Koredella on haastava tehtävä: pitää pikkusisko Ayoola pois vankilasta.
Ayoola on kaunis ja lahjakas, mutta hän myös tappaa poikaystävän toisensa jälkeen; tällä kertaa jo kolmannen. Korede siivoaa siskonsa jäljet niin kuin ennenkin ja toivoo, että tämä ei jää kiinni.
Sisarusrakkautta kuitenkin koetellaan, kun Ayoola iskee silmänsä mieheen, johon Korede on ollut ihastunut jo pitkään. Pitäisikö Koreden jatkaa siskonsa rikoksien salaamista vai varoittaa miestä mahdollisesta hengenvaarasta?
***
Oyinkan Braithwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja tuli ensimmäisen kerran vastaan youtubessa ja jäi mieleen raflaavan nimensä ansiosta. Kuuntelin sen kuitenkin hetken mielijohteesta, kun kaipasin jotain nopeaa lukukokemusta. Sain sellaisen, ja samalla jotain tavallisesta poikkeavaa.
Romaania on hiukan vaikeaa arvioida, sillä se on sekä lyhyt että rakenteeltaan sellainen, että jo sen kuvailu saattaa paljastaa liikaa. Mitä enemmän lukija saa yllättyä, sitä parempi. Niinpä kirjoitan lyhyesti.
Kerronnan rakenne on yllättävä ja kiinnostava. Se palvelee mustaa huumoria, johon koko romaani vahvasti nojaa. Parasta romaanissa on mielestäni se, kuinka se tavoittaa kuvailemansa tilanteen sekopäisyyden. Samalla se vitsailee herkullisesti perinteisten rikosromaanien konventioiden kustannuksella. Toisaalta tulee olo, että saisiko tällaisille asioille nauraa, ja toisaalta ei voi millään olla nauramatta.
Koredea kohtaan tuntee väkisinkin myötätuntoa. Ymmärrän, miksi hän salaa siskonsa teot, mutta samallla toivon että hän pääsisi irti Ayoolan kutomasta verkosta. Ei ole Koreden syy, jos sisko on häiriintynyt. Tilanne saa pohtimaan perhesuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Mihin asti täytyy sietää perheenjäsenten toimintaa? Onko perheelle oltava loppuun asti uskollinen, vaikka tapahtuisi jotain kamalaa ja peruuttamatonta? Kuinka pitkään voi peitellä toisen tekemää rikosta tulematta itse osalliseksi, avustajaksi, mahdollistajaksi?
Ymmärrän, miksi romaani on rakennettu niin kuin on rakennettu. Henkilöt jäävät rakenteen takia kuitenkin hiukan kehysmäisiksi. Teoksen mitta ei salli kovin kokonaista henkilökuvausta. Olisin mielelläni saanut enemmän tietoa henkilöiden taustoista ja suhteista toisiinsa. Toisaalta, jos henkilöt tuntuisivat vahvasti oikeilta ihmisiltä, tällaisella juonella varustettu teos voisi muuttua mauttomaksi. Juuri tätä tarinaa varten olikin todennäköisesti valita hyvin tietoinen konstruktio, joka alleviivaa teoksen fiktiivisyyttä.
Braithwaite on kirjoittanut rohkean romaanin, joka jää takuuvarmasti mieleen. Päällimmäisenä minulle jäi mieleen viesti, että fiktiota lukiessaan on hyvä pitää mielessä, että tosiaan lukee fiktiota, ja että kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.
Yleisesti ottaen pidän kuitenkin vakavampaan sävyyn kirjoitetuista romaaneista. Varsinkin jos ne käsittelevät aiheita, jotka ovat oikeassa elämässä traagisia ja järkyttäviä. Tämä tapaus on kuitenkin hyvällä maulla luotu ja oivalluksilla varustettu, ja ehdottomasti viihdyttävää. Kannattaa siis tsekata, jos haluaa käväistä tutuimpien polkujen ulkopuolella.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti