Dekkariviikko 2022: Genrekysymyksiä

Teemaviikko on hyvä tilaisuus pohtia dekkarin ja sen lähigenrejen suhteita toisiinsa. Genreä koskevat kysymykset ovat minusta mielenkiintoisia ja myös erittäin olennaisia, koska olen lukija, kirjoittaja ja opettaja. Voisin helposti kirjoittaa tekstin jokaisen roolin näkökulmasta. Jätän sen kuitenkin tuonnemmaksi.

Rikoskirjallisuuden kenttä on nykyään niin laaja ja sisällöltään runsas, että päätä huimaa. Lukemisen (ja kirjoittamisen) kannalta se on hieno asia. Kun aiheesta puolestaan yrittää keskustella, tulee vastaan useita haasteita. 

Näitä ovat muun muassa:

1. Genrenimien käyttö ristikkäin tai rinnakkain. Dekkari, trilleri, jännitysromaani, rikosromaani... Olen vuosien saatossa kuullut näitä kaikkia käytettävän yläkäsitteinä, alakäsitteinä ja ristikkäin toistensa vastineina. Ota asiasta sitten selvää, kun sama sana tarkoittaa eri ihmisille eri asioita.

2. Kulttuurin ja kielen vaikutus termeihin ja genrenimiin. Sekaannusta voi syntyä, kun sanoja käännetään tai yritetään kääntää kielestä toiseen. Myös termistön määrässä on eroja kulttuurien välillä. Olen noin viisi vuotta seurannut tiiviisti booktubea ja authortubea, joiden välityksellä olen päässyt kosketuksiin englanninkielisen genrenimistön kanssa. Englannin kielessä erillisiä genrenimiä on enemmän kuin suomen kielessä, ja vaikka monet alagenret tunnistaa selvästi omaksi jutukseen, niiden nimiä ei välttämättä käännetä tuosta vain suomeksi. Esimerkiksi alagenrejä domestic thriller ja cozy mystery/crime on vaikeaa kääntää luontevasti suomeksi, vaikka niiden merkityksen ymmärtää.

3. Genrejen jatkuva muutos, rajojen hämärtyminen ja sisällöllinen sekoittuminen.

Sekä isot genret että niiden sisäiset alagenret sekoittuvat jatkuvasti toistensa kanssa, jolloin syntyy rajatapauksia. Olen havainnut, että lukijoiden vastaanotto ja odotukset muokkautuvat hitaammin kuin kirjallisuus. Tästä seuraa muun muassa markkinointiongelmia ja hämmentäviä lukukokemuksia. Kirja luokitellaan johonkin genreen kuuluvaksi, mutta lukijan kokemus siitä on jotain muuta. Erityisesti trillereiden kohdalla olen törmännyt tähän ilmiöön. Todennäköisesti genren valtavan suosion vuoksi yhä useampia romaaneja sanotaan trillereiksi, vaikka niissä ei välttämättä ole riittävästi trillerin piirteitä. Heti perään voi kysyä, mikä  sitten on "riittävästi". Tällaiset tilanteet muistuttavat siitä, että genren nimeämällä ei voi kertoa lähellekään kaikkea olennaista yksittäisestä teoksesta.

Miten genrestä sitten voi puhua niin, ettei synny väärinkäsityksiä? Teemaviikkoa ajatellen tein jonkinlaiset määritelmät kolmesta alagenrestä, joita pidän keskeisinä ja joiden kanssa olen itse lukijana säännöllisesti tekemisissä. Määritelmäni eivät ole missään tapauksessa ehdottomia totuuksia vaan apuväline. Eriävät mielipiteet ovat täysin sallittuja (ja jopa suotavia!). 

1. Dekkari. Perinteisimmillään dekkari on minulle kirja, jossa tarina rakentuu vahvasti rikostutkinnan ympärille ja/tai jonka päähenkilö tai vähintään yksi tärkeä henkilö on poliisi, agentti tai jonkun muun rikoksiin liittyvän ammatin harjoittaja. Muita ammatteja voivat olla esimerkiksi oikeuslääkäri, asianajaja, yksityisetsivä tai rikostekninen tutkija. Tyypillisimmillään tutkitaan murhaa tai useita murhia, mutta mukana voi olla myös muita rikoksia tai epäilyttäviä, epäselviä tapahtumia. Tyypillisiä esimerkkejä voisivat olla huumerikokset tai katoamistapaukset. Erilaisia teemoja, tapahtumapaikkoja, elämäntilanteita ja muita elementtejä onkin sitten loputtoman laaja kirjo. Vaikka dekkarin peruselementit ovat helposti tunnistettavia, niiden muu sisältö vaihtelee häikäisevän paljon.

2. Trilleri. Tässä astumme jo huomattavasti epäselvemmälle alueelle. Niin sanottu perustrilleri on tyypillisesti nopeatempoinen, toimintakeskeinen, juonivetoinen ja jännittävä. Trillerissä on usein myös suuremmat panokset kuin dekkarissa: tapahtumat ja niiden seuraukset koskettavat vähintäänkin laajempaa ihmisryhmää tai muuta kokonaisuutta, jopa koko maailmaa. Päähenkilö ei välttämättä ole viranomainen eikä tapahtuneiden rikosten tutkinta välttämättä ole juonen keskeisin osa. Usein kuitenkin viranomaiset ja rikokset liittyvät kuvioon jotenkin.

Toisaalta jo edellä mainittu domestic thriller käsittelee tyypillisesti hyvin pienen ja tiiviin porukan elämää. Avioliitot ja muut parisuhteet, perhedynamiikka, salaisuudet ja menneisyyden synnit ovat tämän alalajin ytimessä. Jännitys on usein hyvin psykologista ja intensiteetti syntyy juuri siitä, että keskiössä on tavallisen ihmisen epätavallinen kokemus. Usein tällaisissa romaaneissa on myös jonkinlainen tutkintajuoni, jossa selvitetään outoja tapahtumia tai etsitään vastausta johonkin piinaavaan kysymykseen. Juonen tempo voi olla perustrilleriä hitaampi.

Lisäksi on olemassa ainakin psykologinen trilleri, lääketieteellinen trilleri, yliluonnollinen trilleri (yhteys spekulatiiviseen fiktioon), historiallinen trilleri (yhteys historialliseen fiktioon) ja scifi-trilleri (taas spekulatiivista). Kirjo on siis todella laaja.

3. Mysteeri (eng. mystery) vilahtelee genrenimenä esimerkiksi booktubessa melko tiuhaan. Koen tämän kaikkein vaikeimmaksi määritellä, sillä suomalaisessa luokittelussa sitä ei oikeastaan tunneta. Mysteeri on tietenkin merkittävä elementti rikoskirjallisuudessa, mutta omana erillisenä genrenään en ole kuullut siitä puhuttavan. Määrittelyongelmia sen sijaan olen nähnyt myös tubettajien keskuudessa. Olennaisinta on ehkä se, että tarinassa on vahvasti läsnä mysteeri, jota selvitetään, mutta ei tiedetä tarkasti, mitä selvitetään. Tapahtumiin ei esimerkiksi liity välttämättä rikosta tai laitonta toimintaa, mutta jotain tarpeeksi outoa, että joku haluaa tutkia asiaa. Ehkä??

Jo näin lyhyttä tekstiä kirjoittaessani näen kaikkien kolmen genren välillä sekä yhteisiä että erilaisia ominaisuuksia. Sama romaani voisi siis aivan helposti sopia jokaiseen kategoriaan jollakin perusteella. Eikä kolmesta eri genrenimestä huolimatta ole ollenkaan niin helppoa sanoa, mitkä ovat juuri ne piirteet, jotka erottavat ne toisistaan. Kaiken kaikkiaan tämä teksti on vain hentoinen pintaraapaisu. On hyvin todennäköistä, että palaan aiheeseen vielä monta kertaa dekkariviikon jälkeenkin.

Mitä sinä ajattelet genrestä? Miten määrittelisit dekkarin tai trillerin?

Luettavaa ja blogattavaa(10/2016): Lokakuun loppukiri ja pohdintaa matkalukemisesta

Viimeisiä Suomen viikkoja viedään! Aika kuluu todella nopeasti, mutta vielä on paljon tekemistä ennen kuin pääsen lentokentälle: opiskelija-asunto täytyy tyhjentää viimeisistä tavaroista ja siivota, on luvassa syntymäpäiviä, sukulaisten, ystävien ja perhetuttavien tapaamisia vielä kerran ennen lähtöä, täytyy lähettää pari paperia kelaan ja tehdä muuttoilmoitus, hankkia vakuutus, käydä ottamassa vielä yksi rokotus, ostaa uusi puhelin ja adapteri ja tietenkin pakata. Jos syyskuu oli vauhdikas, niin lokakuussa ei jää varmaan yhtään ylimääräistä aikaa - mikä on ihan hyvä, sillä odottaminen alkaa käydä tukalaksi! ;)

Blogin kanssa aion nyt vihdoin ryhdistäytyä ja kirjoittaa ainakin muutaman rästipostauksen, jotta täällä on jotain luettavaa lähtöhässäkän keskellä. Matkablogin viimeisteleminen ennen ensimmäisen tekstin julkaisemista on herättänyt kaipuun aktiivita bloggaamista kohtaan. On siis aika tarttua toimeen, lopultakin! Olkaa kuulolla perjantaina, laitan silloin matkablogin linkin näkyville!

Projektia riittää myös lukemisessa. Tilanne on tällä hetkellä tämä...

Keskeneräiset kirjat:

1. Heir of Fire - Sarah J. Maas
2. Beautiful Chaos - Kami Garcia & Margaret Stohl
3. Unite me - Tahereh Mafi
4. Kuninkaiden koitos - George R.R. Martin
5. Epäilys - Stephenie Meyer

Siirsin osan keskeneräisistä kirjoista suosiolla odottamaan parempaa aikaa. Tällä lukemisen tahdilla en olisi saanut kaikkia mitenkään luettua ajoissa, ja totta puhuen näitä kirjoja kohtaan ei ollut tällä hetkellä edes mielenkiintoa. Australiaan puolestaan haluan ottaa mukaan pääntöisesti kirjoja, joita en ole vielä aloittanut enkä lukenut koskaan aikaisemmin. Uusi aika ansaitsee myös uudet kirjat.

Näistä viidestä kirjasta, jotka jätin listalle, tärkeintä olisi saattaa loppuun Kuninkaiden koitos - ihan vain siksi, että se on painava. Toisaalta jos Heir of Fire ja Beautiful Chaos tulisivat luetuiksi, yhden painavan kirjan mukaan ottaminen ei niin haittaisi. Unite me puolestaan roikkuu puoliksi lukemattomana siihen asti, että luen Unravel Men, koska toinen kirjan tarinoista sijoittuu aikaan UM:n jälkeen. Se lähtee siis mukaan joka tapauksessa, eikä onneksi paljon paina muiden tavaroiden joukossa. Epäilys saa jäädä kesken jos on jäädäkseen, sillä voin jatkaa nostalgiamatkaani milloin tahansa uudelleen.

Uusiakin kirjoja tekisi mieli aloittaa, jotta lukemisen tahti vähän piristyisi. Keskeneräiset kirjat ovat kaikki omalla tavallaan raskaita, minkä takia niiden lukeminen etenee hitaasti. Mutta minkä kirjan ehtisin lukea ennen lähtöä? Tai minkä kirjan kanssa pääsisin niin pitkälle, että voisin lukaista sen loppuun lennolla tai ensitöikseni Australiassa? Eniten houkuttelisivat C.J. Sansomin Itsevaltias ja Robin Hobbin Shaman's Crossing, mutta ne ovat kumpikin todella pitkiä: Itsevaltias 694 sivua ja Shaman's Crossing 591 sivua. Taitaa olla toivoton yritys :D Ehkä otan näistä jommankumman lennolle?

Hylly on kyllä täynnä hyviä kirjoja, joten ehkä sieltä vielä löytyy jotain tilanteeseen sopivaa!

Mitä matkalukemiseksi?

Olen jo monen vuoden ajan valinnut matkalukemiseni todella tarkkaan. Varsinkin ulkomaille lähtiessä kirjoilla on erityinen merkitys. Siitä lähtien kun avaan kirjat matkaa edeltävinä päivinä tai vasta matkan alettua, ne ovat pysyvä osa seikkailua. Luetut sivut ja matkan tapahtumat kiinnittyvät mielessäni toisiinsa tavalla, jonka ehkä vain toinen intohimoinen lukija ymmärtää, ja kun tulen kotiin, matkakirjoilla on aivan uusi tunnearvo. Ne ovat käsinkosketeltavia muistutuksia siitä, mitä reissulla tapahtui, missä kävin ja mitä koin, siitä miltä se kaikki tuntui.

Matkailulla, ihan niin kuin kirjallisuudellakin, on minuun aina todella vahva vaikutus. Voisi itse asiassa sanoa, että minulle on maailmassa kolme asiaa, joita kannan mukanani minne tahansa menenkin, vielä vuosia eteenpäin: toisen ihmisen kanssa jaetut hetket, luetut kirjat ja matkailukokemukset.

Tämän pohjustuksen jälkeen varmasti huomaatte, minkälaisen haasteen edessä olen nyt, kun olen lähdössä elämäni suurimpaan sekkailuun. 

Mitä minun kannattaisi lukea lennoilla, jotka varmasti painuvat syvemmälle mieleen kuin yksikään lento aikaisemmin? 

Mitkä kirjat sopivat parhaiten kahdelle lennolle ja niiden väliselle vaihdolle, kun niistä yhdessä muodostuu melkein 26 tunnin mittainen matka maasta toiseen?

Mitkä kirjat haluan muistaa tulevaisuudessa nimenomaan siitä, että luin niitä matkalla Australiaan? 

Käsissäni on melkoinen kookospähkinä, jonka kuoren halkaisemiseksi olen tehnyt listaa kirjoista, jotka kiinnostavat minua tällä hetkellä kaikkein eniten ja ovat muuten tilanteeseen sopivia. Mitä näistä sinä suosittelisit matkalukemiseksi?

• Cinder - Marissa Meyer
• Legend - Marie Lu
• City of Heavenly Fire - Cassandra Clare
• Shaman's Crossing - Robin Hobb
• Itsevaltias - C.J. Sansom
• Valkoinen kuningatar - Philippa Gregory
• Muukalainen - Diana Gabaldon
• The 5th Wave - Rick Yancey
• Kivun jäljet - Karin Slaughter
• Meren Katedraali - Ildefonso Falcones

PS. Se joka keksii, missä postauksen kuvat on otettu, saa palkinnoksi postikortin tai sähköpostia Australiasta oman valintansa mukaan! 

Kandin viemää(5): Tieteellisen kirjoittamisen syvissä vesissä

Tajusin suunnilleen viikko sitten, että en ole kirjoittanut helmikuussa yhtään Kandin viemää -tekstiä. Useammalle tekstille on jo aihe mielessä, mutta olen ilmeisesti uponnut niin syvälle kandin varsinaiseen tekemiseen, että aiheesta bloggaaminen on unohtunut. Nyt kuitenkin löytyi aikaa kurkistaa aiheeseen, josta voisi puhua loputtomiin: tieteelliseen kirjoittamiseen.

Olen kirjoittanut jatkuvasti siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Kertomuksia, esseitä, esitelmiä, runoja, tekstitaidon vastauksia, kaikenlaisia koevastauksia, päiväkirjaa, ajatelmia, sanoituksia, analyyseja, arvioita, blogitekstejä milloin mistäkin aiheesta ja pitkää proosaa, josta jonain päivänä toivottavasti tulee romaani. Olen kokenut kirjoittaessani monenlaisia prosesseja ja yksittäisiä hetkiä, joita en varmasti unohda koskaan. Mutta mikään aikaisempaa kirjoittamisen kokemusta ei voi verrata tähän, mitä tapahtuu, kun kirjoitan kirjallisuudesta tieteellisesti. Kirjallisuuden tutkiminen ja havaintojen siirtäminen sanalliseen muotoon on parhaimmillaan niin mielettömän hienoa, että ilma juuttuu johonkin kurkun ja keuhkojen väliin. Pahimmillaan se on niin vaikeaa, että tuntuu kuin aivoihin työnnettäisiin ruuveja.

Jotta edellisen virkkeen mielikuva ei jäisi kaikumaan liian brutaalina mielen sokkeloisin huoneiisiin (joo, olen runollisella tuulella tänään), tarkennan vähän. Tieteellinen kirjoittaminen on vaikeaa ja saa tehokkaasti aikaan akateemista ahdistusta, mutta se on vaikeaa sellaisella suloisella, vähän ironisella tavalla, Tyypillinen ongelma on esimerkiksi tilanne, jossa mielessä on aivan mahtava ja valmis ajatus, mutta sille ei löydä sanoja vaikka kuinka vääntelee ajatusta suunnasta toiseen. Tai sitten ajatuksia on miljoona, eikä osaa valita, mihin tarttuisi ensimmäisenä. Tai sitten tutkimuskirjallisuuden herättämän ajatuksen ja oman havainnon yhdistäminen järkevästi muistuttaa yhtäkkiä kvanttifysiikkaa. Kaikkia näiden ongelmien rinnalla elää valtava tahto, roihuava palo, suorastaan tarve saada oikeat sanat ulos oikeassa järjestyksessä. Halu jakaa toisten kanssa jotakin, jonka on itse oppinut, kokenut ja havainnut, ja jonka toivoo auttavan toisia tutkijoita, toisia kirjallisuudesta kiinnotuneita ihmisiä. Eli vaikka hakkaa päätä seinään, joka ajoittain tuntuu kylmältä teräkseltä, se kannattaa, sillä tuo seinä murtuu jossain vaiheessa. Kun yrittää tarpeeksi, pääsee sen läpi, ja toisella puolella odottaa niin hyvä fiilis, että sekoitettu pää ei menoa hidasta. Takkuilevankin päivän lopussa useimmiten huomaa oivaltaneensa jotain uutta. Voi että se on parasta.

Mikä sitten tekee tieteellisestä kirjoittamisesta sellaisen haasteen? Arvelen, että yksi turhautumista aiheuttava asia on hitaus. Tieteellinen kirjoittaminen on todella hidasta. Oman analyysin seassa viitataan toisiin tutkimuksiin ja tutkimuskohteeseen, Kirjoja selaillaan ja sitaatteja kirjoitetaan. Lähdeviitteitä merkitään ja asetteluun kiinnitetään huomiota. Tämä kaikki vaatii keskittymistä ja siksi myös energiaa, jota ei parhaallakaan tutkijalla ole määrättömästi. Välillä täytyy pysähtyä ajattelemaan, etsimään jotain kohtaa jostain teoksesta, parantelemaan jonkun käsitteen määritelmää tai ihan vain olemaan... Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa tulee tehneeksi niin paljon muutakin, että päivittäinen sanamäärä jää joskus hulvattoman huvittaviin lukemiin. No, pääasia että tekstiä syntyy.

Myös tyyli ja rakenne aiheuttavat päänvaivaa. Onko tekstini selkeää? Onko se helposti ymmärrettävää? Olenko onnistunut tekemään mielenkiintoisen tutkimuksen ja kuulostamaan silti älykkäältä, asialliselta ja akateemiselta? Onko tyylini ehjä ja sopiva? Onko tekstiäni mukava lukea? Näitä kysymyksiä sai toistella yhden päivän aikana useita kertoja, eikä lähellekään joka kerta ole niin varma itsestään kuin haluaisi olla. Mutta, oppimassahan tässä ollaan.

Tutkimuskohde on tietenkin ratkaisevassa asemassa. Kirjallisuuden lukemiseen ja tutkimiseen liittyy aina subjektiivisuus, henkilökohtaisuus, mikä analyyttiseen kirjoittamiseen yhdistettynä saa aikaan todella kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen tutkimus on hiukan erilainen muihin verrattuna: rakenteeltaan, teemoiltaan, sävyltään, ytimeltään, sielultaan... Joskus pelkästään tämän moninaisuuden ja laajuuden ja ainutlaatuisuuden pohtimiseen uppoaa niin syvälle, että on vaikeaa päästä kirjoittamiseen saakka. 

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime päivinä. Palaan kyllä tähän tieteelliseen kirjoittamiseen vielä, sen verran laaja aihe se on. Siitä ei voi koskaan sanoa kaikkea kerralla.

Vielä lopuksi; Mitä tekemistä Apulannalla on kandini kanssa? Ei niin mitään, mutta kirjoittamiseni kanssa sitäkin enemmän. Apulanta on yksi lempibändeistäni, ja tulee mukaan kirjoittamiseen aina silloin, kun haluan mennä mahdollisimman syvälliselle ja rajattomalle ajattelun tasolle. Toni Wirtasen sanoitukset ovat kultaa, nektaria, huumetta luovalle mielelle. Tätäkin kappaletta olen kuunnellut kymmeniä kertoja putkeen eilen ja tänään. Apulannan musiikki vie minut aina paikkaan, tilaan, jossa on vain minä ja minun pääni, minun mieleni ja ajatukseni ja tunteeni ja elämänkokemukseni. Erittäin hyvä lääke silloin, kun mieleni haluaa harhailla.

Siispä kuuntelen loppuillan Apulantaa, juon teetä, katson ehkäpä jakson jotain hyvää sarjaa ja ennen kaikkea yritän kirjoittaa kandia. 

Kirja-arvostelun kirjoittamisen ongelmia

Luin viime syksynä romaanin, josta kirjoittaminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä arvostelu sekä blogiin että ainejärjestön lehteen, mutta jouduin siirtämään hommaa reilusti myöhemmäksi. Tämän tapauksen yhteydessä pysähdyin pitkäksi aikaa pohtimaan kirja-arvostelujen kirjoittamista ja erityisesti ongelmia, joita niitä kirjoittaessa silloin tällöin tulee vastaan. Kokosin ajatuksistani joitakin tapauksia, jotka ovat vaikeuttaneet kirjoittamista.

Arvostelua on vaikea kirjoittaa, kun... 

1. Teoksessa on yksittäisiä hyviä kohtia tai ominaisuuksia tasapaksun tai huonon tekstin seassa. Miten tällainen teos pitäisi esitellä? Jos keskittyy niihin piirteisiin, joista ei pitänyt, ne muutamat miellyttävät helposti unohtuvat kokonaan. Jos puolestaan kuvailee muuta tekstiä yleisellä tasolla ilman yksityiskohtia ja sitten yhtäkkiä kahta kohtausta vuolaiden kehujen kera, lukija saa ristiriitaisen vaikutelman. Oliko kirja lukemisen arvoinen vai ei? Tällaisesta teoksesta on haastavaa kirjoittaa yhtenäistä, yleisen tason tekstiä joka ei paljasta liikaa. Ratkaisuehdotus: Yritän pysyä ytimekkäänä ja sanoa selkeästi heti alussa, että suurimmaksi osaksi en pitänyt teoksesta. Sitten mainitsen ne asiat, joista pidin, ja yritän olla spoilaamatta mitään.

2. Teos ei hetkauta mihinkään suuntaan: se ei ole kiinnostava, se ei ole varsinaisesti tylsä mutta ei silti herätä positiivisia tunteita tai ajatuksia. Miten kirjoittaa teoksesta, josta ei ole juuri mitään sanottavaa? Voi toki käydä sen osat läpi järjetyksessä ja kertoa, miksi ne tuntuivat tasapaksuilta ja mitäänsanomattomilta. Arvostelusta tulee kuitenkin tälla tavalla luettelomainen ja melko suppea. Saa siis käyttää luovuutta kirjoittaakseen mielenkiintoisen ja hyödyllisen arvostelun. Ratkaisuehdotus: Yritän antaa joitakin esimerkkejä siitä, mikä jätti minut kylmäksi ja miksi, ja erityisesti välttää luettelointia. Kirjoitan sen verran kuin luentevasti saan sanottua.

3. Teos tulee hyvin lähelle minua ja elämääni. Nämä teokset, useimmiten romaanit, ovat hankalia siksi, että niistä kirjoittaessa saattaa avata liikaa itseään. Jos romaani käsittelee asioita, jotka ovat arvostelun kirjoittajalle vaikeita tai kipeitä, siitä kirjoittaminen voi auttaa käsittelemään niitä. Tuntemattomalle lukijalle siitä ei kuitenkaan useinkaan ole hyötyä, koska teksti on enemmänkin terapeuttinen tunteiden sekamelska kuin hallittu analyysi. On vaikeaa välittää toiselle tunne, jonka tällainen romaani sai aikaan, koska se on niin henkilökohtainen. Ratkaisuehdotus: Odotan tunnekuohun laantumista ja aloitan kirjoittamisen vasta sitten. En kirjoita tekstiä kerralla enkä julkaise sitä ennen kuin olen tarkastanut sen pariin otteeseen.

4. Teos kulkenut mukanani vuosia. Kyseessä voi olla joku lempikirjoistani tai romaani, jonka olen lukenut useita kertoja vuosien varrella ja jolla jo siksi on erityinen tunnearvo. Lukukokemuksiin liittyvät muistot värittävät tällöin erityisen voimakkaasti arvostelua, vaikka yrittäisi olla kriittinen. Itselle rakasta 

teosta on vaikea pilkkoa osiin niin, että näkisi myös sen mahdolliset puutteet. Ja vaikka ne näkisi, on haaste tuoda ne esille häivyttämättä teoksen henkilökohtaista merkitystä. Ratkaisuehdotus: Kerron ensin, millainen merkitys teoksella on elämässäni ja kuinka arvelen sen vaikuttavan näkemykseeni, jotta muut osaavat lukea tekstin oikein. Sen jälkeen etenen systemaattisesti ja saatan vertailla tuoreinta lukukokemusta aikaisempiin.

5. Teos herättää ristiriitaisia tunteita. Tällaiset teokset ovat usein niitä, joista yhtä aikaa pitää ja ei pidä. Esimerkiksi henkilökuvaus saattaa olla nerokasta ja kiinnostavaa, mutta juoni tökkii häiritsevän monta kertaa. Miten nämä ajatukset saa puettua sanoiksi niin, ettei erityisesti hauku teosta muttei kehukaan sitä kovin paljon? Pitäisikö keskittyä positiivisiin vai negatiivisiin ominaisuuksiin? Kummasta on lukijalle enemmän apua? Mikä arvosana tällaiselle teokselle tulisi antaa, jotta se tukisi sanallista arviota? Ratkaisuehdotus: Keskityn ristiriitaisuuteen ja siihen, mistä se syntyy. Yritän myös ilmaista, oliko kokemus enimmäkseen hyvä vai huono ja arvioida, ketä teos voisi miellyttää.

6. Teos on järjettömän hyvä. Teos on kerta kaikkiaan niin mahtava, että se vie sanat suusta. Kehuttavaa riittää loputtomiin, teoksen herättämät tunteet pysyvät pinnassa pitkään ja se herättää jatkuvasti uusia ajatuksia. Joskus käy niin, että kaikkein parhaimmista lukukokemuksista on vaikeinta kirjoittaa. Tämä tuntuu minusta sekä nurinkuriselta että loogiselta. Hassulta se tuntuu siksi, että tekstiin on runsaasti aineksia. On todellakin jotain, josta ammentaa. Mistä siis kiikastaa? Ilmeisesti siitä, että teoksen vaikutus on huomattavan voimakas. Lukukokemuksessa on pitkään niin kiinni, ettei siitä saa sanottua mitään järkevää. Ei tiedä, mistä aloittaisi ja mihin lopettaisi. Ei osaa valita, mitä jättää pois. Ihania, antoisia kokemuksia muutta haastavia jaettavia. Ratkaisuehdotus: Annan ajan kulua ja käsittelen teosta jonkin aikaa mielessäni. Ranskalaiset viivat auttavat asiaa. Muutaman viikon tai kuukauden kuluttua tärkeimmät asiat erottuvat helpommin ja niille löytää sanat - yleensä.