Samaan aikaan Roomassa liikkuu murhaaja, joka on ottanut kohteekseen kardinaalit. Tekijän modus operandi on poikkeuksellisen raaka ja järkyttävä. Profilointiin erikoistunut rikostutkija Paola Dicanti saa avukseen amerikkalaisen isä Fowlerin, jolla on erityinen yhteys murhaajaan. Mutta saavatko he syyllisen kiinni ennen kuin tämä ehtii kylvää lisää kauhua ja kaaosta?
***
Kuolinkellot lähtee liikkeelle samankaltaisesta asetelmasta kuin Dan Brownin Enkelit ja demonit, minkä takia se alunperin herätti mielenkiintoni. Suhteellisen lupaavan alun jälkeen romaani kuitenkin kääntyi alamäkeen eikä enää noussut.
Juonen suurin ongelma on se, että se jää ikään kuin junnaamaan laakereilleen. Saamme karmean rikoksen ja kiehuvat yhteiskunnalliset olosuhteet, mutta todellista hädän ja kiireen tuntua ei synny. Tarina ei syty liekkeihin, mikä latistaa myös teemojen käsittelyä. Romaani ottaa jälleen yhden näkökulman hyväksikäyttöskandaaleihin, joita on käsitelty paljon niin fiktiossa kuin dokumenteissakin. Aihe on toki tärkeä, mutta valitettavan usein yllätyksetön. Niin isosta ongelmasta kuin onkin kyse, toivon että kirjailijat yhdistäisivät useammin katolisuuden ja ylipäätään uskonnon käsittelyyn muitakin teemoja. Katolisen kirkon toimintaan liittyviä ongelmia voisi varmasti käsitellä muutenkin kuin seksuaalisen väkivallan näkökulmasta.
Kerronnallinen rakenne on kuitenkin selkeä ja siltä osin mielenkiintoinen, että se sisältää niin sanotun "mixed media" -elementin. Nämä omaisuudet tekevät tekstistä myös nopealukuista, mutta eivät pelasta juonen ja teemojen käsittelyn yksiulotteisuutta.
Toinen iso miinus on geneerinen ja suurimmaksi osaksi kliseinen henkilögalleria. Miespoliisit käyttävät aikansa enimmäkseen machoiluun ja toistensa nokitteluun ja jäävät kaiken kaikkiaan todella persoonattomiksi. Dicanti putoaa tyypilliseen uranaisen muottiin: maskuliisena pidetty ammatti, terävä äly kyynisellä, tiukan rationaalisella maailmankuvalla höystettynä, ei mielenkiintoa perheen perustamista eikä oikein parisuhdettakaan kohtaan. Toisin sanoen hän on yksi niistä monista poliisihahmoista, joiden viesti kuuluu suunnilleen näin: on valittava joko menestyksekäs ura tai rauhallinen perhe-elämä, koska molempia ei voi saada (tai edes haluta) yhtä aikaa. Tällainen henkilökuvaus harmittaa erityisesti siksi, että nykyään on olemassa paljon trillereitä joiden päähenkilöt ovat huomattavasti moniulottoisempia. Isä Fowlerissa puolestaan olisi ollut potentiaalia todella mielenkiintoiseen henkilöön: katolinen pappi, joka on työskennellyt muunmuassa CIA:n palveluksessa ei ole tavallinen yhdistelmä. Valitettavasti hänkin jää melko ulkokohtaiseksi ja kehysmäiseksi hahmoksi.
Henkilöiden välisiä sosiaalisia jännitteitä ja asetelmia täytyy kuitenkin kehua. Erityisesti murhaajan asema uhreihin ja teemoihin nähden rikkoo tyypillisimpiä kaavoja. Lisäksi isä Fowlerin taustatarinassa ja hänen yhteydessään murhaajaan oli yllättäviä piirteitä. Syvällisemmällä otteella näistä olisi saanut paljon emotionaalisempia ja sen myötä vaikuttavampia juonikaaria.
Vaikka Kuolinkellot olikin melkoinen pettymys, en kadu sen lukemista. Heikommat lukukokemukset antavat uusia näkökulmia esimerkiksi lempikirjoihin ja tässä tapauksessa erityisesti niihin moniin todella hyviin trillereihin, joita olen lukenut viime aikoina. Myös käsitykseni itsestäni lukijana kehittyy, kun välillä lukee jotain sellaista joka ei kolahda täysillä.
2,5/5
Oletko sinä pettynyt johonkin kirjaan viime aikoina?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti