Voihan kielen tuskaiset kiemurat sentään näiden modernien runojen kanssa. Ei sillä, ettei tällä kokoelmalla olisi merkitystä nykyrunouden kannalta katsottuna. Nämä runot vain ovat turhauttavaa luettavaa ainakin kaikkien opiskelukiireiden keskellä. Juuri kun luulee saavansa jostakin ajatuksesta kiinni, se karkaa käsistä ja muuttuu joksikin muuksi.
Eliotin runoissa on jonkin verran juonellisia piirteitä, joiden avulla pystyy jollain tavalla hahmottamaan, mitä runoissa tapahtuu. Paljon muuta niistä ei sitten saakaan irti, sillä niiden aiheet ja kieli ovat vaikeaselkoisia ja ne pursuavat intertekstuaalisuutta. Lähellekään kaikkia viittauksia muihin teoksiin ei edes huomaa. Vasta Eliotin omia kommentteja lukiessa tajuaa, kuinka monta teosta pitäisi tuntea jotta hänen runojaan voisi tosissaan analysoida ja tulkita. Niinpä on vaikea sanoa, ovatko ne hyviä vai eivät. Haastavia ne ainakin ovat.
Onneksi tämä on klassikkolistan ainoa runoteos. En varmasti tarttuisi tällaiseen tekstiin vapaaehtoisesti, ja toivon, ettei tästä kysytä mitään tentissä. En anna tälle teokselle edes arvosanaa siksi, ettei se jättänyt jälkeensä juuri muuta kuin tunteen siitä, että jokin on mennyt yli ymmärrykseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti