varrella he joutuvat pohtimaan velvollisuuksien ja henkilökohtaisten tunteiden välistä ristiriitaa, uskollisuutta ja rakkauden rajoja. Onko olemassa tilanteita, joiden kohdalla pitäisi luovuttaa?

* * *

City of Lost Souls jätti minut melkoisen tunteiden tulvan armoille. Kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi nousi kauhu sarjan henkilöiden puolesta. He kohtaavat pelottavia tilanteita ja ilmiöitä, joiden paranormaali luonne ainoastaan lisää niiden karmivuutta. Luin suurimman osan romaanista sydän kurkussa toivoen suunnattomasti, että Jace saataisiin pelastettua ja Valentinen perintö vihdoinkin tuhottua viimeistä palaa myöten.

Niin kuin arvata saattaa, henkilökaarti hajoaa jälleen tahoilleen tehdäkseen voitavansa tilanteen parantamiseksi. Magnus käyttää velhon kykyjään, Alec ja Isabelle venyttävät varjometsästäjien lakeja, Maya ja Jordan tasapainottelevat oman lajinsa velvollisuuksien ja ystävyyssuhteiden välillä ja Simon tarjoutuu tehtävään, joka ei ainakaan kuulu niihin helpoimpiin. Kaikki henkilöt joutuvat tekemään vaikeita valintoja, joiden yhteydessä erityisesti varjometsästäjien maailmanjärjestys jälleen kyseenalaistuu.

Claryn ratkaisu on kuitenkin kaikkein hätkähdyttävin: hän lähtee vapaaehtoisesti Jacen ja Sebastianin mukaan esittäen, että häntä voisi kiinnostaa osallistua sen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa ilmaus 'olla onnensa nojassa' saa uuden merkityksen, sillä kolmikko asuu talossa, jota ulkopuoliset eivät voi nähdä ja joka siirtyy paikasta toiseen taikuuden avulla. Clary on täysin yksin ja tavoittamattomissa

tilanteessa, joka voi pahimmassa tapauksessa viedä hänen henkensä. Ei käy kateeksi.

Tämän Sebastian-Jace-Clary -kolmikon kuvio on todella vinoutunut. Jace on Jace eikä kuitenkaan ole; ulkokuori on täysin sama kuin ennenkin, mutta persoonallisuus on muuttunut. Hän on kuin taulu, jossa on tutut kehykset mutta jonka esittämä kuva on yhtäkkiä vaihtunut. Jace on täydellisesti Sebastianin talutusnuorassa ja käyttäytyy kuin Sebastian olisi 'the new best friend'. Tämä saa vatsan muljahtelemaan, sillä tällainen suhtautuminen on niin todellisuuden vastaista kuin vain voi olla. Jace vihaa Sebastiania sydämensä pohjasta, mutta on nyt pakotettu palvelemaan tämän tarkoitusperiä. Karmivaa ja kieroa.

Sebastian puolestaan yrittää olla lähes normaali, rakastava veli ja sivuuttaa täysin sen tosiasian, että hän hallitsee väkivalloin juuri sitä ihmistä, jota hänen siskonsa rakastaa eniten koko maailmassa. Hän onnistuu tässä tyyneyden esittämisessä pelottavan hyvin, mutta hänessä asuu lopulta niin paljon arvaamattomuutta, että lukija on koko ajan varpaillaan hänen kanssaan. Milloin tältä tyypiltä häviää viimeinenkin kosketus inhimillisyyteen?

Kaiken tämän keskellä Clary joutuu kätkemään kaikki tunteensa ja elämäään tilanteen mukana ikäään kuin hänen olisi mahdollista luottaa Sebastianiin. Hän joutuu katsomaan vääristynyttä Jacea päivittäin ja kysymään itseltään, onko sitä oikeaa Jacea enää olemassa. Onko mitään pelastettavaa enää jäljellä?

Myös muut ihmissuhteet ovat käsittelyssä, mutta niiden vaiheet eivät ole tässä osassa pääasia. Jokaisella on kuitenkin jokin kantava teema: Alec ja Magnus painivat mustasukkaisuuden kanssa; Maya ja Jordan kohtaavat anteeksiannon; Simon ja Isabelle opettelevat luottamusta ja tietynlaista vakavuutta; Jocelyn ja Luke valmistautuvat avioliittoon... Eli onhan sitä tavaraa runsaasti, tällä kertaa vain pikemminkin taustalla muistuttelemassa välillä olemassaolostaan. Clare osoittaa jälleen taitonsa tunteiden ja tilanteiden kuvaajana. Myötätunnon kokemiselta on oikeastaan mahdotonta välttyä.

Taikuus saa tämänkin osan myötä uusia merkityksiä ja käsitys varjometsästäjien maailman mahdollisuuksista laajenee. Claren tapa kuvata taikuutta ja sen käyttöä on jollakin tavalla hyvin visuaalinen, mikä vahvistaa omalla tavallaan taikuuden voimaa, tuo sen jollain lailla lähemmäksi fyysistä maailmaa. Ihailen fantasiakirjailijoiden luovuutta, eikä Clare ole tässä poikkeus. 

Niin kuin aina hyvien kirjojen kohdalla, tästäkin tekstistä jää pois paljon mainitsemisen arvoista. Voisin kirjoittaa henkilöistä, teemoista, kielestä ja juonellisesta rakenteesta vaikka kuinka pitkästi, mutta johonkin on aina pysädyttävä. Loppukaneetiksi: Cassandra Clare on vakuuttanut minut. Minulla oli jossain vaiheessa epäilykseni koko sarjan ja kirjailijan suhteen, mutta ne ovat viimeistään nyt hävinneet. Tähän fantasiamaailmaan kannattaa tutustua läpikotaisin, vaikka alkumatka olisikin kivikkoinen. Päätösosaan tartun heti, kun uskallan.

4,5/5