Jääkaksoset - S.K.Tremayne

On kulunut vuosi siitä, kun toinen kaksostytöistä, Lydia, kuoli traagisessa onnettomuudessa. Moocroftin perheen vanhemmat ja eloon jäänyt tytär Kirstie muuttavat Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle aloittaakseen uuden, rauhallisemman elämän.

Asiat alkavat kuitenkin mennä kammottavalla tavalla pieleen. Kirstie yrittää yhtäkkiä saada vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että hän onkin Lydia. Menneisyys alkaa piinata perheen äitiä, Sarahia. Tekivätkö he vuosi sitten hirveän virheen vai onko Kirstien mieli niin pahasti järkkynyt, että hän ei enää erota itseään siskostaan? Mitä todella tapahtui sinä iltana, kun koko perheen maailma hajosi pirstaleiksi?

***

Joulukuussa pääsin irti lukujumista ja olin vailla kiinnostavaa ja nopeatempoista äänikirjaa. Valitsin Jääkaksoset ensisijaisesti siksi, että sen on osa lukemisen koetta, joka minulla on käynnissä.

Lähdin kuuntelemaan Jääkaksosia melko matalin odotuksin, joten positiiviselle yllättymiselle oli tilaa. Niin ilokseni kävikin monen asian suhteen. Juoni osoittautui nopeatempoisemmaksi kuin ennalta odotin ja tapahtumien sävy oli juuri sopivasti karmiva. Ei liian intensiivinen eikä ihan lällykään. Myös loppuratkaisu onnistui yllättämään osittain, ja oli kokonaisuutena perushyvä trillerin loppu. Olen lukenut huomattavasti parempiakin genren edustajia, mitä juoneen tulee, mutta myös huonompia.

Henkilökuvaus on enimmäkseen aidon tuntuista ja mukavalla tavalla tavallista. Päähenkilöille olisi tosin voinut antaa enemmän persoonallisuutta. Heidän koko minuutensa tuntui olevan kiinni menneisyyden tragediassa, vanhemmuudessa ja ongelmiin ajautuneessa avioliitossa, minkä takia he jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ihmisinä näkökulmahenkilöt herättävät ristiriitaisia tunteita. Kummallakaan ei ole ihan kaikki kotona, minkä lisäksi he kohtelevat toisiaan todella huonosti. 

Suru ja sen myötä pahentunut masennus ovat sekoittaneet Sarahin pään. Lisäksi hänellä on hiukan erikoinen suhde tyttäriinsä; Lydia oli selvästi hänen suosikkinsa ja ajoittain kaksoset näyttäytyvät hänen ajatuksissaan hiukan liian täydellisinä, melkein kuin virheettöminä posliininukkeina. Sarahin mielenterveysongelmat heijastuvat epäluuloisena ja vihamielisenä käyttäytymisenä Angusia kohtaan. Hänen menetyksensä ja huolensa Kirstiestä herättävät kyllä myötätuntoa, mutta hänen kyseenalaiset valintansa etäännyttävät häntä lukijasta.

Angus puolestaan kärsii hyvin selkeistä vihanhallintaongelmista. Hänellä on todella halveksuvia ja ajoittain väkivaltaisia ajatuksia vaimostaan, mutta ilman selkeää, painavaa syytä. Lisäksi hän on juonut paljon, mikä pahentaa epävakautta entisestään. Kaiken kaikkiaan hänestä piirtyy vielä epämiellyttävämpi kuva kuin Sarahista.

Lisäksi lukisin mielelläni joskus myös trillerigenren sisällä avioparista, joka yrittää oikeasti ratkaista ongelmat yhdessä. Toisilleen valehtelevat ja toisiaan pettävät aviopuolisot alkavat vähän kyllästyttää. Ongelmat voisivat myös joskus olla jotain muuta kuin huono kommunikaatio, päihderiippuvuus tai uskottomuus. On täysin ymmärrettävää, että Sarah ja Angus ovat vaikeuksissa, mutta se voisi ilmetä toisinkin.

Mielenkiintoisinta tässä romaanissa on se teemat. Päällimmäiseksi teemaksi nousee identiteetti, joka voi olla hyvinkin monimutkainen asia kaksoslapsilla. Erityisesti identtisillä kaksosilla oman identiteetin kasvattaminen ja säilyttäminen voi olla haastavaa, koska he ovat ulkoisesti ja geneettisesti niin samanlaisia. Kaksossisaren menetyksen traumaattisuus tulee teoksessa hyvin esiin. Lydia ja Kirstie herättävät pohtimaan, mikä rooli ulkonäöllä ja fyysisellä olemuksella yleensä on identiteetin rakentumisessa ja millä tavalla esimerkiksi vanhemmat voivat joko vahvistaa tai heikentää lapsen kokemusta erillisestä, ainutlaatuisesta minästä.

Toinen merkittävä teema on tietenkin vanhemmuus ja sen monet karikot, varsinkin vanhemman ja lapsen välisen suhteen näkökulmasta. Romaani nostaa pohdittavaksi suosimisen vaikutukset ja linssit, joiden läpi vanhemmat katsovat lapsiaan. Joskus on liian helppoa unohtaa, että lapsi on enemmän kuin vanhempiensa käsitys hänestä. Toisaalta voi unohtua myös se, että lapsi on vain lapsi, ja että moni aikuiselle normaali asia on lapselle ylivoimaisesti liikaa.

Myös miljöö teki minuun vaikutuksen. Pohjoisen Skotlannin karun jylhät ylämaat ja myrskyisä rannikko avautuivat elävinä mielessäni, ja olisin mielelläni tunnelmoinut niiden parissa enemmänkin. Tapahtumapaikka luo sopivan värisyttävät olosuhteet psyykkiselle matkalle, jolle henkilöt pakon edessä joutuvat lähtemään. Miljööllä olisi voinut olla vielä suurempi rooli tapahtumissa esimerkiksi niin, että toiminta olisi tapahtunut sekä asuintalon sisällä että ulkopuolella tasapuolisemmin.

Kokonaisuutena Jääkaksoset on perushyvä trilleri, joka sopii hyvin esimerkiksi rennoksi lomalukemiseksi. Se sopisi todennäköisesti hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka on vasta astumassa trillereiden maailmaan eikä halua ensimmäiseksi kirjaksi mitään liian raakaa. Aion kuunnella myös kirjailijan muut teokset lähitulevaisuudessa.

3,25/5

Neidot - Alex Michaelides

Ryhmäterapeutti Mariana Andros matkustaa Cambridgeen kuultuaan yliopiston kampuksella tapahtuneesta opiskelijatytön järkyttävästä murhasta. Uhri oli Marianan siskontyttären, Zoeyn, ystävä, minkä takia tapaus koskettaa myös Marianaa läheisesti.

Kampuksella Mariana tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös Edward Foscan; karismaattisen ja suositun kreikkalaisiin tragedioihin erikoistuneen professorin. Aivan erityistä huomiota hänelle suo kauniista nuorista naisista koostuva salaseura, joka tunnetaan nimellä Neidot.

Mariana alkaa nopeasti epäillä Foscaa syylliseksi, mutta kukaan muu ei voi uskoa miehestä sellaista. Kun pian ensimmäisen murhan jälkeen yksi Neidoista löytyy murhattuna, Foscan paljastamisesta muodostuu Marianalle lähestulkoon pakkomielle. Selvittäessään totuutta hän tutustuu antiikin tarinoihin, joilla tuntuu olevan merkitystä murhaajalle. Marianan ihmetykseksi ne muistuttavat häntä myös hänen omasta elämästään. Mutta saako hän syyllisen kiinni?

***

Alex Michaelides vakuutti minut viime vuonna esikoisromaanillaan, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän. Neidot jätti jälkeensä sekä mieleenpainuvia, positiivisia ajatuksia että pettymyksiä, joten minulla on romaanista nyt melko ristiriitainen olo.

Pidän siitä, että Michaelides tutustuttaa lukijan päähenkilön mielenmaisemaan ennen kuin rikoksen tutkiminen varsinaisesti alkaa. Psykologian ja sen yhteyteen liittyvien teemojen ja ammattien edustus on myös kiinnostavaa. Mariana suree traagisesti menehtynyttä aviomiestään, mikä luo romaaniin erityisen tunnelman. Päähenkilö katsoo maailmaa surun verhon läpi, mikä myös omalla tavallaan horjuttaa hänen identiteettiään terpeuttina ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään vieraasta näkökulmata. Hän on nyt itse tilanteessa, jonka kaltaisiin hän työssään antaa neuvoja. Tällainen lähtötilannet tekee hänestä hyvin ihmillisen ja lisää kokonaisuuden temaattista syvyyttä.

Myös tapahtumaympäristö on mielenkiintoinen. Mystinen ja pahaenteinen dark academia -tunnelma vetoaa minuun. Neitoihin liittyvä kuvio olisi tosin voinut olla vielä synkempi ja isompi osa kokonaisuutta. Olisin mielelläni kuullut salaseurasta lisää ja syventynyt muutenkin akateemisen yhteisön kiemuroihin.

Kreikkalaisten tragedioiden läsnöolo oli minusta todella kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavin elementti koko romaanissa, sillä vastaavaa ei kovin usein tule vastaan. Niiden käsittely ja rooli jäävät kuitenkin harmillisen pinnalliselle tasolle; ne ovat enemmänkin täytekakun koriste kuin varsinainen täyte, 

Kokemusta latisti eniten se, mitä voi ennustaa alkuasetelman perusteella. Jos rikostapauksen alussa päähenkilö on täysin vakuuttunut tietyn henkilön syyllisyydestä, on lähes varmaa, että syyllinen on joku muu. Jos päähenkilö olisi oikeassa, tarinaa ei oikestaan olisi edes olemassa. En tiedä, herääkö tämä ajatus minussa siksi, että genre on minulle niin tuttu vai syntyykö tunne jostain muusta syystä, mutta näin tällaisissa tapauksissa usein käy. Jos muita mahdollisia epäiltyjä on riittävästi ja tapaukseen liittyy mutkikkaita seikkoja, huikeaa jännitystä voi syntyä siitä, miten ja milloin oikea syyllinen paljastuu. Tällöin tieto siitä, että tarinassa jahdataan jonkin aikaa väärää henkilöä, ei ole ongelma.

Neidot ei valitettavasti saavuta tätä jännitystä. Mahdollisten syyllisten määrä on pieni, koska henkilöitä ylipäätään on vähän. Pieneen joukkoon keskittyminen luo tiettyä intiimiyttä, mutta minusta tämä mysteeri olisi hyötynyt laajemmasta otteesta; esimerkiksi jostakin välittömän ympäristön ulkopuolelta tulevasta tekijästä. Huomioni kiinnittyi nopeasti muihin henkilöihin ja aloin spekuloida, kuka heistä voisi olla murhien takana. Jossain vaiheessa arvasin syyllisen, minkä takia lopun juonenkäänne ei tehnyt minuun hätkähdyttävää vaikutusta. En kuitenkaan arvannut murhien motiivia enkä muutamia muita tekijöitä, jotka vaikuttivat syyllisen toimintaan. Loppuratkaisu onnistui siis osittain yllättämään, mikä ei ole itsestään selvää.

Vaikka en aivan rakastunut tähän teokseen, aion ehdottomasti lukea kirjailijan tulevat romaanit. Hänellä on joukosta erottuva tyyli ja hän valitsee kiinnostavia, tavallisesta poikkeavia aihepiirejä, joiden takia hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua. Toivon, että kolmatta romaania ei tarvitse odotella kovin pitkään.

 

3,75/5

Nainen junassa - Paula Hawkins

Rachel matkustaa säännöllisesti samalla paikallisjunalla, jonka ikkunasta hän tarkkailee erästä radan varrella asuvaa pariskuntaa. Rachel antaa heille mielessään keksityt nimet ja kuvittelee heidän elämänsä lähes täydellisen onnelliseksi. Ja samalla täysin erilaiseksi kuin hänen oma, sotkuiseksi muuttunut elämänsä.

Kun pariskunnan toinen osapuoli, "Jess", katoaa, myös Rachelin elämässä tapahtuu hätkähdyttävä käänne. Rachel haluaisi kovasti auttaa naisen katoamisen selvittämisessä, mutta samalla hän kietoutuu monimutkaiseen salaisuuksien verkkoon, josta ei ole helppoa tietä ulos.

***

Nainen junassa herätti paljon huomiota ilmestymisensä jälkeen. Pitkään tuntui siltä, että tämä trilleri oli kaikkien mielessä ja puheessa. Tavoitteeni on hiljalleen lukea näitä suureen suosioon nousseita trillereitä selvittääkseni, mitä itse ajattelen niistä. Aloitin Paula Hawkinsin esikoisesta, koska se löytyi valmiiksi omasta hyllystäni. Lopulta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana kokemuksen sujuvoittamiseksi. Se oli fiksu valinta, sillä tarina osoittautui hitaasti eteneväksi ja paikoin sellaiseksi, että oli haastavaa pitää mielenkiintoa yllä.

Päähenkilö Rachel elää keskellä kriisiä. Avioliitto on kariutunut, työpaikka on mennyt alta ja alkoholinkäyttö on riistäytynyt käsistä. Hänen elämässään ei ole juuri lainkaan mielekästä sisältöä eikä varsinkaan selkeää suuntaa. Niinpä ei ole yllättävää, että hän pakenee ongelmiaan johonkin. Rachelista piirtyy kuitenkin melko kyseenalainen kuva, kun hän lähes väkisin työntää itsensä "Jessin" eli Meganin lähimmäisten elämään tämän katoamisen jälkeen. Hänellä saattaa olla hyvät aikeet, mutta keinot eivät niinkään. Koko ajan on hiukan epäselvää, yrittääkö hän selvittää tapahtumia aidosta auttamisenhalusta vai paikatakseen tyhjiön, joka hänen elämästään on tullut. Alkoholismiin liittyvä jatkuva salailu ja valehtelu eivät nekään paranna hänen asemiaan.

Myös muut henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, minkä seurauksena minulle ei jäänyt oikeastaan yhtään henkilöä, jonka puolelle olisin voinut oikeasti asettua. Meganilla on ikäviä salaisuuksia ja hänen aviomiehellään Scottilla selkeitä vihanhallintaongelmia. Rachelin ex-mies Tom on pettäjä, eikä hänen uusi vaimonsa Anna herätä juuri sympatiaa. Muunmuassa tämän takia mielenkiintoni hiipui jo ennen puoliväliä lähes olemattomiin, ja kesti viikkoja ennen kuin jaksoin jatkaa sen parissa. Olisi ollut mukavaa, jos edes yksi henkilö olisi herättänyt enemmän positiivisia kuin negatiivisia ajatuksia.

Meganin taustaa olisi voinut avata huomattavasti enemmän, sillä hänen salaisuuksissaan oli potentiaalia todella mielenkiintoiseen lopputulokseen. Hänkin jäi valitettavasti melko persoonattomaksi ja "kehysmäiseksi". Menneisyyden haamuilla ei loppujen lopuksi ollut kovin suurta roolia, mikä jäi harmittamaan.

Kiinnostavinta romaanissa on sen kerronnallinen rakenne erityisesti alkupuolella. Juna ja näkymä sen ikkunasta luovat todella rajallisen näkökulman, josta tapahtumat kerrotaan. Toivoin, että junalla olisi ollut vielä isompi rooli kokonaisuuden kannalta, koska se olisi auttanut pitämään yllä salaperäisyyden tunnetta. 

Kun Rachelin toiminta siirtyy junan ulkopuolelle, juoni alkaa valitettavasti laahata. Hänen juomistaan kuvaillaan minun mukaani liikaa, sillä se vie fokuksen pois Meganin katoamisesta ja henkilöistä, joilla saattaa olla tekemistä sen kanssa. Runsaalla juomisella on toki tehtävänsä tarinassa, mutta sen ei tarvitsisi viedä tilaa muilta asioilta.

Minusta on kuitenkin hyvä, että tämä romaani ei nojaudu cliff hangereihin tai muihin nopeatempoisten trillereiden tyypillisiin piirteisiin vaan pysyy viipyilevänä ja henkilöiden mielenliikkeitä kuvailevana psykologisena trillerinä alusta loppuun. Tunnelma on tässä kohdallaan, vaikka monet muut ominaisuudet syövät tarinalta särmää.

Mitä loppuratkaisuun tulee, se oli minulle jonkinasteinen pettymys. Se kyllä käy järkeen, mutta toteutus hiukan ontuu. Romaanin jännitys nojaa pitkälti Rachelin kyvyttömyyteen muistaa asioita tarkasti, joten toivoin että sitten kun hän muistaa jotain ratkaisevan tärkeää, se tapahtuisi dramaattisemman käänteen seurauksena. Kaiken vatvomisen jälkeen tuntui siltä, että tilanne vain ratkesi ja syyllinen vain yhtäkkiä löytyi ilman sen kummempaa jännitystä. Lisäksi se oli vähän tylsä. Minulle tuli lukiessani mieleen useitakin vaihtoehtoja, jotka olisivat olleet mielenkiintoisempia ja yllättävämpiä kuin se, jonka saimme. 

Vaikka Hawkinsin esikoisromaani ei täysin vakuuttanut minua, olen iloinen siitä että tulin lukeneeksi tämän. Kokemus laajensi käsitystäni trillerigenrestä ja antoi taas yhden vertailukohdan tulevia lukukokemuksia ajatellen. Aion tulevaisuudessa tsekata hänen uudemmat teoksensa nähdäkseni, ovatko ne enemmän minun mieleeni. Mahdollisesti teen sen jo ensi vuonna.

3/5