Shatter me - Tahereh Mafi

Juliette on ollut vankina 264 päivää. Näiden päivien aikana hän ei ole nähnyt päivänvaloa eikä poistunut sellistään kertaakaan. Hänelle ei ole suotu minkäänlaista sosiaalista kontaktia. Hänet on eristetty ympäröivästä todellisuudesta, koska maailman silmissä hän on hirviö. Julietten kosketus tappaa, eikä kukaan tiedä miksi. Kun kaikki tutkimukset osoittautuvat hyödyttömiksi, yhteiskunta alkaa pitää häntä luonnonoikkuna, joka on paras työntää syrjään, pois silmistä ja tietoisuudesta. Juliette jää yksin, eikä tälle yksinäisyydelle ole näkyvissä loppua.

Tilanne kuitenkin muuttuu täysin, kun Warner, maailmaa hallitsevan sotilaallisen organisaation johtaja ilmoittaa haluvansa Julietten joukkoihinsa. Warner on lumoutunut Julietten kyvystä ja haluaa käyttää sitä oman valtansa kasvattamiseen. Hän tarjoaa Juliettelle ulospääsyä vankeudesta, mutta vapauden hinta on niin hirveä, ettei Juliette halua ottaa sitä vastaan.

Julietten täytyy tehdä valinta: hän voi olla toisen ihmisen ase tai soturi omassa taistelussaan vääryyttä vastaan. Mutta miten hän pääsee irti Warnerin otteesta?

* * *

Shatter Me on hätkähdyttävä trilogian avaus. Aloitin sen lukemisen reilusti viime vuoden puolella, mutta silloin en päässyt alkua pidemmälle. Julietten kärsimys välittyi ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin voimakkaasti, että se lamaannutti minut. Hänen elämäntilanteensa epäoikeudenmukaisuus ja julmuus tulivat emotionaalisesti niin lähelle, että en yksinkertaisesti kestänyt lukea enempää. Olin hämmentynyt. Vaikka eläydynkin voimakkaasti lukemaani, aivan näin rajua reaktiota en muista kokeeneeni vuosiin - en ehkä koskaan näin puhtaana. Jätin kirjan sivuun ja odotin, että olisin valmis lukemaan sen.

Uuden tammikuun saavuttua päätin, että on aika ottaa selvää, mitä Juliettelle tapahtuu ja miksi olin tullut sillä tavalla henkisesti taklatuksi. Avasin kirjan uudelleen ja upposin syvälle sen sisälle, tällä kertaa ilman vaikeuksia. Shatter Me täytti minut ja mieleni täydellisesti lukemisen ajaksi sekä tunteilla että uusilla pohdiskelun aiheilla. Tälläkin hetkellä mielessäni on niin paljon mainitsemisen arvoisia asioita, että tiedän ainakin kolmasosan putoavan tekstistä pois. Niitä ei vain saa sanoiksi tällaisessa tekstissä.

Yksi Shatter Men vaikuttavimmista osista on sen kieli. Mafin kirjoitustyyli poikkeaa radikaalisti itse asiassa kaikesta aikasemmin lukemastani. Tekstissä on runsaasti tunteita tiivistäviä kielikuvia, joiden kaltaisia en ole ennen kohdannut. Ne ovat toisaalta hyvin konkreettisia, toisaalta abstrakteja. Yhtä kaikki niissä on jotakin hyvin runnollista ja soljuvaa ja traagista. Osa lauseista on viivattu yli; Juliette ikään kuin korjaa itseään jatkuvasti ja yrittää ajaa tietyt ajatukset pois mielestään. Romaani on kirjoitettu Julietten näkökulmasta yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikä vahvistaa näiden lauseiden vaikutusta. Juliette kieltää itseltään tietyt ajatukset, koska ne ovat liian massiivisia, liian merkittviä, liian voimakkaita hänen kannettavakseen. Jotkut ajatukset ovat kiellettyjä, toiset kauhistuttavan surullisia ja loput raadollisen realistisia. Juliette kokee syvää kärsimystä, ja tuo kärsimys on läsnä romaanin kielessä erottamattomana.

Lisäki romaanissa hätkähdyttää maailma, jota tällä ainutlaatuisella kielellä kuvataan. Julietten vankilan ulkopuolella maailma on kuihtunut. Sää on muuttunut peruuttamattomasti ja kaikki meidän maailmamme tuntemat itsestäänselvyydet ovat muuttuneet ylellisyydeksi. Kaduilla ei ole enää turvaa eikä vapautta, lapsilla ei olen vanhempia eikä maailmassa ole järjestystä. The Reestablisment on suurimmaksi osaksi sotilaallinen järjestö, joka on luvannut palauttaa rauhan. Mitä pidemmälle tarinassa edetään sitä selvemmäksi käy, että organisaatiolla on runsaasti omia päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä suurten massojen auttamisen kanssa. Toivon todella, että maailma ei koskaan muutu sellaiseksi kuin se tässä tarinassa on tullut.

Kirjailijan henkilökuvauksessakin on voimaa. Warner on nuori poika, joka kantaa vastuuta Reestablishmentin toiminnasta ja pyrkii suorastaan pakkomielteisesti käännyttämään Julietten puolelleen. Mafi piirtää Warnerin epävakaan ja kieroutuneen persoonallisuuden todella taitavasti ja yksityiskohtaisesti, joten vastenmielisyyden kokemiselta ei voi välttyä. Paljon jää kuitenkin verhon taakse, mikä lisää mielenkiintoa. Kuka Warner aivan pohjimmiltaan on ja mitä hän itse asiassa Juliettesta haluaa? Miten hänestä on kasvanut juuri tällainen, häikäilemätön ja hurja nuori mies, joka on sokea oikeastaan kaikelle muulle paitsi itselleen?

Warnerin täydelliseksi vastakohdaksi asettuu Adam, nuori sotilas joka haluaa pelastaa sekä Julietten että itsensä Warnerin hulluudelta. Hän kohtaa Julietten erikoisissa olosuhteissa, mutta koska hän on ainoa ihminen, joka on todella tehnyt niin - kohdannut Julietten sielun - hänestä tulee Julietten kallio. Adamin luonteessa on samankaltaista syvää moraalitajua kuin Juliettella, mutta hän on ennen kaikkea vakaa, vahva ja päämäärätietoinen. Hän näkee Julietten sisälle siihen osaan, joka on aikoja sitten kadonnut Juliettelta itseltään: siihen ihmiseen, joka Juliettesta voi tulla, jos hän ryhtyy tosissaan taistelemaan elämän asettamia kahleita vastaan. En pysty hienoimmillakaan sanoilla selittämään, millä tavalla heidän suhteensa etenee ja kuinka kauniita sävyjä siinä on. Kuinka voimakkaita tunteita he kokevat toistensa läsnäollessa, kuinka hengästyttävän kauniita hetkiä heillä on. Pidätin ihan oikeasti hengitystäni tiettyjä kohtia lukiessani. Esimerkiksi se, millä tavalla yhden kosketuksen merkitys avautuu tällaisessa kontekstissa on todella vaikuttavaa.

Kaikkein eniten koskettaa kuitenkin Juliette itse. Hän on herkkä persoona, joka haluaisi syleillä koko maailmaa sekä käsillään että sydämellään. Hänessä on valtavasti lämpöä ja viatonta halua auttaa toisia. Hänen mielensisäistä maailmaansa hallittsevat epävarmuus ja tappavan kyvyn synnyttämä itseinho. Juliette haluaisi epätoivoisesti tehdä jotakin elämänsä ja maailman eteen, mutta ei näe mssään mahdollisuutta siihen. Hän on kauhuissaan omien käsiensä voimasta ja pelkää, ettei voi koskaan luoda kestäviä ihmissuhteita. Hänen pelkonsa on varsin ymmärrettävä, sillä hän on joutunut jo näkemään kosketuksensa seuraukset. Nuo muistot piinaavat Juliettea herkeämättä ja tekevät hänestä hirvittävän hauraan. Menee pitkään ennen kuin hän alkaa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että hänen kyvyllään voi olla muukin kuin tuhoava tarkoitus. Että elämä voi vielä muuttua hyväksi, onnelliseksi. Sydämeni särkyi tuhanneksi palaseksi Julietten tuskan vuoksi. Sen suunnattoman vääryyden vuoksi, jota hän on joutunut elämänsä aikana kokemaan. Kuinka kovasti toivonkaan, että tilanne on trilogian lopussa parempi. Paljon parempi.

Ainoat puutteet tai viat, jotka jäivät kaivelemaan ovat häviävän pieniä kaiken hyvän rinnalla. Juonellisesti Shatter Me on alusta lähtien oikein hyvä. Ainoastaan alkupuolella keskitytään ehkä hiukan liikaa Julietten vaikeisiin tunteisiin tapahtumien varsinaisen edistämisen sijaan. Mutta sitten, kun tapahtumvat käynnistyvät, ne vyöryvät eteenpäin kuin luotijuna. Toinen pieni ongelma liittyy uskottavuuteen. Kukaan, joka ei ole ikinä elämässään käsitellyt tuliasetta ei voi suhtautua aseisiin niin luontevasti kuin tässä annetaan ymmärtää. Puhumattakaan siitä että Julietten kaltainen vähäisen ravinnon heikentämä, pelokas teini-ikäinen tyttö pystyy ampumaan niin nopeasti niin hyvin, että saa toivottua tulosta aikaiseksi. Mutta tämä on vain pieni tekninen yksityiskohta, jolla ei ole sen syvempää merkitystä. Temaattisella tasolla Shatter Me on todella korkeatasoinen young adult -romaani, joka nimensä mukaisesti murskaa lukijan sydämen. Se valloittaa, murskaa ja lopuksi kokoaa osittain uudelleeen. Suosittelen ottamaan tästä omin silmin selvää, kokemaan sen itse - ja varautumaan syvään emotionaaliseen kaaokseen.

4,5/5

Beautiful Creatures - Kami Garcia & Margaret Stohl

Ethan Wate on kyllästynyt kotikaupunkiinsa, jossa ei ikinä tapahdu mitään. Mikään ei muutu, ihmiset eivät vaihdu, asenteet eivät hievahdakaan paikoiltaan. Jos se olisi mahdollista, hän lähtisi pois eikä koskaan tulisi takaisin. Mutta kun Lena Duchannes muuttaa setänsä luo Gatliniin, Ethanin käsitys maailmasta murenee palasiksi. Lena on älykäs, vakava, salaperäinen ja runollinen; kaikin tavoin erilainen kuin muut. Lisäksi Lenalla on salaisuus, joka erottaa hänet ihmisten maailmasta: hän on loihtija - noidan kaltainen, mutta hänen voimansa ovat ennen kaikkea elementaalisia ja hämmentävät vahvuudessaan jopa hänen sukulaisiaan. Tutustuessaan Lenaan Ethan tutustuu myös kokonaiseen maailmaan, joka on elänyt omien sääntöjensä mukaan yleisesti tutun todellisuuden rinnalla. Mutta voiko niiden välille rakentaa sillan, joka kestää?

* * *

Beautiful Creatures valikoitui lukulistalleni tänä vuonna onnekkaan sattuman kautta. Löysin kesällä koko sarjan Suomalaisen Kirjakaupan alennuslaarista. Olin jo pitkään aikonut lukea sarjan loppuun, ja kun alennusmyynnit tarjosivat täydellisen tilaisuuden ostaa se osaksi alati kasvavaa kirjakokoelmaani, päätin ryhtyä toimeen. Beautiful Creatures jäi vahvasti mieleeni jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jos olisin muistanut sen olevan näin hyvä, en olisi missään tapauksessa jättänyt sarjaa roikkumaan näin pitkäksi aikaa.

Pidän Ethanista aivan valtavasti. Hän on fiksu, rehellisesti kunnollinen poika, joka näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, niin hyvässä kuin pahassa. Hänen havaintonsa pienen kaupungin sosiaalisesta ilmapiiristä ovat tarkkoja ja usein niin älykkäitä, että niistä lukiessa huomaa virnuilevansa niin kuin silloin, kun on juuri löytänyt takin taskusta setelin, jonka ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla siellä. Ethan uskaltaa unelmoida suurista, epätodennököisen tuntuisista asioista, ja kun Lena ilmestyy hänen elämäänsä, hän jaksaa taistella, hän jaksaa etsiä keinoa olla osa Lenan yliluonnollista ja monella tavalla hyvin kummallista elämää. Ethanin ymmärrys on koetuksella useita kertoja, mutta hän ei anna sen lannistaa itseään. Jos kaikki tytöt kohtaisivat tällaisen pojan elämänsä aikana, voisin vannoa, että maailmasta tulisi parempi paikka.

Lena puolestaan vetoaa sieluun epäoikeudenmukaisen, riipaisevankin elämäntarinansa vuoksi. Hänen voimansa aiheuttavat jatkuvasti vaikeuksia missä tahansa hän onkaan, eikä hänen elämässään ole ollut juuri lainkaan pysyvyyttä. Koulunkäynti ja ystävystyminen ihmisten kanssa on aina kaatunut. koska ihmiset ovat alkaneet pelätä häntä ja omaksuneet toisten negatiiviset mielipiteet. Lena haaveilee normaalista lukiolaisen elämästä, mutta Gatliniin tullessaan hän on jo menettänyt uskonsa unelmiin. Hän vetäytyy ihmisten seurasta odottaen, että kaikki hyljeksivät häntä niin kuin ennen. Kun hän tapaa Ethanin, hänen sydämensä täyttää ristiriita: hän on onnellinen Ethanin seurassa, mutta uskoo olevansa tälle vaaraksi. Tämä emotionaalinen konflikti ja sen vaikutukset ensirakkauden alkutaipaleeseen kuvataan osuvasti. Välillä kaikki on vähällä tuhoutua, mutta Ethanin ja Lenan välinen rakkaus löytää lopulta tiensä pinnalle. Aina vain uudestaan.

Ja voi kuinka kaunis heidän rakkautensa onkaan. Ethanin ja Lenan välille kehittyy ainutlaatuinen yhteys, joka korjaa kummankin haavoja ja kehittää heitä ihmisinä. Heidän suhteessaan on myös tietynlainen väistämättömyyden tuntu, aivan kuin se olisi luonnonvoima, jota ihminen ei voi koskaan hallita. Kuten luonnolla, tällä rakkaudella on valta luoda ja tuhota yhtä aikaa. Vielä on epäselvää, mille puolelle heidän tarinansa lopulta asettuu, mikä lisää jännitystä jatko-osien kannalta.

Vaikka Beautiful Creatures on niittänyt mainetta yhtenä 2000-luvun vahvimmista rakkaustarinoista, sillä on runsaasti muitakin ansioita. Romaani käsittelee muunmuassa koulukiusaamista, joka on oikeastaan melko harvinainen teema nuorille suunnatussa fantasiakirjallisuudessa. Lenaa syrjitään koko kaupungin voimin: vanhemmat lietsovat lapsiaan suhtautumaan varauksellisesti kaikkiin muukalaisiin, mutta kun on kyse kaupungin pahamaineisen erakon, Macon Ravenwoodin siskontyttärestä, koko homma karkaa täysin käsistä. Kirjailijat onnistuvat osoittamaan, kuinka järjetöntä kiusaaminen on ja kuinka naurettavin perustein ihmiset voivat muodostaa mielipiteensä toisesta. Toinen keskeinen teema on läheisen ihmisen kuolema ja sen jäljessä sieluun asettuva suru. Ethan on menettänyt äitinsä hiljattain, ja tämän menetyksen jäljet näkyvät joka päivä hänen kotonaan. Läheinen perheystävä Amma on ottanut talossa huoltajan roolin, ja Ethanin isä on lukkiutunut työhuoneeseensa pysyäkseen piilossa maailmalta. Elämä kulkee huterilla raiteilla, mutta kulkee kuitenkin. Uskon, että jokainen lukija joka on joskus menettänyt jonkun rakkaan, pystyy aistimaan Ethanin elämäntilanteen todenmukaisuuden. Beautiful Creatures on syvällinen romaani - syvällisempi kuin sen markkinoinnin perusteella voisi päätellä.

Myös romaanin maailma on omaa luokkaansa. Taikuus sidotaan henkilöiden persoonaan ja mielialoihin todella kiehtovalla tavalla. Yliluonnolliset voimat virtaavat heissä yhtä voimakkaasti kuin veri, ja niillä on sekä fyysisiä että henkisiä vaikutuksia niin käyttäjäänsä kuin käyttäjän läheisiinkin. Kuvaukset ovat näyttäviä ja kokonaisvaltaisia. Taikuudessa on tässä miljöössä jotakin hyvin synkkää, ripaus goottilaisuutta yhdistettynä Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden kulttuuriin ja mytologiaan. Yliluonnolliseen suhtaudutaan vakavasti ja sen vaarat ovat välillä konkreettisesti läsnä, välillä piilossa kulman takana. Kaiken kaikkiaan kiinnostava keitos, joka varmasti sakenee jatko-osissa.

Jatkan kehujen listaa vielä sanomalla jotakin tämän kirjan kielestä. Se on runsasta ja elinvoimaista ja korostaa milloinkin käsillä olevaa teemaa tai tunnelmaa. Lukukokemus oli myös huomattavasti autenttisempi, kun luin kirjan englanniksi. Etelävaltiolaista murretta on mahdotonta vangita suomen kieleen sellaisena kuin se on alkuperäiskielessä, luonnollisesti. Tässä tapauksessa kielellä on paljon merkitystä miljöön ja sosiaalisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta. Se kaikki herää paremmin eloon alkuperäiskielisenä.

Ainoa puute, joka silloin tällöin nousi mieleen, on lievä juonenkulun epätasaisuus. Joistakin tilanteista siirrytään turhan nopeasti pois, toisiin jäädään jumittamaan ilman selkeää syytä. Aivan kaikki mielenkiintoiset yksityiskohdat eivät pääse loistamaan niin paljon kuin olisi mahdollsta, mutta ehkäpä jatko-osat korjaavat tämän aukon.

Loppukaneetiksi: Tämä on todella hyvää young adult -fantasiaa. Onneksi minulla on kaikki jatko-osat olemassa. Kannattaa antaa mahdollisuus tälle, jos et ole vielä sitä tehnyt!

4,5/5

City of Glass - Cassandra Clare

City of Glass on sarjan kolmas osa, joten arvostelu voi sisältää spoilereita aiemmista kirjoista.

* * *

Amid the chaos of war, the Shadowhunters must decide to fight with the vampires, werewolves and other Downworlders - or against them. Meanwhile Jade and Clary have their own decision to make: should they pursue the love they know is forbidden?

* * * 

Varjometsästäjät kokoontuvat Idriksen pääkaupunkiin Alicanteen etsimään ratkaisua yliluonnollista maailmaa koetteleviin ongelmiin. Erilaiset mielipiteet ja asenteet taistelevat keskenään, ja paranormaalien lajien väliset suhteet nousevat yhdeksi romaanin kantavaksi teemaksi. Jokainen osapuoli joutuu tahollaan miettimään, onko valmis päästämään irti katkeruudesta ja epäluulosta paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Matka yksimieliseen ratkaisuun on vaikea, mutta kun se viimein löytyy, on selvää että jokin maailmassa on muuttunut pystyvästi.

City of Glass alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena loppuun asti. Juoni on jälleen pullollaan Clarelle tyypillisiä käänteitä, jotka sekoittavat pakkaa ja erottavat sarjan keskushenkilöt joksikin aikaa toisistaan. Tämän ansiosta tarinan on mahdollista liikkua sekä useiden tapahtumapaikkojen (tai ehkä paremminkin alueiden) että henkilöiden välillä. Tapahtumien edetessä henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kulkeneet tarinan sivussa, saavat lisää merkitystä ja syvyyttä. Varsinkin Simonin persoonallisuus ja Luken menneisyys pääsevät eri tavalla esille. Tämä eri henkilöiden läsnäolon runsaus tekee koko sarjasta ehdottomasti mielenkiintoisemman kuin se oli aikaisemmin.

Idris, voi Idris. Jos voisin, lähtisin heti lomalle varjometsästäjien kotimaahan. Oli todella virkistävää lukea varjometsästäjistä uudessa ympäristössä, joka tarjosi samalla yksityiskohtaisemman näkökulman nefilien sosiaalisiin normeihin. Lukija pääsee nyt ensimmäistä kertaa "kulissien taakse", varjometsästäjien yhteiskunnan ytimeen ja uudella tavalla käsiksi myös koko rodun historiaan. Kirjailijan yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää runsasta kuvailua, joka nousee nyt uudelle tasolle. Antaisipa Clare New Yorkistakin tällaisia kurkistuksia...

Yksi tämän osan kohokohtia on ehdottomasti kaikki Clary ja Jacen välisessä suhteessa tapahtuva kehitys. Lukija saa viimein tietää totuuden siitä, kuka on Valentinen poika, mutta ennen sitä matkalla koetaan paljon tuskaa ja hämmennystä. Erityisesti Jacen kärsimys välittyy voimakkaammin kuin ennen. Vaikeat tunteet ja perhetaustaa koskeva epätietoisuus määrittävät Jacen persoonallisuutta itse asiassa enemmän kuin hän itsekään haluaisi myöntää. Ilman Clarya ja tätä kohtaan tuntemaansa rakkautta Jace ei välttämättä olisi enää edes elossa. Vahva rakkaus on young adult -kirjallisuuden kestoteema, mutta tämä kyseinen suhde on jollain tavalla erityisen kaunis. Se ravistelee sielua syvemmältä kuin useimmat muut viime vuosina vastaan tulleet rakkaussuhteet.

En tiedä, onko kysymys kirjailijan itseluottamuksen vahvistumisesta vai yksinkertaisesti verbaalisten taitojen kehittymisestä, mutta City of glass häikäisi minut monipuolisuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan. Siinä on kaikki juuri niin kuin pitää ja ehkä vähän paremminkin. Sarjan osista se on ehdottomasti hiotuin kokonaisuus. Myös emotionaalisella tasolla on tapahtunut valtava muutos parempaan suuntaan. Ajoittain tekstiä oli suorastaan vaikeaa lukea, koskan sydän oli vähällä haljeta kaikesta siitä tuntemisesta ja pohtimisesta.

Mahtava, ihana, kaunis, hieno kirja. Tämän luettuani olen todella iloinen siitä, että tulin aikoinaan tarttuneeksi sarjaan ylipäätään. Olen nyt suorastaan hengästyneen kiinnostunut siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

5/5

Viattomien veljeskunta - Jean-Christophe Grangé

Juonikuvaus: Chileläinen poikakuoron johtaja murhataan pariisilaisessa kirkossa, josta löytyy vain yksi selvä johtolanka: verinen kengänjälki numeroa 36. Myös rikoksen erityisen raaka tekotapa herättävät maineikkaan Lionel Kasdanin huomion. Kasdan ryhtyy tutkimaan tapausta ensimmäisenä pyrkimyksenään selvittää, onko joku kuoropojista nähnyt murhan tai jollakin tavalla osallistunut siihen, 

Murhasta kiinnostuu myös nuori Cédric Volokine, jonka elämää hallitsevat huumeriippuvuus ja hakkerin identiteetti. Vaikka Volokine ja Kasdan ovat luonteiltaan aivan erilaisia, heitä yhdistää sielua korventava palo ratkaista juuri tämä murha. Tutkiessaan kuoronjohtajan taustaa he löytävät toisenkin hyvin erikoisen vihjeen. Mitä tekemistä riipaisevan kauniilla kuoroteoksella, Misererellä, on tapahtumien kanssa?

Ajatuksia: En ole varmaan koskaan aikaisemmin lukenut yhtä kauhistuttavaa ja samalla yhtä vaikuttavaa rikosromaania, Romaanin henkilöt, juoni, teemat, kieli ja tunnelma muodostavan viimeisen päälle hiotun kokonaisuuden, joka piinaa lukijaa kunnes viimeinenkin rivi on luettu.

Itse murha, jonka ympärille tarina kietoutuu, on karmiva rikkoo lähes kaikkia genren kaavoja. Uhri on kärsinyt valtavasti kuollessaan, mutta vielä enemmän hän kärsi eläessään Chilessä äärimmäisen ruumiillisen kidutuksen armoilla. Kuoronjohtajan elämä on pitkälti sidottu yhteen Chilen historian kanssa, mikä konkrertisoi äärimmäisen pahuuden, jota Grangé kuvaa mestarin ottein. Myönnän, että jouduin välillä keskeyttämään lukemisen ja vetämään henkeä, jotta tapahtumien aiheuttama kuvotus menisi ohi. Rajuimpien kuvausten kohdalla älähdin jopa ääneen, mitä en muista tapahtuneen koskaan aikaisemmin. Viattomien veljeskunta pureutuu ihmismielen pimeimpiin osiin ja pamauttaa lukijan silmille asioita, joita ei välttämättä haluaisi tiedostaa olevan olemassa. Temaattisesti  ja juonellisesti romaani on todella synkkä ja raskas: se kuvaa ruumiillista kidutusta, kuolemaa, sodan kauhuja, traumoja, pakkomielteisyyttä, riippuvuutta, menetyksen tuskaa ja niin syvää henkistä häiriintyneisyyttä, ettei sitä oikein voi edes käsittää lukematta itse. Juoni on yksityiskohtainen ja hahmottuu sekä poliisihahmoille että lukijalle osittain hiljalleen ja osittain yhdellä rysäyksellä, ja hirvittävyydestään huolimatta osoittaa kirjailijan älykkyyden. Tässä romaanissa jokaisella asialla (tapahtumapaikoilla, henkilöillä, johtolangoilla, sivujuonilla ja paljastuksilla) on merkitystä lopputuloksen kannalta. 

Toinen huomiota herättävä piirre on kirjailijan tyyli. Hänen kielellinen lahjakkuutensa näkyy kaikessa; hän kuvaa henkilöiden tunteita, tapahtumapaikkoja ja tapahtumien kulkua harvainaisen elävästi ja ytimekkäästi. Rikosromaanit jäävät harvoin mieleen nimenomaan kielen takia, mutta tällä kertaa... Kirjailijan sanat jäävät kaikumaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja romaanin esittämien ajatusten ääreen haluaa todella pysähtyä ymmärtäkseen niiden koko olemuksen. Poliisihahmojen tuntema viha ja toisaalta voimakas, polttava tahto saada syyllinen kiinni välittyvät kiellisten valintojen ansiosta todella tehokkaasti. Jäin useampaan kertaan ihmettelemään yksittäisten virkkeiden voimaa, ja uskon että niin on käynyt monelle muullekin.

Viattomien veljeskunta on hieno rikostarina myös siksi, että se suo lukijalle pääsyn sekä Kasdanin että Volokinen sielunelämään. Kasdania kuormittaa muunmuassa muistot kuolleesta vaimosta, Volokinea puolestaan piinaa epätoivoiselta tuntuva yritys päästä eroon huumeista. Molemmat poliisit ovat hätkähdyttäviä persoonia omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kasdan on vakava, harkitseva ja elämän kovettama; Volokine on nuori, holtiton ja impulsiivinen. Juuri tällaisiin, yhtä monipuolisesti ja syvällisesti rakennettuihin poliisihahmoihin törmää harvoin, Heidän välilleen kehittyvää sidettä seuratessa tulee oppineeksi paljon ystävyydestä, uskollisuudesta ja siitä, mikä kaikki voi yhdistää kahta ihmistä. 

Kaiken tämän kehumisen jälkeen minun on kuitenkin pakko varoittaa: tämä kirja ei ole kaikkia varten. Tätä ei kannata lukea, jos ei ole jo jonkin verran kovettanut itseään lukijana tai jos rikoskirjallisuus on vieras genre. Grangé on kirjoittanut ahdistavan, kauhistuttavan romaanin, jonka on tarkoitus ravistella lukijaa, ei viihdyttää tai tuottaa nautintoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä kokemus oli haaste minullekin, vaikka olen lukenut rikosromaaneja varhaisteinistä lähtien. Mutta ne, jotka haluavat jähmettyä kauhusta, pohtia synkkiä teemoja ja puristaa rystysensä valkoisiksi jännityksestä, voivat saada tästä teoksesta todella paljon irti.

4,5/5 tähteä. Antaisin viisi, jos kirja ei olisi aivan niin kauhistuttava.

Haasteet: 50 kirjan haaste, kohta 22: A book that scares you

Piin elämä - Yann Martel

Piin elämä on ehdottomasti omanlaisensa romaani, joka varmasti herättää jokaisessa lukijassaan jonkinlaisia ajatuksia ja tunteita. Oma näkökulmani Piin elämän lukemiseen oli tavallista pohdiskelevampi, sillä muutaman viikon päästä opponoin sitä käsittelevää kandia. Piin elämästä keskusteltiin myös lukupiirissä, joten olen pyöritellyt sitä mielessäni aika tavalla lukemisen jälkeen. 

Intialainen Pii Patel elää 227 vuorakautta pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa. Yksin tämä asetelma herättää mielenkiinnon tarinaa kohtaan, mutta romaani sisältää paljon muutakin. Selviytymistarinan lisäksi se kertoo ihmisyyden, luonnon ja eläimellisyyden pohtimisisesta, Myös uskontoa ja kulttuuri-identiteettiä tarkastellaan. Minut yllättikin ensimmäiseksi se, kuinka pitkän ajan Martel käyttää pelastusveneen ulkopuolella. Ennen kuin Pii päätyy valtameren yksinäisyyteen, lukijalle jaetaan joukko erilaisia kokomuksia ja tilanteita Piin lapsuudesta. Aina ei ole täysin selvää, miksi ne ovat osa tarinaa. Jossain vaiheessa herää jopa kysymys siitä, milloin mennään asiaan. Mutta toisaalta, Piin elämä ei olekaan mikään toimintaseikkailu. Sen sijaan että se kehottaisi juoksemaan, se pyytää pysähtymään, ja tämä on ehkä suurin haaste, jonka romaani lukijalleen esittää. Se kysyy, olemmeko valmiita ja halukkaita luopumaan hetkeksi länsimaisista käsityksistämme, hektisyydestämme ja ihmiskeskeisyydestämme.

Tarinan rikkaus on nimeonmaan sen teemoissa ja tavassa, jolla se konkretisoi sanomansa. Pii on eläintarhan pitäjän poika, minkä takia hän on aina ollut yhteydessä eläimiin. Hänen asemansa on kuitenkin aina ollut eläintä ylempänä, koska eläin on ollut hänestä riippuvainen. Valtameren keskellä hänen on kuitenkin laskeuduttava eläimen, tiikeri Richard Parkerin rinnalle ja tehtävä sen kanssa yhteistyötä. Pelastusveneessä mikään ei ole itsestään selvää. Jokainen suhteellisen rauhallinen hetki muuttuu tavallisesta ihmeelliseksi. Huomisen murheiden sijaan Pii oppii miettimään, kuinka hän selviää seuraavasta tunnista, seuraavasta yöstä, seuraavasta myrskystä. Ihmisen ja eläimen välinen suhde on yksi keskeisimmistä teemoista. Kuinka ihminen nykyään suhtautuu eläimiin ja miksi? Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Ovatko ihmiset ja eläimet lopulta niin kaukana toisistaan kuin ihminen haluaa uskoa? Näihin kysymyksiin uppoaa kerralla kuin suohon. Nautinnolliseen, virkistävään, kyseenalaistavaan, älykkääseen suohon, josta noustakseen on tulkittava paljon ja vielä vähän enemmän.

Juonellisesti ja kerronnallisesti Piin elämä on ajoittain melko hidas ja raskas. Kerronta on verkkaista ja viipyilevää, mikä välillä väsyttää. Joihinkin tilanteisiin jäädään olemaan niin pitkäksi aikaa, että huomasin ihmetteleväni sitä. Halusin jo eteenpäin, en jaksanut enää keskittyä. Rauhallisuus kyllä palvelee hyvin romaanin tavoitteita, mutta se jyrää välillä muut ominaisuudet alleen. Siksi romaani menettää parhaimman teränsä loppua kohden. Se ei pidä enää niin tiukasti kiinni, minkä vuoksi lukemisesta tulee työlästä. Lopussa tarina läimäyttää lukijaa poskelle ja herättää uudestaan, mutta minun kohdallani tämä lopun pamahdus ei riittänyt paikkaamaan lentohiekassa vietettyjen hetkien aiheuttamaa väsymystä.

Kokonaisuutena Piin elämä on vaikuttava teos, joka kannattaa ehdottomasti lukea ajan kanssa ja keskittyneesti. Se vaatii oikean mielentilan poratakseen tiensä ajattelun muurien läpi.

4/5

Pimeyden enkeli - Dean Koontz

Hiljattain murhaan syyllistynyt Enoch "Junior" Cain herää kalifornialaisessa sairaalassa mielessään yksi nimi: Bartholomew. Vaikka Junior ei muista koskaan tavanneensa yhtäkään Bartholomewia, hän on vakuuttunut että jossain on mies, joka haluaa tuhota hänet. Kotiuduttuaan sairaalasta Junior ryhtyy pakkomielteisesti etsimään oikeaa Bartholomewia.

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä syntyy Bartholomew "Barty" Lampion, jonka viisaus ja muut henkiset ominaisuudet hämmästyttävät hänen lähipiiriään. Barty on erityinen lapsi, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Yksi heistä on Angel, jonka elämä on kietoutunut yhteen Bartyn elämän kanssa jo ennen kuin kumpikaan heistä on syntynyt.

* * *

Pimeyden enkeli kuvaa tavallisia (ja toisaalta ei lainkaan tavallisia) amerikkalaisia, jotka kohtaavat tragedian, pelon, vaaran ja lopulta myös toivon ja rakkauden. Kerronta liikkuu kaupungista ja näkökulmasta toiseen, minkä ansiosta lukija saa tutustua syvällisesti hyvin monenlaisiin henkilöihin ja elämäntarinoihin.  Angnes Lampion on lämmin ja hyväsydäminen nainen, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä kotikaupungissaan ja kasvattaa pientä poikaansa Bartya aavistamatta vaaraa, joka hänen lastaan uhkaa. Selvittäessään, miten hän tulisi suhtautua erityislahjakkaan Bartyn tapaan hahmottaa maailmaa hän yrittää samalla huolehtia kahdesta aikuisesta veljestään, jotka kärsivät yhä väkivaltaisen ja psyykkisesti häiriintyneen isänsä teoista. Barty on herkkävaistoinen ja älykäs, vaikuttava yhditelmä lapsen viattomuutta ja aikuisen realismia; kaiken kaikkiaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia lapsihahmoja, joihin olen saanut tutustua. Celestina White adoptoi synnytyksessä kuolleen siskonsa tyttären, Angelin, ja tekee parhaansa sovittaakseen taiteilijan uran ja vanhemmuuden toisiinsa. Tom Vanadium on vakava, kokenut etsivä, joka epäilee Junior Cainia alusta pitäen ja työskentelee järkkymättömästi saattaakseen tämän oikeuden eteen. Romaani esittelee myös muutamia muita henkilöitä, joilla on oma merkityksensä edellä mainittujen henkilöiden elämässä.

Kaikille näille henkilöille on yhteistä se, että jokainen tapahtuma, joka mullistaa heidtän elämänsä ja käsityksensä maailmasta palautuu Junior Cainin pakkomielteeseen, yhden vakavasti häiriintyneen mielen sisällä punoutuneeseen suunnitelmaan. Koontz kuvaa Juniorin persoonallisuutta käsittämättömän tarkasti, älykkäästi ja yksityiskohtaisesti: hän vie lukijan Juniorin pään sisään, paljastaa Juniorin sairaimmatkin ajatukset ja kieroutuneen johdonmukaisuuden, jonka vallassa hän toimii ja oikeuttaa kaikki tekonsa. Kirjailija osaa todella erottaa sairaan terveestä, pahan hyvästä ja väärän oikeasta tekemättä mistään absoluuttista, mustavalkoista. Juniorin kehityskaari on tarina vinoutuneesta menneisyydestä, pakkomielteen muodostumisesta ja julmuudesta, jolle on vaikea löytää vertaista. Mikä hurjinta, Junior on tapahtumien käynnistyessä vasta vähän päälle kaksikymppinen. Junior on hätkähdyttävän pelottava ja niin taivasti rakennettu henkilö, että olen vieläkin aivan häkeltynyt. Hän herättää kauhua, pahaa oloa, vastemielisyyttä, pelkoa, ehdottoman voimakkaan tunteen siitä, että tämä ihminen elää aivan eri maailmassa kuin minä. On aina hienoa, kun kirjailija uskaltaa astua näin kauas normaalista, mennä näin pitkälle terveen tuolle puolen, mutta että sen tekee näin taitavasti... Sanat loppuvat kesken. Henki loppuu kesken.

Yksi romaanin parhaita onkin laaja, erittäin psykologinen henkilökuvaus. Jokaisen henkilön elämänkaari on ehjä kokonaisuuus, jokaisella on ääni ja jokaisen toiminnalla on merkitys, sielu, tarkoitus. Heidän tunteensa välittyvät tekstistä elävinä ja ymmärrettävinä, ja heissä kaikissa on valtavasti henkistä voimaa, valoa ja ajateltavaa maailmalle jaettavaksi.

Pimeyden enkeli on myös juonellisesti erittäin hieno teos. Tekstissä on koko ajan tunne tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Lukija on koko ajan tietoinen siitä, mitä kullekin henkilölle tapahtuu silloin kun Junior on jossakin toisaalla, väijyy murhanhimoisena ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet hänestä mitään. Jännitys on monin paikoin niin piinaavaa, että sydän tuntuu jättävän useita lyöntejä välistä. Joka hetki saa miettiä, onnistuuko Junior aikeissaan, kohtaavatko jo niin rakkaat henkilöt hänet ja jos näin tapahtuu, onko heillä mahdollisuutta selvitä kauheuksista, joita Junior viljelee ympärilleen. Juoneen mahtuu vauhtia, sopivasti pysähtymistä ja rauhaa, yllättäviä käänteitä ja nerokkaita yksityiskohtia, jotka eivät voisi olla paremmassa paikassa. Ja vaikka teos on kauhistuttava, jopa ahdistava paikoin, se tarjoaa lukijalleen myös valtavasti toivoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Pelottavuudestaan huolimatta se ei jää jumiin pimeään eikä jätä lukijaa vellomaan yksin negatiivisiin tunteisiin, jotka pääasiasa Junior saa aikaan. Tämän tarinan voi siis kokea myös terapeuttisena.

Teemojen osalta kyseessä on filosofinen ja kiehtova romaani. Pimeyden enkeli on osuva kuvaus siitä, millä tavalla ihminen reagoi selittämättömään. Se tarjoaa yksityiskohtaisen, hienopiirteisen ja erilaisen tavan hahmottaa todellisuutta ja elämää, avaa oman näkökulmansa ystävyyteen, rakkauteen ja vanhemmuuteen, perhesuhteisiin, hyvän ja pahan rinnakkaiseloon, tapahtumien tarkoituksenmukaisuuteen ja vilpittömän kohtaamisen merkittävyyteen. Koontz siirtyilee luontevasti rankoista kauhun, epäoikeudemukaisuuden ja menetyksen tunteista positiivisiin ilon, jakamisen ja toivon kokemuksiin ja kuljettaa lukijan näiden kaikkien läpi ehjänä mutta varsin ravisteltuna. Ainutlaatuisen säväsyksen tuo eräs fysiikan teoria, jota romaanissa sovelletaan käytäntöön pohdiskelevin ottein. Ja mainittakoon vielä sekin, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960-luvulle, mikä vaikuttaa romaani rikoksen tekemistä ja rikostutkintaa käsitteleviin osuuksiin tunnelmaa, jollaista ei tavoitettaisi nykyhetkeen sijoittuvissa rikostarinoissa.

Vaikka Pimeyden enkeli on eniten kauhua herättävä rikosromaani, siinä on myös paljon muuta sisältöä, josta uskon monenlaisten lukijoiden löytävän jotain kokemisen arvoista. Se avaa silmät sille, kuinka onnekkaita olemme jo silloin, kun olemme terveitä ja meillä on ihmisiä ympärillämme. Jo sujuva, erottuva ja tunnelmallinen kieli tekee romaanista kokemuksen, jota voin suositella aivan kaikille. Erityisesti astetta rankempia rikosromaaneja etsivien ihmisten kannattaa empimättä lisätä tämä lukulistalleen.

Lopuksi kaikille niille, jotka joko aikovat lukea tämän tai harkitsevat lukemista: älkää lukeko tätä ennen nukkumaanmenoa. Uskokaa minua, kun sanon, että ette halua Junior Cainin vierailevan unissanne.

5/5