Kuukausi kansissa(5/2016): Levoton sielu

Jos kevätlukukausi meni ohi lentäen, niin toukokuu kului valonnopeudella. 

Siirtyminen Joensuusta Imatralle aiheutti oman hässäkkänsä, mutta torikauden alkamista saa syyttää sekä lukemisen vähäisyydestä että bloggaamisen olemattomuudesta. Vaikka tein toukokuussa vajaita viikkoja, työ imi minut mukaansa niin täydellisesti, että lukeminen vain haihtui mielestäni. Ja silloinkin, kun olisi oikeasti ollut aikaa lukea olin aivan liian levoton.

Niinpä ei ole yllättävää (valitettavasti) että sain luetuksi vain yhden kirjan: Karin Slaughterin Pelon huoneen. Oikein hyvä rikosromaani, joka vahvisti halua lukea koko Slaughterin tuotanto. Tämä on iloinen asia varsinkin siksi, että hyllystäni löytyy jo viisi omaksi ostettua Will Trent -dekkaria. 

Lukemisen osalta toukokuu ei siis päässyt herättämään kovinkaan paljon uusia ajatuksia. Blogissa puolestaan saattaa tapahtua lähikuukausina jotain muutakin kuin kirjallisuuteen liittyvää asiaa. Olen vakavasti pohtinut torikokemuksieni kirjaamista ylös jossain muodossa; ensiksi sen takia, että te siellä ruudun takana saisitte jonkinlaisen kuvan kesäelämästäni, ja toiseksi siksi, että torimyyjän työ on huomattavasti monipuolisempaa ja rikkaampaa kuin uskoisi. Jos ei muuta, niin uskon saavani usemman ihmisen nauramaan jakamalla hullunkurisimpia torilla kohdattuja tilanteita. Sanokaa toki, jos tämä herättää mielenkiintoa!

Sellaista toukokuusta. Seuraavaksi pitäisi kasata lukulista kesäkuuta varten. Näinköhän ehdin aloittaa yhtäkään kesäkuulle varattua kirjaa, kun edellisiltä kuukausilta on niin monta helmeä lukematta?

Millainen toukokuu teillä oli?

City of lost souls - Cassandra Clare

Huomioithan, että teksti voi sisältää pieniä paljastuksia sarjan juonesta.

* * *

Sebastian on sitonut Jacen itseensä veritaikuuden avulla ja paennut jäljettömiin. Clary, Jacen perhe ja ystävät yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon tämän pelastamiseksi ja Sebastianin suunnitelmien selvittämikseksi. Matkan varrella he joutuvat pohtimaan velvollisuuksien ja henkilökohtaisten tunteiden välistä ristiriitaa, uskollisuutta ja rakkauden rajoja. Onko olemassa tilanteita, joiden kohdalla pitäisi luovuttaa?

* * *

City of Lost Souls jätti minut melkoisen tunteiden tulvan armoille. Kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi nousi kauhu sarjan henkilöiden puolesta. He kohtaavat pelottavia tilanteita ja ilmiöitä, joiden paranormaali luonne ainoastaan lisää niiden karmivuutta. Luin suurimman osan romaanista sydän kurkussa toivoen suunnattomasti, että Jace saataisiin pelastettua ja Valentinen perintö vihdoinkin tuhottua viimeistä palaa myöten.

Niin kuin arvata saattaa, henkilökaarti hajoaa jälleen tahoilleen tehdäkseen voitavansa tilanteen parantamiseksi. Magnus käyttää velhon kykyjään, Alec ja Isabelle venyttävät varjometsästäjien lakeja, Maya ja Jordan tasapainottelevat oman lajinsa velvollisuuksien ja ystävyyssuhteiden välillä ja Simon tarjoutuu tehtävään, joka ei ainakaan kuulu niihin helpoimpiin. Kaikki henkilöt joutuvat tekemään vaikeita valintoja, joiden yhteydessä erityisesti varjometsästäjien maailmanjärjestys jälleen kyseenalaistuu.

Claryn ratkaisu on kuitenkin kaikkein hätkähdyttävin: hän lähtee vapaaehtoisesti Jacen ja Sebastianin mukaan esittäen, että häntä voisi kiinnostaa osallistua sen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa ilmaus 'olla onnensa nojassa' saa uuden merkityksen, sillä kolmikko asuu talossa, jota ulkopuoliset eivät voi nähdä ja joka siirtyy paikasta toiseen taikuuden avulla. Clary on täysin yksin ja tavoittamattomissa

tilanteessa, joka voi pahimmassa tapauksessa viedä hänen henkensä. Ei käy kateeksi.

Tämän Sebastian-Jace-Clary -kolmikon kuvio on todella vinoutunut. Jace on Jace eikä kuitenkaan ole; ulkokuori on täysin sama kuin ennenkin, mutta persoonallisuus on muuttunut. Hän on kuin taulu, jossa on tutut kehykset mutta jonka esittämä kuva on yhtäkkiä vaihtunut. Jace on täydellisesti Sebastianin talutusnuorassa ja käyttäytyy kuin Sebastian olisi 'the new best friend'. Tämä saa vatsan muljahtelemaan, sillä tällainen suhtautuminen on niin todellisuuden vastaista kuin vain voi olla. Jace vihaa Sebastiania sydämensä pohjasta, mutta on nyt pakotettu palvelemaan tämän tarkoitusperiä. Karmivaa ja kieroa.

Sebastian puolestaan yrittää olla lähes normaali, rakastava veli ja sivuuttaa täysin sen tosiasian, että hän hallitsee väkivalloin juuri sitä ihmistä, jota hänen siskonsa rakastaa eniten koko maailmassa. Hän onnistuu tässä tyyneyden esittämisessä pelottavan hyvin, mutta hänessä asuu lopulta niin paljon arvaamattomuutta, että lukija on koko ajan varpaillaan hänen kanssaan. Milloin tältä tyypiltä häviää viimeinenkin kosketus inhimillisyyteen?

Kaiken tämän keskellä Clary joutuu kätkemään kaikki tunteensa ja elämäään tilanteen mukana ikäään kuin hänen olisi mahdollista luottaa Sebastianiin. Hän joutuu katsomaan vääristynyttä Jacea päivittäin ja kysymään itseltään, onko sitä oikeaa Jacea enää olemassa. Onko mitään pelastettavaa enää jäljellä?

Myös muut ihmissuhteet ovat käsittelyssä, mutta niiden vaiheet eivät ole tässä osassa pääasia. Jokaisella on kuitenkin jokin kantava teema: Alec ja Magnus painivat mustasukkaisuuden kanssa; Maya ja Jordan kohtaavat anteeksiannon; Simon ja Isabelle opettelevat luottamusta ja tietynlaista vakavuutta; Jocelyn ja Luke valmistautuvat avioliittoon... Eli onhan sitä tavaraa runsaasti, tällä kertaa vain pikemminkin taustalla muistuttelemassa välillä olemassaolostaan. Clare osoittaa jälleen taitonsa tunteiden ja tilanteiden kuvaajana. Myötätunnon kokemiselta on oikeastaan mahdotonta välttyä.

Taikuus saa tämänkin osan myötä uusia merkityksiä ja käsitys varjometsästäjien maailman mahdollisuuksista laajenee. Claren tapa kuvata taikuutta ja sen käyttöä on jollakin tavalla hyvin visuaalinen, mikä vahvistaa omalla tavallaan taikuuden voimaa, tuo sen jollain lailla lähemmäksi fyysistä maailmaa. Ihailen fantasiakirjailijoiden luovuutta, eikä Clare ole tässä poikkeus. 

Niin kuin aina hyvien kirjojen kohdalla, tästäkin tekstistä jää pois paljon mainitsemisen arvoista. Voisin kirjoittaa henkilöistä, teemoista, kielestä ja juonellisesta rakenteesta vaikka kuinka pitkästi, mutta johonkin on aina pysädyttävä. Loppukaneetiksi: Cassandra Clare on vakuuttanut minut. Minulla oli jossain vaiheessa epäilykseni koko sarjan ja kirjailijan suhteen, mutta ne ovat viimeistään nyt hävinneet. Tähän fantasiamaailmaan kannattaa tutustua läpikotaisin, vaikka alkumatka olisikin kivikkoinen. Päätösosaan tartun heti, kun uskallan.

4,5/5

Spirit Bound - Richelle Mead

Huomioithan, että teksti sisältää paljastuksia juonesta.

* * *

Rose on valmistunut vartijaksi ja odottaa päätöstä tulevista työtehtävistään kuningattaren hovissa. Ennen työn vastaanottamista hänellä on kuitenkin tyylilleen uskollisia, kaistapäisiä suunnitelmia. Hänellä saattaa olla mahdollisuus pelastaa Dimitri, mutta onnistuakseen hän tarvitsee apua Viktor Dashkovilta, vampyyrilta, joka aikoinaan sieppasi Lissan ja hätkähdytti rikoksillaan monia muita vampyyrien yhteisön jäseniä.  Rosen täytyy rikkoa lakia ja samalla vaarantaa tulevaisuutensa päästäkseen tavoitteeseensa, mutta se ei estä häntä toimimasta. Kuinka lopulta käy? Onnistuuko Rose ja mikäli onnistuu, osaako hän ennustaa kaikkia tekemiensä valintojen seurauksia?

* * *

Spirit Bound, hmm. Vampire Academy -sarjan viides osa jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Hämmennykseni johtuu eniten siitä, että sisältö rikkoi odotuksiani tavalla, jota en odottanut; yllätyin siis kaksinkertaisesti. Lisäksi aivan kaikki tapahtumat eivät vakuuttaneet minua.

Romaanin ensimmäistä puoliskoa vaivaa uskottavuusongelma. Rose lähtee Lissan ja Eddien kanssa vapauttamaan Viktoria vankilasta saadakseen tältä tarvittavat tiedot. Vankilaa kuvaillaan läpitunkemattomaksi ja äärimmäisen turvalliseksi, mutta siitä huolimatta Rose onnistuu huijaamaan itsensä ja ystävänsä sen sisäpuolelle ja pääsemään ulos ilman kovin suuria vaikeuksia. Missä kaikki vartijat ovat? Missä viipyvät varotoimet ja hälytykset? Viktor Dashkov kuuluu vankilan tarkimmin vartioituihin vankeihin, minkä takia koko jutun olisi pitänyt olla huomattavasti vaikeampi ja vaarallisempi. Juoni olisi imaissut mukaansa paljon tehokkaammin, jos henkilöt olisivat kohdanneet todellisia vaikeuksia jo tarinan alkumetreillä. Minusta tuntuu, että kirjailija halusi henkilöt mahdollisimman nopeasti ulos vankilasta päästäkseen varsinaiseen asiaan. Tässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta vauhdikkuuteen ei pitäisi pyrkiä laadun kustannuksella. Hyvä kirjailija kykenee kirjoittamaan sekä laadukkaita että nopeita siirtymiä tilanteesta toiseen. 

Toinen epäuskottava osuus tulee eteen siinä vaiheessa, kun koko porukka on päässyt pakoon ja suunnittelee seuraavaa siirtoaan. Tapahtuu käänne, jonka aikana Viktor pääsee pakenemaan. En odottanut niin käyvän ainakaan niin pian enkä niin huvittavan helposti. Ensin kaikki sujuu kuin leikki ja sitten yksi lyhyt tapahtuma pilaa koko jutun, niinkö? Ihan totta, tämä kirjailija ja sarjan ympärillä työskentelevät editoijat olisivat pystyneet parempaankin. Tämä käänne tuntuu väkisin istutetulta, liian tarkoitushakuiselta ratkaisulta. Jostain syystä (arvelen tietäväni mistä) Viktor piti saada vapaaksi tulevia tapahtumia varten, mutta miksi se toteutettiin näin? No, ei auta kuin tyytyä siihen mitä kansien väliin on painettu.

Spirit bound paranee loppua kohden, mutta siinä on vielä toinen hämmentävä tekijä. Kahden edellisen osan perusteella oletin, että viides osa huipentuisi siihen, miten Dimitrille lopulta käy. Tapahtumat nojaavat kyllä pitkälle tämän kysymyksen varaan, mutta tarinassa on todella paljon muutakin sälää. Kaiken lisäki nämä muut ainekset tulevat kuvioon mukaan kysymyksiä herättävässä järjestyksessä. Dimitrin kohtalo ei ole yllätys, mutta sen ratkeamisen ajankohta on. Jos Mead antaa vastauksen kaikkein kipeimpään kysymykseen jo tässä vaiheessa, niin mikä on loppujen sivujen tehtävä? Mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä niillä tapahtumilla rakennetaan? En nähnyt riittävästi perusteita rakentaa juoni tällä tavalla, minkä takia minulla oli välillä vaikeuksia jaksaa lukea kirjaa eteenpäin ja ottaa sitä niin vakavasti kuin Mead varmasti haluaisi.

Niin. Pohdintaa sain tosiaan harrastaa. Mutta nyt negatiivisuudet sikseen ja hyvien ominaisuuksien ääreen.

Parasta tässä osassa ja oikeastaan koko sarjassa on se, että se avaa jatkuvasti jotain uutta sarjan maailmasta ja antaa henkilöille pohtimisen aihetta. Jälleen yksi absoluuttisena totuutena pidetty käsitys murtuu palasiksi. Tämän lisäksi romaanissa muodostuu poliittinen kaaos. Kuningattaren päätöksiä kritisoidaan ja erilaisia, melko hurjiakin, ratkaisuja esitetään. Henkilöiden väliset ihmissuhteet kehittyvät osittain odotettuun ja osittain yllättävään suuntaan. On hienoa, että tarinassa

ei keskitytä ainoastaan pääparin tai tässä vaiheessa pääkolmion (Rose/Dimitri/Adrian) välisiin suhteisiin vaan myös Lissa ja Christian saavat ansaitsemansa huomion. Romaanin lopussa odottaa jälleen melkoinen shokkikäänne, jonka seuraukset tekevät päätösosasta mielenkiintoisemman kuin se olisi ollut ilman tätä käännettä. Spirit Bound ei missään tapauksessa ole surkea, mutta minun mielestäni tähän astisista osista puuttellisin.

3,5/5

Kandin viemää(5): Tieteellisen kirjoittamisen syvissä vesissä

Tajusin suunnilleen viikko sitten, että en ole kirjoittanut helmikuussa yhtään Kandin viemää -tekstiä. Useammalle tekstille on jo aihe mielessä, mutta olen ilmeisesti uponnut niin syvälle kandin varsinaiseen tekemiseen, että aiheesta bloggaaminen on unohtunut. Nyt kuitenkin löytyi aikaa kurkistaa aiheeseen, josta voisi puhua loputtomiin: tieteelliseen kirjoittamiseen.

Olen kirjoittanut jatkuvasti siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Kertomuksia, esseitä, esitelmiä, runoja, tekstitaidon vastauksia, kaikenlaisia koevastauksia, päiväkirjaa, ajatelmia, sanoituksia, analyyseja, arvioita, blogitekstejä milloin mistäkin aiheesta ja pitkää proosaa, josta jonain päivänä toivottavasti tulee romaani. Olen kokenut kirjoittaessani monenlaisia prosesseja ja yksittäisiä hetkiä, joita en varmasti unohda koskaan. Mutta mikään aikaisempaa kirjoittamisen kokemusta ei voi verrata tähän, mitä tapahtuu, kun kirjoitan kirjallisuudesta tieteellisesti. Kirjallisuuden tutkiminen ja havaintojen siirtäminen sanalliseen muotoon on parhaimmillaan niin mielettömän hienoa, että ilma juuttuu johonkin kurkun ja keuhkojen väliin. Pahimmillaan se on niin vaikeaa, että tuntuu kuin aivoihin työnnettäisiin ruuveja.

Jotta edellisen virkkeen mielikuva ei jäisi kaikumaan liian brutaalina mielen sokkeloisin huoneiisiin (joo, olen runollisella tuulella tänään), tarkennan vähän. Tieteellinen kirjoittaminen on vaikeaa ja saa tehokkaasti aikaan akateemista ahdistusta, mutta se on vaikeaa sellaisella suloisella, vähän ironisella tavalla, Tyypillinen ongelma on esimerkiksi tilanne, jossa mielessä on aivan mahtava ja valmis ajatus, mutta sille ei löydä sanoja vaikka kuinka vääntelee ajatusta suunnasta toiseen. Tai sitten ajatuksia on miljoona, eikä osaa valita, mihin tarttuisi ensimmäisenä. Tai sitten tutkimuskirjallisuuden herättämän ajatuksen ja oman havainnon yhdistäminen järkevästi muistuttaa yhtäkkiä kvanttifysiikkaa. Kaikkia näiden ongelmien rinnalla elää valtava tahto, roihuava palo, suorastaan tarve saada oikeat sanat ulos oikeassa järjestyksessä. Halu jakaa toisten kanssa jotakin, jonka on itse oppinut, kokenut ja havainnut, ja jonka toivoo auttavan toisia tutkijoita, toisia kirjallisuudesta kiinnotuneita ihmisiä. Eli vaikka hakkaa päätä seinään, joka ajoittain tuntuu kylmältä teräkseltä, se kannattaa, sillä tuo seinä murtuu jossain vaiheessa. Kun yrittää tarpeeksi, pääsee sen läpi, ja toisella puolella odottaa niin hyvä fiilis, että sekoitettu pää ei menoa hidasta. Takkuilevankin päivän lopussa useimmiten huomaa oivaltaneensa jotain uutta. Voi että se on parasta.

Mikä sitten tekee tieteellisestä kirjoittamisesta sellaisen haasteen? Arvelen, että yksi turhautumista aiheuttava asia on hitaus. Tieteellinen kirjoittaminen on todella hidasta. Oman analyysin seassa viitataan toisiin tutkimuksiin ja tutkimuskohteeseen, Kirjoja selaillaan ja sitaatteja kirjoitetaan. Lähdeviitteitä merkitään ja asetteluun kiinnitetään huomiota. Tämä kaikki vaatii keskittymistä ja siksi myös energiaa, jota ei parhaallakaan tutkijalla ole määrättömästi. Välillä täytyy pysähtyä ajattelemaan, etsimään jotain kohtaa jostain teoksesta, parantelemaan jonkun käsitteen määritelmää tai ihan vain olemaan... Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa tulee tehneeksi niin paljon muutakin, että päivittäinen sanamäärä jää joskus hulvattoman huvittaviin lukemiin. No, pääasia että tekstiä syntyy.

Myös tyyli ja rakenne aiheuttavat päänvaivaa. Onko tekstini selkeää? Onko se helposti ymmärrettävää? Olenko onnistunut tekemään mielenkiintoisen tutkimuksen ja kuulostamaan silti älykkäältä, asialliselta ja akateemiselta? Onko tyylini ehjä ja sopiva? Onko tekstiäni mukava lukea? Näitä kysymyksiä sai toistella yhden päivän aikana useita kertoja, eikä lähellekään joka kerta ole niin varma itsestään kuin haluaisi olla. Mutta, oppimassahan tässä ollaan.

Tutkimuskohde on tietenkin ratkaisevassa asemassa. Kirjallisuuden lukemiseen ja tutkimiseen liittyy aina subjektiivisuus, henkilökohtaisuus, mikä analyyttiseen kirjoittamiseen yhdistettynä saa aikaan todella kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen tutkimus on hiukan erilainen muihin verrattuna: rakenteeltaan, teemoiltaan, sävyltään, ytimeltään, sielultaan... Joskus pelkästään tämän moninaisuuden ja laajuuden ja ainutlaatuisuuden pohtimiseen uppoaa niin syvälle, että on vaikeaa päästä kirjoittamiseen saakka. 

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime päivinä. Palaan kyllä tähän tieteelliseen kirjoittamiseen vielä, sen verran laaja aihe se on. Siitä ei voi koskaan sanoa kaikkea kerralla.

Vielä lopuksi; Mitä tekemistä Apulannalla on kandini kanssa? Ei niin mitään, mutta kirjoittamiseni kanssa sitäkin enemmän. Apulanta on yksi lempibändeistäni, ja tulee mukaan kirjoittamiseen aina silloin, kun haluan mennä mahdollisimman syvälliselle ja rajattomalle ajattelun tasolle. Toni Wirtasen sanoitukset ovat kultaa, nektaria, huumetta luovalle mielelle. Tätäkin kappaletta olen kuunnellut kymmeniä kertoja putkeen eilen ja tänään. Apulannan musiikki vie minut aina paikkaan, tilaan, jossa on vain minä ja minun pääni, minun mieleni ja ajatukseni ja tunteeni ja elämänkokemukseni. Erittäin hyvä lääke silloin, kun mieleni haluaa harhailla.

Siispä kuuntelen loppuillan Apulantaa, juon teetä, katson ehkäpä jakson jotain hyvää sarjaa ja ennen kaikkea yritän kirjoittaa kandia.