Olen pyöritellyt Danten teosta mielessäni jonkin aikaa, enkä vieläkään tiedä, mitä sanoa siitä. Jumalainen näytelmä on niin erikoinen, että se hämmentää ja jättää jälkeensä jonkinlaisen ajatusten ja tuntemuksien sekasotkun. Dante tai hänen alter egonsa kulkee Vergiliuksen kanssa helvetissä ja sieltä kiirastuleen ja niin edelleen. Päälimmäisenä mielessäni pyörii kysymys, miksi Dante Alighieri kuvasi 1300-luvulla juuri helvettiä, kiirastulta ja taivasta? Johtuiko se ajasta, jossa hän eli vai oliko sen takana jotakin muuta?
Usein tämän kaltaisiin kysymyksiin saa vastauksen tai arvauksen lukemalla teosta pidemmälle, mutta niin ei käy tämän kohdalla. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän hämmennyin. En oikein saanut otetta Danten tekstistä, mikä varmasti johtui sekä aiheen erikoisuudesta että teoksen vanhanaikaisesta kielestä. Kieli ei ole niin koukeroista kuin voisi odottaa (ainakaan siinä painoksessa, johon itse tartuin), mutta siihen voi kompastua ja kyllästyä.
On Jumalaisen näytelmän ensimmäisessä osassa jotain mielenkiintoistakin. Numero 3 on siinä läsnä niin kuin muussakin teoksessa; koko teos on jaettu kolmeen osaan, kaikki kolme osaa on jaettu 33 lauluun ja säkeistöt kolmeen säkeeseen... Tätä numerologiaa voisi varmasti analysoida loputtomiin. Teoksen yksi mielenkiintoinen piirre on se, että se tuntuu loppuun asti harkitulta, sen ilmitulosta (esimerkiksi edellä mainitusta numerologiasta) puhumattakaan. Helvetin sivuilla on tarkkoja kuvauksia, jotka sekä kauhistuttavat että saavat pudistelemaan päätään ihmetyksestä. Kovin nautinnolliseksi en kuitenkaan voi tätä lukukokemusta kuvailla.
Ei huono teos, mutta ei mieluinenkaan. Siksi 2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti