Ihmeiden kabinetti - Douglas Preston & Lincoln Child

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta löydetään 36 ihmisen jäännökset. Pian tutkimukset osoittavat, että heidät on murhattu. Tapauksesta tekee erityisen kummallisen se, että murhat ovat tapahtuneet yli sata vuotta sitten ja niihin liittyy jonkinlainen kirurginen operaatio, jonka tarkoitus ei käy välittömästi selväksi.

Poliisin mielestä tapaus pitäisi jättää historiantutkijoiden hommaksi, mutta FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on vakaasti eri mieltä. Hän palkkaa apulaisikseen paleontologi Nora Kellyn ja toimittaja William Smithbackin, joka sattuu olemaan myös Noran poikaystävä.

Pian tapahtuu uusi murha, joka muistuttaa vanhoja murhia. Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Tietääkö hän asiasta enemmän kuin antaa ymmärtää?

***

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast-sarja on ollut tähtäimessäni vuosia. Aivan tarkkaan en muista, milloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, mutta siitä on kauan. Heinäkuussa halusin kokeilla jotain uutta ja valitsin yhdeksi kirjaksi Ihmeiden kabinetin. Onneksi valitsin, sillä se tarjosi juuri sellaista tunnelmaa, jota kaipasin.

Erityisesti huumori erottaa tämän romaanin muista viime aikoina lukemistani/kuuntelemistani dekkareista. Huumoria tihkuu tapahtumista, henkilöiden käyttäytymisestä ja eri asioiden ja tilanteiden kuvauksista. Sävy on mielestäni ajoittain jopa satiirinen, mutta hyvä maku säilyy koko ajan. Kirjailijat selvästi leikittelevät genren tyypillisillä ominaisuuksilla ja haluavat pitää lukijan tietoisena siitä, että kysymyksessä on fiktiivinen kertomus. Tällaisen metatason havaitseminen on sekä hauskaa että mielenkiintoista.

Myös tapahtumiin liittyvät aihepiirit erottuvat joukosta edukseen. En mainitse yksityiskohtia, sillä en halua pilata yllätyksiä. Tämän kirjan kohdalla olen sitä mieltä, että mitä vähemmän tietää ennalta, sitä enemmän kokemuksesta saa irti. Kuvailisin omaa kokemustani tiivistetysti seikkailuksi tuntemattomaan, ja sellaisen toivon monen muunkin lukijan saavan.

Pendergast puolestaan on yksi mielenkiintoisimmista agenteista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Oli hauskaa seurata rikostarinaa, jossa tutkijahenkilöä tarkastellaan enimmäkseen muiden henkilöiden silmin. Pendergastin ympärille kehittyy erillinen mysteeri, joka omalta osaltaan motivoi jatkamaan sarjan parissa. Toisaalta tällainen henkilökuvauksen lähtökohta on riski, sillä tutkijahenkilö voi jäädä joillekin lukijoille liian etäiseksi. Minuun keino kuitenkin tehosi ja uskon, että Pendergastissa on tarpeeksi materiaalia lunastamaan ensimmäisen osan antamat lupaukset.

Pientä miinusta annan siitä, että alkupuolella tapahtumat etenevät paikoin jähmeästi ja joitakin asioita toistetaan turhan monta kertaa pitkin romaania. Lisäksi juonessa on osia, jotka arvasin hiukan liian helposti, mutta kokonaisuuteen nähden tämä harmittaa hyvin vähän.

Kuuntelen varmasti sarjaa pidemmälle vielä tänä vuonna. Kun seuraavan kerran kaipaan jotain hauskaa ja erikoista ja yllättävää, käännyn todennäköisesi Prestonin ja Childin puoleen.

4,5/5

One Dark Throne (Three Dark Crowns #2) - Kendare Blake

Taistelu valtaistuimesta ei ole sujunut suunnitelmien mukaan, ja nyt kaikki kolme nuorta kuningatarta joutuvat kohtaamaan entistä suurempia haasteita.

Katharine on viimeaikaisten koettelemustensa jälkeen vahvempi kuin koskaan, mutta hänen lähipiirinsä ei ole ainoastaan iloinen muutoksesta. Arsinoe on saanut selville hätkähdyttävän totuuden voimistaan ja yrittää ratkaista, miten voi käyttää tietoa hyväkseen paljastamatta sitä vihollisilleen. Mirabella, joka oli vielä hetki sitten suoralla tiellä valtaistuimelle, on nyt toinen toistaan julmempien hyökkäysten kohteena.

Taistelu kruunusta on vasta alussa.

***

Tieni tämän jatko-osan kanssa oli sekä kivikkoinen että mielenkiintoinen. Aluksi etenin melko hyvää vauhtia, jossain vaiheessa mielenkiinto lopahti pitkäksi aikaa ja viimeinen neljännes täytyi kuunnella lähes yhdeltä istumalta. Kokemus hämmentää yleisellä ristiriitaisuudellaan. Toisaalta romaanissa on paljon piirteitä, joista pidän ja jotka saavat sarjan erottumaan joukosta. Ja toisaalta monet osa-alueet jäävät edelleen vajaiksi tai sortuvat ennalta-arvattavuuteen. En ole pitkään aikaan kokenut yhtä sekalaisia tunteita kirjaa kohtaan.

Juonen rakenne noudattaa perinteisempää mallia, minkä ansiosta sen seuraaminen on helpompaa. Itse tapahtumat ovat yhdistelmä perusmateriaalia, ennalta-arvattavuutta ja suuria yllätyksiä. Olin vähällä menettää uskoni juonen suhteen, kun eräs suoranainen kliseiden klisee melkein toteutui. Kirjailija kuitenkin kiertää sen viime hetkellä ja todennäköisesti pelastaa sen myötä jatko-osan laajalta juonikuviolta, jonka kulun olisi voinut ennustaa jo nyt. Viimeinen neljännes paikkaa pettymyksen tunnetta ihailtavasti, sillä siihen mahtuu useita yllätyksiä. Käänteet lisääntyvät ja kiihtyvät loppua kohden niin, että pian lopputuloksen ennustamisesta tulee todella vaikeaa. Lisäksi tapahtumat herättivät voimakkaampia tunteita kuin koko sarja tähän menneessä. Pidän siitä, kun saan aidosti yllättyä, ja tässä tapauksessa niin kävi useamman asian suhteen. Jatko-osa herättää minussa nyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa kuin osasin odottaa.

Henkilökuvauksessakin tapahtuu positiivista kehitystä. Kolmen päähenkilön persoonallisuudet erottuvat paremmin toisistaan ja myös kehittyvät enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Heille alkaa syntyä erilliset kehityskaaret, jotka herättävät mielenkiintoa. Myös muutamat keskeiset sivuhenkilöt kehittyvät, ja heidän suhteensa päähenkiöihin saavat enemmän merkitystä. Toivon, että sarjan kehitys jatkuu samaan suuntaan.

Erityisesti täytyy kehua sitä, miten Katharinen muutos kuvataan. Fiktiivisen henkilön kanssa on vaikeaa tehdä uskottavaa täyskäännöstä, mutta tässä tapauksessa se onnistuu hienosti. Tilanteeseen liittyy lisäksi mysteeri, joka kantaa viime metreille asti.

Päähenkilöiden lähipiirin motiivit sen sijaan eivät vieläkään kunnolla aukene. Suurin osa heistä on selvästi vallan perässä, mutta haluaisin ymmärtää paremmin, miksi ja mitä he tarkalleen haluavat saavuttaa. Sivuhenkilöiden määrä rasittaa kokonaisuutta edelleen, muttta nyt on jo hiukan helpompaa muistaa, kuka on kuka.

Miljöön kuvausta ja maailmanrakennusta kaipasin yhä enemmän, mutta ne uudet asiat, jotka taikuudesta ja muusta yliluonnollisesta opitaan, ovat kiehtovia ja juonen kannalta olennaisia. Maailman tunnelma kokonaisuutena kuitenkin välittyy ja myös erottaa maailman muista minulle tutuista fantasiamaailmoista. Kerronnassa on kauhun sävyjä ja piirteitä, jotka voimistuvat erityisesti tässä osassa. Ne luovat pahaenteisen tunteen, jonka ansiosta lukija saa olla varpaillaan rauhallisinakin hetkinä. Mitään niin pelottavaa tai raakaa toisessakaan osassa ei kuitenkaan ole, että se työntäisi herkempiä lukijoita pois.

Alkuperäinen aikomukseni oli pitää tästä sarjasta taukoa, mutta One Dark Throne jäi niin dramaattiseen tilanteeseen, että todennäköisesti kuuntelen kolmannen osan elokuussa. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

3/5

***

Sarjan muut arviot:

Three Dark Crowns

Krokotiilinvartija (Kørner/Werner #1) - Katrine Engberg

Nuori nainen löytyy murhattuna vuokra-asunnostaan. Pian selviää, että hänen vuokranantajansa on käyttänyt häntä julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona. Nainen kuolee myös romaanin sivuilla.

Etsivät Jeppe Kørner ja Anette Werner ryhtyvät tutkimaan vuokrantajan menneisyyttä ymmärtääkseen, mikä johti nuoren ihmisen traagiseen kuolemaan. Mutta kuka on lopulta kaiken takana?

***

Tanskalaisen Katrine Engbergin dekkarit tulivat sattumalta vastaan kesäkuussa, kun etsin luettavaa/kuunneltavaa dekkariviikkoa varten. En ollut kuullut kirjailijasta aikaisemmin, mutta hänen esikoisensa kuulosti kiinnostavalta ja pääsi nopeasti kuunneltavaksi. Takakansi kuitenkin lupaili enemmän kuin mitä lopulta sain.

Ajatukseni tiivistäen: olipa kyseessä juoni, henkilöt, miljöö tai jokin muu osa-alue, siinä on jotain mistä pidän ja jotain mistä en. Myös osa niistä ominaisuuksista, joista pidän eniten, eivät pääse täyteen potentiaaliinsa. Niinpä Krokotiilinvartija jätti jälkeensä hiukan pettymyksen makua.

Paras osa on mielestäni juoni, vaikka siinäkin on joitakin puutteita. Tutkittava tapaus on mutkikkuusasteeltaan keskiverto, ja pientä vaaran tuntua on ilmassa. Tutkintalinjoja on useita, joten totuus ei ole liian ilmiselvä. Minä kuitenkin arvasin yhden keskeisen osan hyvin varhain, mikä on ollut tänä vuonna suorastaan teema; jälleen juoni osittain latistuu, koska tärkeä palanen on helposti ennustettavissa. Jännitys ei nouse kovin korkealle, mutta toisaalta se tekee juonesta leppoisan seurata. Etenemisnopeus on sopiva ja rakenne looginen, joten mitään suurempia valituksen aiheita minulla ei ole.

Myös huumoristista pohjavirettä täytyy kehua. Rikoskirjallisuuteen ei ole helppoa ujuttaa luontevaa ja hyvää huumoria. Erityisesti tutkijoiden välinen sanailu sai minut muutaman kerran nauramaan ja hymähtelemään.

Kokonaisuutena he pysyvät kuitenkin aika pinnallisella tasolla. Lisäksi toiseen tutkijaan liittyy juonikuvio, joka on mielestäni kokonaisjuonen kannalta tarpeeton ja saa hänet vaikuttamaan melko ikävältä ihmiseltä. Heistä kumpikaan ei siis nouse kovin korkealle poliisihenkilöiden listalla.

Oli iloinen yllätys nähdä, että tapahtumiin liittyy olennaisesti eläkeikäisiä henkilöitä, sillä kohtaan heitä kirjallisuudessa harvoin. Yksi heistä on lisäksi pahaenteisen romaanin kirjoittanut vuokranantaja. Kun oikeastaan mikä tahansa romaani käsittelee tavalla tai toisella kirjoittamista, mielenkiintoni herää välittömästi. Kirjoittahenkilön kautta tästä romaanista nousee esiin kirjoittamisen etiikan teema, josta saisi irti paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Teemaa olisi tosin voinut käsitellä huomattavasti syvällisemmin ja suoremmin, jotta se olisi saanut enemmän roolia. Tämän osuuden vajaavaisuus harmittaa minua eniten, sillä mahdollisuuksia olisi ollut todella hyvään pohdintaan.

Yleisesti henkilökuvauksessa vaivaa se, että henkilöistä jää päällimmäiseksi aika negatiivinen vaikutelma. Henkilöiden joukossa ei ole oikeastaan ketään, josta ihan tosissani pitäisin ja jonka puolelle voisin tilanteessa asettua. Epämiellyttävät kirjallisuuden henkilöt eivät sinänsä häiritse minua, mutta jos yhdessä kirjassa lähes kaikki ovat sellaisia, se on hieman masentavaa. Minun oli vaikeaa välittää siitä, mitä henkilöille tapahtuu, koska he eivät herättäneet minussa erityisiä sympatioita. Toistaalta kukaan heistä ei ole niin kiinnostava, että se paikkaisi tilannetta. Tämä on minulle harvinainen tunne; yleensä suhtautumiseni henkilöihin ei ole näin lattea.

Myös miljöö jätti minut tällä kertaa melko kylmäksi. Lukuun ottamatta taloa, jossa uhri ja hänen vuokranantajansa asuvat, miljöön kuvaus on melko vähäistä. Kaipasin voimakkaampaa tunnetta siitä, että olen henkilöiden kanssa juuri Kööpenhaminassa enkä jossain muussa maailmankolkassa. Tunnelmallisia paikkoja olisi ollut tarjolla useampikin.

Romaani ei siis ollut hitti, mutta ei täysi hutikaan. Minulle Krokotiilinvartija on perusdekkari, joka ei herätä erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan/kuuntelemaan kirjailijan muut romaanit.

3,5/5

Throne of Glass (Throne of Glass #1) - Sarah J. Maas

Adarlanin pahamaineisin salamurhaaja Celaena Sardothien on raatanut vuoden orjana suolakaivoksella, kun kruununprinssi Dorian tekee hänelle tarjouksen. Kuningas järjestää väkivaltaisen kilpailun, jonka voittaja nimitetään hovin viralliseksi salamurhaajaksi. Jos Celaena osallistuu ja voittaa, hän pääsee vapaaksi palveltuaan tehtävässä neljä vuotta.

Celaena ottaa tarjouksen vastaan epäröimättä, sillä hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan vapaudestaan; jopa taistelemaan varkaita ja murhaajia vastaan henkensä uhalla. Hänen suunnitelmansa on voittaa kilpailu ja päästä mahdollisimman nopeasti pois Adarlanin kuninkaan lähettyviltä.

Asetuttuaan taloksi kuninkaan hoviin Celaena saa kuitenkin huomata, että hänen todellinen kohtalonsa saattaa olla monimutkaisempi. Onko Celaena lopulta valmis uskomaan, että maailmassa voi olla muutakin pelastamisen arvoista kuin hän itse?

***

Kun luin Throne of Glassin ensimmäisen kerran, löysin nopeasti uuden lempikirjan ja jatko-osien myötä myös lempisarjan. Marraskuun lopussa päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa sarjan lukemisen uudelleen, mikä oli paras päätös jonka saatoin silloin tehdä lukemisen suhteen. Jo ensimmäinen osa osoittautui paljon hienommaksi kokemukseksi kuin etukäteen arvelin. Jos haluat lukea yksityiskohtaisempia ja spoileripitoisempia pohdintojani kirjasta, tsekkaa ylihuomenna lukupäiväkirja, jonka julkaisen puolenpäivän aikaan. Aion pitää päiväkirjaa jokaisesta sarjan osasta, joten jos sellainen sisältö kiinnostaa, kannattaa pysyä kuulolla lähikuukausina.

Maasin luoma maailma lumosi minut taas ytimiä myöten. Rakkauteni ja mielenkiintoni sitä kohtaan syveni sivu sivulta. Tällä kertaa mieleeni jäi runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät olleet aikaisemmin rekisteröityneet muistiini. Kiinnitin huomiota visuaalisiin kontrasteihin, väreihin ja valoihin. Lisäksi mieleeni jäi useita mainintoja Erilean mantereeseen kuuluvista valtioista ja kulttuureista, jotka linkittyivät myös hienosti sekä romaanin tapahtumiin että koko sarjan käsitteleviin teemoihin. Olin unohtanut, kuinka paljon Throne of Glass antaa välähdyksiä laajemmasta kontekstista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että tietoa kaadettaisiin lukijan niskaan, vaan kokonaiskuva laajenee luontevasti tapahtumien ja henkilöiden toiminnan lomassa.

Pidän kovasti sellaisesta fantasiasta, joka kokeilee jotain selkeästi tavallisesta poikkeavaa. Perinteisessä keskiaikaisessa eeppisesessä fantasiamaailmassa on kuitenkin jotain, minkä viehätys ei koskaan kuole; sellaiseen astuessani tiedän jo etukäteen, että löydän sieltä jotain mistä pidän ja minkä parissa viihdyn. Sen pariin on aina mukavaa palata.

Osa Throne of Glassin maailman viehätyksestä perustuukin juuri sen tuttuuteen. Siinä on perinteiset hallitsijat ja valtakunnat, historiasta tutut yhteiskuntaluokat ja tietenkin taikuuden ja taikaolentojen olemassaolo. On poliittista juonittelua, hovidraamaa, ihmissuhteita joissa on pelissä enemmän kuin tunteet, taisteluita pahoja voimia vastaan... Perusta on siis hyvin tuttu, mutta omilla mausteillaan, joista pidän kovasti.

Yksi näistä mausteista on taikuuden erittäin huono asema. Adarlanin kuningas on kieltänyt taikuuden käyttämisen lailla ja tappaa kylmäverisesti jokaisen, joka jää kiinni tämän lain rikkomisesta. Lisäksi on tapahtunut jotain hyvin järisyttävää: taikuus on käytännöllisesti katsoen kadonnut, lakannut olemasta. Tällainen asetelma herättää mielenkiintoa, sillä alussa ei voi ennustaa, minkälainen rooli taikuudella tulee olemaan kokonaisuuden kannalta.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöt. Olen rakastanut Maasin luomia henkilöitä alusta lähtien koko sydämestäni. Kiinnyin heihin salamannopeasti, ja tämä uudelleenlukukierros on jo alussa muistuttanut minua siitä, miksi näin on. Tällä kertaa erottui selvästi yksi henkilökuvauksen ominaisuus, jolla on varmasti tekemistä asian kanssa: kaikilla henkilöillä on vahva, erottuva ääni alusta lähtien. Celaenan ääni on tietenkin selkein ja voimakkain, koska hän on päähenkilö ja tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi hänen näkökulmastaan. Hänen lisäkseen esimerkiksi Dorian ja Chaol ovat mielessäni niin todellisia, että he voisivat kävellä asuntooni sisään ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Lisäksi jokainen heistä kolmesta sekä suuri osa sivuhenkilöistä saa minut tuntemaan paljon erilaisia, vahvoja tunteita. Nautin valtavasti lukemiseen liittyvistä älyllisistä aspekteista, mutta jos aivojeni lisäksi sydämeni roihahtaa liekkeihin, menestys on taattu.

Celaena on toden totta tunteita herättävä henkilö; osa lukijoista rakastaa häntä, osa puolestaan vihaa. Osa jää johonkin välille. Ymmärrän, miksi hän ärsyttää joitakin lukijoita sietämättömästi. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin monisävyisiä.

Celaena on monin tavoin minun vastakohtani, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön. Hän tekee ja sanoo asioita, joita minä en ikinä tekisi ja sanoisi. Hänen käytöksensä on usein röyhkeää ja häpeilemätöntä, ja ajoittain todella ärsyttävää. Siinä missä minä olen harkitseva ja pohdiskeleva, Celaena on impulsiivinen ja toimintakeskeinen. Ylpeys ja tunteiden hallinnan ongelmat saattavat hänet usein vaikeuksiin toisten henkilöiden kanssa. Lisäksi hän on hyvin ristiriitainen; salamurhaajan koulutus ja koetut traumat ovat muovanneet hänet kovaksi ja aggressiiviseksi, mutta samaan aikaan hän rakastaa esimerkiksi koiria ja kauniita vaatteita, mikä nostaa esiin lämpöä ja feminiinistä energiaa. Ajoittain hän käyttäytyy kuin ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti hän on valmis tekemään vaarallisia tutkimuksia yksin, jotta hänen uudet ystävänsä eivät joutuisi hankaluuksiin. Tällaiset ristiriitaisuudet vahvistavat aitouden tunnetta.

Teemojen näkökulmasta Celaena edustaa erityisesti kahta: traumaa ja vihaa. Hänellä on takanaan todella raastavia kokemuksia, ja näiden kokemusten jättämät jäljet ovat jatkuvasti läsnä. Olin kuitenkin unohtanut, kuinka avoimesti hän näyttää vihansa; se suorastaan pulppuaa hänestä. Alussa se kohdistuu kuninkaan lisäksi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella kuninkaan lähellä. Celeanan silmissä kaikki kuninkaaseen liittyvät ihmiset ovat osasyyllisiä kauhuihin, joita Erilean manner on kuninkaan vuoksi joutunut kohtaamaan. Hitaasti hän alkaa kuitenkin nähdä, että kuningas ei ole onnistunut kietomaan aivan kaikkia täydellisesti verkkoonsa.

Muun muassa näistä syistä Celaena saa minussa liikkeelle valtavasti erilaisia tunteita ja ajatuksia. Celaena saa minut nauramaan, itkemään, ärsyyntymään, järkyttymään, ihastumaan, hämmästymään... Voi sanoa, että hän herättää lähes kaikki tunteet jollain tavalla, ja usein tunne vaihtuu toiseen hyvin nopeasti. Celaena on päähenkilö, jonka kanssa saa lähteä pitkälle matkalle selvittämään, voittaako hän haasteensa ja jos voittaa, miten se tapahtuu. Olen varma, että hänen kehityskaarestaan avautuu uusia vivahteita sitä mukaa kun etenen sarjan lukemisessa ja saan myös jatko-osiin uudelleen lukemisen perspektiivin. Uskon, että lukijat, jotka ovat joko itse kokeneet jonkun trauman tai ovat läheisesti tekemisissä traumatisoituneen ihmisen kanssa, voivat saada tästä sarjasta kokonaisuudessaan paljon irti.

Kruununprinssi Dorian on monin tavoin "kolikon toinen puoli" verrattuna Celaenaan. Hän on juuri sellainen kauniiden satujen prinssi, jollaisen haluaisi kohdata oikeastikin: hyväsydäminen, hauska ja tietenkin häikäisevän komea. Alussa Dorian on vielä huoleton ja jopa hiukan naiivi sen suhteen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen vihansa isäänsä kohtaan kuitenkin voimistuu tapahtumien myötä ja halu kapinoida hirmuvaltaa vastaan nostaa päätään. Dorianin persoonallisuuden vakavamman puolen kehitystä on antoisaa seurata. Menen lukupäiväkirjassa syvemmälle ajatuksiini hänestä, sillä niihin liittyy spoilereita, joita en halua sisällyttää tähän tekstiin.

Pääkolmikon kolmannella jäsenellä, Chaol Westfallilla, on ikuinen ja erityinen paikka sydämessäni. Kuninkaan vartiokaartin nuori kapteenin parhaita ominaisuuksiaan ovat järkkymätön uskollisuus ja hiljainen viisaus, josta on apua vaikeissa ja paineisissa tilanteissa. Samalla hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka on elänyt melko suojattua elämää ja jonka maailmankuva on sen seurauksena osittain kapea. Celaenaan tutustuminen pakottaa Chaolin kohtaamaan maailman pahuuden aikaisempaa konkreettisemmin ja henkilökohtaisemmin. Muunmuassa sen ansiosta Celeanan ja Chaolin suhteen dynamiikan kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Lisäksi Throne of Glass esittelee sivuhenkilöitä, joiden rooli kehittyy ja kasvaa jatko-osien myötä. Oli todella kiinnostavaa ja hyödyllistä saada kertaus siitä, miten he tulivat tarinaan mukaan ja miten kaikki heidän osaltaan alkoi. Olin unohtanut valtaosan yksityiskohdista. Erityisesti herttua Perringtonin ja lady Kaltainin rooleista oli kiinnostavaa saada kertausta. 

Uskon, että juuri henkilöitä kohtaan tuntemani mielenkiinto ja kiintymys tekee sarjasta minulle niin antoisan. Koska välitän henkilöistä yksilöinä, välitän myös suhteista, jotka muodostuvat heidän välilleen. Henkilöiden väliset suhteet (ja myös romanssit) ovat jopa niin keskeisessä roolissa, että Maas on saanut siitä kritiikkiä. Minä kuitenkin nautin hänen ihmissuhdejuonistaan kovasti. Maasin tapa rakentaa henkilöiden välisiä suhteita uppoaa minuun kuin veitsi voihin; hän välittää sekä niiden kerroksellisuuden että merkityksen kunkin henkilön kannalta niin, että sydämeni kerta kaikkiaan pakahtuu. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tunnekokemuksia minulla on edessäni, kun luen jatko-osat uudelleen. 

Juoni puolestaan on rakenteeltaan suoraviivainen eikä sisällä yhtä dramaattisia käänteitä kuin jatko-osat. Loppuhuipennus on melkoista toiminnan ilotulitusta, mutta muuten juoni on melko tasainen. Tämä on minusta hyvä asia, koska muuta huomioitavaa ja mieleen painettavaa riittää runsaasti. Kun juonen ymmärtämiseen ei tarvitse uhrata ylimääräistä energiaa, aivoille jää enemmän tilaa sisäistää kaikki henkilöihin ja maailmaan liittyvät yksityiskohdat. Tämä etu korostuu erityisesti nyt, kun juoni on kokonaisuudessaan jo kertaalleen tuttu. Minulla oli tilaisuus tehdä jopa analyysiä lukemastani samalla kun luin, varsinkin henkilöistä ja maailmanrakennuksesta.

Objektiivisuuden nimissä täytyy todeta, että jotkut asiat ovat todella itsestäänselviä lähes alusta lähtien. Esimerkiksi kilpailun lopputulosta ei tarvitse arvailla. Päähenkilön puolesta ei siis tarvitse tosissaan pelätä, vaikka tapahtumiin sisältyy jännitystä. Tämä voi latistaa kokemusta, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskaa ja rentoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin juoni on tämän kirjan heikoin osa ja ehdottomasti eri tasolla verrattuna jatko-osiin, joissa tarina lähtee kunnolla lentoon.

Nyt kun luin ensimmäisen osan tietäen, miten sarja etenee, arvostan sitä vielä enemmän kuin lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Throne of Glass luo vahvan pohjan tuleville tapahtumille olematta kuitenkaan pelkkää pohjustusta. Puutteistaan huolimatta kyseessä on oikein kelpo YA fantasia, jonka luulisin sopivan myös monille genren parissa aloitteleville lukijoille. Odotan entistäkin suuremmalla innolla jatko-osia, sillä niiden mukana kyyti vain paranee.

5/5

Marionetti (Fawkes & Baxter #2) - Daniel Cole

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

***

Räsynukke-murhien tutkinnasta on kulunut puolitoista vuotta. Emily Baxter on ottanut vastaan hallinnollisen tehtävän poliisilaitoksella, mutta sen hoitaminen ei oikein innosta häntä.

Baxterin elämä kääntyy kuitenkin jälleen vaaralliseen suuntaan, kun vieras agenttikaksikko vetää hänet mukaansa erikoiseen murhajuttuun. Yhdysvalloissa on tapahtunut rikos, jolla vaikuttaa olevan yhteys Räsynukke-murhiin: samasta paikasta on löydetty kaksi kuollutta, joista toinen on uhri ja toinen tekijä. Toisen rinnassa lukee ihoon viilelty sana "SYÖTTI", toisen rinnassa "NUKKE". Kun samankaltainen rikos tapahtuu myös Britanniassa, panokset nousevat uhkaavaa vauhtia.

***

Marionetti jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia, jotka ovat tuttuja edellisestä osasta, mutta myös hämmentäviä piirteitä jotka heikentävät kokonaisuutta. En kuitenkaan varsinaisesti pettynyt lukemaani, vaikka Marionetti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle.

Tutkittavat murhat ovat erikoisia ja karmivia, eli samassa linjassa Räsynuken kanssa. Tutkinta ei kuitenkaan saavuta samaa intensiteettiä. Kerronta liikkuu kahden maan välillä, mitä saattaa katkaista jännitteen. Lisäksi murhia tapahtuu todella tiuhaan tahtiin, mikä ei välttämättä ole eduksi juuri tälle tarinalle. Juoni tuntuu kokonaisuutena töksähtelevältä, eikä esimerkiksi henkilöiden välisille hetkille jää kovin paljon tilaa. Tapahtumat saattavat edetä paikoin liiankin nopeasti. Puutteista huolimatta juoni on kiinnostava.

Huumori on yhtä hyvää, ellei jopa parempaa kuin ensimmäisessä osassa. Se luo kontrastia rajujen tapahtumien ja henkilöiden inhimillisten tunteiden välille, ja noudattaa koko ajan hyvää makua. Cole on ehdottamasti yksi taitavimmista huumorin kirjoittajista, joihin olen tähän mennessä tutustunut.

Marionetin päähenkilö on ehdottomasti Baxter, jonka persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen syvennytään perusteellisesti. Baxter yrittää kaikin voimin unohtaa Wolfin ja rakentaa itselleen uutta elämää. Hän on jopa aloittanut seurustelusuhteen, mutta sitoutuminen ja toiseen ihmiseen luottaminen tuottavat hänelle suuria vaikeuksia. Samaan aikaan hänen ystävyytensä Edmundsin kanssa vahvistuu, ja sitä on hienoa seurata. 

Uudet agenttihenkilöt Curtis ja Rouge sen sijaan jäävät pinnallisemmalle tasolle. Rouge kehittyy tapahtumien myötä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisemmaksi henkilöksi, mutta Curtisin voisi poistaa kirjasta helposti ilman, että siitä aiheutuisi haittaa. Henkilökuvauksen taso vanhojen ja uusien henkilöiden välillä on niin selkeästi erilainen, että se häiritsee. Lisäksi Wolfin poissaolo latistaa tunnelmaa, vaikka se onkin edellisen osan tapahtumat huomioon ottaen luonnollinen seuraus.

Huumorin lisäksi tässä romaanissa parasta on teemat, jotka nousevat esiin toisaalta tutkittavista rikoksista että henkiöiden yksityiselämästä. En erittele niitä tarkemmin, sillä ne liittyvät tiiviisti juoneen ja henkilöihin liittyviin paljastuksiin. Kirjailijan kykyä käsitellä teemoja rikostapauksen kautta täytyy kuitenkin kehua, sillä se saa hänet erottumaan massasta. Vaikka teemat jäävät juonen katkonaisuuden ja henkilökuvauksen puutteiden takia hiukan varjoon, pidän myös tätä trilleriä keskivertoa parempana.

3,75/5

Three Dark Crowns (Three Dark Crowns #1) - Kendare Blake

Fennbirnin saarella jokaiseen sukupolveen syntyy tyttökolmoset, joista yksi nousee seuraavaksi valtaistuimelle. Tytöt kilpailevat kruunun lisäksi myös siitä, kenellä on vahvimmat taikavoimat.

Mirabella on elementalisti, joka pystyy nostattamaan myrskyjä sormiaan napsautamalla. Katharine kestää minkä tahansa myrkyn tuntematta kipua. Arsinoe on naturalisti, joka pystyy kasvattamaan kauneimmat ruusut, joita maa päällään kantaa.

Kun tytöt täyttävät 16 vuotta, he aloittavat vuoden kestävän rituaalin, jonka päätteeksi heidän täytyy tappaa toisensa. Se, joka on viimeisenä hengissä, kruunataan kuningattareksi.

***

Kendare Blaken fantasiasarja kiinnitti huomioni jo ensimmäisen osan ilmestymisen aikoihin. Konsepti vaikutti jännittävältä ja keskivertoa synkemmältä. Sitä se myös on,  mutta toteutus jätti minut monella tavalla hämmentyneeksi.

Aloitin lukemisen painetulla kappaleella, jonka olin ostanut jo kauan sitten. Jämähdin kuitenkin alkumetreille, joten löydettyäni koko sarjan Storytelin valikoimasta vaihdoin äänikirjaan. Se oli viisas valinta, sillä muussa tapauksessa olisin todennäköisesti jumittanut kirjan kanssa kuukausikaupalla. Myös äänikirjan kuunteleminen kesti normaalia pidempään, mutta se oli ehdottomasti nopeampi vaihtoehto.

Kerronan rakenne on siinä mielessä epätyypillinen, että lukija pudotetaan suoraan tapahtumien keskelle ilman sen kummempaa pohjustusta. Juonenkulku on yllättävän tasaista dramaattiseen alkuasetelmaan nähden, minkä takia minulla oli vaikeuksia hahmottaa milloin lähestytään jotain tärkeää tapahtumaa tai mitkä tapahtumat ylipäätään ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Juoni myös etenee hitaasti, mikä vaikeutti mielenkiinnon ylläpitämistä. Juonen seuraamista hankaloittaa ajoittain myös se, että tapahtumapaikka vaihtuu tiuhaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä välillä vähän erilainen lähestymistapa.

Maailma on minusta todella kiinnostava. Ensinnäkin kyseessä on iso saari, johon mahtuu paljon erilaista luontoa ja muilla tavoilla toisistaan erottuvia paikkoja. Toiseksi se, että saarta hallitsee aina kuningatar, on virkistävää. Ja kolmanneksi täytyy mainita taikasysteemi, joka erottuu selvästi massasta. Elementaalitaikuutta esiintyy fantasiassa paljon, mutta Blaken toteutuksessa on mielenkiintoisia nyansseja. Olisin mielelläni oppinut taikuudesta jo paljon enemmän kuin mihin tässä ensimmäisessä osassa oli tilaa. Pidin myös tavasta, jolla kirjailja käyttää visuaalisuutta hyväkseen. Välillä toivoin vielä enemmän miljöön kuvausta, jotta saaren jokseenkin synkkä sielu olisi päässyt paremmin esiin. 

Henkilöt sen sijaan tuottivat minulle aika ison pettymyksen. Tarinaa kerrotaan jokaisen siskoksen näkökulmasta, mutta heidän persoonallisuutensa eivät erotu kovin paljon toisistaan. Heidän tunteensa ja ajatuksensa tuntuvat toistavan samaa kehää. Lisäksi heiltä puuttuu toimivaltaa suhteessa muihin henkilöihin; suurimman osan ajasta he ovat vankeina poliittisessa pelissä, jota muut heidän ympärillään pyörittävät.

Lisäksi sivuhenkilöitä on minun mielestäni aivan liikaa. Tapahtumat hyppivät kolmen hovin välillä, ja jokaisen päähenkilön lähipiiriin kuuluu useita sivuhenkilöitä, jotka pyrkivät edistämään omaa agendaansa hinnalla millä hyvänsä. Monilla heistä on käytännössä sama rooli, minkä vuoksi he sekoittuvat helposti keskenään. Monet heistä jäävät vain nimiksi paperille, mikä on harmillista. Puolestaan ne sivuhenkilöt, joille muodostuu kokonaisempi persoonallisuus, eivät saa tarpeeksi tilaa kehittyä. Näin ollen en saanut juuri keneenkään toivomaani yhteyttä.

Mielenkiintoisinta henkilöiden välisessä dynamiikassa on se, mitä kukin henkilö tietää ja ei tiedä. Siskokset ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään toisistaan, minkä lisäksi heidät on kasvatettu pitämään toisiaan ainoastaan vihollisina. He eivät siis oikeastaan tunne toisiaan lainkaan. Lisäksi heidän lähellään toimivat henkilöt pyrkivät luomaan muulle maailmalle tietynlaisen kuvan siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu ja mitä he esimerkiksi pystyvät voimiensa avulla tekemään. Lukija puolestaan tietää myös sen, mitä heiltä salataan ja mistä heille valehdellaan. Tässä asetelmassa on paljon aineksia mehukkaaseen draamaan, jota toivon jatko-osien tarjoavan. 

Kokonaisuutena juoni, miljöö, henkilöt ja teemat jäävät vielä aika pinnalliselle tasolle. Kaikki ikään kuin vain on olemassa, mutta asioita ei taustoiteta paljonkaan. Henkilöiden henkilökohtaista historiaa ei avata, puhumattakaan suhteista heidän välillään. Taikuuden toimintaan ei syvennytä niin paljon, että kokonaiskuva hahmottuisi. Tälle kaikelle on toki tilaa jatko-osissa, mutta tämä ensimmäinenkin olisi ollut antoisampi kokemus, jos se olisi pohjustanut tulevaa kunnolla. Sen positiiiviset piirteet vangitsivat kuitenkin mielenkiintoni niin, että haluan selvittää, mitä jatko-osilla on tarjottavana. Toivon, että sarja paranee edetessään huomattavasti.

2,75/5

Clockwork Angel (The Infernal Devices #1) - Cassandra Clare

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray matkustaa Lontooseen veljensä luo, mutta pian saavuttuaan hän saa tietää, että tämä on kadonnut. Yrittäessään selvittää veljensä kohtaloa hän ajautuu Lontoon synkkään, yliluonnolliseen alamaailmaan.

Tessa saa liittolaisikseen pienen varjometsästäjien ryhmän. Yhdessä he ryhtyvät tutkimaan salaperäisiä, väkivaltaisia kuolemantapauksia ja kauhistuttavia, taikuuden avulla henkiin herätettyjä mekaanisia olentoja siinä toivossa, että tutkimukset paljastavat jotain Tessan veljen kohtalosta. 

Varjometsästäjiin kuuluvat muunmuassa kaksi poikaa, Will ja Jem, jotka molemmat vetävät Tessaa mystisesti puoleensa. Pian hän saa huomata, että asuinpaikka ei suinkaan ole ainoa asia, joka hänen elämässään on muuttunut.

***

Etenin viime vuonna vihdoin ja viimein The Infernal Devices -trilogian pariin pitkän aikomuksen jälkeen. Olin kuullut trilogiasta runsaasti kehuja vuosien mittaan, mutta jostain syystä lykkäsin sen aloittamista uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen osan luettuani into jatkaa Claren tuotannon lukemista kasvoi, ja vuonna 2022 tavoitteeni onkin päästä mahdollisimman pitkälle.

On aina hienoa havaita kehitystä kirjailijan taidoissa millä tahansa osa-alueella. Cassandra Clare on kirjailija, joka on kehittynyt suorastaan harppauksin. Clockwork Angel on tästä erinomainen osoitus erityisesti juonenkulun ja henkilökuvauksen osalta. Lukiessani minusta tuntui, että Clare on löytänyt itsensä kirjailijana; tästä romaanista löytyy hänen vahvimmat ja selkeimmät tunnusmerkkinsä hienosti toteutettuina.

Tietynlainen juonen töksähtelevyys, joka vaivaa esimerkiksi City of Bonesia, on tässä romaanissa tiessään. Käänteitä ei ole yhtä runsaasti kuin The Mortal Instruments -sarjassa, mutta juonen rakenne on tasapainoisempi ja huomattavasti hallitumpi. Ne juonenkäänteet, jotka tarinaan sisältyy, on toteutettu todella hyvin ja juuri oikeassa kohdassa. Jos juonessa olisi vähän enemmän yllätyksiä, se olisi viiden tähden kokonaisuus. Kaiken kaikkiaan olin todella vaikuttunut siitä, mitä Clare on saanut aikaan.

Myös henkilökuvaus tekee monin tavoin vaikutuksen. Päähenkilöllä on erottuvampi persoonallisuus alusta lähtien, vaikkakin hän kuuluu samaan, toisesta maailmasta tietämättömän henkilön arkkityyppiin kuin Clary. Tessa on miellyttävä, rauhallinen ja vahvasti tunteva nuori nainen, jonka mielen sisällä on mukava olla. Tessaan liittyy lisäksi yksi tekijä, jota en ollenkaan osannut ennustaa. Tällaiset yllätykset ilahduttavat joka kerta ja tekevät henkilöstä mielenkiintoisen. 

Romaanin helmiä ovat ehdottomasti Will ja Jem, ja lojaali ystävyys, joka heidän välillään on. Tessa muodostaa heihin kumpaankin siteen, jotka ovat luonteeltaan erilaisia mutta kuitenkin vahvoja. Heistä kolmesta on vaikeaa kirjoittaa paljastamatta mitään olennaista, joten sanon vain, että mitä tahansa heidän kolmen välille syntyykään, se on kaunista. En sanoisi tilannetta kolmiodraamaksi, koska esimerkiksi mustasukkaisuusdraamaa ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta eräänlainen kolmen ihmisen välinen kuvio kuitenkin on olemassa. Ei silti kannata säikähtää, sillä tämä asetelma ei noudata kliseistä kaavaa.

Pientä miinusta tulee siitä, että sivuhenkilöt jäävät vielä vähän etäisiksi verrattuna pääkolmikkoon. Toivon, että jatko-osat vahvistavat heidän persooniaan ja roolejaan ja sen myötä myös minun yhteyttäni heihin.

Teemoista tärkein on identiteettiin liittyvät kysymykset ja muutoksen kohtaaminen ja hyväksyminen. Tessan täytyy ensimmäistä kertaa elämässään määritellä itsensä itse ja miettiä, kuka hän todella on ja haluaa olla. Samalla hänen täytyy kohdata useita muutoksia elämässään, sillä Varjometsästäjistä on tulossa pysyvämpi osa hänen elämäänsä kuin hän alunperin odotti. Historiallinen konteksti nostaa esiin myös kysymyksiä esimerkiksi naisen ja miehen rooleista yhteiskunnassa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, ja voisiko se tavalla tai toisella muuttua. 

Clare on hätkähdyttävän taitava tunnelman luoja. Viktoriaanisen ajan Lontoo herää hänen sanoissaan todella eloon, ja lukiessaan voisi kuvitella käyskentelevänsä Lontoon kaduilla henkilöiden kanssa. Hänen kuvauksensa Lontoon instituutista ja muista tapahtumaympäristöistä ovat rikkaita ja parhaimpaansa hiottuja. Salaperäinen, viipyilevä tunnelma vangitsee lukijan sisälleen, ja olo on kuin aikuisten sadussa, josta ei halua tulla pois. Luulen, että tämä lumo vain voimistuu jatko-osien myötä.

Clockwork Prince on vuoden ensimmäisellä lukulistalla, joten aloitan sen lukemisen pian. Odotukset ovat ensimmäisen osan jälkeen vielä korkeammat kuin aikaisemmin.

4,25/5

Käen kutsu - Robert Galbraith

Nuori ja kuuluisa malli, Lula Landry, putoaa asuntonsa parvekkeelta ja kuolee. Poliisi julistaa tapahtuman itsemurhaksi, mutta Lulan veli epäilee rikosta ja palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta.

Strike ottaa työn vastaan ensijaisesti turvatakseen elantonsa hankalassa elämäntilanteessa, johon hän on hiljattain ajautunut. Aluksi hän uskoo, että tutkinta vahvistaa poliisin näkemyksen tapahtumista, eikä ole tapauksesta erityisen kiinnostunut. 

Kaivellessaan Lulan elämää yhä syvemmältä hän kuitenkin ymmärtää, että tämän kuoleman taustat ovat paljon monimutkaisemmat ja synkemmät kuin miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät. Totuuden löytämisestä tulee Strikelle henkilökohtainen tehtävä, joka ei ole aivan vaaraton hänelle itselleenkään.

***

Käen kutsu päätyi luettavaksi täysin suunnittelematta. Storytelillä oli joulukuussa käynnissä opiskelijakampanja, johon tartuin hetken mielijohteesta. En ollut aikaisemmin käyttänyt mitään äänikirjapalvelua, mikä inspiroi astumaan uudelle polulle. Selasin valikoimaa hetken ja valitsin ensimmäiseksi äänikirjaksi tämän. Ja onneksi valitsinkin, sillä sain yllättyä toden teolla.

Ensimmäiseksi minut hurmasivat kaksi päähenkilöä ja olosuhteet, joissa he tutustuvat toisiinsa. Striken yksityiselämä on sekaisin, eivätkä työkuviotkaan suju. Asiat muuttuvat kuitenkin yllättäen paremmiksi, kun työnvälitysfirma lähettää Striken palvelukseen nuoren Robinin, jonka on tarkoitus työskennellä pari viikkoa hänen sihteerinään. Robin on juuri mennyt kihloihin ja etsii itselleen uutta työpaikkaa. Yksityisetsivän toimiston piti olla vain välipysäkki, mutta vähitellen sekä Strike että Robin alkavat tykästyä vallitsevaan tilanteeseen. Koko asetelma on todella elämänmakuinen ja luo heidän yhteistyölleen kiinnostavat lähtökohdat.

Minuun teki vaikutuksen myös se, millä tavalla etsivän työ, päähenkilöiden henkilökohtainen kehityskaari ja heidän ystävyytensä kehittyminen nivoutuvat yhteen. Niistä syntyy todella vangitseva kokonaisuus, joka onnistuu herättämään voimakkaitakin tunteita. Kun monipuolisen, vetävän juonen yhdistää oivaltavaan ja dekkareille ehkä epätyypilliseen, kuvailevaan kieleen, lopputulos on ajoittain hätkähdyttävän hyvä. Pysähdyin monta kertaa ajattelemaan ihan vain sitä, kuinka hienosti jokin asia on sanottu tai kuvailtu. Teemojen osalta ilahduttavaa on erityisesti se, että niiden joukossa on myös jotain harvinaisempaa, esimerkiksi adoptio ja hyvällä maulla käsitelty sekä fyysinen että henkinen trauma.

Romaanissa on myös herkullista tilannekomiikkaa. Tapahtumat saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen. Viihdettä siihen tuo myös voimakkaasti läsnäoleva julkkiskohu ja siihen liittyvä pinnallisuus. Sivuhenkilöiden kuvauksessa on mukana aimo annos huumoria, hyvää pilkettä silmäkulmassa. Muotimaailman draama ja glamour ovat minulle kokemuksen tasolla vieraita, ja vaikka en haluaisi itse elää sellaista elämää, oli hauskaa lukea sellaisista ihmisistä, jotka elävät.

Kaiken kaikkiaan juoni pitää tiukasti otteessaan alusta lähtien ja kiristää sitä tasaisesti tarinan edetessä ja uusien vihjeiden paljastuessa. Lisäksi loppuratkaisu on toteutettu taitavasti. Se on suorastaan loistava: en usko että olisin arvannut lopputulosta, vaikka olisin pitkäänkin pyöritellyt vihjeitä edestakaisin. 

Ainoa isompi ominaisuus, jonka takia en anna kirjalle viittä tähteä, on omalla tavallaan matalat panokset: Käen kutsun tapahtumat eivät kosketa laajempaa ihmisjoukkoa yhteiskunnallisessa mielessä, vaikka tekevät niihin osallistuvien henkilöiden elämästä hyvinkin sotkuista.

Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä sarjan seuraavat osat tuovat tullessaan. Jos Strike-romaanit kiinnostavat, suosittelen kokeilemaan äänikirja-versioita.

4,25/5

The Crucifix Killer - Chris Carter

Hylätystä talosta löytyy nuoren naisen silvottu, puiseen telineeseen sidottu ruumis. Hänen kaulansa on merkitty erikoisella kaksoisristillä, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin vangitun murhaajan tunnusmerkki. Kyseessä saattaa olla matkija, mutta etsivä Robert Hunteria kalvaa epäilys: tuomittiinko rikoksista väärä mies?

***

Luettuani Chris Carterin kahdeksannen romaanin (The Caller) muutama vuosi sitten tiesin, että haluaisin lukea ne kaikki. Aloitin hänen esikoistrilleristään, joka esittelee etsivä Robert Hunterin ja hänen uuden työparinsa Carlos Garcian.

Pidän sekä Hunterista että Garciasta henkilöinä kovasti. Heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja toisistaan erottuvat persoonallisuudet, minkä ansiosta he tuovat pöytään toisistaan poikkeavia näkökulmia. He edustavat monella tavalla kolikon vastakkaisia puolia. Hunter on (muunmuassa) psykologisesti tarkkanäköinen älykkö, joka viihtyy sinkkuna ja omistautuu työlleen; Garcia on (muunmuassa) perinteisestä perhe-elämästä haaveileva nuori aviomies, jonka ajattelutavassa korostuvat inhimilliset tunteet ja reaktiot. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin heidän eroavaisuuksiaan. Lisäksi minua ilahduttaa se, että kumpikaan heistä ei ole perinteinen "kärsivä etsivä", jonka elämä on ajautunut kriisiin poliisityön takia.

Sisällöstä täytyy sanoa ensimmäiseksi, että Carterin teosten profiili on todella rankka jopa sarjamurhaajatrillereiden mittakaavassa. Olen lukenut tähän mennessä neljä Carterin romaania, ja meno vain kiihtyy sarjan edetessä. Kirjailija ei kuitenkaan sorru mauttomuuksiin. Sarjamurhaajia käsittelevät kirjat voivat ylittää hyvän maun rajan esimerkiksi mässäilemällä raakuudella tai olemalla jollain tavalla epäuskottavia tai yliampuvia. Vaikka tutkittava tapaus on raaka, järkyttävä ja yksityiskohtaisesti kuvailtu, kerrotuilla asioilla on todellista, usein vahvasti psykologista merkitystä ja paikka kokonaisuudessa. Ne eivät siis ole siellä vain shokkielementteinä.

Alkuasetelmaa, jossa rikoksesta on mahdollisesti tuomittu väärä henkilö, voisi kutsua yhdeksi rikoskirjallisuuden troopiksi. Se ei ole kuitenkaan usein tullut vastaan sarjojen ensimmäisissä kirjoissa, joissa lukijalla ei ole vielä suhdetta poliisihenkilöihin. Tämä on rohkea valinta, mutta todella onnistunut. Tapauksesta tulee Hunterille nopeasti henkilökohtainen, koska hän tutki myös alkuperäistä juttua. Mutta jos syyllinen onkin vielä vapaana, tutkinnassa on saattanut tapahtua hirveä vääryys, joka Hunterin täytyy korjata ennen kuin useampi ihminen kuolee sen seurauksena. Garcia puolestaan reagoi omalla tavallaan voimakkaasti tilanteeseen. Polisiityöhön liittyvät tärkeät teemat nousevat esiin: vastuu, oikeudenmukaisuuden ja oikeuden tavoittelu, kumppanuus, toisen ihmisen varaan laskeminen... Kun Hunterin ja Garcian täytyy vielä tämän hässäkän keskellä tutustua toisiinsa ja opetella toistensa työskentelytavat, syntyy melkoinen painekattila. Lukiessaan voi melkein kuulla kellon tikittävän, tuntea ajan kuluvan. Se on erittäin hyvä tunne, kun on kyse psykologisesta trilleristä.

Verrattuna muihin Carterin romaaneihin, jotka olen lukenut, The Crucifix Killer ei ole juonellisesti aivan yhtä särmikäs ja sykähdyttävä. Siitä aistii, että kirjailija ei laita vielä ihan kaikkia panoksia peliin. Pienistä puutteista huolimatta se on erinomainen esikoisromaani. Olen hämmästynyt siitä, että teoksella on esimerkiksi Goodreadsissa vain noin 16 000 tähditystä. Niistä lähes puolet on viiden tähden arvioita, mikä kertoo paljon lukijoiden reaktioista. Kirjailija ansaitsisi kuitenkin enemmän huomiota. Toivon, että tämä arvio nostaa hänet ainakin jonkun genrestä kiinnostuneen tietoisuuteen.

4,5/5

Camp NaNoWriMo 1/2020: Mitä teen huhtikuussa?

Vuoden ensimmäinen NaNoWriMo-tapahtuma lähestyy ja valmistautuminen on täydessä vauhdissa. Palasin maaliskuun alkupuolella trillerisarjani pariin todella pitkän tauon jälkeen, enkä malttaisi enää odottaa kuukauden vaihtumista. Esittelen projektia tarkemmin seuraavassa postauksessa, mutta tärkeimmät tavoitteeni huhtikuussa ovat:

1. Kirjoittaa 10 000 uutta sanaa tarinaan
2. Jatkaa outlinen työstämistä, ehkä jopa saada se valmiiksi
3. Luoda kirjoittamiselle rutiini ja pitää siitä kiinni

Tänä vuonna haluan myös dokumentoida kirjoittamista enemmän kuin aikaisemmin ja saada samalla eloa blogiin ja instagramiin. Huhtikuun Camp on täydellinen ajankohta aloittaa, sillä kirjoittamisesta tulee sen aikana osa päivittäistä elämää joka tapauksessa.

Blogiin olen kaavaillut ainakin tällaista sisältöä: 

• Suunnitelmat viikon alussa & tilannepäivitys viikon lopussa
• Insta-päivityksiä syventäviä/laajentavia postauksia
• Kirja-arvioita ja muuta lukemiseen liittyvää
• Inspiraationlähteitä
• Pohdiskelua
• Mahdollisia kokeiluja, esimerkiksi työskentelytekniikoita tai tunnettujen kirjailijoiden kirjoitusrutiineja

Instagram: 

• Päivittäisiä postauksia kirjoittamiseen liittyvistä aiheista, edistymisestä ja fiiliksistä
• Kysymyksiä seuraajille 
• Ilmoitukset uusista blogipostauksista ja muusta mahdollisesti tärkeästä

Jos olet kiinnostunut aiheesta ja/tai kaipaat tekemistä/muuta ajateltavaa näinä kummallisina aikoina, pidä silmällä erityisesti instagram-tiliäni @loputonromaani 

Kommentteihin saa jättää ideoita ja toiveita sisällöstä, sekä täällä että Instagramissa! Mitä enemmän, sitä parempi, sillä tavoite on jatkaa tätä kynäilyn tallentamista koko vuosi. Nähdään parin päivän päästä ;)