Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta
***
Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.
Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.
Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?
***
Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.
City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.
Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti.
Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.
Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama.
Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.
Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan).
Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.
Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.
Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.
Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.
4/5
***
Sarjan muut arviot:
