Luin uudelleen: City of Ashes (The Mortal Instruments #2) - Cassandra Clare

Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta

***

Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.

Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.

Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?

***

Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.

City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.

Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti. 

Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.

Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama. 

Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.

Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan). 

Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.

Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.

Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.

Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

4/5

***

Sarjan muut arviot:

City of Bones - Cassandra Clare

Arviointia ja analyysiä: Supernatural - kausi 1

Huomio: Teksti sisältää spoilereita, joten jos haluat välttää niitä, jätä tämä postaus väliin.

*** 

Winchesterin perheellä on salaisuus: he jahtaavat yliluonnollisia olentoja henkensä kaupalla. Kostonhimoiset henget, kirotut esineet, muodonmuuttajat, demonit ja monet muut kiusankappaleet ovat heille arkipäivää.

Vuodet ovat kuitenkin ajaneet perheen erilleen toisistaan sen jälkeen, kun perheen äiti kuoli traagisesti tuntemattoman olennon käsissä. Perheen nuorempi poika Sam lopulta tuskastui monimutkaiseen perhedynamiikkaan ja lähti opiskelemaan lakia. Dean jatkoi hirviöiden jahtaamista isän, Johnin, kanssa ja vieraantui samalla veljestään.

Kun John katoaa kesken jahdin, Dean lähtee hakemaan Samin avukseen etsintään. Sam ei riemastu veljensä pyynnöstä; hänellä on elämä mallillaan hyvää tyttöystävää myöten, eikä hän halua minkäänlaisten yliluonnollisten hirviöiden horjuttavan tasapainoaan. Suhde isän kanssa on vaikea, mikä mutkistaa tilannetta entisestään. Velvollisuudentunto saa Samin lähtemään Deanin mukaan, mutta ennen kuin hän huomaakaan, veljekset ovat syvemmällä yliluonnollisessa maailmassa kuin koskaan ennen.

***

Supernatural on yksi rakkaimmista suosikkisarjoistani, jota voisin kuvitella katsovani vielä hampaattomana vanhuksenakin. Ajattelin että sarjan katsominen pitkästä aikaa uudelleen alusta lähtien olisi sekä hauskaa että hyödyllistä kirjoittamisen kannalta, ja nyt istun tässä kirjoittamassa siitä jotain arvion ja analyysin väliltä. Edellisestä katselukerrasta on kulunut ainakin viisi vuotta, joten pystyn tarkastelemaan sarjaa melko tuorein silmin, mikä tekee näiden postausten kirjoittamisesta erityisen mielenkiintoista. Kirjoitan jokaisesta kaudesta ainakin yhden postauksen ja julkaisen ne suunnilleen tasaisin välein (2-3 viikkoa). Ja nyt itse asiaan.

Ensimmäinen kausi noudattaa enimmäkseen samaa perusrakennetta: jossain päin Yhdysvaltoja tapahtuu outoja katoamisia, sairastumisia tai kuolemia, joita Sam ja Dean lähtevät selvittämään. Kun he saavat selville, millaisesta olennosta tai yliluonnollisesta ilmiöstä on kyse, he kehittelevät suunnitelman olennon voittamiseksi ja rauhan palauttamiseksi. Hoitaessaan tehtävää he kohtaavat jos jonkinlaisia kommelluksia, mutta useimmiten he selviytyvät tilanteista ehjin nahoin. Panokset eivät siis ole kovin korkeat eikä poikien puolesta tarvitse juurikaan pelätä (vielä).

Jotkut jaksot ovat selvästi toimintapainotteisia, osa emotionaalisia ja osa keskittyy huumoriin. Jako on niin selvä, että jaksot voisi helposti jakaa kategorioihin tyylin ja sävyn mukaan. Pidän enemmän niistä sarjan kausista, joissa toiminta, syvälliset teemat ja huumori sulautuvat toisiinsa ja parhaimmillaan kaikki kolme elementtiä sisältyvät jaksoon samanaikaisesti. Silti on huomionarvoista, että Supernaturaliin on jo ensimmäisellä kaudella saatu luontevasti sisällytettyä useita erilaisia sävyjä ja tunnelmia. 

Muutamat jaksot tuntuvat täytejaksoilta tai selkeästi muusta kokonaisuudesta irrallisilta. Esimerkiksi jakso 2, jossa Sam ja Dean pelastavat wendigon sieppaamia telttailijoita, tuntui nopeasti kootulta ja ajoituksen suhteen sattumanvaraiselta. Ehkä siksi, että ensimmäisen jakson jälkeen ei vielä oikein tiedetty, mihin suuntaan sarjan kanssa haluttiin mennä ja siksi on tyydytty nopeisiin ratkaisuihin.

Laajoihin juonikuvioihin viitataan kuitenkin kauden mittaan enemmän kuin muistin. Pisimmälle ulottuvat juonikaaret koskevat Samin ja Deanin äidin kuolemaa ja demonia, joka hänet murhasi. Lisäksi jo melko aikaisin käy ilmi, että Samilla on voimakkaita psyykkisiä kykyjä. Hän näkee painajaisia, jotka osoittautuvat enteiksi: hän toisin sanoen näkee tulevaisuuden tapahtumia ennalta. Kun pojille selviää, että myös isän katoaminen liittyy menneisyyden tragediaan, motivaatio selvittää totuus kokonaisuudesta kasvaa. Veljekset yrittävät isänsä tavoin löytää keinon demonin tappamiseksi ja samalla selvittää, mistä Samin voimissa oikein on kyse. Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä selvemmäksi käy että tämä kaikki on osa paljon suurempaa tapahtumaketjua, minkä myötä sarjasta tulee yhä mielenkiintoisempi. Siitä huolimatta ensimmäinen kausi on hyvin "pehmeä" verrattuna siihen mitä on tulossa.

Vahva henkilökuvaus on yksi Supernaturalin parhaista ominaisuuksista ensimmäisestä kaudesta lähtien. Kuvaus keskittyy aluksi Samiin ja Deaniin, mikä on perustan rakentamisen kannalta hyvä asia, mutta samaan aikaan hiukan yksitoikkoista verrattuna tuleviin kausiin. 

Tiivistetysti voisi sanoa, että Dean on kovapäinen sotilas, ja Sam herkkä älykkö. Vaikeuksia kohdatessaan Dean etsii tukea toisaalta perhettä ja jossain määrin koko maailmaa kohtaan tuntemastaan velvollisuudesta, toisaalta huumorista ja villeistä elämäntavoista. Sam puolestaan pyrkii ymmärtämään, mitä asioiden taustalla on ja tekemään oikein pohdintojensa ja päätelmiensä perusteella. Sam on kaiken kaikkiaan hyvin tunnetietoinen ja haluaa nähdä tapahtumissa tarkoituksen ja merkityksen. Nämä ominaisuudet ovat yhtä aikaa heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, minkä jo ensimmäinen kausi onnistuu hienosti osoittamaan. Monin tavoin vastakkaiset ajatusmallit luovat usein ristiriitoja Samin ja Deanin välille, mutta samalla he oppivat näkemään millä tavoin he täydentävät toisiaan ja miksi on niin tärkeää, että he taistelevat vaikeuksia vastaan yhdessä.

Myös Johnia käsitellään jonkin verran. John ei ole toipunut vaimonsa kuolemasta, mikä vaikuttaa yhä erittäin negatiivisesti sekä häneen itseensä että hänen lapsiinsa. Hän hukuttaa murheensa hirviöiden listimiseen ja tuntuu välillä unohtavan isän roolin kokonaan. Kostonhimo piinaa häntä aivan yhtä paljon kuin tapahtumat, jotka sen aikoinaan herättivät. Lopulta Johnista muotoutuu todella pidättyväinen ja usein jopa vainoharhainen ihminen, jonka kanssa monien on hankalaa tulla toimeen.

Ensimmäisellä kaudella tavataan myös pikaisesti autokorjaamoa pitävä Bobby, jolla on jonkinasteinen juopon/kylähullun maine ja joka on kuin kävelevä yliluonnollisiin aiheisiin keskittynyt tietosanakirja. Hän on jahdannut ja tutkinut yliluonnollisia olentoja pitkään ja kerännyt kotiinsa laajan kirjaston, josta tulee merkittävä tietolähde seuraavilla kausilla.

Sivuhenkilöistä mielenkiintoisimpia käänteitä saa aikaan demonityttö Meg, jonka Sam kohtaa "sattumalta" riitaannuttuaan Deanin kanssa. Megin tehtävä on johdattaa Sam ja Dean ansaan, mikä kääntää koko juonta uuteen suuntaan. 

Veljekset kohtaavat myös fanaattisen Gordonin, joka on omistanut elämänsä vampyyrien jahtaamiselle. En muistanut, että hän esiintyy jo ensimmäisellä kaudella, mikä varmaan johtuu siitä että hän ilmestyy kuvaan yllättäen ja lähellä kauden loppua. Johdonmukaisuuden kannalta hänen ensiesiintymisensä olisi voinut siirtää toiselle kaudelle. Tai sitten sen olisi pitänyt tapahtua huomattavasti aikaisemmin, jotta se olisi tuntunut kauden juonikaareen kuuluvalta palikalta.

Teemojen kirjo on laaja, mutta eri teemat tukevat hyvin toisiaan. Perhesuhteet ja perhedynamiikka ovat isoimmat teemat, joita käsitellään erityisesti Samin ja Deanin välisen suhteen ja sen kehittymisen kautta. Myös poikien suhde isäänsä nousee vahvasti esiin. Samalla kuvioon kytkeytyy pohdintaa identiteetistä, kodista ja sen puuttumisesta sekä velvollisuudentunteen ja itsenäisyyden välisestä ristiriidasta.

Äidin kuolema hajotti Winchesterin perheen tasapainon ja johti vakaviin ongelmiin erityisesti Samin ja Johnin välillä. Sam ei ymmärtänyt, miksi hirviöiden metsästyksen täytyi valloittaa heidän koko elämänsä niin, ettei esimerkiksi normaaleille ystävyyssuhteille jäänyt tilaa. Vakituinen asuminen yhdessä paikassa ei tullut heidän lapsuudessaan kysymykseen, minkä vuoksi Sam kokee voimakasta juurettomuutta. Lopulta hän ei jaksanut enempää ja rakensi itselleen uuden elämän lakiopiskelijana. Tämän myötä Sam on vieraantunut perheestään täysin, minkä takia yhteistyö Deanin kanssa on aluksi todella haastavaa.

Dean puolestaan on koko ikänsä vakuuttanut itselleen, että tavallinen elämä on yliarvostettua ja että heillä on veljeksinä velvollisuus jatkaa isänsä työtä. Dean ihailee isäänsä ja pitää tätä suurena sankarina, jonka sanaan täytyy luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen näkökulmastaan Samin suhtautuminen vaikuttaa pitkään lapselliselta kiukuttelulta, sillä hän ei halua hyväksyä sitä, kuinka traumaattisia heidän kokomuksensa ovat oikeasti olleet.

Hitaasti heidän näkemyksensä alkavat muuttua ja avartua. Sam saa huomata, että Deanin viileän kuoren alla asuu järkkymätön uskollisuus ja suojelunhalu. Dean oppii vähitellen, että tunteillakin on tehtävänsä ja että itsenäiset päätökset eivät välttämättä johda häntä harhaan. Heidän suhteensa on hyvin inhimillinen kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen ja kasvunpaikkoineen, ja sen vuoksi uskon sen koskettavan suurta osaa sarjan katsojista. Sam ja Dean ovat henkilöinä todella monitasoisia, minkä ansiosta heitä jaksaa seurata jaksosta ja kaudesta toiseen, koko ajan uutta oppien.

Supernaturalissa on myös todella paljon tilannekomiikkaa ja sen omasta maailmasta nousevaa huumoria, eikä ensimmäinen kausi ole missään tapauksessa poikkeus tästä säännöstä. Jos tykkää tämäntyyppisestä huumorista, sarjaa katsoessa saa nauraa usein ja makeasti. Minä rakastan tilannekomiikkaa, mikä takaa hyvän mielen aina kun asetun katsomaan Supernaturalia.

Loppua kohden tarina saa synkempiä sävyjä, kun demonit astuvat kuvaan ja veljekset joutuvat vastakkain juuri sen demonin kanssa, joka tappoi heidän äitinsä. Muutos tunnelmassa on jopa niin merkittävä, että siirtymää olisi voinut vähän tasoittaa.

Mitä yliluonnollisiin elementteihin tulee, Supernaturalin lähtökohta on, että melkein kaikki mitä olemme tottuneet pitämään satujen, mytologioiden ja fantasiakirjallisuuden aineksina, on todellista. Tämän ansiosta kerronnan mahdollisuudet ovat lähestulkoon rajattomat. Ensimmäisellä kaudella lentovalikoima on vielä melko suppea: Sam ja Dean kohtaavat enimmäkseen erilaisia henkiä, jotka ovat jääneet maan päälle kummittelemaan vaihtelevista syistä. Kaudella saadaan pieniä välähdyksiä myös muodonmuuttajista, vampyyreistä ja saalistajaolennoista kuten wendigo. 

Koska tapahtumapaikka vaihtuu koko ajan, myös visuaalinen ilme on vaihteleva ja monipuolinen. On kaunpunkeja ja pieniä maalaiskyliä, on metsiä, järviä ja merenrantaa. Tutkimukset vievät Samin ja Deanin kouluun, kirkkoon, taidegalleriaan, hylättyihin taloihin, vanhaan mielisairaalaan... Tapahtumaympäristöjä valitessaan käsikirjoittajat eivät säästele luovia paukkuja, mikä on mielestäni yksi tämän sarjan parhaista piirteistä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisen kauden perusteella saa hyvän käsityksen siitä, mistä sarjassa on kyse. Tarina lähtee kuitenkin kunnolla lentoon vasta seuraavilla kausilla, joten vielä ensimmäisen kauden perusteella ei kannata päättää, katsooko sen kokonaan.

3,5/5 

City of fallen angels - Cassandra Clare

Valentine on kukistettu, mutta se ei estä varjometsästäjien maailmaa järkkymästä uudelleen. Kun useita Valentinen sisäpiiriin kuuluneita varjometsästäjiä löydetään kuolleena, koko yliluonnolllinen yhteiskunta nousee jälleen varpailleen. Kuka murhaa varjometsästäjiä ja miksi? Samaan aikaan Clary painii huomattavasti henkilökohtaisemman ongelman kanssa. Jace on muuttunut etäiseksi ja vaisuksi. Kun tämän kummallisen käytöksen syy alkaa selvitä, Clary joutuu pohtimaan omaa toimintaansa uudestaan. Ovatko hänen valintansa käynnistäneet tapahtumaketjun, joka ei ole hänen hallittavissaan? 

* * *

City of Fallen Angels on melkoinen tunteiden vuoristorata. Varjometsästäjät ovat vasta selvinneet yhdestä tragediasta, joka ravisteli koko yhteisöä. Heille ei kuitenkaa suoda riittävästi aikaa toipumiseen, sillä uusi, vielä astetta henkilökohtaisempi murhe odottaa kulman takana. Menneisyyden valinnat ja perhetausta piinaavat useita henkilöitä, jotka ovat osaltaan mahdollistaneet tämän tapahtumaketjun. Erityisesti Jocelyn, Clary ja Jace kärsivät näistä asioista, kukin tahollaan ja hiukan eri syistä.

Ihmissuhteiden monenlaiset kiemurat ovat tämän osan keskeisin teema. Murhia kyllä selvitellään, mutta sivusta, välillä melkein huomaamatta. Jokaisella sarjan henkilöllä on jonkinlainen ihmissuhteisiin liittyvä tilanne päällä: Clary ei saa yhteyttä Jaceen, eikä Jace puolestaan uskalla avautua Clarylle kammottavista painajaisunistaan. Simon säätää Isabellen ja Maian kanssa eikä kumpikaan tytöistä sano suoraan, mitä he Simonista haluavat, Alec yrittää tulla sinuiksi Magnuksen monimuotoisen menneisyyden kanssa ja Jocelyn ja Luke valmistautuvat häihinsä. Useampi henkilö salaa jotain joltakin toiselta, minkä takia koko tarina on ajoittain sydäntäsärkevää luettavaa. Salaisuuksilla on aina hinta, ja tässä tapauksessa se on erityisen karvas maksettava.

Clare on taitava kuvailemaan henkilöiden välisiä suhteita ja erilaisten tunteiden sekamelskaa, itse asiassa todella taitava. Tämä puoli hänen tyylissään on vahvistunut sarjan edetessä, minkä ansiosta koko sarjasta on tullut mielenkiintoisempi. Kiinnitin erityistä huomiota havaintoihin, joita sarjan henkilöt tekevät toisistaan. Huomasin samalla, että minulla on nyt parempi käsitys kunkin henkilön ajatusmaailmasta kuin aikaisemmin. Arvelen, että juuri tämä näkökulmien laaja hyödyntäminen on avannut henkilöiden sisäistä maailmaa uudella tavalla.

Juonta tarkastellessa tulee kuitenkin sellainen olo, että ihmissuhteet korostuvat tässä hiukan liikaa. Murhat ja varsinkin tarinan edetessä hahmottuvat demoniset suunnitelmat tuovat juoneen jännitystä ja vaihtelua, minkä takia niihin olisi voinut keskittyä enemmän. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla onneksi näin tapahtuukin, tosin hyvin dramaattisin seurauksin.

Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, kuinka synkkiä sävyjä sarjan tapahtumat ovat saaneet. City of Fallen Angels on tunnelmaltaan aivan erilainen kuin esimerkiksi sarjan ensimmäinen ja toinen osa. On surua, kuolemaa, pahuutta, pelkoa, kaipuuta, syyllisyyttä, epävarmuutta, haavoittuvuutta. Lähes kaikessa on mukana jotain katkeransuloista, tuskallista tai vaikeaa. Keveys on hävinnyt, ja sen tilalle on tullut paljon pohdintaa sydämen asioista, niin ystävyydestä kuin romanttisesta rakkaudestakin. Vaikka kurkkua kuristaa, kun ajattelen miten tämä osa päättyy, olen iloinen tästä kehityskulusta. Tuntuu hyvältä välillä velloa, suorastaan rypeä sotkuisissa tunteissa ja henkilöiden tilanteen epäoikeudenmukaisuudessa. Ravistella kirjaa samaan aikaan kun päässä hakkaa kysymys: miksi, miksi näin tapahtuu? Onko tämän pakko mennä näin?

Hyvä kirja ja jatko-osa, ehdottomasti. Ei virheetön, mutta tuo kokonaisuuteen paljon uutta. Odotan paljon lopuilta osilta. Tästäkin olisi sanottavaa vielä vaikka kuinka, mutta kaikkien ajatusten avaaminen vaatisi niin monia juonipaljastuksia, että jätän ne myöhemmäksi.

4/5

City of Glass - Cassandra Clare

City of Glass on sarjan kolmas osa, joten arvostelu voi sisältää spoilereita aiemmista kirjoista.

* * *

Amid the chaos of war, the Shadowhunters must decide to fight with the vampires, werewolves and other Downworlders - or against them. Meanwhile Jade and Clary have their own decision to make: should they pursue the love they know is forbidden?

* * * 

Varjometsästäjät kokoontuvat Idriksen pääkaupunkiin Alicanteen etsimään ratkaisua yliluonnollista maailmaa koetteleviin ongelmiin. Erilaiset mielipiteet ja asenteet taistelevat keskenään, ja paranormaalien lajien väliset suhteet nousevat yhdeksi romaanin kantavaksi teemaksi. Jokainen osapuoli joutuu tahollaan miettimään, onko valmis päästämään irti katkeruudesta ja epäluulosta paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Matka yksimieliseen ratkaisuun on vaikea, mutta kun se viimein löytyy, on selvää että jokin maailmassa on muuttunut pystyvästi.

City of Glass alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena loppuun asti. Juoni on jälleen pullollaan Clarelle tyypillisiä käänteitä, jotka sekoittavat pakkaa ja erottavat sarjan keskushenkilöt joksikin aikaa toisistaan. Tämän ansiosta tarinan on mahdollista liikkua sekä useiden tapahtumapaikkojen (tai ehkä paremminkin alueiden) että henkilöiden välillä. Tapahtumien edetessä henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kulkeneet tarinan sivussa, saavat lisää merkitystä ja syvyyttä. Varsinkin Simonin persoonallisuus ja Luken menneisyys pääsevät eri tavalla esille. Tämä eri henkilöiden läsnäolon runsaus tekee koko sarjasta ehdottomasti mielenkiintoisemman kuin se oli aikaisemmin.

Idris, voi Idris. Jos voisin, lähtisin heti lomalle varjometsästäjien kotimaahan. Oli todella virkistävää lukea varjometsästäjistä uudessa ympäristössä, joka tarjosi samalla yksityiskohtaisemman näkökulman nefilien sosiaalisiin normeihin. Lukija pääsee nyt ensimmäistä kertaa "kulissien taakse", varjometsästäjien yhteiskunnan ytimeen ja uudella tavalla käsiksi myös koko rodun historiaan. Kirjailijan yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää runsasta kuvailua, joka nousee nyt uudelle tasolle. Antaisipa Clare New Yorkistakin tällaisia kurkistuksia...

Yksi tämän osan kohokohtia on ehdottomasti kaikki Clary ja Jacen välisessä suhteessa tapahtuva kehitys. Lukija saa viimein tietää totuuden siitä, kuka on Valentinen poika, mutta ennen sitä matkalla koetaan paljon tuskaa ja hämmennystä. Erityisesti Jacen kärsimys välittyy voimakkaammin kuin ennen. Vaikeat tunteet ja perhetaustaa koskeva epätietoisuus määrittävät Jacen persoonallisuutta itse asiassa enemmän kuin hän itsekään haluaisi myöntää. Ilman Clarya ja tätä kohtaan tuntemaansa rakkautta Jace ei välttämättä olisi enää edes elossa. Vahva rakkaus on young adult -kirjallisuuden kestoteema, mutta tämä kyseinen suhde on jollain tavalla erityisen kaunis. Se ravistelee sielua syvemmältä kuin useimmat muut viime vuosina vastaan tulleet rakkaussuhteet.

En tiedä, onko kysymys kirjailijan itseluottamuksen vahvistumisesta vai yksinkertaisesti verbaalisten taitojen kehittymisestä, mutta City of glass häikäisi minut monipuolisuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan. Siinä on kaikki juuri niin kuin pitää ja ehkä vähän paremminkin. Sarjan osista se on ehdottomasti hiotuin kokonaisuus. Myös emotionaalisella tasolla on tapahtunut valtava muutos parempaan suuntaan. Ajoittain tekstiä oli suorastaan vaikeaa lukea, koskan sydän oli vähällä haljeta kaikesta siitä tuntemisesta ja pohtimisesta.

Mahtava, ihana, kaunis, hieno kirja. Tämän luettuani olen todella iloinen siitä, että tulin aikoinaan tarttuneeksi sarjaan ylipäätään. Olen nyt suorastaan hengästyneen kiinnostunut siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

5/5

Verenjanoa Dallasissa - Charlaine Harris

Sookien elämässä riittää sotkuja. Ensin hänen työkaverinsa murhataan. Seuraavaksi jokin yliluonnollinen peto hyökkää hänen kimppuunsa. Vampyyrit pelastavat hänet ja pyytävät heti perään hänen apuaan ongelmiensa ratkaisemiseen. Sookie on heille henkensä velkaa, joten hän suostuu yhdellä ehdolla: ihmisiä ei vahingoiteta vampyyrien keskinäisen taistelun keskellä. Mutta milloin mikään menee niin kuin piti, kun on vampyyreista kyse?

* * *

Ensimmäinen kirjan herättämä ajatus oli, että se on ahdettu liian täyteen erilaisia aineksia. Murhamysteeri, uusi yliluonnollinen hirviö joka melkein tappaa Sookien, kadonnut vampyyri joka Sookien pitää etsiä, rakkaussuhteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Kirjailija varmaan pyrkii herättämään lukijassa jännitystä, mutta minut tämä keskenään hyvinkin erilaisten juonellisten elementtien sekoittaminen sai ennen kaikkea turhautumaan.

Ei sillä, että Harrisin luoma maailma ei olisi mielenkiintoinen. Vampyyreilla on oma kulttuurinsa, omat sääntönsä ja oma politiikkansa, jotka asettuvat selvästi vastakkain ihmisten elämäntapojen kanssa. Sookien telepaattinen lahja on kiehtova, ja jokaisen kulman takana tuntuu odottavan jokin uusi paranormaali laji. Mutta mikään edellä maituista ei pääse kunnolla oikeuksiinsa sinne ja tänne sinkoilevan juonen takia. Kun vampyyrit pelastavat Sookien hengen, Sookie ei voi muuta kuin antaa näkijän kykynsä heidän käyttöönsä. Jo tämä asetelma ja sen seuraukset olisivat riittäneet kantamaan kokonaisen romaanin loppuun, mutta kun lukijan on samalla seurattava murhamysteeriä, kumpikin juoni jää puolitiehen, kevyeksi ja hätäiseksi. Jotkut tapahtumat tuntuvat olevan mukana tarinassa ilman erityistä syytä, ja ne tapahtumat. joilla todella on merkitystä kyllä kuljettavat tarinaa eteenpäin, mutta eivät pysty tuomaan siihen juurikaan syvyyttä.

Toinen iso ongelma on teemojen pinnallinen käsittely. Minulla oli suuria vaikeuksia ottaa tarinan sisältöä vakavasti. Luin kirjaa koko ajan hiukan huvittuneena ja kaipasin jatkuvasti synkempää lähestymistapaa. Teksti tai henkilöt tai tapahtumat tai mikään muukaan ei herätä tarpeeksi tunteita, jotta niistä alkaisi oikeasti välittää. Teemoja on itse asiassa aika vaikeaa edes hahmottaa kaiken hötön keskeltä, vaikka sekä henkilöissä että heidän todellisuudessaan on potentiaalia.

On tässä romaanissa hyviäkin ominaisuuksia. Se on pirteä ja nopealukuinen ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Juoni kulkee eteenpäin vauhdilla ja tarjoaa leppoisaa viihdettä, jonka parissa ei tarvitse pahemmin ajatella itse ja joka ei kuitenkaan ole aivan yhdentekevää. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, faantasiaosuus on kiehtova. Toivon, että jatko-osat keskittyvät edes vähän enemmän paranormaalien lajien hierarkian ja perusluonteen syventämiseen ja jättävät osan kiemuroista pois. Tai tuovat selkeämmin esille, mitä ne oikeastaan haluavat sanoa. Tai sitten jotain muuta, Jos näkisin edes vähän kehitystä, olisin tyytyväisempi.

3/5

City of ashes - Cassandra Clare

Claryn uusi elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Hänen äitinsä makaa koomassa, tavallisen teini-ikäisen tytön ja varjometsästäjän identiteettien yhdistäminen tuottaa vaikeuksia, paranormaalien lajien keskinäiset suhteet ovat kiristyneet entisestään ja ihmissuhteiden kehitys on muuttanut suuntaa. Kun joku ryhtyy murhaamaan nuoria ihmissusia, vampyyreja ja muita paranormaaleja lapsia ja toinen varjometsästäjille arvokas esine varastetaan, vaara muistuttaa jälleen läsnäolostaan. Onko Valentine murhien ja varkauden takana, ja jos on, millainen vaikutus sillä on inhimillisen ja yliluonnollisen väliseen, jo valmiiksi järkkyneeseen tasapainoon?

* * *

Sarjan ensimmäinen osa, City of bones, oli minulle hieman ongelmallinen lukukokemus, minkä takia en oikein tiennyt, millä mielin lähteä lukemaan jatko-osaa. Nyt lukemisen jälkeen voin iloisena ja helpottuneena todeta, että varautuneisuuteni osoittaitui monella tavalla turhaksi. City of ashes tarjosi minulle useita hyviä hetkiä ja uusia ajatuksia, vaikka se ei aivan virheetön romaani olekaan.

Clary kamppailee isojen asioiden kanssa lähestulkoon yksin. Ainoa läheinen aikuinen hänen elämässään on nyt Luke, joka taistelee oman menneisyytensä haamujen kanssa. Vaikka heillä on yhteinen huoli Claryn äidistä, heidän suhteensa kärsii meneillään olevista tapahtumista. Suhde Jaceen on vaikea sekä Jacen kyynisen ja vetäytyvän luonteen että hiljattain pudonneen informaatiopommin takia. En paljasta, mistä tiedosta tarkalleen on kyse, jotten pilaa ensimmäisen osan lopun jännitystä. Jace vetäytyy lopullisesti kuoreensa, kun aikuiset varjometsästäjät syyttävät häntä Valentinen avustamisesta. Jacen kokema välinpitämättömyys ja kylmyys välittyvät teksistä voimakkaina ja riipaisevan epäoikeudenmukaisina. Kohdat, joissa Clare syventää Jacen persoonaa, ovat mielestäni kirjan parhaiden osuuksien joukossa. Simon puolestaan on lähempänä Clarya kuin ehkä koskaan aikaisemmin, mutta hän ei kuulu varjometsästäjien maailmaan eikä jaa uusia velvollisuuksia, jotka määrittävät Clarya ja Claryn elämää. Jokainen Clarylle tärkeä ihminen voi tukea häntä vain osittain, mikä korostaa ilmassa leijuvaa epävakautta ja epävarmuutta. Clare kuvaa tätä muuttunutta sosiaalista tilannetta ja sen kehitystä syvemmin ja monipuolisemmin kuin olisin uskonut. Niinkin syvästi, että olen palannut monta kertaa koko tarinan synnyttämiin ajatuksiin. Useissa kohdissa minussa heräsi tunne, että hän uskaltaa antaa henkilöille ja henkilöiden tunteille enemmän tilaa ja aikaa, mikä on iso askel eteenpäin. Toivon, että samanlainen suunta jatkuu sarjan edetessä.

Myös juonenkuljetuksessa on tapahtunut kehitystä. Menneisyyttä kuljetetaan sopivasti nykyhetken rinnalla, ja tapahtuviin asioihin reagoidaan. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, mutta eivät hätäisesti. Clarella ei ole lähellekään yhtä kova kiire siirtyä seuraavaan hetkeen kuin edellisessä osassa. Ainoastaan yhden henkilön (taas syyllistyn salaperäisyyteen) elämässä, vai pitäiskö sanoa olemuksessa, tapahtuvan suuren muutoksen kanssa kierretään kehää aivan turhaan. Siinä on sellainen soutaa-huopaa -meininki: ensin ollaan pureutumassa aiheeseen, ja sitten viime hetkellä vetäydytään. Clare olisi voinut päättää aikaisemmin, millä tavalla aikoo aihetta lähestyä. Juonen rakenteessa ja sisällössä on kuitenkin enemmän kehuttavaa kuin kritisoitavaa. City of ashes antaa lukijalle uutta tietoa varjometsästäjien maailmasta, sarjan sivuhenkilöiden yhteisestä historiasta ja esittelee uusia yliluonnollisia olentoja. Pidän kovasti myös romaanin pääjuonesta, jossa on linkki sekä menneeseen että tulevaan. Rikosten selvittäminen ja fantasia ovat hyvä yhdistelmä minun makuuni.

Miljöön suhteen kaipaan vieläkin enemmän yksityiskohtia. Kaipaan enemmän New Yorkia, enemmän suurkaupungin tuntua. En vieläkään tiedä, mitä New York itsessään merkitsee henkilöille sen lisäksi, että he asuvat siellä. Tapahtumapaikat jäävät vielä vähän epämääräisiksi ja persoonattomiksi. Olen varma, että Clare säästelee paukkuja kuvauksia kirjoittaessaan. Aivan kuin hän ei uskoisi, että nuoret lukijat jaksavat keskittyä, jaksavat kiinnostua siitä, minkälainen tunnelma henkilöiden elinympäristösssä vallitsee.

Niin, City of Ashes sisältää paljon oivaltavia,  toimivia ja mielenkiitoisia aineksia ja kaksi suurempaa, joskin yksittäistä ongelmaa. Plussan puolella kuitenkin jäädään, olen sitä mieltä. Olen nyt paljon innostuneempi jatkamaan eteenpäin sarjan parissa, minkä takia laitoinkin seuraavan osan tammikuun lukulistalle.

4/5

Mitä mieltä te muut sarjaan tutustuneet olette tästä toistesta osasta?