Celaena ottaa tarjouksen vastaan epäröimättä, sillä hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan vapaudestaan; jopa taistelemaan varkaita ja murhaajia vastaan henkensä uhalla. Hänen suunnitelmansa on voittaa kilpailu ja päästä mahdollisimman nopeasti pois Adarlanin kuninkaan lähettyviltä.
Asetuttuaan taloksi kuninkaan hoviin Celaena saa kuitenkin huomata, että hänen todellinen kohtalonsa saattaa olla monimutkaisempi. Onko Celaena lopulta valmis uskomaan, että maailmassa voi olla muutakin pelastamisen arvoista kuin hän itse?
***
Kun luin Throne of Glassin ensimmäisen kerran, löysin nopeasti uuden lempikirjan ja jatko-osien myötä myös lempisarjan. Marraskuun lopussa päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa sarjan lukemisen uudelleen, mikä oli paras päätös jonka saatoin silloin tehdä lukemisen suhteen. Jo ensimmäinen osa osoittautui paljon hienommaksi kokemukseksi kuin etukäteen arvelin. Jos haluat lukea yksityiskohtaisempia ja spoileripitoisempia pohdintojani kirjasta, tsekkaa ylihuomenna lukupäiväkirja, jonka julkaisen puolenpäivän aikaan. Aion pitää päiväkirjaa jokaisesta sarjan osasta, joten jos sellainen sisältö kiinnostaa, kannattaa pysyä kuulolla lähikuukausina.
Maasin luoma maailma lumosi minut taas ytimiä myöten. Rakkauteni ja mielenkiintoni sitä kohtaan syveni sivu sivulta. Tällä kertaa mieleeni jäi runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät olleet aikaisemmin rekisteröityneet muistiini. Kiinnitin huomiota visuaalisiin kontrasteihin, väreihin ja valoihin. Lisäksi mieleeni jäi useita mainintoja Erilean mantereeseen kuuluvista valtioista ja kulttuureista, jotka linkittyivät myös hienosti sekä romaanin tapahtumiin että koko sarjan käsitteleviin teemoihin. Olin unohtanut, kuinka paljon Throne of Glass antaa välähdyksiä laajemmasta kontekstista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että tietoa kaadettaisiin lukijan niskaan, vaan kokonaiskuva laajenee luontevasti tapahtumien ja henkilöiden toiminnan lomassa.
Pidän kovasti sellaisesta fantasiasta, joka kokeilee jotain selkeästi tavallisesta poikkeavaa. Perinteisessä keskiaikaisessa eeppisesessä fantasiamaailmassa on kuitenkin jotain, minkä viehätys ei koskaan kuole; sellaiseen astuessani tiedän jo etukäteen, että löydän sieltä jotain mistä pidän ja minkä parissa viihdyn. Sen pariin on aina mukavaa palata.
Osa Throne of Glassin maailman viehätyksestä perustuukin juuri sen tuttuuteen. Siinä on perinteiset hallitsijat ja valtakunnat, historiasta tutut yhteiskuntaluokat ja tietenkin taikuuden ja taikaolentojen olemassaolo. On poliittista juonittelua, hovidraamaa, ihmissuhteita joissa on pelissä enemmän kuin tunteet, taisteluita pahoja voimia vastaan... Perusta on siis hyvin tuttu, mutta omilla mausteillaan, joista pidän kovasti.
Yksi näistä mausteista on taikuuden erittäin huono asema. Adarlanin kuningas on kieltänyt taikuuden käyttämisen lailla ja tappaa kylmäverisesti jokaisen, joka jää kiinni tämän lain rikkomisesta. Lisäksi on tapahtunut jotain hyvin järisyttävää: taikuus on käytännöllisesti katsoen kadonnut, lakannut olemasta. Tällainen asetelma herättää mielenkiintoa, sillä alussa ei voi ennustaa, minkälainen rooli taikuudella tulee olemaan kokonaisuuden kannalta.
Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöt. Olen rakastanut Maasin luomia henkilöitä alusta lähtien koko sydämestäni. Kiinnyin heihin salamannopeasti, ja tämä uudelleenlukukierros on jo alussa muistuttanut minua siitä, miksi näin on. Tällä kertaa erottui selvästi yksi henkilökuvauksen ominaisuus, jolla on varmasti tekemistä asian kanssa: kaikilla henkilöillä on vahva, erottuva ääni alusta lähtien. Celaenan ääni on tietenkin selkein ja voimakkain, koska hän on päähenkilö ja tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi hänen näkökulmastaan. Hänen lisäkseen esimerkiksi Dorian ja Chaol ovat mielessäni niin todellisia, että he voisivat kävellä asuntooni sisään ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Lisäksi jokainen heistä kolmesta sekä suuri osa sivuhenkilöistä saa minut tuntemaan paljon erilaisia, vahvoja tunteita. Nautin valtavasti lukemiseen liittyvistä älyllisistä aspekteista, mutta jos aivojeni lisäksi sydämeni roihahtaa liekkeihin, menestys on taattu.
Celaena on toden totta tunteita herättävä henkilö; osa lukijoista rakastaa häntä, osa puolestaan vihaa. Osa jää johonkin välille. Ymmärrän, miksi hän ärsyttää joitakin lukijoita sietämättömästi. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin monisävyisiä.
Celaena on monin tavoin minun vastakohtani, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön. Hän tekee ja sanoo asioita, joita minä en ikinä tekisi ja sanoisi. Hänen käytöksensä on usein röyhkeää ja häpeilemätöntä, ja ajoittain todella ärsyttävää. Siinä missä minä olen harkitseva ja pohdiskeleva, Celaena on impulsiivinen ja toimintakeskeinen. Ylpeys ja tunteiden hallinnan ongelmat saattavat hänet usein vaikeuksiin toisten henkilöiden kanssa. Lisäksi hän on hyvin ristiriitainen; salamurhaajan koulutus ja koetut traumat ovat muovanneet hänet kovaksi ja aggressiiviseksi, mutta samaan aikaan hän rakastaa esimerkiksi koiria ja kauniita vaatteita, mikä nostaa esiin lämpöä ja feminiinistä energiaa. Ajoittain hän käyttäytyy kuin ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti hän on valmis tekemään vaarallisia tutkimuksia yksin, jotta hänen uudet ystävänsä eivät joutuisi hankaluuksiin. Tällaiset ristiriitaisuudet vahvistavat aitouden tunnetta.
Teemojen näkökulmasta Celaena edustaa erityisesti kahta: traumaa ja vihaa. Hänellä on takanaan todella raastavia kokemuksia, ja näiden kokemusten jättämät jäljet ovat jatkuvasti läsnä. Olin kuitenkin unohtanut, kuinka avoimesti hän näyttää vihansa; se suorastaan pulppuaa hänestä. Alussa se kohdistuu kuninkaan lisäksi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella kuninkaan lähellä. Celeanan silmissä kaikki kuninkaaseen liittyvät ihmiset ovat osasyyllisiä kauhuihin, joita Erilean manner on kuninkaan vuoksi joutunut kohtaamaan. Hitaasti hän alkaa kuitenkin nähdä, että kuningas ei ole onnistunut kietomaan aivan kaikkia täydellisesti verkkoonsa.
Muun muassa näistä syistä Celaena saa minussa liikkeelle valtavasti erilaisia tunteita ja ajatuksia. Celaena saa minut nauramaan, itkemään, ärsyyntymään, järkyttymään, ihastumaan, hämmästymään... Voi sanoa, että hän herättää lähes kaikki tunteet jollain tavalla, ja usein tunne vaihtuu toiseen hyvin nopeasti. Celaena on päähenkilö, jonka kanssa saa lähteä pitkälle matkalle selvittämään, voittaako hän haasteensa ja jos voittaa, miten se tapahtuu. Olen varma, että hänen kehityskaarestaan avautuu uusia vivahteita sitä mukaa kun etenen sarjan lukemisessa ja saan myös jatko-osiin uudelleen lukemisen perspektiivin. Uskon, että lukijat, jotka ovat joko itse kokeneet jonkun trauman tai ovat läheisesti tekemisissä traumatisoituneen ihmisen kanssa, voivat saada tästä sarjasta kokonaisuudessaan paljon irti.
Kruununprinssi Dorian on monin tavoin "kolikon toinen puoli" verrattuna Celaenaan. Hän on juuri sellainen kauniiden satujen prinssi, jollaisen haluaisi kohdata oikeastikin: hyväsydäminen, hauska ja tietenkin häikäisevän komea. Alussa Dorian on vielä huoleton ja jopa hiukan naiivi sen suhteen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen vihansa isäänsä kohtaan kuitenkin voimistuu tapahtumien myötä ja halu kapinoida hirmuvaltaa vastaan nostaa päätään. Dorianin persoonallisuuden vakavamman puolen kehitystä on antoisaa seurata. Menen lukupäiväkirjassa syvemmälle ajatuksiini hänestä, sillä niihin liittyy spoilereita, joita en halua sisällyttää tähän tekstiin.
Pääkolmikon kolmannella jäsenellä, Chaol Westfallilla, on ikuinen ja erityinen paikka sydämessäni. Kuninkaan vartiokaartin nuori kapteenin parhaita ominaisuuksiaan ovat järkkymätön uskollisuus ja hiljainen viisaus, josta on apua vaikeissa ja paineisissa tilanteissa. Samalla hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka on elänyt melko suojattua elämää ja jonka maailmankuva on sen seurauksena osittain kapea. Celaenaan tutustuminen pakottaa Chaolin kohtaamaan maailman pahuuden aikaisempaa konkreettisemmin ja henkilökohtaisemmin. Muunmuassa sen ansiosta Celeanan ja Chaolin suhteen dynamiikan kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Lisäksi Throne of Glass esittelee sivuhenkilöitä, joiden rooli kehittyy ja kasvaa jatko-osien myötä. Oli todella kiinnostavaa ja hyödyllistä saada kertaus siitä, miten he tulivat tarinaan mukaan ja miten kaikki heidän osaltaan alkoi. Olin unohtanut valtaosan yksityiskohdista. Erityisesti herttua Perringtonin ja lady Kaltainin rooleista oli kiinnostavaa saada kertausta.
Uskon, että juuri henkilöitä kohtaan tuntemani mielenkiinto ja kiintymys tekee sarjasta minulle niin antoisan. Koska välitän henkilöistä yksilöinä, välitän myös suhteista, jotka muodostuvat heidän välilleen. Henkilöiden väliset suhteet (ja myös romanssit) ovat jopa niin keskeisessä roolissa, että Maas on saanut siitä kritiikkiä. Minä kuitenkin nautin hänen ihmissuhdejuonistaan kovasti. Maasin tapa rakentaa henkilöiden välisiä suhteita uppoaa minuun kuin veitsi voihin; hän välittää sekä niiden kerroksellisuuden että merkityksen kunkin henkilön kannalta niin, että sydämeni kerta kaikkiaan pakahtuu. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tunnekokemuksia minulla on edessäni, kun luen jatko-osat uudelleen.
Juoni puolestaan on rakenteeltaan suoraviivainen eikä sisällä yhtä dramaattisia käänteitä kuin jatko-osat. Loppuhuipennus on melkoista toiminnan ilotulitusta, mutta muuten juoni on melko tasainen. Tämä on minusta hyvä asia, koska muuta huomioitavaa ja mieleen painettavaa riittää runsaasti. Kun juonen ymmärtämiseen ei tarvitse uhrata ylimääräistä energiaa, aivoille jää enemmän tilaa sisäistää kaikki henkilöihin ja maailmaan liittyvät yksityiskohdat. Tämä etu korostuu erityisesti nyt, kun juoni on kokonaisuudessaan jo kertaalleen tuttu. Minulla oli tilaisuus tehdä jopa analyysiä lukemastani samalla kun luin, varsinkin henkilöistä ja maailmanrakennuksesta.
Objektiivisuuden nimissä täytyy todeta, että jotkut asiat ovat todella itsestäänselviä lähes alusta lähtien. Esimerkiksi kilpailun lopputulosta ei tarvitse arvailla. Päähenkilön puolesta ei siis tarvitse tosissaan pelätä, vaikka tapahtumiin sisältyy jännitystä. Tämä voi latistaa kokemusta, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskaa ja rentoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin juoni on tämän kirjan heikoin osa ja ehdottomasti eri tasolla verrattuna jatko-osiin, joissa tarina lähtee kunnolla lentoon.
Nyt kun luin ensimmäisen osan tietäen, miten sarja etenee, arvostan sitä vielä enemmän kuin lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Throne of Glass luo vahvan pohjan tuleville tapahtumille olematta kuitenkaan pelkkää pohjustusta. Puutteistaan huolimatta kyseessä on oikein kelpo YA fantasia, jonka luulisin sopivan myös monille genren parissa aloitteleville lukijoille. Odotan entistäkin suuremmalla innolla jatko-osia, sillä niiden mukana kyyti vain paranee.
5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti