Näytetään tekstit, joissa on tunniste teemat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teemat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Arviointia ja analyysiä: Supernatural - kausi 1

Huomio: Teksti sisältää spoilereita, joten jos haluat välttää niitä, jätä tämä postaus väliin.

*** 

Winchesterin perheellä on salaisuus: he jahtaavat yliluonnollisia olentoja henkensä kaupalla. Kostonhimoiset henget, kirotut esineet, muodonmuuttajat, demonit ja monet muut kiusankappaleet ovat heille arkipäivää.

Vuodet ovat kuitenkin ajaneet perheen erilleen toisistaan sen jälkeen, kun perheen äiti kuoli traagisesti tuntemattoman olennon käsissä. Perheen nuorempi poika Sam lopulta tuskastui monimutkaiseen perhedynamiikkaan ja lähti opiskelemaan lakia. Dean jatkoi hirviöiden jahtaamista isän, Johnin, kanssa ja vieraantui samalla veljestään.

Kun John katoaa kesken jahdin, Dean lähtee hakemaan Samin avukseen etsintään. Sam ei riemastu veljensä pyynnöstä; hänellä on elämä mallillaan hyvää tyttöystävää myöten, eikä hän halua minkäänlaisten yliluonnollisten hirviöiden horjuttavan tasapainoaan. Suhde isän kanssa on vaikea, mikä mutkistaa tilannetta entisestään. Velvollisuudentunto saa Samin lähtemään Deanin mukaan, mutta ennen kuin hän huomaakaan, veljekset ovat syvemmällä yliluonnollisessa maailmassa kuin koskaan ennen.

***

Supernatural on yksi rakkaimmista suosikkisarjoistani, jota voisin kuvitella katsovani vielä hampaattomana vanhuksenakin. Ajattelin että sarjan katsominen pitkästä aikaa uudelleen alusta lähtien olisi sekä hauskaa että hyödyllistä kirjoittamisen kannalta, ja nyt istun tässä kirjoittamassa siitä jotain arvion ja analyysin väliltä. Edellisestä katselukerrasta on kulunut ainakin viisi vuotta, joten pystyn tarkastelemaan sarjaa melko tuorein silmin, mikä tekee näiden postausten kirjoittamisesta erityisen mielenkiintoista. Kirjoitan jokaisesta kaudesta ainakin yhden postauksen ja julkaisen ne suunnilleen tasaisin välein (2-3 viikkoa). Ja nyt itse asiaan.

Ensimmäinen kausi noudattaa enimmäkseen samaa perusrakennetta: jossain päin Yhdysvaltoja tapahtuu outoja katoamisia, sairastumisia tai kuolemia, joita Sam ja Dean lähtevät selvittämään. Kun he saavat selville, millaisesta olennosta tai yliluonnollisesta ilmiöstä on kyse, he kehittelevät suunnitelman olennon voittamiseksi ja rauhan palauttamiseksi. Hoitaessaan tehtävää he kohtaavat jos jonkinlaisia kommelluksia, mutta useimmiten he selviytyvät tilanteista ehjin nahoin. Panokset eivät siis ole kovin korkeat eikä poikien puolesta tarvitse juurikaan pelätä (vielä).

Jotkut jaksot ovat selvästi toimintapainotteisia, osa emotionaalisia ja osa keskittyy huumoriin. Jako on niin selvä, että jaksot voisi helposti jakaa kategorioihin tyylin ja sävyn mukaan. Pidän enemmän niistä sarjan kausista, joissa toiminta, syvälliset teemat ja huumori sulautuvat toisiinsa ja parhaimmillaan kaikki kolme elementtiä sisältyvät jaksoon samanaikaisesti. Silti on huomionarvoista, että Supernaturaliin on jo ensimmäisellä kaudella saatu luontevasti sisällytettyä useita erilaisia sävyjä ja tunnelmia. 

Muutamat jaksot tuntuvat täytejaksoilta tai selkeästi muusta kokonaisuudesta irrallisilta. Esimerkiksi jakso 2, jossa Sam ja Dean pelastavat wendigon sieppaamia telttailijoita, tuntui nopeasti kootulta ja ajoituksen suhteen sattumanvaraiselta. Ehkä siksi, että ensimmäisen jakson jälkeen ei vielä oikein tiedetty, mihin suuntaan sarjan kanssa haluttiin mennä ja siksi on tyydytty nopeisiin ratkaisuihin.

Laajoihin juonikuvioihin viitataan kuitenkin kauden mittaan enemmän kuin muistin. Pisimmälle ulottuvat juonikaaret koskevat Samin ja Deanin äidin kuolemaa ja demonia, joka hänet murhasi. Lisäksi jo melko aikaisin käy ilmi, että Samilla on voimakkaita psyykkisiä kykyjä. Hän näkee painajaisia, jotka osoittautuvat enteiksi: hän toisin sanoen näkee tulevaisuuden tapahtumia ennalta. Kun pojille selviää, että myös isän katoaminen liittyy menneisyyden tragediaan, motivaatio selvittää totuus kokonaisuudesta kasvaa. Veljekset yrittävät isänsä tavoin löytää keinon demonin tappamiseksi ja samalla selvittää, mistä Samin voimissa oikein on kyse. Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä selvemmäksi käy että tämä kaikki on osa paljon suurempaa tapahtumaketjua, minkä myötä sarjasta tulee yhä mielenkiintoisempi. Siitä huolimatta ensimmäinen kausi on hyvin "pehmeä" verrattuna siihen mitä on tulossa.

Vahva henkilökuvaus on yksi Supernaturalin parhaista ominaisuuksista ensimmäisestä kaudesta lähtien. Kuvaus keskittyy aluksi Samiin ja Deaniin, mikä on perustan rakentamisen kannalta hyvä asia, mutta samaan aikaan hiukan yksitoikkoista verrattuna tuleviin kausiin. 

Tiivistetysti voisi sanoa, että Dean on kovapäinen sotilas, ja Sam herkkä älykkö. Vaikeuksia kohdatessaan Dean etsii tukea toisaalta perhettä ja jossain määrin koko maailmaa kohtaan tuntemastaan velvollisuudesta, toisaalta huumorista ja villeistä elämäntavoista. Sam puolestaan pyrkii ymmärtämään, mitä asioiden taustalla on ja tekemään oikein pohdintojensa ja päätelmiensä perusteella. Sam on kaiken kaikkiaan hyvin tunnetietoinen ja haluaa nähdä tapahtumissa tarkoituksen ja merkityksen. Nämä ominaisuudet ovat yhtä aikaa heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, minkä jo ensimmäinen kausi onnistuu hienosti osoittamaan. Monin tavoin vastakkaiset ajatusmallit luovat usein ristiriitoja Samin ja Deanin välille, mutta samalla he oppivat näkemään millä tavoin he täydentävät toisiaan ja miksi on niin tärkeää, että he taistelevat vaikeuksia vastaan yhdessä.

Myös Johnia käsitellään jonkin verran. John ei ole toipunut vaimonsa kuolemasta, mikä vaikuttaa yhä erittäin negatiivisesti sekä häneen itseensä että hänen lapsiinsa. Hän hukuttaa murheensa hirviöiden listimiseen ja tuntuu välillä unohtavan isän roolin kokonaan. Kostonhimo piinaa häntä aivan yhtä paljon kuin tapahtumat, jotka sen aikoinaan herättivät. Lopulta Johnista muotoutuu todella pidättyväinen ja usein jopa vainoharhainen ihminen, jonka kanssa monien on hankalaa tulla toimeen.

Ensimmäisellä kaudella tavataan myös pikaisesti autokorjaamoa pitävä Bobby, jolla on jonkinasteinen juopon/kylähullun maine ja joka on kuin kävelevä yliluonnollisiin aiheisiin keskittynyt tietosanakirja. Hän on jahdannut ja tutkinut yliluonnollisia olentoja pitkään ja kerännyt kotiinsa laajan kirjaston, josta tulee merkittävä tietolähde seuraavilla kausilla.

Sivuhenkilöistä mielenkiintoisimpia käänteitä saa aikaan demonityttö Meg, jonka Sam kohtaa "sattumalta" riitaannuttuaan Deanin kanssa. Megin tehtävä on johdattaa Sam ja Dean ansaan, mikä kääntää koko juonta uuteen suuntaan. 

Veljekset kohtaavat myös fanaattisen Gordonin, joka on omistanut elämänsä vampyyrien jahtaamiselle. En muistanut, että hän esiintyy jo ensimmäisellä kaudella, mikä varmaan johtuu siitä että hän ilmestyy kuvaan yllättäen ja lähellä kauden loppua. Johdonmukaisuuden kannalta hänen ensiesiintymisensä olisi voinut siirtää toiselle kaudelle. Tai sitten sen olisi pitänyt tapahtua huomattavasti aikaisemmin, jotta se olisi tuntunut kauden juonikaareen kuuluvalta palikalta.

Teemojen kirjo on laaja, mutta eri teemat tukevat hyvin toisiaan. Perhesuhteet ja perhedynamiikka ovat isoimmat teemat, joita käsitellään erityisesti Samin ja Deanin välisen suhteen ja sen kehittymisen kautta. Myös poikien suhde isäänsä nousee vahvasti esiin. Samalla kuvioon kytkeytyy pohdintaa identiteetistä, kodista ja sen puuttumisesta sekä velvollisuudentunteen ja itsenäisyyden välisestä ristiriidasta.

Äidin kuolema hajotti Winchesterin perheen tasapainon ja johti vakaviin ongelmiin erityisesti Samin ja Johnin välillä. Sam ei ymmärtänyt, miksi hirviöiden metsästyksen täytyi valloittaa heidän koko elämänsä niin, ettei esimerkiksi normaaleille ystävyyssuhteille jäänyt tilaa. Vakituinen asuminen yhdessä paikassa ei tullut heidän lapsuudessaan kysymykseen, minkä vuoksi Sam kokee voimakasta juurettomuutta. Lopulta hän ei jaksanut enempää ja rakensi itselleen uuden elämän lakiopiskelijana. Tämän myötä Sam on vieraantunut perheestään täysin, minkä takia yhteistyö Deanin kanssa on aluksi todella haastavaa.

Dean puolestaan on koko ikänsä vakuuttanut itselleen, että tavallinen elämä on yliarvostettua ja että heillä on veljeksinä velvollisuus jatkaa isänsä työtä. Dean ihailee isäänsä ja pitää tätä suurena sankarina, jonka sanaan täytyy luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen näkökulmastaan Samin suhtautuminen vaikuttaa pitkään lapselliselta kiukuttelulta, sillä hän ei halua hyväksyä sitä, kuinka traumaattisia heidän kokomuksensa ovat oikeasti olleet.

Hitaasti heidän näkemyksensä alkavat muuttua ja avartua. Sam saa huomata, että Deanin viileän kuoren alla asuu järkkymätön uskollisuus ja suojelunhalu. Dean oppii vähitellen, että tunteillakin on tehtävänsä ja että itsenäiset päätökset eivät välttämättä johda häntä harhaan. Heidän suhteensa on hyvin inhimillinen kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen ja kasvunpaikkoineen, ja sen vuoksi uskon sen koskettavan suurta osaa sarjan katsojista. Sam ja Dean ovat henkilöinä todella monitasoisia, minkä ansiosta heitä jaksaa seurata jaksosta ja kaudesta toiseen, koko ajan uutta oppien.

Supernaturalissa on myös todella paljon tilannekomiikkaa ja sen omasta maailmasta nousevaa huumoria, eikä ensimmäinen kausi ole missään tapauksessa poikkeus tästä säännöstä. Jos tykkää tämäntyyppisestä huumorista, sarjaa katsoessa saa nauraa usein ja makeasti. Minä rakastan tilannekomiikkaa, mikä takaa hyvän mielen aina kun asetun katsomaan Supernaturalia.

Loppua kohden tarina saa synkempiä sävyjä, kun demonit astuvat kuvaan ja veljekset joutuvat vastakkain juuri sen demonin kanssa, joka tappoi heidän äitinsä. Muutos tunnelmassa on jopa niin merkittävä, että siirtymää olisi voinut vähän tasoittaa.

Mitä yliluonnollisiin elementteihin tulee, Supernaturalin lähtökohta on, että melkein kaikki mitä olemme tottuneet pitämään satujen, mytologioiden ja fantasiakirjallisuuden aineksina, on todellista. Tämän ansiosta kerronnan mahdollisuudet ovat lähestulkoon rajattomat. Ensimmäisellä kaudella lentovalikoima on vielä melko suppea: Sam ja Dean kohtaavat enimmäkseen erilaisia henkiä, jotka ovat jääneet maan päälle kummittelemaan vaihtelevista syistä. Kaudella saadaan pieniä välähdyksiä myös muodonmuuttajista, vampyyreistä ja saalistajaolennoista kuten wendigo. 

Koska tapahtumapaikka vaihtuu koko ajan, myös visuaalinen ilme on vaihteleva ja monipuolinen. On kaunpunkeja ja pieniä maalaiskyliä, on metsiä, järviä ja merenrantaa. Tutkimukset vievät Samin ja Deanin kouluun, kirkkoon, taidegalleriaan, hylättyihin taloihin, vanhaan mielisairaalaan... Tapahtumaympäristöjä valitessaan käsikirjoittajat eivät säästele luovia paukkuja, mikä on mielestäni yksi tämän sarjan parhaista piirteistä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisen kauden perusteella saa hyvän käsityksen siitä, mistä sarjassa on kyse. Tarina lähtee kuitenkin kunnolla lentoon vasta seuraavilla kausilla, joten vielä ensimmäisen kauden perusteella ei kannata päättää, katsooko sen kokonaan.

3,5/5 

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Piin elämä - Yann Martel

Piin elämä on ehdottomasti omanlaisensa romaani, joka varmasti herättää jokaisessa lukijassaan jonkinlaisia ajatuksia ja tunteita. Oma näkökulmani Piin elämän lukemiseen oli tavallista pohdiskelevampi, sillä muutaman viikon päästä opponoin sitä käsittelevää kandia. Piin elämästä keskusteltiin myös lukupiirissä, joten olen pyöritellyt sitä mielessäni aika tavalla lukemisen jälkeen. 

Intialainen Pii Patel elää 227 vuorakautta pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa. Yksin tämä asetelma herättää mielenkiinnon tarinaa kohtaan, mutta romaani sisältää paljon muutakin. Selviytymistarinan lisäksi se kertoo ihmisyyden, luonnon ja eläimellisyyden pohtimisisesta, Myös uskontoa ja kulttuuri-identiteettiä tarkastellaan. Minut yllättikin ensimmäiseksi se, kuinka pitkän ajan Martel käyttää pelastusveneen ulkopuolella. Ennen kuin Pii päätyy valtameren yksinäisyyteen, lukijalle jaetaan joukko erilaisia kokomuksia ja tilanteita Piin lapsuudesta. Aina ei ole täysin selvää, miksi ne ovat osa tarinaa. Jossain vaiheessa herää jopa kysymys siitä, milloin mennään asiaan. Mutta toisaalta, Piin elämä ei olekaan mikään toimintaseikkailu. Sen sijaan että se kehottaisi juoksemaan, se pyytää pysähtymään, ja tämä on ehkä suurin haaste, jonka romaani lukijalleen esittää. Se kysyy, olemmeko valmiita ja halukkaita luopumaan hetkeksi länsimaisista käsityksistämme, hektisyydestämme ja ihmiskeskeisyydestämme.

Tarinan rikkaus on nimeonmaan sen teemoissa ja tavassa, jolla se konkretisoi sanomansa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, minkä takia hän on aina ollut yhteydessä eläimiin. Hänen asemansa on kuitenkin aina ollut eläintä ylempänä, koska eläin on ollut hänestä riippuvainen. Valtameren keskellä hänen on kuitenkin laskeuduttava eläimen, tiikeri Richard Parkerin rinnalle ja tehtävä sen kanssa yhteistyötä. Pelastusveneessä mikään ei ole itsestään selvää. Jokainen suhteellisen rauhallinen hetki muuttuu tavallisesta ihmeelliseksi. Huomisen murheiden sijaan Pii oppii miettimään, kuinka hän selviää seuraavasta tunnista, seuraavasta yöstä, seuraavasta myrskystä. Ihmisen ja eläimen välinen suhde on yksi keskeisimmistä teemoista. Kuinka ihminen nykyään suhtautuu eläimiin ja miksi? Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Ovatko ihmiset ja eläimet lopulta niin kaukana toisistaan kuin ihminen haluaa uskoa? Näihin kysymyksiin uppoaa kerralla kuin suohon. Nautinnolliseen, virkistävään, kyseenalaistavaan, älykkääseen suohon, josta noustakseen on tulkittava paljon ja vielä vähän enemmän.

Juonellisesti ja kerronnallisesti Piin elämä on ajoittain melko hidas ja raskas. Kerronta on verkkaista ja viipyilevää, mikä välillä väsyttää. Joihinkin tilanteisiin jäädään olemaan niin pitkäksi aikaa, että huomasin ihmetteleväni sitä. Halusin jo eteenpäin, en jaksanut enää keskittyä. Rauhallisuus kyllä palvelee hyvin romaanin tavoitteita, mutta se jyrää välillä muut ominaisuudet alleen. Siksi romaani menettää parhaimman teränsä loppua kohden. Se ei pidä enää niin tiukasti kiinni, minkä vuoksi lukemisesta tulee työlästä. Lopussa tarina läimäyttää lukijaa poskelle ja herättää uudestaan, mutta minun kohdallani tämä lopun pamahdus ei riittänyt paikkaamaan lentohiekassa vietettyjen hetkien aiheuttamaa väsymystä.

Kokonaisuutena Piin elämä on vaikuttava teos, joka kannattaa ehdottomasti lukea ajan kanssa ja keskittyneesti. Se vaatii oikean mielentilan poratakseen tiensä ajattelun muurien läpi.

4/5

maanantai 16. helmikuuta 2015

Romaanihenkilöiden jäljillä(2/2015): Elävä painajainen




  • Henkilön nimi: Enoch "Junior" Cain'
  • Kirja: Pimeyden enkeli
  • Kirjailija: Dean Koontz
  • Teema: 10. Henkilö joka pelottaa minua
  • Linkki kirjan arvosteluun: Pimeyden enkeli - Dean Koontz 

Luin Pimeyden enkelin yhden blogituttavani suosituksesta, ja olen erittäin iloinen siitä, Ensimmäinen Koontzini tarjosi yhden koko elämäni vaikuttavimmista lukukokemuksista ja toi kirjalliseen todellisuuteni ehkä kaikkein pelottavimman fiktiivisen henkilön, jonka tiedän: kaksikymppisen Junior Cainin.

Junior herättää pelkoa, koska

  1. hän on uskomattoman monin tavoin häiriintynyt 
  2. hän manipuloi, huijaa ja valehtelee yhtä luonnollisesti kuin hengittää
  3. hän on äärimmäisen johdonmukainen ja systemaattinen
  4. hänen pakkomielteensä ulottuvat kaikille elämän osa-aluelle
  5. hänellä on selitys kaikille teoilleen, oikeutus jokaiselle sairaalle ajatukselleen
  6. ja koska hänen hahmonsa on niin kokonainen, niin aukottomasti kuvattu
Syitä voisi varmasti listata enemmänkin, mutta nämä ovat tärkeimmät. Käyn seuraavaksi jokaisen kohdan läpi ja yritän parhaani mukaan koota runsaat ajatukseni.


Lukija tutustuu Junioriin, kun hän tappaa vaimonsa hetken mielijohteesta vakuutusrahojen toivossa. Hän lavastaa murhan onnettomuudeksi ja esiintyy tapahtuman jälkeen surevana leskenä, Hän rakentaa ympärilleen aukottoman kulissin, jonka avulla hän uskoo häivyttävänsä kaikki mahdolliset epäilyt ja täyttävänsä pankkitilinsä miljoonilla. Hän itkee ja valittaa, vetäytyy sosiaalisista kontakteista ja esittää jopa loukkaantuvansa, kun hänelle tarjotaan vaimon henkivakuutusrahoja, Hän esittää osansa täydellisesti loppuun saakka, ja saa juuri sen mitä halusi: vapauden ja rahaa.

Juniorin syvä häiriintyneisyys paljastaa itsensä vähitellen, pala kerrallaan. Ensimmäisenä lukijalle alkaa hahmottua hänen pakkomielteisyytensä. Voimakkain pakkomielle on Bartholomew, mies jota hän ei muista koskaan tavanneensa. Junior on vakuuttuneena että tuo hahmo, tuo mies elää vain tuhotakseen hänet. Tämä pinttynyt kuvitelma ajaa Juniorin tekemään häijyn, painajaismaisen suunnitelman, joka toteuttamisesta tulee hänen elämänsä tarkoitus.

Bartholomew ei kuitenkaan ole Juniorin ainoa pakkomielle. Junior suhtautuu erittäin tarkkailevasti omaan ulkonäköönsä. Kaiken on oltava täydellistä hiuksista lihaksiin ja vaatteisiin asti. Likaisuus ja rumuus ovat hänelle kauhistus, joka aiheuttaa hänelle fyysistä pahoinvointia. Hän hurahtaa milloin mihinkin harrastukseen pitääkseen fyysisen kuntonsa huipussaan. Mikä pelottavinta, hänellä tosiaan on hyvä ulkonäkö. Vaaleat, selkeät, jopa herkät piirteet luovat enkelimäisen ja puoleensavetävän vaikutelman, jota Junior pyrkii kaikin tavoin korostamaan. Herää ajatus, että hän tekee tämän jollain lailla myös itseään varten. Ulkonäköään korostamalla ja hiomalla hän voi jättää pimeän, kauhistuttavan mielensä taka-alalle, piiloon itseltään. Sanonta "ulkonäkö pettää" saa Juniorin kohdalla äärimmäisen merkityksen, joka vetää hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Mitä tapahtuisi, jos pahuus pystyisi aina naamioimaan itsensä yhtä taidokkaasti?

Rinnakkain tämän fyysisen tarkkuuden kanssa Junior ravitsee mieltään mitä omituisempien oppien avulla. Suurimman osan elämänohjeistaan hän ammentaa yhden tietyn tiedemiehen ajatuksista muokaten ne omaan elämäänsä sopiviksi. Hän katsoo maailmaa täysin omien silmiensä läpi, kääntää toisten sanat ja ajatukset sellaisiksi kuin sattuu haluamaan ja pitää omia mielipiteitään ehdottomina totuuksina. Lopulta hän alkaa pitää itseään yliluonnollisena, voittamattomana, jopa jumalallisena olentoja, jolla on oikeus tehdä mitä tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Toisten hyvinvointi ei merkitse hänelle mitään; toiset ihmiset ovat vain välineitä hänen matkallaan suuruuteen, vain välipysähdyksiä reitin varrella.

Junior elää 1960-luvun Yhdysvalloissa, mikä osaltaan tekee hänen hirmutekonsa mahdollisiksi. Rikostutkinnan mahdollisuudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin nyt, ja kun tilanteeseen yhdistetään kieroutunut, älykäs mieli, lopputuloksena on täydellinen rikos toisensa jälkeen. Yksi Juniorin pelottavimmista ominaisuuksista onkin johdonmukaisuus ja systemaattisuus. Hän etenee suunnitelmassaan vaiheesta toiseen kehittäen jatkuvasti hahmoa, jonka hän haluaa välittää toisille. Todellisuuden ja ihmisten käsitysten välillä valitsee hätkähdyttävä ristiriita: silloin kun lukija haluaa oksentaa tai juosta mahdollisimman kauas Juniorista, joku Juniorin elämään vaikuttavista henkilöistä ihailee häntä harkitun manipuloinnin sokaisemana.

Lukija saa kattavan kuvan myös hänen ihmissuhteistaan. Junior tapaa sekä miehiä että naisia, mutta naiset saavat kärsiä hänen vuokseen eniten. Hän käyttää naisia surutta, fyysisesti ja henkisesti, ja heittää heidät roskakoriin sitten, kun on kyllästynyt heihin. Miehillä on merkitystä vaikusvaltansa ja lahjakkuutensa vuoksi, joten he saavat olla rauhassa niin kauan kuin he kykenevät tarjoamaan Juniorille jotain, mitä hän tarvitsee pitäkseen henkilökohtaisen teatteriaan yllä. Sosiaalisissa tilanteissa Junior tuo mieleen hämähäkin, joka kietoo jokaisen ihmisen verkkoonsa - ja nekin, jotka pääsevät pakoon, hän uskoo voittaneensa. 

Kauhistuttavinta Juniorissa on kuitenkin hänen ajattelunsa, kiero logiikka jolla hän perustelee ja oikeuttaa jokaisen tekonsa. Hänellä on selitys kaikelle, aivan kaikelle, eikä hän milloinkaan horju. Hän epäilee, vihaa ja halveksii ihmisiä syistä, jotka näyttävät terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna täysin absurdeilta, vaikka hänen päässään ne ovat täydellisessä järjestyksessä. Lisäksi Junior kykenee tuntemaan, itse asiassa niin vahvasti, että se on jo vaarallista. Hänen tunteissaan on vain se vika, että ne ovat täysin kieroutuneita ja johtavat kauhistuttaviin valintoihin. Annan esimerkin. Kun Junior on tappanut vaimonsa, käy ilmi, että tämä oli raskaana. Junior ei ole koskaan halunnut lapsia, koska ne ovat hänen mielestään rajoite, Siksi hän päättelee, että hänen vaimonsa on pettänyt häntä. Päätelmä synnyttää hirvittävän vihan naista kohtaan, jonka vuoksi hän vielä hetki sitten itki. Ketku pitenee, ja pian Junior on jo siinä vaiheessa, että universumi teki hänelle palveluksen, kun mahdollisti niin ovelan murhan, eihän uskottomalla puolisolla tee mitään, se naikkonen ansaitsi kohtalonsa, olisi pitänyt arvata jo ennen häitä, mistähän muusta hän valehteli, onneksi en joutunut kasvattamaan toisen miehen lasta, rumaa äpärää... ja niin edelleen, ja niin edelleen. Myöhemmin Junior saa kuulla laittaneensa alulle toisenkin raskauden, mutta tällä kertaa hänen asenteensa on päinvastainen. Nyt hän ylistää omaa miehuuttaan, hedelmällisyyttään, kykyään luoda elämää ja pohtii, millaiseksi sankariksi hän voisi tuon lapsen kasvattaa, jos äiti ei ehdi pilata lasta sitä ennen. Suunnilleen näin.

Ja tämä on varsin laimea näyte hänen ajatuksistaan.

Juniorin hahmo on vaikuttava erityisesti siksi, että lukija päästetään hänen mielensä sisään. Lukijan ei tarvitse arvailla, mitä Junior ajattelee, vaan hän tietää. Lukija tietää ja kulkee yhä vain syvemmälle tämän ihmishirviön mieleen, kunnes hänellä on kuva Juniorin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vaikka Junior herättää niin suunnatonta kauhua ja oksettavaa pahaa oloa, hänen kauttaan voidaan käsitellä tärkeitä teemoja: terveyttä ja sairautta, hyvyyttä ja pahuutta, tunteita ja tunteettomutta, ihmisyyden luonnetta ja rajoja, rikoksia... Vaikka hän on paha, hänestä lukeminen ei ole pahaksi. Kirjailija osaa asiansa, osaa tehdä selväksi hyväksytyn ja anteeksiantamattoman eron, sairaan ja terveen eron. Silloin tällöin on hyvin puhdistavaa tulla ravistelluksi irti siitä, mitä pidämme tavallisena ja kurkistaa mieleen, joka on aivan erilainen kuin terve mieli. Omat ongelmat näyttäytyvät mitättömän pieninä, kun ajattelee, että joku voi oikeasti joutua tuollaisen yksilön uhriksi.

Lopuksi: tämä kirja vaatii kovia hermoja ja tietynlaisen asenteen. Vaikka siinä on myö toivoa, Juniorin hahmo on hyvin raskas käsiteltävä. Se vie aikaa ja energiaa: hän ei ole iltalukemista. Eikä hupia. Hän on pelkoa, absurdiutta ja hätää. Valitse siis tarkkaan heti, jolloin astut hänen ajatuksiinsa.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Enkelit ja Demonit - Dan Brown

Luin Enkelit ja demonit ensimmäisen kerran monta vuotta sitten ja pidin siitä jo silloin kovasti. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin sen verran aikaa, että osa sisällöstä oli ehtinyt unohtua. Kannatti siis lukea kirja uudelleen ennen arvostelun kirjoittamista.

Robert Langdon saa yllättäen kutsun Cerniin, jonka tiloissa on murhattu kuuluisa tiedemies hyvin erikoisella tavalla. Todisteet viittaavat Illuminateihin, muinaisen veljeskunnan jäseniin, joiden päämäärä oli tuhota Katolinen kirkko. Langdon ryhtyy selvittämään, onko tämä veljeskunta todella murhan takana ja mihin syylliset pyrkivät. Kun soppaan lisätään suuri annos antimateriaa, aluillaan oleva konklaavi ja neljä mystisesti kadonnutta kardinaalia, saadaan aikaiseksi jännittävä seikkailu, jolle ei näy loppua. 

Enkelit ja demonit ei ole Brownin paras romaani, mutta se on joka tapauksessa erittäin nautinnollinen lukukokemus. Siinä on aistittavissa lievää vasta aloittaneen kirjailijan hätäisyyttä, joka ei kuitenkaan häiritse lukemista. Se on myös sarjan muihin osiin verrattuna kaavamaisempi ja osittain ennalta-arvattavampi, mutta muita puutteita romaanissa ei sitten olekaan.

Robert Langdon on minusta kerta kaikkiaan mahtava päähenkilö. Pidän siitä, ettei hän ole tyypillinen sankari vaan viimeisen päälle tavallinen ihminen, yliopiston professori. Aluksi näyttää siltä, että hän on epätodennäköisin henkilö joka voisi pelastaa tilanteen, mutta lujan päättäväisyyden, älyn ja laajan taiteen tuntemuksen avulla hän selvittää Vatikaanissa vellovan katastrofin. Brown rikkoo henkilökuvauksessaan muitakin perinteitä, sillä valtion viranomaiset eivät todellakaan ole tämän tarinan sankareita vaan säheltävät ja tekevät Langdonin elämän entistä vaikeammaksi. Lisäksi päähenkilön apuna on vahva naishahmo, mikä on minusta mukavaa vaihtelua.

Se, missä Brown osoittautuu luonnonlahjakkuudeksi ja mistä pidän hänen teoksissaan eniten, on juonen rakentaminen. Vaikka Enkelit ja Demonit on vasta hänen toinen romaaninsa, siitä näkee millainen mestari hän on tässä lajissa. Romaani on rakennettu kuin suuri palapeli, jonka kaikki palaset sopivat täydellisesti yhteen. Ensinäkemältä käsittämäton johtolankojen vyyhti selviää luku luvulta ja kun viimeinen sivu on luettu, lukija on kokenut kaikki tunteet pelosta hämmästykseen. Brown onnistuu pitämään jännityksen yllä loppuun asti ja yllättämään lukijan monta kertaa. Lukiessani yritin etsiä vihjeitä siitä, miten tarina loppuu, mutta en löytänyt yhtäkään. Loppuratkaisu ja se, kuka kaiken takana on, tulee täytenä yllätyksenä. Harvat kirjailijat onnistuvat tässä yhtä hyvin kuin Dan Brown.

Romaanista voi viihteen lisäksi löytää syvällistä pohdintaa uskonnon ja tieteen välisestä suhteesta, ristiriidoista, joiden kanssa ihminen on jatkuvasti tekemisissä ja asioista, jotka asettuvat usein vastakkain; muunmuassa järki ja tunne, usko ja luottamuksen puute, konkreettinen ja abstrakti. Romaanissa tuodaan esille kysymyksiä kärsimyksestä, ihmisen oikeuksista ja tiedon kaksijakoisista vaikutuksista. Teoksen esittämät ajastus siitä, että tiedettä ja uskontoa ei tarvitse nähdä toistensa vihollisina, on minusta mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen.

Kiehtovaa tässä teoksessa on myös se, millainen tehtävä taiteella ja historiallisilla nähtävyyksillä on rikoksen selviämisen kannalta. Taideteokset ovat tässä romaanissa ratkaisun avain, mikä osoittaa mielestäni kunnioistusta taidetta kohtaan sekä muistuttaa taiteen monitulkintaisuudesta.

4,5/5

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Millennium-lehden taloustoimittaja Mikael "Kalle" Blomkvist tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan, ja mahtava teollisuuspohatta Wenneströmin asianajajineen aikoo ajaa hänet puille paljaille.

Samaan aikaan Henrik Vanger, sukufirman entinen johtaja, haluaa selvyyden veljentyttärensä mystiseen katoamiseen. Palkkioksi Blomkvistille luvataan todisteet Wennerströmin rikoksista.

Apunaan nuori tietokonevelho Lisbeth Salander Blomkvist ajautuu yhä syvemmälle paitsi Vangerin perheen myös koko kansankodin sisällä vellovaa mustaa menneisyyttä.

(Minusta tuo viimeinen virke on vähän kummallinen, mutta kopioin sen kuitenkin sellaisenaan tuohon.)






Millennium-trilogian avaus teki minuun välittömän vaikutuksen. Se piti otteessaan alusta loppuun ja osoitti monta olennaista asiaa ihmisyydestä. Vielä pitkään lukemisen jälkeenkin se herättää ajatuksia ja voimakkaita tunteita.

Larssonin henkilökuvaus on voimakasta ja vaikuttavaa. Hän porautuu syvälle henkilöidensä mielenliikkeisiin ja esittelee vähitellen tapahtumia, joiden mukana henkilöiden elämä on muodostunut sellaiseksi kuin se romaanien alkaessa on. Kirjailija ei pelkää esitellä henkilöidensä nurjia puolia hyvien rinnalla, mikä lisää henkilöihin psykologisia ulottovuuksia. 

Mikael sai minut useamman kerran hämmennyksiiin. Hän tekee työtään tosissaan ja antaumuksella, mikä herättää kunnioitusta ja ihailua. Toisaalta hänen elämäntapansa aiheuttavat joiltain osin ihmetystä, minkä takia jouduin haasteen eteen. Minun piti selvittää, olinko valmis hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on ja pitämään hänestä, vaikka en aina ymmärtänytkään häntä. Kävin saman prosessin monen muunkin henkilön kohdalla, mikä oli virkistävää. Larsson pakotti minut pohtimaan omaa moraalitajuani ja miettimään, minkälaiset virheet painavat vaa'assa enemmän. Uskon, että muutkin lukijat ovat miettineet samantapaisia asioita.

Kummallisuudestaan huolimatta Lisbeth on yksi lempihenkilöistäni tässä romaanissa. Hänen kykynsä herättävät pelonsekaista kunnioitusta ja hänen piinkova asenteensa on kerta kaikkiaan kiehtova. Tunnen myös myöntätuntoa häntä kohtaan, mikä saa minut yhä toivomaan, että hän uskaltaisi päästää jonkun lähelleen ja paljastaa kipeimmät salaisuutensa. Lisbeth on elämän kovettama, mutta jollain omituisella tavalla hyvin oikeudentajuinen. Hän tuo romaanin tarinaan särmää.

Mitä pahuuteen tulee, sen monimuotoisuus tulee esiin monissa henkilöissä hyvin puhtaana ja taitavasti kuvattuna. Laimeudesta ei voi puhua tämän teoksen yhteydessä. Larsson todella osaa asiansa; hän osaa kuljettaa lukijan samalle tasolle henkilöidensä kanssa.

Romaanin juoni on yksinkertaisesti nerokas. Juonenkäänteet yllättävät jatkuvasti ja saavat odottamaan malttamattomana, mitä tapahtuu seuraavaksi. Huomasin olevani jatkuvasti hämmästynyt ja vaikuttunut. Monisäikeisen juonen seuraaminen vaatii keskittymistä, mutta ei ole kuitenkaan raskasta luettavaa. Sen ojentamat haasteet vain kiinnostavat minua. Teoksessa keskitytään mielestäni olennaisiin asioihin ja pysähdytään pitemmäksi aikaa oikeisiin kohtiin. Juuri tämä rauhallisen kerronnan ja jännityksen välinen tasapaino sai minut janoamaan lisää. Juonen syvyys puolestaan jätti jäljen, joka kulkee mukana pitkään.

Teemoiltaan Miehet jotka vihaavat naisia on rankka, usein jopa riipaiseva. Kevyestä romaanista ei todellakaan ole kysymys, minkä takia en antaisi teosta kovin nuoren lukijan käsiin. Kuitenkin tapa, jolla vaikeita teemoja kuten väkivaltaa, menetystä ja mielen järkkymistä kuvaillaan on niin syvä ja oivaltava, että suosittelen kaikkia jännityskirjallisuuden ystäviä lukemaan sen. Kieli on hiottua, voimakasta mutta ei ylitseampuvaa. Kaikki palaset ovat kohdallaan - tämä on kerta kaikkiaan hieno romaani.

5/5