Piin elämä - Yann Martel

Piin elämä on ehdottomasti omanlaisensa romaani, joka varmasti herättää jokaisessa lukijassaan jonkinlaisia ajatuksia ja tunteita. Oma näkökulmani Piin elämän lukemiseen oli tavallista pohdiskelevampi, sillä muutaman viikon päästä opponoin sitä käsittelevää kandia. Piin elämästä keskusteltiin myös lukupiirissä, joten olen pyöritellyt sitä mielessäni aika tavalla lukemisen jälkeen. 

Intialainen Pii Patel elää 227 vuorakautta pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa. Yksin tämä asetelma herättää mielenkiinnon tarinaa kohtaan, mutta romaani sisältää paljon muutakin. Selviytymistarinan lisäksi se kertoo ihmisyyden, luonnon ja eläimellisyyden pohtimisisesta, Myös uskontoa ja kulttuuri-identiteettiä tarkastellaan. Minut yllättikin ensimmäiseksi se, kuinka pitkän ajan Martel käyttää pelastusveneen ulkopuolella. Ennen kuin Pii päätyy valtameren yksinäisyyteen, lukijalle jaetaan joukko erilaisia kokomuksia ja tilanteita Piin lapsuudesta. Aina ei ole täysin selvää, miksi ne ovat osa tarinaa. Jossain vaiheessa herää jopa kysymys siitä, milloin mennään asiaan. Mutta toisaalta, Piin elämä ei olekaan mikään toimintaseikkailu. Sen sijaan että se kehottaisi juoksemaan, se pyytää pysähtymään, ja tämä on ehkä suurin haaste, jonka romaani lukijalleen esittää. Se kysyy, olemmeko valmiita ja halukkaita luopumaan hetkeksi länsimaisista käsityksistämme, hektisyydestämme ja ihmiskeskeisyydestämme.

Tarinan rikkaus on nimeonmaan sen teemoissa ja tavassa, jolla se konkretisoi sanomansa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, minkä takia hän on aina ollut yhteydessä eläimiin. Hänen asemansa on kuitenkin aina ollut eläintä ylempänä, koska eläin on ollut hänestä riippuvainen. Valtameren keskellä hänen on kuitenkin laskeuduttava eläimen, tiikeri Richard Parkerin rinnalle ja tehtävä sen kanssa yhteistyötä. Pelastusveneessä mikään ei ole itsestään selvää. Jokainen suhteellisen rauhallinen hetki muuttuu tavallisesta ihmeelliseksi. Huomisen murheiden sijaan Pii oppii miettimään, kuinka hän selviää seuraavasta tunnista, seuraavasta yöstä, seuraavasta myrskystä. Ihmisen ja eläimen välinen suhde on yksi keskeisimmistä teemoista. Kuinka ihminen nykyään suhtautuu eläimiin ja miksi? Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Ovatko ihmiset ja eläimet lopulta niin kaukana toisistaan kuin ihminen haluaa uskoa? Näihin kysymyksiin uppoaa kerralla kuin suohon. Nautinnolliseen, virkistävään, kyseenalaistavaan, älykkääseen suohon, josta noustakseen on tulkittava paljon ja vielä vähän enemmän.

Juonellisesti ja kerronnallisesti Piin elämä on ajoittain melko hidas ja raskas. Kerronta on verkkaista ja viipyilevää, mikä välillä väsyttää. Joihinkin tilanteisiin jäädään olemaan niin pitkäksi aikaa, että huomasin ihmetteleväni sitä. Halusin jo eteenpäin, en jaksanut enää keskittyä. Rauhallisuus kyllä palvelee hyvin romaanin tavoitteita, mutta se jyrää välillä muut ominaisuudet alleen. Siksi romaani menettää parhaimman teränsä loppua kohden. Se ei pidä enää niin tiukasti kiinni, minkä vuoksi lukemisesta tulee työlästä. Lopussa tarina läimäyttää lukijaa poskelle ja herättää uudestaan, mutta minun kohdallani tämä lopun pamahdus ei riittänyt paikkaamaan lentohiekassa vietettyjen hetkien aiheuttamaa väsymystä.

Kokonaisuutena Piin elämä on vaikuttava teos, joka kannattaa ehdottomasti lukea ajan kanssa ja keskittyneesti. Se vaatii oikean mielentilan poratakseen tiensä ajattelun muurien läpi.

4/5

Vitsaus - Guillermo del Toro & Chuck Hogan

New Yorkin kansainväliselle lentokentälle laskeutuu lentokone, joka pimenee mystisesti laskeutumisen jälkeen. Lennon henkilökuntaan ei saada radioyhteyttä eikä matkustamossa havaita liikettä. Kun viranomaiset pääsevät koneen sisäpuolelle, he huomaavat, että lähes kaikki matkustajat ovat kuolleet. Tarttuviin tauteihin erikoistunut biologi Ephraim Goodweather ja hänen työryhmänsä kutsutaan tutkimaan näitä kalpeita, verettömiä ruumiita. Tutkimukset eivät kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, sillä sekä henkiin jääneet matkustajat että kuolleiden matkustajien ruumiit katoavat yllättäen. Selvittäessään tilannetta Ephraim ja hänen työparinsa kohtaavat vanhan ja yksinäisen Abraham Setrakianin, joka vakuuttaa voivansa auttaa heitä pelastamaan New Yorkin tältä yliluonnolliselta hyökkäykseltä, jonka uhka on ollut olemassa jo vuosisatojen ajan.

* * *

Vitsaus alkaa melko lupaavasti. Salaperäisen, kuolemanhiljaisen lentokoneen ympärille syntyvä viranomaisten kireä härdelli herättää mielenkiintoa ja vetäisee lukijan nopeasti sisään romaanin maailmaan. Hyvä alku kuitenkin kuihtuu nopeasti useiden kerronnallisten ongelmien vuoksi.

Niin kuin varmaan arvaatte, kysymys on vampyyrien hyökkäyksestä. Tai pikemminkin yhden ikivanhan ja voimakkaan vampyyrin hyökkäyksestä: viruksesta, joka muuttaa tartunnan saaneet verenhimoisiksi, kaljuiksi ja mielettömiksi hirviöiksi, jotka ovat kadottaneet täysin inhimillisyytensä. Hyökkäyksen taustalla on vakavasti sairas, ökyrikas liikemies, joka ei halua antautua kuolemalle. Sitä, miten tämä liikemies arvelee voittavansa kuoleman levittämällä ympärilleen tappavan viruksen, ei selitetä eikä edes sivuta koko romaanin aikana. Tästä pääsenkin syventymään ongelmiin ja kömpelyyksiin, joita tässä romaanissa riittää tuskastuttavan paljon.  

Tämä tarina ei tahdo päästä asiaan, ei sitten millään. Hyvän alun jälkeen juoni hidastuu huomattavasti ja jää junnaamaan paikalleen pitkiksi ajoiksi, toistuvasti ja turhaan. Mitä pidempään Vitsausta luki, sitä enemmän tuntui kuin olisi yrittänyt uida liisterimeressä. Kestää tolkuttoman kauan ennen kuin lukijalle selvin sanoin ilmaistaan, mistä on kysymys ja mitä tekemistä Abraham Setrakianilla on tämän kaiken kanssa. Setrakian tosiaan tietää, että lentokoneeseen on hyökännyt vampyyri, strigoi, läpeensä paha olento, joka ajattelee vain ja ainoastaan verta, tappamista ja mahdollisimman monen ihmisen tartuttamista. Vampyyrit lisääntyvät kovaa vauhtia ja onnistuvat olemaan iljettäviä ja melko pelottaviakin. Harmillista on, että niitä ei kuvailla riittävän tarkasti, jotta ne olisivat niin pelottavia kuin ne yrittävät olla. Romaanin paras osuus on siitä huolimatta tämä slaavilainen mytologia, johon romaanin käsitys vampyyreista perustuu. Ne, jotka pitävät 2000-luvun vampyyrifiktiota liian romantisoivana, saattaisivat pitää tästä ratkaisusta enemmän. Minun makuuni se on kuitenkin liian mustavalkoinen. Vampyyrit esitetään absoluuttisena pahuutena, eikä tätä pahuutta kyseenalaisteta tai pohdita sen enempää missään vaiheessa. Nämä vampyyrit ovat hirviöitä ja sillä siisti. Minusta tällainen ehdottomuus on vähän tylsää.

Toinen ratkaiseva tekijä on ohut henkilökuvaus. Edes päähenkilöiden (Ephraimin, Setrakianin ja sen kukahan-se-nyt-olikaan- liikemiehen) persoonista ja elämäntilanteista ei anneta syvempää kuvaa. Heille annetaan titteli tai rooli, jota he tarinassa esittävät, mutta heihin on todella vaikea muodostaa emotionaalista sidettä. Henkilökuvaus antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kerrotaan, että Ephraim on eronnut ja että hänellä on vaikea suhde entiseen vaimoonsa. Miksi? Millainen heidän avioliittonsa oli? Miksi he erosivat? Millä tavalla heidän ongelmansa muistuttavat itsestään? Kerrotaan, että Setrakian on ollut tekemisissä vampyyrien kanssa pitkin elämäänsä, mutta näistä tilanteista annetaan vain muutama lyhyt, ulkokohtainen esimerkki, jotka eivät onnistu herättämään lukijassa kovin voimakkaita tunteita. Mistä Setrakian on hankkinut kaiken vampyyreihin liittyvän tiedon? Miksi? Miltä hänen tietämyksesnä hänestä itsestään tuntuu? Onko siitä aiheutunut ongelmia muille kuin hänelle itselleen? Mikä muu hänen persoonaansa määrittää? Entä kuka tämä mystinen, ilkeä liikemies on? Miksi hän haluaa ehdottoamasti pysyä elossa? Arveleeko hän parantuvansa vampyyrien avulla? Kuinka hän löysi tämän vahvan vampyyrin? Mitkä hänen perimmäiset motiivinsa ovat? Voisin listata näitä avoimeksi jääneitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Sen sijaan sivuhenkilöiden parissa kulutetaan niin paljon aikaa, että mukaan mahtuu joitakin kummallisia yksityiskohtia, joilla ei tunnu olevan merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun on todella vaikea ymmärtää ratkaisuja, joihin kirjailijat ovat päätyneet. Miksi he ovat jättäneet lukija tällä tavalla tyhjän päälle?

Kolmas ominaisuus, joka enimmäkseen nauratti, oli tarinan tunnelmaan nähden varsin huoleton kieli ja epämääräiset kuvaukset. Ajattelin jatkuvasti, että Del Toro ja Hogan eivät uskalla mennä yksityikohtiin. He panttaavat panoksia, pidättelevät tunteitaan aivan kuin he yrittäisivät ajaa autolla eteenpäin peruutusvaihde päällä. Romaani lisäksi pulppuaa huvittavia, kuluneita ilmaisuja. Esimerkiksi, kun yksi henkilöistä menee tutkimaan lentokonetta kymmenien ja taas kymmenien ruumiiden keskelle pilkkopimeään ja kompuroi, hän "kaatui niin että kolahti". Nuo neljä sanaa (tai neljä suunnilleen vastaavaa sanaa) pilaavat aavemaisen tunnelman ja juuri kehittyneen jännityksen. Samantapaisia kielellisiä valintoja on romaanissa häiritsevän usein.

Vitsauksesta ei jäänyt kovin hyvä mielikuva. Sen asetelma ja paranormaalin maailman idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta sen kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä. Tämä kirja ei pelottanut minua, ei kauhistuttanut eikä kuohuttanut niin kuin toivoin sen tekevän. Tarina jatkuu vielä kahdella osalla, mutta en aio koskea niihin ainakaan ihan lähiaikoina.

2/5

Ai niin - olen nähnyt jonkun vertaavan tätä Justin Croninin Ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos joskus samaan vertaukseen törmäätte ja mietitte, kumman lukisitte, niin valitkaa hetkeäkään epäröimättä Ensimmäinen siirtokunta. 

Pimeyden enkeli - Dean Koontz

Hiljattain murhaan syyllistynyt Enoch "Junior" Cain herää kalifornialaisessa sairaalassa mielessään yksi nimi: Bartholomew. Vaikka Junior ei muista koskaan tavanneensa yhtäkään Bartholomewia, hän on vakuuttunut että jossain on mies, joka haluaa tuhota hänet. Kotiuduttuaan sairaalasta Junior ryhtyy pakkomielteisesti etsimään oikeaa Bartholomewia.

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä syntyy Bartholomew "Barty" Lampion, jonka viisaus ja muut henkiset ominaisuudet hämmästyttävät hänen lähipiiriään. Barty on erityinen lapsi, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Yksi heistä on Angel, jonka elämä on kietoutunut yhteen Bartyn elämän kanssa jo ennen kuin kumpikaan heistä on syntynyt.

* * *

Pimeyden enkeli kuvaa tavallisia (ja toisaalta ei lainkaan tavallisia) amerikkalaisia, jotka kohtaavat tragedian, pelon, vaaran ja lopulta myös toivon ja rakkauden. Kerronta liikkuu kaupungista ja näkökulmasta toiseen, minkä ansiosta lukija saa tutustua syvällisesti hyvin monenlaisiin henkilöihin ja elämäntarinoihin.  Angnes Lampion on lämmin ja hyväsydäminen nainen, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä kotikaupungissaan ja kasvattaa pientä poikaansa Bartya aavistamatta vaaraa, joka hänen lastaan uhkaa. Selvittäessään, miten hän tulisi suhtautua erityislahjakkaan Bartyn tapaan hahmottaa maailmaa hän yrittää samalla huolehtia kahdesta aikuisesta veljestään, jotka kärsivät yhä väkivaltaisen ja psyykkisesti häiriintyneen isänsä teoista. Barty on herkkävaistoinen ja älykäs, vaikuttava yhditelmä lapsen viattomuutta ja aikuisen realismia; kaiken kaikkiaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia lapsihahmoja, joihin olen saanut tutustua. Celestina White adoptoi synnytyksessä kuolleen siskonsa tyttären, Angelin, ja tekee parhaansa sovittaakseen taiteilijan uran ja vanhemmuuden toisiinsa. Tom Vanadium on vakava, kokenut etsivä, joka epäilee Junior Cainia alusta pitäen ja työskentelee järkkymättömästi saattaakseen tämän oikeuden eteen. Romaani esittelee myös muutamia muita henkilöitä, joilla on oma merkityksensä edellä mainittujen henkilöiden elämässä.

Kaikille näille henkilöille on yhteistä se, että jokainen tapahtuma, joka mullistaa heidtän elämänsä ja käsityksensä maailmasta palautuu Junior Cainin pakkomielteeseen, yhden vakavasti häiriintyneen mielen sisällä punoutuneeseen suunnitelmaan. Koontz kuvaa Juniorin persoonallisuutta käsittämättömän tarkasti, älykkäästi ja yksityiskohtaisesti: hän vie lukijan Juniorin pään sisään, paljastaa Juniorin sairaimmatkin ajatukset ja kieroutuneen johdonmukaisuuden, jonka vallassa hän toimii ja oikeuttaa kaikki tekonsa. Kirjailija osaa todella erottaa sairaan terveestä, pahan hyvästä ja väärän oikeasta tekemättä mistään absoluuttista, mustavalkoista. Juniorin kehityskaari on tarina vinoutuneesta menneisyydestä, pakkomielteen muodostumisesta ja julmuudesta, jolle on vaikea löytää vertaista. Mikä hurjinta, Junior on tapahtumien käynnistyessä vasta vähän päälle kaksikymppinen. Junior on hätkähdyttävän pelottava ja niin taivasti rakennettu henkilö, että olen vieläkin aivan häkeltynyt. Hän herättää kauhua, pahaa oloa, vastemielisyyttä, pelkoa, ehdottoman voimakkaan tunteen siitä, että tämä ihminen elää aivan eri maailmassa kuin minä. On aina hienoa, kun kirjailija uskaltaa astua näin kauas normaalista, mennä näin pitkälle terveen tuolle puolen, mutta että sen tekee näin taitavasti... Sanat loppuvat kesken. Henki loppuu kesken.

Yksi romaanin parhaita onkin laaja, erittäin psykologinen henkilökuvaus. Jokaisen henkilön elämänkaari on ehjä kokonaisuuus, jokaisella on ääni ja jokaisen toiminnalla on merkitys, sielu, tarkoitus. Heidän tunteensa välittyvät tekstistä elävinä ja ymmärrettävinä, ja heissä kaikissa on valtavasti henkistä voimaa, valoa ja ajateltavaa maailmalle jaettavaksi.

Pimeyden enkeli on myös juonellisesti erittäin hieno teos. Tekstissä on koko ajan tunne tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Lukija on koko ajan tietoinen siitä, mitä kullekin henkilölle tapahtuu silloin kun Junior on jossakin toisaalla, väijyy murhanhimoisena ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet hänestä mitään. Jännitys on monin paikoin niin piinaavaa, että sydän tuntuu jättävän useita lyöntejä välistä. Joka hetki saa miettiä, onnistuuko Junior aikeissaan, kohtaavatko jo niin rakkaat henkilöt hänet ja jos näin tapahtuu, onko heillä mahdollisuutta selvitä kauheuksista, joita Junior viljelee ympärilleen. Juoneen mahtuu vauhtia, sopivasti pysähtymistä ja rauhaa, yllättäviä käänteitä ja nerokkaita yksityiskohtia, jotka eivät voisi olla paremmassa paikassa. Ja vaikka teos on kauhistuttava, jopa ahdistava paikoin, se tarjoaa lukijalleen myös valtavasti toivoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Pelottavuudestaan huolimatta se ei jää jumiin pimeään eikä jätä lukijaa vellomaan yksin negatiivisiin tunteisiin, jotka pääasiasa Junior saa aikaan. Tämän tarinan voi siis kokea myös terapeuttisena.

Teemojen osalta kyseessä on filosofinen ja kiehtova romaani. Pimeyden enkeli on osuva kuvaus siitä, millä tavalla ihminen reagoi selittämättömään. Se tarjoaa yksityiskohtaisen, hienopiirteisen ja erilaisen tavan hahmottaa todellisuutta ja elämää, avaa oman näkökulmansa ystävyyteen, rakkauteen ja vanhemmuuteen, perhesuhteisiin, hyvän ja pahan rinnakkaiseloon, tapahtumien tarkoituksenmukaisuuteen ja vilpittömän kohtaamisen merkittävyyteen. Koontz siirtyilee luontevasti rankoista kauhun, epäoikeudemukaisuuden ja menetyksen tunteista positiivisiin ilon, jakamisen ja toivon kokemuksiin ja kuljettaa lukijan näiden kaikkien läpi ehjänä mutta varsin ravisteltuna. Ainutlaatuisen säväsyksen tuo eräs fysiikan teoria, jota romaanissa sovelletaan käytäntöön pohdiskelevin ottein. Ja mainittakoon vielä sekin, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960-luvulle, mikä vaikuttaa romaani rikoksen tekemistä ja rikostutkintaa käsitteleviin osuuksiin tunnelmaa, jollaista ei tavoitettaisi nykyhetkeen sijoittuvissa rikostarinoissa.

Vaikka Pimeyden enkeli on eniten kauhua herättävä rikosromaani, siinä on myös paljon muuta sisältöä, josta uskon monenlaisten lukijoiden löytävän jotain kokemisen arvoista. Se avaa silmät sille, kuinka onnekkaita olemme jo silloin, kun olemme terveitä ja meillä on ihmisiä ympärillämme. Jo sujuva, erottuva ja tunnelmallinen kieli tekee romaanista kokemuksen, jota voin suositella aivan kaikille. Erityisesti astetta rankempia rikosromaaneja etsivien ihmisten kannattaa empimättä lisätä tämä lukulistalleen.

Lopuksi kaikille niille, jotka joko aikovat lukea tämän tai harkitsevat lukemista: älkää lukeko tätä ennen nukkumaanmenoa. Uskokaa minua, kun sanon, että ette halua Junior Cainin vierailevan unissanne.

5/5

Verenjanoa Dallasissa - Charlaine Harris

Sookien elämässä riittää sotkuja. Ensin hänen työkaverinsa murhataan. Seuraavaksi jokin yliluonnollinen peto hyökkää hänen kimppuunsa. Vampyyrit pelastavat hänet ja pyytävät heti perään hänen apuaan ongelmiensa ratkaisemiseen. Sookie on heille henkensä velkaa, joten hän suostuu yhdellä ehdolla: ihmisiä ei vahingoiteta vampyyrien keskinäisen taistelun keskellä. Mutta milloin mikään menee niin kuin piti, kun on vampyyreista kyse?

* * *

Ensimmäinen kirjan herättämä ajatus oli, että se on ahdettu liian täyteen erilaisia aineksia. Murhamysteeri, uusi yliluonnollinen hirviö joka melkein tappaa Sookien, kadonnut vampyyri joka Sookien pitää etsiä, rakkaussuhteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Kirjailija varmaan pyrkii herättämään lukijassa jännitystä, mutta minut tämä keskenään hyvinkin erilaisten juonellisten elementtien sekoittaminen sai ennen kaikkea turhautumaan.

Ei sillä, että Harrisin luoma maailma ei olisi mielenkiintoinen. Vampyyreilla on oma kulttuurinsa, omat sääntönsä ja oma politiikkansa, jotka asettuvat selvästi vastakkain ihmisten elämäntapojen kanssa. Sookien telepaattinen lahja on kiehtova, ja jokaisen kulman takana tuntuu odottavan jokin uusi paranormaali laji. Mutta mikään edellä maituista ei pääse kunnolla oikeuksiinsa sinne ja tänne sinkoilevan juonen takia. Kun vampyyrit pelastavat Sookien hengen, Sookie ei voi muuta kuin antaa näkijän kykynsä heidän käyttöönsä. Jo tämä asetelma ja sen seuraukset olisivat riittäneet kantamaan kokonaisen romaanin loppuun, mutta kun lukijan on samalla seurattava murhamysteeriä, kumpikin juoni jää puolitiehen, kevyeksi ja hätäiseksi. Jotkut tapahtumat tuntuvat olevan mukana tarinassa ilman erityistä syytä, ja ne tapahtumat. joilla todella on merkitystä kyllä kuljettavat tarinaa eteenpäin, mutta eivät pysty tuomaan siihen juurikaan syvyyttä.

Toinen iso ongelma on teemojen pinnallinen käsittely. Minulla oli suuria vaikeuksia ottaa tarinan sisältöä vakavasti. Luin kirjaa koko ajan hiukan huvittuneena ja kaipasin jatkuvasti synkempää lähestymistapaa. Teksti tai henkilöt tai tapahtumat tai mikään muukaan ei herätä tarpeeksi tunteita, jotta niistä alkaisi oikeasti välittää. Teemoja on itse asiassa aika vaikeaa edes hahmottaa kaiken hötön keskeltä, vaikka sekä henkilöissä että heidän todellisuudessaan on potentiaalia.

On tässä romaanissa hyviäkin ominaisuuksia. Se on pirteä ja nopealukuinen ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Juoni kulkee eteenpäin vauhdilla ja tarjoaa leppoisaa viihdettä, jonka parissa ei tarvitse pahemmin ajatella itse ja joka ei kuitenkaan ole aivan yhdentekevää. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, faantasiaosuus on kiehtova. Toivon, että jatko-osat keskittyvät edes vähän enemmän paranormaalien lajien hierarkian ja perusluonteen syventämiseen ja jättävät osan kiemuroista pois. Tai tuovat selkeämmin esille, mitä ne oikeastaan haluavat sanoa. Tai sitten jotain muuta, Jos näkisin edes vähän kehitystä, olisin tyytyväisempi.

3/5

Divergent - Veronica Roth

Tajusin juuri, millainen ristiriita kuvan taustan ja itse kirjan tunnelman välillä on. Divergentin maailma ei nimittäin ole täynnä kukkasia ja kirkkaita värejä...

16-vuotias Tris joutuu tekemään vaikean valinnan. Vaihtoehtoja on kaksi: hän voi jäädä perheensä luo ja yrittää sopia joukkoon tai lähteä etsimään todellista paikkaansa ja jättää kaiken tutun lopullisesti taakseen. Tris valitsee uuden elämän, joka mullistaa hänen käsityksensä sekä itsestään että maailmasta, jota hän on pitänyt muuttumattomana. Mutta mikä on totuus: maailma, johon Tris on kasvatettu uskomaan vai toinen todellisuus, joka on piilossa yhteiskunnan rakenteiden alla?

* * *

Tris elää kaupungissa, jonka asukkaat elävät viidessä ryhmässä. Jokainen ryhmä arvostaa tiettyä hyvettä: Abnegation (vaatimaton) odottaa asukkailtaan epäitsekkyyttä, Amity (sopuisa) sopuisuutta, Candor (rehellinen) ehdotonta rehellisyyttä, Dauntless (peloton, rohkea) järkkymätöntä rohkeutta ja Erudite (oppinut, sivistynyt) älykkyyttä ja tietämystä, Jokaisen kuusitoistavuotiaan täytyy valita tutun ja vieraan elämän väliltä, ja valinnalla on lopulliset seuraukset. Jos pysyy ryhmässä, johon on syntynyt, sitoutuu elämään koko loppuelämänsä niin kuin on aina elänyt. Jos lähtee, uusi ryhmä syrjäyttää kaiken rakkaan ja määrää yksilön tulevaisuuden. Jos ei sopeudu uuteen ryhmään, joutuu kerjäläiseksi ryhmättömien (Factionless) joukkoon, yhteisön ulkopuolelle. Mutta jos on Divergent, poikkeava yksilö, jonka persoonaa ei voida määritellä yksiselitteisesti, on välittömässä hengenvaarassa. Kun Tris saa tietää kuuluvansa jälkimmäiseen, pelättyyn ja salaperäiseen ihmistyyppiin, jonka olemassaolosta ei saa puhua ja jonka tarkkaa määritelmää kukaan ei tunnu tietävän, hänen elämänsä suunta muuttuu ratkaisevasti. Vuodet Abnegationissa ovat pakottaneet hänet unohtamaan oman merkityksensä, mutta Dauntless ja Divergentin identiteetti kääntävät hänen huomionsa takaisin häneen itseensä. Kuka on Tris Prior? Mitä hän haluaa? Mitä hän pelkää? Mitä poikkeavuus on? Ja, ennen kaikkea: mikä on hänen merkityksensä toisille, hänen uudelle ryhmälleen ja koko yhteiskunnalle?

Divergentin maailman monimutkaisuus paljastuu vähitellen, melkein huomaamatta. Alussa kaupungin elämä liikkuu radallaan, ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä sen järjestelyihin ja huominen näyttää valoisalta. Rauhallisen ja hieman vetäytyvän Trisin silmin katsottuna kaikki tuntuu olevan niin kuin pitääkin. Ryhmiä, kaupungin sosiaalisia normeja ja henkilöitä koskevat yksityiskohdat saavat kuitenkin hiljalleen uuden merkityksen, kun Tris ja lukija oivaltavat niiden väliset ristiriidat yhtä aikaa. Yksi romaanin vaikuttavimmista tekijöistä onkin se, että lukijan käsitys henkilöiden maailmasta on alussa sama kuin henkilöillä itsellään. Lukija uskoo todeksi sen minkä Tris kertoo, koska Tris on aivan yhtä tietämätön. Roth kuvaa älykkäästi ja hienovaraisesti tunteita, jotka heräävät kun kaikki, mihin on uskonut, murenee palasiksi. Yhteisymmärryksen ja tyytyväisyyden alta paljastuu vanhoja kaunoja, henkilökohtaisia petoksia, henkistä ja fyysistä vallankäyttöä ja voimakkaita asenteita. Jyrkimmät mielipiteet koskevat Divergenteja, poikkeavia, joita pidetään suurimapana uhkana kaupungin rauhalle. Divergentit (muunmuassa) ajattelevat laajemmin kuin muut, minkä vuoksi heitä ei voi hallita eikä sitoa yhteen muottiin. Eruditen johtaja Jeanine Matthews pyrkii aktiivisesti vahvistamaan tätä uhkaavaa kuvaa ja samalla tuhoamaan poikkeavat. Trisin ja Jeaninen lisäksi tapahtumien ytimessä on vakava ja menneisyytensä muokkaama Four, jonka Tris tapaa ensimmäisen kerran heti Dauntlessin päämajaan saavuttuaan. Four on lahjakas ja arvostettu ryhmän jäsen, joka työskentelee uusien tulokkaiden kouluttajana. Häntä ja Trisiä yhdistää alusta asti kolme tärkeää ominaisuutta: lapsuus Abnegationissa, siirtyminen Dauntlessiin ja halu lopettaa teeskentely. Heidän suhteensa kehitystä kuvataan kiirehtimättä tavalla, joka minusta sopii erittäin hyvin kokonaisuuteen. Hitaasti kehittyvä suhde tuo mukanaan kysymyksiä luottamuksesta ja uskollisuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, jotka puolestaan tuovat kaiken surun ja kovuuden keskelle toivoa, vilauksen siitä millainen maailma voisi olla.

Tapahtumien edetessä Trisin henkilökohtainen taistelu itsensä löytämiseksi laajenee kamppailuksi koko yhteisön vapauden ja perimmäisen totuuden puolesta.  Juoni tihenee, kiihtyy ja saa lopulta hyvin koskettavia  ja ajatuksia herättäviä käänteitä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Ajoittain tulee suorastaan paha olo, mutta sellaisella puhdistavalla tavalla. Joskus on hyvä kokea ravistelua ja havahtua asioihin, jotka ovat mailmassamme pahemman kerran pielessä. 

Divergent käsittelee useampia teemoja kuin yhdessä tekstissä pystyy mielekkäästi avamaan. Osa niistä on erityisen tärkeitä nuoren ihmisen elämässä: identiteetin kehitys ja erilaiset identiteettikriisit, valintojen vaikutus tulevaisuuteen ja erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät teemat. Vielä suurempi ja vähintään yhtä merkittävä osa keskittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin: mitä erilaisuus on ja miten siihen tulisi suhtautua, valta ja sen käyttö, rankaiseminen ja rangaistusten laatu, ihmisoikeudet, teknologian asema ja tarkoitus... Romaanilla on todella paljon sanottavaa (muunmuassa) ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja vallan välineistä, ja kaikki sen yksityiskohdat: henkilöt, tapahtumat, yhteiskunnallinen rakenne ja dystopian elementit kiedotaan yhteen tämän temaattisen sanoman kanssa. Paljon jää kesken, niin kuin kuuluukin, ja viimeisen sivun luettuaan toivoo, että seuraava olisi jo hyllyssä odottamassa. 

Kaiken kaikkiaan olin hyvin vaikuttunut tämän luettuani. No, mitäs muutakaan olisin voinut olla, kun kerran valitsin koko trilogian tutkimuskohteekseni. Divergent on herättänyt minussa paljon enemmän ajatuksia kuin kykenen tässä ilmaisemaan paljastamatta olennaisia osia tapahtumien kulusta. Toisaalta minun on vaikea löytää sanoja niille tunteille, jotka minussa vaeltavat nyt, kun katson tarinaa tutkijan silmin. Jätin tästä tekstistä paljon pois, mutta aion käsitellä pois rajattuja asioita lähitulevaisuudessa Kandin viemää -postauksissa. 

Mutta lopuksi: tämä on niitä nuortenkirjoja, joihin aikuisenkin kannattaa tutustua. Divergent esittelee oman kuvansa tulevaisuudesta, joka ei monin osin ole kovin kaukana tästä todellisuudesta. Tätä ei kuitenkaan kannata ottaa käsittelyyn silloin, kun kaipaa lukukokemusta, jonka voi elää ja heittää mielestään olankohautuksella.

5/5

Leijonan kita - Anne Holt

Oslon valtaa poliittinen kaoos, kun Norjan pääministeri Birgitte Volter löytyy murhattuna työhuoneestaan. Tutkinnan lähtökohdat ovat erittäin vaikeat, sillä tällaisen rikoksen ei olisi pitänyt olla edes mahdollinen. Tutkijoita vaivaa myös epäselvä motiivi. Oliko rikoksen kohteena pääministeri Volter vai Birgitte naisena, yksityishenkilönä?

* * *

Luin Leijonan kidan hetken mielijohteesta; etsin kirjahyllystäni ennestään tuntemattoman kirjailijan kirjaa ja valitsin lopulta tämän. Leijonan kita osoittautui enimmäkseen viihdyttäväksi teokseksi, jossa on sekä paljon kehuttavaa että kehittämisen varaa.

Holt kuljettaa tarinaa eteenpäin nopeasti viipymättä kovinkaan pitkään yhdessä hetkessä. Hänen tyylinsä ei ainakaan pääse tylsistyttämään. Juoni on myös sisällöllisesti kiinnostava ja pysyy jännittävänä loppuun asti. Suurimman yllätyksen tarjoaa loppuratkaisu, joka on piristävän erilainen. Politiikan vaikutukset rikostutkintaan tulevat selkeästi esiin: rikoksen ympärillä pyörivä kireä hässäkkä saa tuntemaan myötätuntoa tapauksen osapuolia kohtaan ja pohtimaan esimerkiksi median toiminnan merkitystä erilaisten suuria joukkoja kuohuttavien tapahtumien sisällä. Muita vahvoja teemoja ovat salaisuuden pitäminen ja kantaminen, työn ja kodin yhdistäminen, julkisuus ja yksityisyys, joista jokainen tulee esille hiukan eri tavalla näkökulmien vaihtuessa.

Romaanin rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kerronta liikkuu useiden tapahtumapaikkojen välillä, ja joka kerta kun paikka vaihtuu, lukijalle annetaan sekä päivä, jonka sisällä tapahtuvat kulkevat että kellonaika, josta ne lähtevät liikkeelle. Näin lukija etenee tarinassa käsi kädessä ajan kanssa, minkä takia lukijan on pysyttävä valppaana, hiukan varpaillaan koko ajan. Tapahtumia lähestytään muunmuassa poliisien, Birgitte Volterin läheisten  ja tapaukseen jollakin hämärällä tavalla liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Näin monipuolinen on rakenne on positiivinen lisä sujuvaan juoneen. Erityisesti se, että pääministerin perhe ja vanha ystävä Benjamin Grinde saavat puhua omalla äänellään on piirre, joka ei jokaisessa rikosromaanissa tule vastaan, Birgitten aviomiehen ja Benjaminin ajatukset ja muistot kokoavat hiljalleen kattavan kuvan Birgitten kahtia jakautuneesta elämästä ja ulkopuolisilta kätketystä menneisyydestä.

Henkilökuvaus kuitenkin myös kärsii tästä jatkuvasta ajassa ja paikassa siirtymisestä. Rikoksen tutkijat jäävät hiukan etäisiksi ja suppeiksi, vaikka jokaisen yksityiselämään viitataankin useita kertoja. Kaipasin enemmän tietoa heidän keskinäisistä suhteistaan ja henkilökohtaisesta suhtautumisestaan työhönsä ja teemoihin, joita romaani käsittelee. Odotin jotakin vielä henkilökohtaisempaa, joka olisi saanut minut välittämään heistä enemmän. Vaikutelmaan vaikuttaa tietenkin myös se, että Leijonan kita ei ole ensimmäinen teos, jossa kyseiset henkilöt esiintyvät. Minulta siis puuttuu kaikki se tieto, joka on annettu sarjan edellisissä osissa. Todennäköisesti pitäisin henkiökuvausta paremmin onnistuneena, jos olisin lukenut aikaisemmat osat.

Leijonan kita on siis sekä pohtiva että kevyt, enemmän jälkimmäistä. Se nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta ei hukuta lukijaa niihin eikä vaivuta lukijaa synkkyyteen. Se pitää otteessaan ja on todella nopealukuinen. Sanoisin sen olevan parhaimmillaan kesähelteillä, kun ei jaksa lukea mitään kovin raskasta eikä vaativaa, mutta joka kuitenkin pitää aivot sen verran liikkeellä ettei unohdu koko päiväksi aurinkoon makaamaan. Mutta jos kaipaa syvää, tiukempaa ja pelottavampaa rikostarinaa, suosittelen jättämään tämän toiseen kertaan.

3,5/5

Kultahattu - F.Scott Fitzgerald

Jay Gatsby elää yhtä unelmaa varten. Tuo unelma on Daisy, nuoruudenrakkaus, jota Gatsby ei voi unohtaa. Onnen tiellä on kuitenkin voimia, joita hän ei kykene hallitsemaan: Daisyn avioliitto, sielua rajoittava pelko ja, myönsi hän sitä tai ei, aika.

* * *

Luin Kultahatun alunperin kirjoittaakseni siitä esseen modernistista ja postmodernismia käsittelevälle kurssille. Essee jäi kesken, mutta romaanin herättämät ajatukset säilyivät kirkkaina mielessä. Kultahattu on vaikuttava kuvaus 1920-luvun Amerikasta ja kuudesta ihmisestä, jotka etsivät paikkaansa maailmassa, joka on kadottanut mielekkyytensä.

Romaanin kertoja on Nick, vakava ja jollain tavalla ujokin nuori mies, joka muuttaa yksin New Yorkin Long Islandiin, Jay Gatsbyn naapuriin. Nickin elämä on hyvin tavallista ja melko yksinäistä, minkä vuoksi hänellä on aikaa kiinnittää huomiota salaperäiseen Gatsbyyn ja tämän ympärillä pyörivään hullunmyllyyn. Gatsby järjestää valtavassa, häikäisevässä kartanossaan suuria juhlia, joihin osallistuvat sekä kutsutut että kutsumattomat. Kukaan vieraista ei kuitenkaan koskaan tapaa häntä, kukaan ei tiedä, kuka hän oikein on eikä kenelläkään ole pääsyä hänen muuriensa sisäpuolelle. Kun Nick ja Gatsby tutustuvat toisiinsa, he ystävystyvät ja lähtevät yhdessä tielle, joka voi johtaa joko täydelliseen onneen tai kaiken tuhoavaan katastrofiin.

Nickin ajatusten kautta lukijalle pirtyy kuva niin Gatsbysta kuin romaani muista keskushenkilöistä: Daisysta, Tomista, Jordanista ja Myrtlestä. Kaikkia heitä yhdistää eksistentiaalinen ahdistus. He elävät aineellisessa yltäkylläisyydessä, joka ei tunne enää rajoja, mutta eivät kykene löytämään elämästään sitä, mitä he todella kaipaavat. Daisy on juuri sellainen kuin nimensäkin: vaalea, kaunis, herkkä ja hento kuin päivänkakkara. Hän on naimisissa varakkaan, maineikkaan ja harvinaisen itsekeskeisen Tomin kanssa, ja kevytmielisen, jopa heitukkamaisen ulkokuoren alla syvästi onneton. Hänellä olisi avaimet kaikkeen siihen, mitä hän nuorena tyttönä halusi: Gatsbyn sydämeen ja suureen rakkauteen. Häntä vaivaa eniten pelko, pelko siitä että kaikki on menetetty, maailmalla ei ole enää hänelle mitään annettavaa, ja vaikka hän löytäisikin jotain tavoittelemisen arvoista, hän voisi sitä lähestyessään menettää senkin vähän mitä hänellä on: rahansa, maineensa ja asemansa. Tomin ongelma hankalan luonteen lisäksi on se, ettei hän oikein tunnu tietävän, mitä hän elämältään haluaa. Hän on saavuttanut jo paljon, ehkä kaiken mitä saavutettavissa on, ja tämä tosiasia on nostanut pintaan katkeruutta, pessimismiä ja vihaa. Hän hakee lohtua Myrtleltä, joka on ripustautunut häneen paetakseen ankeaa köyhyyttä. Jordan on Daisyn ystävä, joka menestyneenä urheilijana saa osakseen paljon ihailua, mutta jonka sielua kukaan ei tunne eikä välitä ymmärtää.

Gatsby edustaa tämän antautumisen vastakohtaa. Hän on idealisti, haaveilija, joka työskentelee väsymättä unelmansa eteen ja uskoo siihen viimeiseen saakka. Hän uskoo parempaan huomiseen, yksilön voimaan ja suureen rakkauteen ajassa jossa millään ei ole väliä, vuosina joina kaikki on sallittua, koko elämä on yhtä loputonta viinanhuuruista showta. Gatsbyssa kiteytyy se, mihin koko Amerikka pyrki, ja häntä ympäröivissä sieluissa se, mihin Amerikka jäi jumiin. Fitzgerald kuvaa todella taitavasti ja sielukkaasti aikaa, jonka ytimessä hän itse eli. Hän tuo kokonaisen sukupolven kokemusmaailman melkein sadan vuoden päähän tutkittavaksi.

Kultahattu on erittäin harkitusti jäsennetty romaani. Kieli on elävää, osuvaa ja tyhjentävää, sanat jättävät lukijan tuijottamaan hölmistyneenä peräänsä ja tulevat uudelleen lähelle juuri kun vähiten odottaisi. Kaikki sen rakenteelliset ja sisällölliset piirteet tähtäävät samaan maaliin, korostavat halua muuttaa elämää ja yhtä hallitsevaa kyvyttömyyttä löytää tietä parempaan, ulos henkisestä vankilasta. Yhdeksään lukuun jaettu kertomus tuo mieleen jonkinlaisen täyttymättömyyden; vaikka kuinka yritetään, jotain jää aina saavuttamatta, ja toisaalta tulevaisuuden tarjoaman lohdullisuuden; kaikkea ei ole vielä nähty, on vielä paikkoja joihin mennä, suuntia joihin kääntyä.

Niin, ajatuksia herättävä teos, on, on kyllä. Sille kannattaa antaa aikaa, vaikka sen tempo kutsuukin etenemään vauhdilla. Tiettyjen yksityiskohtien merkityksen pohtiminen on hedelmällistä ja kannattavaa, ehkä niinkin kannattavaa, että kirjoitan sen esseen joskus loppuun.

4/5

Frostbite - Richelle Mead

St Vladimirin akatemia nousee jälleen varpailleen, kun Strigoit hyökkäävät kuninkaallisen Moroi-perheen kimppuun. Levottomuus ja pelko leviävät sekä kuolevaisten vampyyrien että heidän suojelijoidensa keskuudessa ja pakottavat koko yhteisön tutkimaan rakenteita, joiden varassa Moroit ja puolivampyyrit elävät. Kiristyneen tilanteen vuoksi Rose on entistä enemmän kiinni suojelijan velvollisuuksissaan. Hänellä on kuitenkin muitakin ongelmia: kielletyt tunteet Dimitriä kohtaan elävät yhä, telepaattinen yhteys Lissaan aiheuttaa kiusallisia tilateita ja Masonin romanttiset toiveet muuttavat koko ystävyyden monimutkaisemmaksi kuin hän toivoisi...

* * *

Frostbite jatkaa samanlaista nopeatempoista linjaa kuin sarjan ensimmäinen osa Vampire Academy. Tarinassa kulkee rinnakkain kolme kokonaisuutta: 1) vampyyrien yhteisön sisäiset tapahtumat. 2) Lissan ja Rosen välisen telepaattisen yhteyden ja Lissan taikavoimien tutkiminen ja 3) useiden ihmissuhteiden kehitys. Taas täytyy ihmetellä, kuinka Mead on saanut kaiken tämän mahtumaan reiluun 300 sivuun tekemättä tekstistä sekavaa tai raskasta. Säilyttääkseen tasaisen tahdin hänen täytyy kuitenkin jättää osa tapahtumista ja teemoista toisten varjoon, mikä ei ole niin hyvä asia. Mutta aloitetaan niistä kehuista.

Tapahtumat käynnistää hyökkäys, joka koskettaa koko yhteisöä. Strigoit käyttäytyvät entistä järjestelmällisemmin ja iskevät suoraan kuolevaisten vampyyrien heikkoihin kohtiin. Yhteiskunnallinen hälytystila, joukossa tiivistyvä pelko ja erilaisten mielipiteiden keskinäinen väittely ovat yllättävänkin voimakkaasti esillä. Sarjan maailma muuttuu astetta synkemmäksi ja sen rakenteen osoittautuvat huterammiksi kuin niiden on uskottu olevan. Dhampirit ja Moroit etsivät päättäväisesti ratkaisua tilanteeseen, ja löytävätkin erilaisia vaihtoehtoja. Hyökkäyksen vaikutuksia käsitellään myös toisaalta Lissan ja Christianin kautta, toisaalta Rosen ja Dimitrin kautta. Uhattujen kuolevaisten vampyyrien, erityisesti Christianin, näkökulma on erityisen kiinnostava, sillä se ei pääse kunnolla esille ensimmäisessä osassa. Yhteiskunnallisen kriisin rinnalla kulkee myös Lissan henkilökohtainen tie lähemmäs totuutta kyvyistä, jotka hänelle on suotu. Nämä kyvyt puolestaan kytkeytyvät elementaalimagiaan, joka on todella piristävä lisä tähän yhteiskuntaan. Toivon, että tällainen yksittäisten henkilöiden persoonallisuuden ja elämäntapahtumien sitominen laajempaan kokonaisuuteen lisääntyy jatko-osissa.

Myös miljöölle annetaan ilahduttavan runsaasti tilaa. Tarinan kulku vaikuttaa tapahtumapaikkoihin ja tapahtumapaikat vaikuttavat tarinaan. Miljööllä on todellinen merkitys sekä tunnelman luojana että fyysisiin olosuhteisiin vaikuttavana tekijänä.

Huolimatta juonellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä Frostbite on huomattavan ihmissuhdekeskeinen. Tämä on luonnollista, sillä nyt kirjailijalla on paljon enemmän aineksia, joiden kanssa operoida. Syventässään Rosen suhdetta Dimitriin, Lissaan ja Masoniin Mead vahvistaa myös lukijan suhdetta Roseen ja avaa tämän persoonaa sekä vanhoista että uusista näkökulmista. Lukija tapaa muunmuassa Rosen äidin, jonka kautta Mead käsittelee vanhemmuutta ja aikuisen valintojen vaikutusta lapseen. Kun Rose kohtaa äitinsä, lukija pääsee näkemään syvemmälle hänen kovan kuorensa alle ja havaitsemaan haavat, jotka ovat muokanneet häntä. Rosesta tulee esille tunteellisempi ja haavoittuvaisempi puoli.

Pidän Meadin ihmissuhdekuvauksissa siitä, että ne eivät ole turhan yksinkertaisia. Vaikka Rose ja Lissa ovat läheisiä, heidän välejään painaa aina se tosiasia, että he eivät kuulu samaan sosiaaliseen ryhmään: Lissa on kuninkaallinen Moroi ja Rose on puolivampyyri, sidottu suojelijan velvollisuuteen, jota Lissa ei voi koskaan täysin ymmärtää. Myös Rosen ja Dimitrin suhde kuvataan moniselitteisenä, monimutkaisena ja hankalana, koska se on sellainen - ja lukijan on helppo ymmärtää, miksi. Mead kuvaa velvollisuuden ja unelmien välistä ristiriitaa yksittäisten tilanteiden avulla ja liittää nämä tilanteet sekä kummankin persoonaan että yhteisön sosiaalisiin normeihin. Heidän suhteensa myös konkretisoi tunteiden voimaa; sydän kyllä tietää, minne se kuuluu, ja myös kertoo sen. Sekä Rose että Dimitri joutuvat tekemään tärkeän valinnan, ja ennen kuin he löytävät vastauksen sisältään, he jakavat useita kauniisti kuvattuja ja opettavaisia hetkiä. Laskin niiden jälkeen kirjan joksikin aikaa käsistäni, jotta voisin viipyä niissä hetkissä vähän pidempään, jotta niiden viesti saisi rauhassa upota mieleeni ja jäädä sinne asumaan.

Puutteita tarinaan aiheuttaa se, että käsitelläkseen kunnolla näitä edellä mainittuja asioita kirjailijan on täytynyt jättää jonkin verran mielenkiintoisia aineksia pois. Esimerkiksi Masonin ja Rosen ystävyyden alkamista tai menneisyyttä yleensä ei päästä avaamaan lainkaan. Loppuratkaisun tunnetila olisi vielä voimakkaampi, jos menneisyys ei olisi niin syvän hämärän peitossa. Romaanissa on kaiken kaikkiaan vähän liikaa kaikkea, ja siksi minäkin olen vaarassa unohtaa tärkeitä yksityiskohtia matkan varrella. Onneksi jatko-osa odottaa jo hyllyssä.

Ei siis täydellinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos on kiinnostunut vampyyreja käsittelevästä fantasiasta ja pitää young adult -romaaneista. Jos sarjan kehitys jatkuu samanlaisena, uskon että jatko-osat saavat vielä parempia arvosanoja.

4/5

Arvosteluni edellisestä osasta: 

#1. Vampire Academy

Valtaistuinpeli - George R.R. Martin

Vuosia kestänyt kesä on kääntymässä talveksi, kun lordi Eddard Stark vastaanottaa tiedon kuninkaan Kouran, Jon Arrynin kuolemasta. Äkillinen kuolema herättää Eddardissa surun lisäksi epäilyksen rikoksesta. Tilaisuus totuuden selvittämiseen tarjoutuu, kun kuningas Robert Baratheon pyytää Eddardia astumaan rinnalleen uutena kuninkaan Kourana. Vaikka Eddard ei kaipaa elämäänsä polittisia velvollisuuksia ja vaaroja, jotka tulevat viran mukana, hän ottaa työn vastaan ja matkustaa Kuninkaansatamaan tutkiakseen Arrynin kuolemaa. Pian hänelle käy selväksi, että valtakuntaa uhkaa huomattavasti kieroutuneempi ja vakavampi vaara kuin hän oli odottanut.

Samoihin aikoihin kaukana meren takana Daenerys Targaryen menee naimisiin kunnioitetun Dothrakiruhtinaan kanssa. Daeneryksen veli Viserys tavoittelee pakkomielteisesti Robert Baratheonin valtaistuinta, ja siskon avioliitto Khal Drogon kanssa on yksi tärkeimmistä kohtauksista näytelmässä, jonka hän on vallanhimoisessa mielessään kirjoittanut. Kun Targaryenien edustama uhka ja Seitsemän kuningaskunnan sisäiset ongelmat vähitellen lähestyvät toisiaan, Westerosin tulevaisuus muuttuu entistä epävarmemmaksi.

* * *

Miksi, voi miksi lykkäsin Tulen ja jään laulun aloittamista niin kauan? En ymmärrä. Onneksi yksi ystäväni havahdutti minut tästä kirjallisesta horroksesta ja suorastaan vaati, että luen Valtaistuinpelin niin pian kuin suinkin. Minä luin ja lumouduin.

Valtaistuinpeli on niin monia asioita yhtä aikaa, että yksi arvostelu tuntuu riittämättömältä kuvailemaan sitä. Se on tarina vallasta ja sen tavoittelusta, kokonaisten sukujen välisistä suhteista ja näiden suhteiden kehityksestä, erilaisten kulttuurien kohtaamisesta, velvollisuuksista, kunniasta, uskollisuudesta, pelon ja rohkeuden välisestä kamppailusta, valinnoista ja niiden laajoista vaikutuksista,  henkisestä kasvamisesta, sodasta ja yksinkertaisesti elämästä. Tulen ja jään laulun avaus on erityinen lukukokemus jo sisältönsä runsauden vuoksi, mutta suurimman vaikutuksen tekee syvyys, luova nerokkuus ja yksityiskohtaisuus, joilla Martin käsittelee kaikkia edellä mainittuja teemoja.

Martin kuljettaa rinnakkain useita toisiinsa kietoutuvia juonia ja tapahtumaketjuja, joista syntyy todella jännittävä ja koukuttava kokonaisuus. Yllättävät juonenkäänteet salpaavat hengen ja ajoittain repivät sydäntä syvältä, niin syvältä. Salaisuuksia ja taisteluja riittää. Sekä fyysisiä että henkisiä taisteluja. Välillä täytyy pysähtyä ihan vain tuijottamaan kirjan sivuja ja miettimään, mitä juuri äsken tapahtui. Juoni on nerokas oikeastaan kaikilla mahdollsilla tavoilla, ja uskon että meno vain paranee seuraavissa osissa. Tempo vaihtelee oikeissa kohdissa, Martin uskaltaa pysähtyä ja taas lähteä. Erittäin pätevää juonenkuljetusta.

Tapahtumien keskiössä ovat Starkit, jotka kohtaavat monenlaisia vaiheita suojellessaan rakkaitaan ja valtakunnan tasapainoa. Starkit ovat vahvoja ja vakavia pohjoisen asukkaita, joiden luonnetta määrittää sitkeys, kunniallisuus, lojaalisuus ja velvollisuudentunto. Kun Eddard astuu uuteen virkaansa, hän joutuu jättämään perheensä pohjoiseen lähestyvän talven ja heikentyneen poliittisen aseman armoille. Ihailen hänen järkkymätöntä rehellisyyttään, vaikka siitä ei aina ole apua hänelle itselleen. Robb, perheen esikoinen, ottaa isänsä paikan vastuunkantajana ja joutuu kasvamaan teini-ikäisestä pojasta mieheksi kohtuuttoman lyhyessä ajassa. Eddardin vaimo Catelyn tekee kaikkensa pysyäkseen vahvana ja pitääkseen perheensä turvassa, mikä vaatii häneltä sydäntäsärkevän vaikeita uhrauksia. On ilahduttavaa, että Martin ottaa mukaan myös lasten näkökulman. Lukija saa tutustua perheen tyttäriin, Sansaan ja Aryaan, joiden henkiset maailmat eivät voisi olla kauempana toisistaan. Sansa rakastaa kaikkea tyttömäistä ja tähtää rikkaaseen avioliittoon, seurapiirien loistoon ja kuuluisuuteen. Arya on kuin yksi pojista villeine harrastuksineen ja suorine puheineen. Hänet voisi kuvitella paremmin sotilaaksi kuin jalosukuiseksi ladyksi. Arya on ehkä kuriton, mutta hän näkee syvemmälle maailman lainalaisuuksiin kuin Sansa, jonka ruusuiset kuvitelmat hovielämästä vihlovat sisintä. Myös Jon, Eddardin avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, saa kiivaan äänensä kuuluviin.

Starkien matkaa seuratessa vastaan tulevat myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset Lannisterit, joista yksi on naimisissa kuninkaan kanssa. Tapahtumien edetessä lukijalle syntyy kattava kuva Lannisterien ja Starkien suhteen tilasta. Erilaiset arvomaailmat törmäävät useammin kuin kerran ja aiheuttavat jos jonkinlaisia raivostuttavia(kin) tilantenteita. On olemassa Lannistereiden aviollinen side kuninkaaseen, jolla puolestaan on paljon henkilökohtaisempi ja syvällisempi side Starkeihin... No, monimutkaista on, tämä ihmissuhdepeli. Henkilökohtaisemman ja syvemmän käsityksen Lannistereiden ideologiasta antaa Tyrion, kuningattaren toinen veli, jonka älykkäät sanat viiltävät kuin miekka ja jonka ajatuksenjuoksu on kerta kaikkiaan riemastuttavaa luettavaa. Tyrion on ehdottomaksi yksi lempihenkilöistäni tässä romaanissa.

Toinen pääjuoni seuraa Targaryenien nuoria jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet orpoina kaukana vanhoilta kotiseuduiltaan. Viserys on ylpeä, itsekeskeinen ja äärimmäisen katkeroitunut nuori mies, jonka tekoja ohjaa vain ajatus vallasta, jonka hänen sukunsa menetti edellisessä sodassa. Hän naittaa 14-vuotiaan siskonsa Khal Drogolle siinä toivossa, että tämä syvästi kunnioitettu ja pelätty Dothraki antaa sotilaansa Viserysin käyttöön sodassa, jonka hän aikoo käynnistää päästyään meren yli.

Daenerys puolestaan on veljensä vastakohta. Helläsydäminen, herkkä ja alussa alistettu Daenerys on voittanut ikuisen paikan minun sydämessäni. Hänen kasvunsa tytöstä naiseksi, hänen haurautensa kehittyminen lujuudeksi, taistelutahdoksi ja itsevarmuudeksi on ainutlaatuista luettavaa. Kun Daenerys ja Khal Drogo menevät naimisiin, heillä ei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä kulttuuria, ei hitustakaan ulkoista samankaltaisuutta. Martin kuvaa uskottavasti ja älykkäästi näitä vaikeita lähtökohtia ja matkaa, jonka varrella he löytävät yhteyden toisiinsa ja oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan poikkeuksellisilla tavoilla. Aivan tällaisesta suhteesta en ole lukenut aikaisemmin.

Martininilla todella on taito luoda, kuvata ja kehittää mielenkiintoisia henkilöitä. Näkökulma vaihtuu tiuhaan, mikä avaa sekä henkilöihin itseensä että heidän maailmaansa näkökulmia, jotka jäisivät muuten tavoittamatta. Martin rakentaa jokaisesta henkilöstä toisista erottuvan persoonan turhia kiirehtimättä. Huomion arvoista on myös se, kuinka kokonaisia henkilöt ovat jo sarjan tässä vaiheessa henkilökohtaisine menneisyyksineen, ihmissuhteineen, iloineen ja suruineen. Jokaisen henkilön elämässä on läsnä jokin kysymys, ongelma tai asetelma, joka määrittää heitä ja jonka kautta he tulevat lähelle lukijaa jo silloin, kun kaikki on vasta alussa. Yksityiskohtia tulee vastaan niin runsaasti, että painaakseen ne kaikki mieleen täytyy teos lukea vähintään yhden kerran uudelleen. Tietenkään aivan jokaista matkan varrella mainittua henkilöä ei kuvailla juuria myöten, mutta kertaakaan ei tule sellaista oloa, että joku heistä olisi mukana turhaan. Oikeastaan nämä sivuun jäävät henkilöt tekevät Valtaistuinpelin maailmasta vain kokonaisemman, todellisemman.

Valtaisuinpelin maailma on myös aivan omaa luokkaansa. Sen erilaiset kulttuurit, kansat ja miljööt piirtyvät lukijan mieleen sekä visuaalisella että emotionaalisella tasolla. On metsiä, on kylmää ja hellettä, on sotilaita ja kunniaa, rikkaita ja köyhiä, meren rantoja, on linnoja ja majataloja, sivistystä ja periferiaa. On uskonto, on vakaumuksia. On Muuri, jota vartioivat miehet ovat sitoutuneet tehtäväänsä koko iäkseen ja joka erottaa ihmisten maailman villistä metsästä, ikivanhasta luonnosta jota yhtä pelätään, jonka voimien odotetaan palaavan milloin tahansa. Pidän siitä, että tapahtumia ei kaunistella: se, mikä romaanin maailmassa on vaikeaa, pysyy vaikeana, ja sitä mikä on aidosti hyvin, arvostetaan. Lukija tutustuu vaikutusvaltaisten sukujen lisäksi villeihin heimoihin, jotka elävät metsissä ja tietenkin dothrakeihin, ratsastajakansaan, jolla on aivan omat sääntönsä, tapansa ja arvonsa. Minun mieleeni jäi pyörimään erityisesti dothrakien kulttuuri, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Heidän maailmaansa kuuluu paljon ehdottomuutta ja raakuuttta, mutta myös äärimmäinen kunnioitus omiaan kohtaan. Ja kun sanon äärimmäinen, tarkoitan ÄÄRIMMÄINEN. Asiat, joita Khal Drogo tekee Daenerysin vuoksi, kuinka hän puhuttelee tätä, kuinka koko valtava yhteisö suhtautuu tähän jo Drogon rakkauden tähden, saati Daenerysin persoonan vuoksi... Oi. Niin luovaa. Niin erilaista. Niin yllätyksellistä. Dothrakit tuovat mukanaan uusia ajatuksia rakkaudesta ja uskollisuudesta, toden totta. Harvoin mikään lukemani saa aikaan kaksi niin vastakkaista ja silti yhtä voimakasta tunnetta: toisaalta kauhun ja hämmennyksen, tunteen että minä en ymmärrä. toisaalta tuntuu kuin jokin vetäisi minua lähemmäs jä lähemmäs, ja mitä syvemmälle katson, sitä enemmän arvostan sitä mitä näen. Ja tämän äskeisen voi ymmärtää vain lukemalla. Lukekaa siis!

Valtaistuinpeli on mielenkiintoinen fantasiaromaani myös siksi, että se ei nojaa pelkästään fantasian ominaisuuksiin, Se ei mässäile yliluonnollisilla voimilla tai olennoilla. Taikuus hiipii esiin vaivihkaa ja antaa vasta vihjeen omasta potentiaalistaan. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen roolin taikuus saa sarjan edetessä.

Huh, mikä romaani. Olen kovin häkellyksissäni, kovin vaikuttunut. Valtaistuinpeli on tarjonnut jännitystä, pelkoa jopa, odotusta, onnea ja iloa, surua ja raivoa (myötätuntoista sellaista!), kyyneleitä, kymmeniä häikäistymisen hetkiä, upean uuden fantasiamaailman, useita henkilöitä joihin olen kiintynyt... Voisin jatkaa listaa pitkään, hyvin pitkään. Tämä tarina on antanut minulle valtavasti. Olen varma, että kirjoitan Tulen ja jään laulun osista vielä monta kertaa ja paneudun sen teemoihin syvemminkin. Esimerkiksi dothrakeista saisi varmasti hyvän keskustelun aikaiseksi.

Suosittelen kaikille fantasian lukijoille, eristyisesti niille jotka haluavat haastaa itseään ja saada sydämensä hakkaamaan hullun lailla. Ja vaikka ei fantasiaa runsaasti lukisikaan, tähän kirjaan kannattaa tarttua!

Arvosana: 5/5

Millaisia ajatuksia teillä muilla on Valtaistuinpelistä?

City of ashes - Cassandra Clare

Claryn uusi elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Hänen äitinsä makaa koomassa, tavallisen teini-ikäisen tytön ja varjometsästäjän identiteettien yhdistäminen tuottaa vaikeuksia, paranormaalien lajien keskinäiset suhteet ovat kiristyneet entisestään ja ihmissuhteiden kehitys on muuttanut suuntaa. Kun joku ryhtyy murhaamaan nuoria ihmissusia, vampyyreja ja muita paranormaaleja lapsia ja toinen varjometsästäjille arvokas esine varastetaan, vaara muistuttaa jälleen läsnäolostaan. Onko Valentine murhien ja varkauden takana, ja jos on, millainen vaikutus sillä on inhimillisen ja yliluonnollisen väliseen, jo valmiiksi järkkyneeseen tasapainoon?

* * *

Sarjan ensimmäinen osa, City of bones, oli minulle hieman ongelmallinen lukukokemus, minkä takia en oikein tiennyt, millä mielin lähteä lukemaan jatko-osaa. Nyt lukemisen jälkeen voin iloisena ja helpottuneena todeta, että varautuneisuuteni osoittaitui monella tavalla turhaksi. City of ashes tarjosi minulle useita hyviä hetkiä ja uusia ajatuksia, vaikka se ei aivan virheetön romaani olekaan.

Clary kamppailee isojen asioiden kanssa lähestulkoon yksin. Ainoa läheinen aikuinen hänen elämässään on nyt Luke, joka taistelee oman menneisyytensä haamujen kanssa. Vaikka heillä on yhteinen huoli Claryn äidistä, heidän suhteensa kärsii meneillään olevista tapahtumista. Suhde Jaceen on vaikea sekä Jacen kyynisen ja vetäytyvän luonteen että hiljattain pudonneen informaatiopommin takia. En paljasta, mistä tiedosta tarkalleen on kyse, jotten pilaa ensimmäisen osan lopun jännitystä. Jace vetäytyy lopullisesti kuoreensa, kun aikuiset varjometsästäjät syyttävät häntä Valentinen avustamisesta. Jacen kokema välinpitämättömyys ja kylmyys välittyvät teksistä voimakkaina ja riipaisevan epäoikeudenmukaisina. Kohdat, joissa Clare syventää Jacen persoonaa, ovat mielestäni kirjan parhaiden osuuksien joukossa. Simon puolestaan on lähempänä Clarya kuin ehkä koskaan aikaisemmin, mutta hän ei kuulu varjometsästäjien maailmaan eikä jaa uusia velvollisuuksia, jotka määrittävät Clarya ja Claryn elämää. Jokainen Clarylle tärkeä ihminen voi tukea häntä vain osittain, mikä korostaa ilmassa leijuvaa epävakautta ja epävarmuutta. Clare kuvaa tätä muuttunutta sosiaalista tilannetta ja sen kehitystä syvemmin ja monipuolisemmin kuin olisin uskonut. Niinkin syvästi, että olen palannut monta kertaa koko tarinan synnyttämiin ajatuksiin. Useissa kohdissa minussa heräsi tunne, että hän uskaltaa antaa henkilöille ja henkilöiden tunteille enemmän tilaa ja aikaa, mikä on iso askel eteenpäin. Toivon, että samanlainen suunta jatkuu sarjan edetessä.

Myös juonenkuljetuksessa on tapahtunut kehitystä. Menneisyyttä kuljetetaan sopivasti nykyhetken rinnalla, ja tapahtuviin asioihin reagoidaan. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, mutta eivät hätäisesti. Clarella ei ole lähellekään yhtä kova kiire siirtyä seuraavaan hetkeen kuin edellisessä osassa. Ainoastaan yhden henkilön (taas syyllistyn salaperäisyyteen) elämässä, vai pitäiskö sanoa olemuksessa, tapahtuvan suuren muutoksen kanssa kierretään kehää aivan turhaan. Siinä on sellainen soutaa-huopaa -meininki: ensin ollaan pureutumassa aiheeseen, ja sitten viime hetkellä vetäydytään. Clare olisi voinut päättää aikaisemmin, millä tavalla aikoo aihetta lähestyä. Juonen rakenteessa ja sisällössä on kuitenkin enemmän kehuttavaa kuin kritisoitavaa. City of ashes antaa lukijalle uutta tietoa varjometsästäjien maailmasta, sarjan sivuhenkilöiden yhteisestä historiasta ja esittelee uusia yliluonnollisia olentoja. Pidän kovasti myös romaanin pääjuonesta, jossa on linkki sekä menneeseen että tulevaan. Rikosten selvittäminen ja fantasia ovat hyvä yhdistelmä minun makuuni.

Miljöön suhteen kaipaan vieläkin enemmän yksityiskohtia. Kaipaan enemmän New Yorkia, enemmän suurkaupungin tuntua. En vieläkään tiedä, mitä New York itsessään merkitsee henkilöille sen lisäksi, että he asuvat siellä. Tapahtumapaikat jäävät vielä vähän epämääräisiksi ja persoonattomiksi. Olen varma, että Clare säästelee paukkuja kuvauksia kirjoittaessaan. Aivan kuin hän ei uskoisi, että nuoret lukijat jaksavat keskittyä, jaksavat kiinnostua siitä, minkälainen tunnelma henkilöiden elinympäristösssä vallitsee.

Niin, City of Ashes sisältää paljon oivaltavia,  toimivia ja mielenkiitoisia aineksia ja kaksi suurempaa, joskin yksittäistä ongelmaa. Plussan puolella kuitenkin jäädään, olen sitä mieltä. Olen nyt paljon innostuneempi jatkamaan eteenpäin sarjan parissa, minkä takia laitoinkin seuraavan osan tammikuun lukulistalle.

4/5

Mitä mieltä te muut sarjaan tutustuneet olette tästä toistesta osasta?