perjantai 27. helmikuuta 2015

Kuukausi kansissa(2/2015)

Helmikuu oli jonkin verran tammikuuta hiljaisempi, mutta kuitenkin hyvä kuukausi. Luin monta hyvää kirjaa kokonaan ja sain alulle joitakin, jotka ovat notkuneet hyllyssäni kuukausi tolkulla. Arvosteluissakin pääsin ihan mukavasti eteenpäin. Tässä vielä tarkempi selostus kuukauden sisällöstä:

Mitä aioin:


Nämä luin kokonaan tai loppuun:

1. Salaseura - Michael Dibdin
2. Shadow kiss - Richelle Mead
3. The Monster Within - Kelly Hashway
4. Tuhat loistavaa aurinkoa - Khaled Hosseini

Hyviä kirjoja kaikki, mutta paras näistä on ehdottomasti tuo viimeisin, Tuhat loistavaa aurinkoa. Se oli huomattavasti nopealukuisempi kuin odotin, vaikka vaatikin silloin tällöin pysähdyksiä. Salaseura on myös omanlaisensa. Ihan sellaista murhamysteeriä en muista lukeneeni aikoihin, jos koskaan.


Nämä ovat kesken:

Gardens of the moon on jo aika kulunut kaikesta kuljettamisesta ja käsissä pyörittelemisestä


1.Gardens of the moon - Steven Erikson (Tämä alkaa jo olla huvittavaa. Jospa maaliskuun aikana... :D)
2. Kolea talo - Charles Dickens
3. Narrin palvelija - Robin Hobb
4. Viattomien veljeskunta - Jean-Christophe Grange

Näitä en ehtinyt aloittaa:

1. Kuninkaiden koitos - George R.R. Martin
2. Shatter me - Tahereh Mafi
3. Liseyn tarina - Stepehen King
4, Kotiopettajattaren romaani - Charlotte Bronte

Listasin helmikuun kohdalle myös proseminaaria varten luettavat romaanit, vaikka en ole asettanutkaan niille tarkkaa lukemisajankohtaa. Halusin ne vain johonkin ylös, jotta muistan lukea ne jossain vaiheessa kevättä. Siksi en nyt listaa niitä tähän.

Arvostelut:


Muut postaukset:


Aioin alunperin esitellä viime vuoden ostoksia, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Palaan (ehkä) viime vuotisiin hankintoihin myöhemmin.

Herättelin helmikuussa henkiin myös toista blogiani, jossa kirjoitan kirjoittamisesta. Tähän minua inspiroi Ellen hienolla tekstillään. Tässä linkit molempiin bloggauksiin:




Tällainen kuukausi minulla oli. Maanantaina höpötänkin jo maaliskuun aikomuksista. Nyt lukemisen ja kandin kirjoittamisen pariin!

Uusimmat aarteet

Tammikuu

Tammikuussa kävin Suomalaisen kirja-alessa Lappeenrannassa. Valikoimaa oli runsaasti, mutta onnistuin kuitenkin hillitsemään itseäni sen verran, että mukaan tarttui vain viisi parasta ostosta. Näistä kirjoista en saanut tähän hätään kuvaa, koska ne ovat Imatralla ja minä olen Joensuussa.

1. Marina - Carlos Ruiz Zafón
2. Paljaat luut - Patricia Cornwell
3. Paljastettu rakastaja - J.R.Ward
4. Käen kutsu - Robert Galbraith
5. Kylmäveristen klubi - Charlaine Harris

Kaksi ensimmäistä kuuluvat kahden lempikirjailijani tuotantoon. Carlos Ruiz Zafónia ei voi ylistää tarpeeksi. Pitäisi lukea hänen teoksensa uudestaan, jotta voisin blogata niistä. Ja Cornwell on rikoskirjallisuuden kuningatar. Jos haluaa lukea laadukkaita ja monipuolisia rikostarinoita, kannattaa tutustua Cornwelliin.

Wardin sarjaa ryhdyin keräämään itselleni reilu vuosi sitten, ja kun neljäs osa sattui eteen niin reilulla alennuksella, en voinut vastustaa. Jos suinkin ehdin, luen sarjan ensimmäisen osan kevään aikana. Se katsoo minua sen näköisenä, että haluaa tulla luetuksi. Käen kutsun ostin, koska J.K.Rowling. Silloin tällöin mietin, miten kirjaan suhtauduttaisiin, jos Galbraithin uskottaisiin olevan oikea ihminen. Kylmäveristen klubia olin etsinyt iät ja ajat kirjakaupoista ja todennut joka kerta painoksen loppuneen. Vaikka Harrisin sarja ei kaikkein paras olekaan, olen kiinnostunut lukemaan sen kokonaan ja hankkimaan kirjat itselleni. Neljäs osa on jo hyllyssä, minkä takia kolmannen osan jahtaaminen alkoi käydä turhauttavaksi. Onneksi vaiva lopulta palkittiin!


Helmikuu




Helmikuussa oli kaksi teemaa: sarjojen täydentäminen ja kehuttujen sarjojen ensimmäisten osien hankkiminen. Löysin sattumalta boksin, jossa oli loput Vampire Academy -sarjan kirjat. Ihana Adlibris <3 Samaan tilaukseen valitsin hartaan pohtimisen jälkeen Cinderin ja Legendin, joista olen kuullut pelkkää hyvää ja jotka ovat kiinnostaneet minua jo todella pitkään. Tekisi mieli lukea molemmat nyt heti, mutta aion pysyä suunnitelmissani ja lukea ensin muutaman kirjan, jotka ovat odottaneet hyllyssä pidempään.

Onni potkaisi seuraavan kerran, kun löysin vihdoinkin oikean kokoisen painoksen The Mortal Instruments -sarjan päätösosasta. Arvostan kirjoja myös esteettisinä esineinä, minkä vuoksi pyrin aina hankkimaan koko sarjan samankokoisena. Samankokoisia kirjoja on myös huomattavasti helpompaa asetella hyllyyn. Ostin samalla myös sarjan viidennen osan, mikä tarkoittaa, että sain helmikuussa kaksi sarjaa kokonaiseksi. Onnellinen kirjojen keräilijä hymyilee ansiosta vielä monta viikkoa!


Lopuksi vielä kaksi kirjaa, jotka päätyivät hyllyyni yliopiston järjestämässä tapahtumassa. Yksi ainejärjestö laittoi humanistien rakennuksen käytävälle pöydän, jolle sai tuoda kirjoja, joita en ei enää tarvitse ja napata lähtiessään mukaansa, mitä haluaa. Vein sinne kaksi kirjaa ja toin takaisin kaksi uutta, jotka komeilevat tuossa viimeisessä kuvassa. 


Tuon Harrisin teoksen nähdessäni ajattelin, että ihan kuin joku olisi arvannut minun haluavan sen. En kyllä osaa äkkiseltään sanoa, monesko osa tuo on, mutta ei se mitään. Tuota Verdonia puolestaan muistan joskus vilkuilleeni jossain. Varmaan kirjastossa. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja lukemisen arvoiselta jännäriltä.

Tässä vuoden hankintani tähän mennessä. Hienosti ja suhteellisen maltillisesti on alkanut tämä kirjan vuosi. Toivon pääseväni ainakin Cinderin ja Legendin pariin kahden tai kolmen kuukauden sisällä.

Mitä kirjoja te aiotte hankkia lähitulevaisuudessa?

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kandin viemää(5): Tieteellisen kirjoittamisen syvissä vesissä



Tajusin suunnilleen viikko sitten, että en ole kirjoittanut helmikuussa yhtään Kandin viemää -tekstiä. Useammalle tekstille on jo aihe mielessä, mutta olen ilmeisesti uponnut niin syvälle kandin varsinaiseen tekemiseen, että aiheesta bloggaaminen on unohtunut. Nyt kuitenkin löytyi aikaa kurkistaa aiheeseen, josta voisi puhua loputtomiin: tieteelliseen kirjoittamiseen.

Olen kirjoittanut jatkuvasti siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Kertomuksia, esseitä, esitelmiä, runoja, tekstitaidon vastauksia, kaikenlaisia koevastauksia, päiväkirjaa, ajatelmia, sanoituksia, analyyseja, arvioita, blogitekstejä milloin mistäkin aiheesta ja pitkää proosaa, josta jonain päivänä toivottavasti tulee romaani. Olen kokenut kirjoittaessani monenlaisia prosesseja ja yksittäisiä hetkiä, joita en varmasti unohda koskaan. Mutta mikään aikaisempaa kirjoittamisen kokemusta ei voi verrata tähän, mitä tapahtuu, kun kirjoitan kirjallisuudesta tieteellisesti. Kirjallisuuden tutkiminen ja havaintojen siirtäminen sanalliseen muotoon on parhaimmillaan niin mielettömän hienoa, että ilma juuttuu johonkin kurkun ja keuhkojen väliin. Pahimmillaan se on niin vaikeaa, että tuntuu kuin aivoihin työnnettäisiin ruuveja.

Jotta edellisen virkkeen mielikuva ei jäisi kaikumaan liian brutaalina mielen sokkeloisin huoneiisiin (joo, olen runollisella tuulella tänään), tarkennan vähän. Tieteellinen kirjoittaminen on vaikeaa ja saa tehokkaasti aikaan akateemista ahdistusta, mutta se on vaikeaa sellaisella suloisella, vähän ironisella tavalla, Tyypillinen ongelma on esimerkiksi tilanne, jossa mielessä on aivan mahtava ja valmis ajatus, mutta sille ei löydä sanoja vaikka kuinka vääntelee ajatusta suunnasta toiseen. Tai sitten ajatuksia on miljoona, eikä osaa valita, mihin tarttuisi ensimmäisenä. Tai sitten tutkimuskirjallisuuden herättämän ajatuksen ja oman havainnon yhdistäminen järkevästi muistuttaa yhtäkkiä kvanttifysiikkaa. Kaikkia näiden ongelmien rinnalla elää valtava tahto, roihuava palo, suorastaan tarve saada oikeat sanat ulos oikeassa järjestyksessä. Halu jakaa toisten kanssa jotakin, jonka on itse oppinut, kokenut ja havainnut, ja jonka toivoo auttavan toisia tutkijoita, toisia kirjallisuudesta kiinnotuneita ihmisiä. Eli vaikka hakkaa päätä seinään, joka ajoittain tuntuu kylmältä teräkseltä, se kannattaa, sillä tuo seinä murtuu jossain vaiheessa. Kun yrittää tarpeeksi, pääsee sen läpi, ja toisella puolella odottaa niin hyvä fiilis, että sekoitettu pää ei menoa hidasta. Takkuilevankin päivän lopussa useimmiten huomaa oivaltaneensa jotain uutta. Voi että se on parasta.

Mikä sitten tekee tieteellisestä kirjoittamisesta sellaisen haasteen? Arvelen, että yksi turhautumista aiheuttava asia on hitaus. Tieteellinen kirjoittaminen on todella hidasta. Oman analyysin seassa viitataan toisiin tutkimuksiin ja tutkimuskohteeseen, Kirjoja selaillaan ja sitaatteja kirjoitetaan. Lähdeviitteitä merkitään ja asetteluun kiinnitetään huomiota. Tämä kaikki vaatii keskittymistä ja siksi myös energiaa, jota ei parhaallakaan tutkijalla ole määrättömästi. Välillä täytyy pysähtyä ajattelemaan, etsimään jotain kohtaa jostain teoksesta, parantelemaan jonkun käsitteen määritelmää tai ihan vain olemaan... Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa tulee tehneeksi niin paljon muutakin, että päivittäinen sanamäärä jää joskus hulvattoman huvittaviin lukemiin. No, pääasia että tekstiä syntyy.

Myös tyyli ja rakenne aiheuttavat päänvaivaa. Onko tekstini selkeää? Onko se helposti ymmärrettävää? Olenko onnistunut tekemään mielenkiintoisen tutkimuksen ja kuulostamaan silti älykkäältä, asialliselta ja akateemiselta? Onko tyylini ehjä ja sopiva? Onko tekstiäni mukava lukea? Näitä kysymyksiä sai toistella yhden päivän aikana useita kertoja, eikä lähellekään joka kerta ole niin varma itsestään kuin haluaisi olla. Mutta, oppimassahan tässä ollaan.

Tutkimuskohde on tietenkin ratkaisevassa asemassa. Kirjallisuuden lukemiseen ja tutkimiseen liittyy aina subjektiivisuus, henkilökohtaisuus, mikä analyyttiseen kirjoittamiseen yhdistettynä saa aikaan todella kiehtovan kokonaisuuden. Jokainen tutkimus on hiukan erilainen muihin verrattuna: rakenteeltaan, teemoiltaan, sävyltään, ytimeltään, sielultaan... Joskus pelkästään tämän moninaisuuden ja laajuuden ja ainutlaatuisuuden pohtimiseen uppoaa niin syvälle, että on vaikeaa päästä kirjoittamiseen saakka. 

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt viime päivinä. Palaan kyllä tähän tieteelliseen kirjoittamiseen vielä, sen verran laaja aihe se on. Siitä ei voi koskaan sanoa kaikkea kerralla.

Vielä lopuksi; Mitä tekemistä Apulannalla on kandini kanssa? Ei niin mitään, mutta kirjoittamiseni kanssa sitäkin enemmän. Apulanta on yksi lempibändeistäni, ja tulee mukaan kirjoittamiseen aina silloin, kun haluan mennä mahdollisimman syvälliselle ja rajattomalle ajattelun tasolle. Toni Wirtasen sanoitukset ovat kultaa, nektaria, huumetta luovalle mielelle. Tätäkin kappaletta olen kuunnellut kymmeniä kertoja putkeen eilen ja tänään. Apulannan musiikki vie minut aina paikkaan, tilaan, jossa on vain minä ja minun pääni, minun mieleni ja ajatukseni ja tunteeni ja elämänkokemukseni. Erittäin hyvä lääke silloin, kun mieleni haluaa harhailla.

Siispä kuuntelen loppuillan Apulantaa, juon teetä, katson ehkäpä jakson jotain hyvää sarjaa ja ennen kaikkea yritän kirjoittaa kandia. 

perjantai 20. helmikuuta 2015

Crown of Midnight - Sarah J.Maas




Kuninkaallinen salamurhaaja Celaena Sardothien pelaa vaarallista peliä. Hän ei tapa ihmisiä, jotka kuningas haluaa hengiltä, vaan lavastaa heidän kuolemansa hidastaakseen kuninkaan julmien suunnitelmien toteutumista. Kuvio muuttuu monimutkaisemmaksi, kun Celaena saa tehtäväkseen tappaa Archer Finnin, maineikkaan ja pidetyn mieskurtisaanin, jonka kuningas epäilee kuuluvan kapinallisiin. Celaena tuntee Archerin vuosien takaa eikä osaa kuvitella miehen tietävän mitään kuninkaan suunnitelmista. Mutta mikä on totuus?

* * *

Mielentilani lukemisen jälkeen oli täydellinen tunteiden ilotulitus. Olin yhtä aikaa onnellinen, jännittynyt, häikäistynyt, surullinen ja ehkä kaikkein eniten järkyttynyt, Vimeiseen on lisättävä, että kaikilla parhailla tavoilla järkyttynyt. Crown of Midnight ravisteli minut irti kaikista mahdollisista horroksista niin tehokkaasti, että sydämeni on vieläkin vähän ruhjeilla.

Romaanissa on todella paljon meneillään sekä juonellisesti että temaattisesti. Kuninkaan suunnitelmat kehittyvät nopeasti, eikä hän aio antaa minkään eikä kenenkään pilata niitä. Saatuaan vihjeen Riftholdissa kehittyvästä kapinallisesta ryhmittymästä hän valjastaa Celaenan tekemään likaisen työn. Celaena ei kuitenkaan ryntää tappamaan vanhaa ystäväänsä pelkän huhun perusteella vaan ryhtyy selvittämään tilanteen todellista olemusta. Hänen silmiensä kautta lukija pääsee tutustumaan myös Riftholdiin ja Erilean erilaisiin kulttuureihin ja niiden historiaan. Romaani vilisee mielenkiintoisia, kiehtovia ja visuaalisia yksityiskohtia, jotka herättävät romaanin maailman todella vahvasti eloon. Voisin kuljeskella Riftholdin kaduilla loputtomiin, vaeltaa lasisessa kuninkaanlinnassa yömyöhään väsymättä vähääkään ja napata ainakin puolet Celeanan mekoista omaan vaatekaappiini. Rifthold on miljöönä lumoava, monipuolinen satamakaupunki, jolle Maas on todella onnistunut antamaan hengen.

Mutta takaisin juoneen, ennen kuin juutun haaveisiini.Ottaessaan selvää sekä Archerin tekemisistä että mahdollisista kapinallisista Celaena kohtaa muistoja myös omasta menneisyydestään, jota määrittää kaksi niin syvää tragediaa, että sydäntä alkaa särkeä jo niiden ajattelemisesta. Tapahtumien edetessä Celaenan persoona syvenee ja kehittyy. Hän on yhä impulsiivinen ja ajoittain äkkinäinen kuin räjähdys, mutta velvollisuudentunto, uskollisuus ja rakkaus pehmentävät näitä ominaisuuksia ja vievät monta kertaa voiton. Minusta on ihailtavaa, kuinka hän ajoittaisesta vastahakoisuudestaan ja turhautumisestaan huolimatta valitsee lopulta oikein; lopulta hän ajattelee enemmän muita kuin itseään, tekee voitavansa paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Hän tutkii, kaivelee ja pohtii väsymättä, ja saa selville useita kuninkaan hoviin ja Adarlanin pääkaupunkiin liittyviä salaisuuksia. Hän siirtää oman vapauden kaipuunsa syrjään ja pitää parhaansa mukaan huolta Nehemiasta, Dorianista ja Chaolista, joita hän on oppinut rakastamaan.

Celaenan lisäksi Chaol kehittyy huomattavasti. Hänen persoonansa pääsee loistamaan tässä jatko-osassa ansaitsemallaan tavalla. Kuvaukseen tulee mukaan myös paloja hänen menneisyydestään, minkä ansiosta hänestä tulee astetta kokonaisempi, Mutta hänen luonteensa on se, joka vangitsee?
Muistatteko kun mainitsin, että vähän rakastuin Dorianiin? Ehkä niin, mutta Chaolia minä rakastan. Hän on vakaa, älykäs, järkkymättömän lojaaji niitä kohtaan joista hän välittää, aina vastuuntuntoinen ja valmis näkemään vaivaa tärkeiden asioiden eteen. Chaol on vahvasti tunteva nuori mies, jonka sielu on ruumiin ikää huomattavasti vanhempi. Hänessä on niin paljon arvostettavia ja kunnioitusta herättäviä luonteenpiirteitä, että en... En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan, kuinka rakas henkilö hänestä on tullut. Kuinka kauniisti hän kohtelee Celaenaa. Kuinka tosissaan hän on. Kuinka vahvasti hän rakastaa. Chaol on valloittanut sydämeni syvimpiä uurteita myöten. Tällaisia miehiä lisää, please. Sekä fiktioon että oikeaan maailmaan.

Dorianin elämä puolestaan kääntyy aivan uuteen suuntaan. Vieläpä sellaiseen suuntaan, jollaista en osannut ollenkaan odottaa. On todella mielenkiintoista nähdä, kuinka suuren roolin tämä kehitys saa sarjan seuraavissa osissa. Myös Dorian on henkilönä erityinen, koska hän on niin vilpittömän hyväsydäminen. Tunnen häntä kohtaan voimakasta ja ylpeyttä. Jos kaikki ihmiset hyväksyisivät totuuden ja kunnioittasivat toisten valintoja niin kuin Dorian kunnioittaa Celaenan valintoja, välttyisimme kymmeniltä turhilta ja repiviltä riidoilta. Tietenkään se ei ole Dorianillekaan helppoa, mutta ystävyyden arvo voittaa hänen henkilökohtaisen pahan olonsa.

Jo tämä henkilökuvauksen monipuolisuus olisi riittänyt ilahduttamaan minua, mutta sain paljon enemmän. Nimittäin se, kuinka Maas kuvailee Celeanan ja Chaolin suhteen kehitystä ja vaikutusta kummankin muihin ihmissuhteisiin, se... Olen mykistynyt. Liikuttunut. Celaena ja Chaol jakavat niin valtavan paljon asioita, tilanteita, tunteita ja ajatuksia. He ymmärtävät toisiaan ja tukevat toisiaan, ja ennen kaikkea hyväksyvät toisensa juuri sellaisina kuin he ovat. Hyväksyvät aina, vaikka se ei aina ole helppoa. Ja mihin suuntaan tämä suhde menikään! Kun luin niistä hienoista, kauniista ja niin merkittävistä hetkistä, olin niin onnellinen että itkin. Itkin ja nauroin, itkin ja hymyilin pakahduttava onnen tunne jokaisessa solussani.

Mutta sitten. SITTEN tapahtuu käänne, shokeeraava, riipaiseva käänne, joka saa alkunsa yhden ihmisen yhdestä virheestä ja joka käynnistää tapahtumaketjun, joka kääntää kaiken ympäri. Aivan kaiken. Osasin kyllä odottaa, että jotain mullistavaa tapahtuu, mutta en tätä. En tätä. On varmaan turhaa sanoakaan, että kun jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin käsittämään, mitä oli tapahtunut, itkin lisää, Tämä käänne ja sen seuraukset viiltävät niin syvältä, että puhekyky häviää. Celeana ja Chaol kärsivät molemmat, Celeana kaikkein eniten ja kaikkein syvemmin. Tapahtuma tuo takaisin kaiken, minkä takia hänen maailmansa vuosia sitten hajosi, kaiken sen tuskan ja vääryyden ja menetyksen epäoikeudenmukaisuuden. Uusi tilanne, uudet syylliset, mutta vanhat, tutut, syvät ja niin vaikeat tunteet. Voi Celaena, kuinka minä ymmärrän sinua... Kaikessa järkyttävyydessään tämä kaikki kuvaa mestarillisesti sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun häneltä viedään kaikki muu paitsi viha. Celaenan tunteet ja reaktiot kuvataan todella hienopiirteisesti ja henkilöön sopivalla tavalla. Monet hänen tekonsa ovat kauheita, mutta jos yhtään ymmärtää, kuinka kauhean tuskan läpi hän joutuu tiensä taistelemaan, käsittää, ettei hän voi tehdä mitään muuta. Hän ei voi suhtautua järkevämmin, rauhallisemmin tai oikeudenmukaisemmin. Ja, siitä huolimatta, hän vähitellen kokoaa itsensä, pakottaa itsensä tarttumaan sielunsa rippeisiin ja etsimään sen ihmisen, joka hänestä oli hiljalleen kasvanut. Vaikka hänen tuskansa on karannut häkistään, hän nousee ylös. Celaena Sardothien, sinä olet hätkähdyttävä nuori nainen.

Lopuksi on kehuttava Maasin tyyliä ja taitoa kietoa henkilöiden henkilökohtaiset elämäntapahtumat yhteen laajempien kokonaisuuksien kanssa. Jokaisella tapahtumalla ja yksityskohdalla on paikkansa ja merkityksensä, jotka paljastuvat nerokkaiden ratkaisujen kautta. Rakastan myös hänen tyyliään, tapaansa käyttää kieltä. Se on yksityiskohtaista, soljuvaa, erittäin paljon elossa.

Niin, ja tämäkin on sanottava: on ainutlaatuinen kokemus löytää kirja, joka tekee onnelliseksi, hajottaa ja parantaa uudelleen. Monet loistavat kirjat tekevät näistä yhden, mutta kaikkien kolmen kokeminen yhdessä tarinassa... Se on kultaa, täyttä kultaa. Tietenkään kaikki ei ole vielä kunnossa, kakkea ei ole vielä ratkaistu, mutta asioita ei jätetä niin kesken, että lukija jäisi jumiin onnensa sirpaleisiin. On siis lupa toivoa, että henkiläiden haavat paranevat.

Huh, mikä upea jatko-osa tämä onkaan. Eeppisen fantasian ja syvällisten teemojen ystävät, tässä on teille hieno sarja aloitettavaksi.

5/5

Haasteet:
  • 50 kirjan haaste, kohta 38: A book that made you cry
  • I SPY, kohta 18

Arvostelu sarjan edellisestä osasta:

maanantai 16. helmikuuta 2015

Romaanihenkilöiden jäljillä(2/2015): Elävä painajainen




  • Henkilön nimi: Enoch "Junior" Cain'
  • Kirja: Pimeyden enkeli
  • Kirjailija: Dean Koontz
  • Teema: 10. Henkilö joka pelottaa minua
  • Linkki kirjan arvosteluun: Pimeyden enkeli - Dean Koontz 

Luin Pimeyden enkelin yhden blogituttavani suosituksesta, ja olen erittäin iloinen siitä, Ensimmäinen Koontzini tarjosi yhden koko elämäni vaikuttavimmista lukukokemuksista ja toi kirjalliseen todellisuuteni ehkä kaikkein pelottavimman fiktiivisen henkilön, jonka tiedän: kaksikymppisen Junior Cainin.

Junior herättää pelkoa, koska

  1. hän on uskomattoman monin tavoin häiriintynyt 
  2. hän manipuloi, huijaa ja valehtelee yhtä luonnollisesti kuin hengittää
  3. hän on äärimmäisen johdonmukainen ja systemaattinen
  4. hänen pakkomielteensä ulottuvat kaikille elämän osa-aluelle
  5. hänellä on selitys kaikille teoilleen, oikeutus jokaiselle sairaalle ajatukselleen
  6. ja koska hänen hahmonsa on niin kokonainen, niin aukottomasti kuvattu
Syitä voisi varmasti listata enemmänkin, mutta nämä ovat tärkeimmät. Käyn seuraavaksi jokaisen kohdan läpi ja yritän parhaani mukaan koota runsaat ajatukseni.


Lukija tutustuu Junioriin, kun hän tappaa vaimonsa hetken mielijohteesta vakuutusrahojen toivossa. Hän lavastaa murhan onnettomuudeksi ja esiintyy tapahtuman jälkeen surevana leskenä, Hän rakentaa ympärilleen aukottoman kulissin, jonka avulla hän uskoo häivyttävänsä kaikki mahdolliset epäilyt ja täyttävänsä pankkitilinsä miljoonilla. Hän itkee ja valittaa, vetäytyy sosiaalisista kontakteista ja esittää jopa loukkaantuvansa, kun hänelle tarjotaan vaimon henkivakuutusrahoja, Hän esittää osansa täydellisesti loppuun saakka, ja saa juuri sen mitä halusi: vapauden ja rahaa.

Juniorin syvä häiriintyneisyys paljastaa itsensä vähitellen, pala kerrallaan. Ensimmäisenä lukijalle alkaa hahmottua hänen pakkomielteisyytensä. Voimakkain pakkomielle on Bartholomew, mies jota hän ei muista koskaan tavanneensa. Junior on vakuuttuneena että tuo hahmo, tuo mies elää vain tuhotakseen hänet. Tämä pinttynyt kuvitelma ajaa Juniorin tekemään häijyn, painajaismaisen suunnitelman, joka toteuttamisesta tulee hänen elämänsä tarkoitus.

Bartholomew ei kuitenkaan ole Juniorin ainoa pakkomielle. Junior suhtautuu erittäin tarkkailevasti omaan ulkonäköönsä. Kaiken on oltava täydellistä hiuksista lihaksiin ja vaatteisiin asti. Likaisuus ja rumuus ovat hänelle kauhistus, joka aiheuttaa hänelle fyysistä pahoinvointia. Hän hurahtaa milloin mihinkin harrastukseen pitääkseen fyysisen kuntonsa huipussaan. Mikä pelottavinta, hänellä tosiaan on hyvä ulkonäkö. Vaaleat, selkeät, jopa herkät piirteet luovat enkelimäisen ja puoleensavetävän vaikutelman, jota Junior pyrkii kaikin tavoin korostamaan. Herää ajatus, että hän tekee tämän jollain lailla myös itseään varten. Ulkonäköään korostamalla ja hiomalla hän voi jättää pimeän, kauhistuttavan mielensä taka-alalle, piiloon itseltään. Sanonta "ulkonäkö pettää" saa Juniorin kohdalla äärimmäisen merkityksen, joka vetää hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Mitä tapahtuisi, jos pahuus pystyisi aina naamioimaan itsensä yhtä taidokkaasti?

Rinnakkain tämän fyysisen tarkkuuden kanssa Junior ravitsee mieltään mitä omituisempien oppien avulla. Suurimman osan elämänohjeistaan hän ammentaa yhden tietyn tiedemiehen ajatuksista muokaten ne omaan elämäänsä sopiviksi. Hän katsoo maailmaa täysin omien silmiensä läpi, kääntää toisten sanat ja ajatukset sellaisiksi kuin sattuu haluamaan ja pitää omia mielipiteitään ehdottomina totuuksina. Lopulta hän alkaa pitää itseään yliluonnollisena, voittamattomana, jopa jumalallisena olentoja, jolla on oikeus tehdä mitä tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Toisten hyvinvointi ei merkitse hänelle mitään; toiset ihmiset ovat vain välineitä hänen matkallaan suuruuteen, vain välipysähdyksiä reitin varrella.

Junior elää 1960-luvun Yhdysvalloissa, mikä osaltaan tekee hänen hirmutekonsa mahdollisiksi. Rikostutkinnan mahdollisuudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin nyt, ja kun tilanteeseen yhdistetään kieroutunut, älykäs mieli, lopputuloksena on täydellinen rikos toisensa jälkeen. Yksi Juniorin pelottavimmista ominaisuuksista onkin johdonmukaisuus ja systemaattisuus. Hän etenee suunnitelmassaan vaiheesta toiseen kehittäen jatkuvasti hahmoa, jonka hän haluaa välittää toisille. Todellisuuden ja ihmisten käsitysten välillä valitsee hätkähdyttävä ristiriita: silloin kun lukija haluaa oksentaa tai juosta mahdollisimman kauas Juniorista, joku Juniorin elämään vaikuttavista henkilöistä ihailee häntä harkitun manipuloinnin sokaisemana.

Lukija saa kattavan kuvan myös hänen ihmissuhteistaan. Junior tapaa sekä miehiä että naisia, mutta naiset saavat kärsiä hänen vuokseen eniten. Hän käyttää naisia surutta, fyysisesti ja henkisesti, ja heittää heidät roskakoriin sitten, kun on kyllästynyt heihin. Miehillä on merkitystä vaikusvaltansa ja lahjakkuutensa vuoksi, joten he saavat olla rauhassa niin kauan kuin he kykenevät tarjoamaan Juniorille jotain, mitä hän tarvitsee pitäkseen henkilökohtaisen teatteriaan yllä. Sosiaalisissa tilanteissa Junior tuo mieleen hämähäkin, joka kietoo jokaisen ihmisen verkkoonsa - ja nekin, jotka pääsevät pakoon, hän uskoo voittaneensa. 

Kauhistuttavinta Juniorissa on kuitenkin hänen ajattelunsa, kiero logiikka jolla hän perustelee ja oikeuttaa jokaisen tekonsa. Hänellä on selitys kaikelle, aivan kaikelle, eikä hän milloinkaan horju. Hän epäilee, vihaa ja halveksii ihmisiä syistä, jotka näyttävät terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna täysin absurdeilta, vaikka hänen päässään ne ovat täydellisessä järjestyksessä. Lisäksi Junior kykenee tuntemaan, itse asiassa niin vahvasti, että se on jo vaarallista. Hänen tunteissaan on vain se vika, että ne ovat täysin kieroutuneita ja johtavat kauhistuttaviin valintoihin. Annan esimerkin. Kun Junior on tappanut vaimonsa, käy ilmi, että tämä oli raskaana. Junior ei ole koskaan halunnut lapsia, koska ne ovat hänen mielestään rajoite, Siksi hän päättelee, että hänen vaimonsa on pettänyt häntä. Päätelmä synnyttää hirvittävän vihan naista kohtaan, jonka vuoksi hän vielä hetki sitten itki. Ketku pitenee, ja pian Junior on jo siinä vaiheessa, että universumi teki hänelle palveluksen, kun mahdollisti niin ovelan murhan, eihän uskottomalla puolisolla tee mitään, se naikkonen ansaitsi kohtalonsa, olisi pitänyt arvata jo ennen häitä, mistähän muusta hän valehteli, onneksi en joutunut kasvattamaan toisen miehen lasta, rumaa äpärää... ja niin edelleen, ja niin edelleen. Myöhemmin Junior saa kuulla laittaneensa alulle toisenkin raskauden, mutta tällä kertaa hänen asenteensa on päinvastainen. Nyt hän ylistää omaa miehuuttaan, hedelmällisyyttään, kykyään luoda elämää ja pohtii, millaiseksi sankariksi hän voisi tuon lapsen kasvattaa, jos äiti ei ehdi pilata lasta sitä ennen. Suunnilleen näin.

Ja tämä on varsin laimea näyte hänen ajatuksistaan.

Juniorin hahmo on vaikuttava erityisesti siksi, että lukija päästetään hänen mielensä sisään. Lukijan ei tarvitse arvailla, mitä Junior ajattelee, vaan hän tietää. Lukija tietää ja kulkee yhä vain syvemmälle tämän ihmishirviön mieleen, kunnes hänellä on kuva Juniorin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vaikka Junior herättää niin suunnatonta kauhua ja oksettavaa pahaa oloa, hänen kauttaan voidaan käsitellä tärkeitä teemoja: terveyttä ja sairautta, hyvyyttä ja pahuutta, tunteita ja tunteettomutta, ihmisyyden luonnetta ja rajoja, rikoksia... Vaikka hän on paha, hänestä lukeminen ei ole pahaksi. Kirjailija osaa asiansa, osaa tehdä selväksi hyväksytyn ja anteeksiantamattoman eron, sairaan ja terveen eron. Silloin tällöin on hyvin puhdistavaa tulla ravistelluksi irti siitä, mitä pidämme tavallisena ja kurkistaa mieleen, joka on aivan erilainen kuin terve mieli. Omat ongelmat näyttäytyvät mitättömän pieninä, kun ajattelee, että joku voi oikeasti joutua tuollaisen yksilön uhriksi.

Lopuksi: tämä kirja vaatii kovia hermoja ja tietynlaisen asenteen. Vaikka siinä on myö toivoa, Juniorin hahmo on hyvin raskas käsiteltävä. Se vie aikaa ja energiaa: hän ei ole iltalukemista. Eikä hupia. Hän on pelkoa, absurdiutta ja hätää. Valitse siis tarkkaan heti, jolloin astut hänen ajatuksiinsa.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Haplo matkustaa Abarrachille ja saa yllättäen seurakseen Alfredin, joka haluaa epätoivoisesti pelastaa maailman, jonka luomiseen hänen kansansa aikoinaan osallistui. Haplon tehtävä on sama kuin ennenkin: tutustua planeettaan niin syvällisesti kuin kykenet ja aiheuttaa kaaosta. Pian Haplo ja Alfred saavat huomata, että kiviplaneetta Abarrach on muuttunut lähes elottomaksi. Valtavat taikapylväät, jotka ovat pitäneet yllä planeetan elämää, ovat lakanneet toimimasta. Planeetalla eläneistä kansoista jäljellä on vain sartanit, jotka ovat hajaantuneet eri puolille planeettaa pitämään kiinni elämän rippeistä. Vuosien kuluessa sartanien ryhmät ovat kadottaneet yhteiteyden toisiinsa ja muodostaneet oman kulttuurinsa ja yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sartanien laatimat säännöt ovat muutenkin sekaisin: osa sartaneista on ryhtynyt harjoittamaan nekromantiaa, kiellettyä taikuutta, jonka avulla kuolleiden ruumiit voi herättää henkiin. Tilanne on ajanut sartanit epätoivoisiin tekoihin, mutta onko heillä todella oikeutta niihin? Onko kiviplaneetalla enää toivoa selvitä?

* * *

Lyhyesti kuvailtuna Tulimeri on ankea, pitkäveteinen ja koominen. Lukemisen loppuun saattaminen kesti tolkuttoman kauan kahden ensimmäisen ominaisuuden vuoksi, mutta kolmannen avulla pääsin kuin pääsinkin viimeiselle sivulle. Mutta katsotaan kirjan sisältöä vähän tarkemmin...

Ankeuden tunne syntyy siitä, että Abarrach on miljöönä niin yksitoikkoinen.
Pelkkää mustaa kiveä ja laavamerta, jonka kuumuus tukahduttaa ilmaa. Kauneudesta tai eloisuudesta ei ole tietoakaan, eikä juuri mielikuvituksellisuudestakaan. Yksityiskohtien puute tekee maailmasta pelkistetyn, tylsän, jotenkin kolkon ja sieluttoman. Pitkäveteisyys puolestaan johtuu siitä, että kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Henkilöt enimmäkseen päivittelevät kurjuuttaan, kieli toistaa itseään ja yksittäisiin tilanteisiin jäädään jumiin todella pitkiksi ajoiksi. Juoni lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun sivuja on jäljellä noin 150, mikä on erittäin turhauttavaa. Toisaalta tylsyyttä lisää se, että juoni noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa: Haplon pitäisi aiheuttaa ongelmia planeetalla, joka on jo kaulaa myöten suossa. Teos ei siis tarjoa kovin monia syitä odottaa itseltään mielenkiintoisia tapahtumia tai juonellisia ratkaisuja. Komiikkaa sen sijaan riittää useammankin romaanin tarpeisiin. Osaksi nauroin puhtaasti tilannekomiikan vuoksi, mutta suurin osa koomisuudesta syntyy kohdissa, joita ei varmasti ole tarkoitettu koomisiksi. Hymähtelin kömpelölle kielelle ja henkiöiden avuttomuudelle useammin kuin pystyn laskemaan. Tulimeri ei saanut minua uskomaan itseensä. Ei maailmaan, ei henkilöihin, ei tapahtumiin... Olo oli kuin olisi katsellut kauniita kehyksiä, mutta itse taulu olisi mittasuhteiltaan epäonnistunut ja väreiltään samea.

Henkilökuvauksessakaan ei ole juuri kehumista. Haplo ja Alfred ovat koko teoksen ainoat todelliset henkilöt, joilla on menneisyys, tunteet, loogiset ajatukset ja tavoitteet. Muiden henkilöiden kohdalla tuli useimmiten sellainen olo, että he ovat mukana tarinassa vain täyttääkseen tietyn henkilön paikan: hallitsijat ovat ikään kuin hallitsijoita, sankarit ovat ikään kuin sankareita ja kärsivät henkilöt ovat vain sitä, kärsiviä, Ihmissuhteita käsitellään joko hyvin vähän tai ei ollenkaan eikä heihin saa todellista kontaktia. Lukiessaan tiedostaa liian voimakkaasti lukevansa asioista, jotka eivät ole todellisia, minkä vuoksi teosta on todella vaikea ottaa vakavasti.

Jotta tämä teksti ei mene pelkäksi moittimiseksi, on mainittava, että Tulimeri onnistuu antamaan mielenkiintoista ja ennen kaikkea uutta informaatiota sartaneista, sartanien kansan historiasta ja sartynien ja patrynien välisestä katkerasta vihasta. Haplo ja Alfred kohtaavat riimumagian erilaisia muotoja ja löytävät uutta tietoa patrynien ja sartaneiden magian välisisistä eroista. Yksityiskohdat lisääntyvät loppua kohden, ja lopussa tehty löytö on itse asiassa aika kiehtova.

Toinen osuus, jossa teos onnistuu melko hyvin, on kalmojen eli henkiinherätettyjen ruumiiden kuvaukset, Kalmot ovat traagisia hahmoja, ruumiita, joihin sielu on pakotettu asettumaan uudestaan sen jälkeen, kun se on jo irronnut ruumiista. Kalmoilla ei ole omaa tahtoa eikä persoonaa. Ne menevät sinne minne käsketään ja tekevät mitä käsketään, ne ovat varjoja ihmisistä, joita ne olivat eläessään. Kalmojen yhteydessä romaani käsittelee kuolemaa, ihmisen suhtautumista menetykseen ja suruun, ja lopuksi elämän pidentämiseen ja väkinäiseen ylläpitämiseen liittyviä kysymyksiä. Teemaan ei mennä lähellekään niin syvälle kuin voisi, mutta kuitenkin sen verran pitkälle, ettei tarina tunnu aivan yhdentekevältä.

Kokonaisuutena Tulimeri ei kuitenkaan yllä edellisten osien tasolle. En silti kadu sen lukemista, sillä tämä kokemus osoittaa konkreettisesti, kuinka paljon fantasia on kehittynyt. Tähän sarjaan ei tosin kannata tarttua, jos etsii mahdollisimman laadukasta fantasiaa, joka imaisee täysillä mukaansa, Tämän kanssa voi moneen kertaan menettää kärsivällisyytensä.

2/5

Linkit edellisiin arvosteluihin:

Lohikäärmeen siipi
Haltioiden tähti

perjantai 6. helmikuuta 2015

Pimeyden enkeli - Dean Koontz



Hiljattain murhaan syyllistynyt Enoch "Junior" Cain herää kalifornialaisessa sairaalassa mielessään yksi nimi: Bartholomew. Vaikka Junior ei muista koskaan tavanneensa yhtäkään Bartholomewia, hän on vakuuttunut että jossain on mies, joka haluaa tuhota hänet. Kotiuduttuaan sairaalasta Junior ryhtyy pakkomielteisesti etsimään oikeaa Bartholomewia.

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä syntyy Bartholomew "Barty" Lampion, jonka viisaus ja muut henkiset ominaisuudet hämmästyttävät hänen lähipiiriään. Barty on erityinen lapsi, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Yksi heistä on Angel, jonka elämä on kietoutunut yhteen Bartyn elämän kanssa jo ennen kuin kumpikaan heistä on syntynyt.

* * *

Pimeyden enkeli kuvaa tavallisia (ja toisaalta ei lainkaan tavallisia) amerikkalaisia, jotka kohtaavat tragedian, pelon, vaaran ja lopulta myös toivon ja rakkauden. Kerronta liikkuu kaupungista ja näkökulmasta toiseen, minkä ansiosta lukija saa tutustua syvällisesti hyvin monenlaisiin henkilöihin ja elämäntarinoihin.  Angnes Lampion on lämmin ja hyväsydäminen nainen, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä kotikaupungissaan ja kasvattaa pientä poikaansa Bartya aavistamatta vaaraa, joka hänen lastaan uhkaa. Selvittäessään, miten hän tulisi suhtautua erityislahjakkaan Bartyn tapaan hahmottaa maailmaa hän yrittää samalla huolehtia kahdesta aikuisesta veljestään, jotka kärsivät yhä väkivaltaisen ja psyykkisesti häiriintyneen isänsä teoista. Barty on herkkävaistoinen ja älykäs, vaikuttava yhditelmä lapsen viattomuutta ja aikuisen realismia; kaiken kaikkiaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia lapsihahmoja, joihin olen saanut tutustua. Celestina White adoptoi synnytyksessä kuolleen siskonsa tyttären, Angelin, ja tekee parhaansa sovittaakseen taiteilijan uran ja vanhemmuuden toisiinsa. Tom Vanadium on vakava, kokenut etsivä, joka epäilee Junior Cainia alusta pitäen ja työskentelee järkkymättömästi saattaakseen tämän oikeuden eteen. Romaani esittelee myös muutamia muita henkilöitä, joilla on oma merkityksensä edellä mainittujen henkilöiden elämässä.

Kaikille näille henkilöille on yhteistä se, että jokainen tapahtuma, joka mullistaa heidtän elämänsä ja käsityksensä maailmasta palautuu Junior Cainin pakkomielteeseen, yhden vakavasti häiriintyneen mielen sisällä punoutuneeseen suunnitelmaan. Koontz kuvaa Juniorin persoonallisuutta käsittämättömän tarkasti, älykkäästi ja yksityiskohtaisesti: hän vie lukijan Juniorin pään sisään, paljastaa Juniorin sairaimmatkin ajatukset ja kieroutuneen johdonmukaisuuden, jonka vallassa hän toimii ja oikeuttaa kaikki tekonsa. Kirjailija osaa todella erottaa sairaan terveestä, pahan hyvästä ja väärän oikeasta tekemättä mistään absoluuttista, mustavalkoista. Juniorin kehityskaari on tarina vinoutuneesta menneisyydestä, pakkomielteen muodostumisesta ja julmuudesta, jolle on vaikea löytää vertaista. Mikä hurjinta, Junior on tapahtumien käynnistyessä vasta vähän päälle kaksikymppinen. Junior on hätkähdyttävän pelottava ja niin taivasti rakennettu henkilö, että olen vieläkin aivan häkeltynyt. Hän herättää kauhua, pahaa oloa, vastemielisyyttä, pelkoa, ehdottoman voimakkaan tunteen siitä, että tämä ihminen elää aivan eri maailmassa kuin minä. On aina hienoa, kun kirjailija uskaltaa astua näin kauas normaalista, mennä näin pitkälle terveen tuolle puolen, mutta että sen tekee näin taitavasti... Sanat loppuvat kesken. Henki loppuu kesken.

Yksi romaanin parhaita onkin laaja, erittäin psykologinen henkilökuvaus. Jokaisen henkilön elämänkaari on ehjä kokonaisuuus, jokaisella on ääni ja jokaisen toiminnalla on merkitys, sielu, tarkoitus. Heidän tunteensa välittyvät tekstistä elävinä ja ymmärrettävinä, ja heissä kaikissa on valtavasti henkistä voimaa, valoa ja ajateltavaa maailmalle jaettavaksi.

Pimeyden enkeli on myös juonellisesti erittäin hieno teos. Tekstissä on koko ajan tunne tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Lukija on koko ajan tietoinen siitä, mitä kullekin henkilölle tapahtuu silloin kun Junior on jossakin toisaalla, väijyy murhanhimoisena ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet hänestä mitään. Jännitys on monin paikoin niin piinaavaa, että sydän tuntuu jättävän useita lyöntejä välistä. Joka hetki saa miettiä, onnistuuko Junior aikeissaan, kohtaavatko jo niin rakkaat henkilöt hänet ja jos näin tapahtuu, onko heillä mahdollisuutta selvitä kauheuksista, joita Junior viljelee ympärilleen. Juoneen mahtuu vauhtia, sopivasti pysähtymistä ja rauhaa, yllättäviä käänteitä ja nerokkaita yksityiskohtia, jotka eivät voisi olla paremmassa paikassa. Ja vaikka teos on kauhistuttava, jopa ahdistava paikoin, se tarjoaa lukijalleen myös valtavasti toivoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Pelottavuudestaan huolimatta se ei jää jumiin pimeään eikä jätä lukijaa vellomaan yksin negatiivisiin tunteisiin, jotka pääasiasa Junior saa aikaan. Tämän tarinan voi siis kokea myös terapeuttisena.

Teemojen osalta kyseessä on filosofinen ja kiehtova romaani. Pimeyden enkeli on osuva kuvaus siitä, millä tavalla ihminen reagoi selittämättömään. Se tarjoaa yksityiskohtaisen, hienopiirteisen ja erilaisen tavan hahmottaa todellisuutta ja elämää, avaa oman näkökulmansa ystävyyteen, rakkauteen ja vanhemmuuteen, perhesuhteisiin, hyvän ja pahan rinnakkaiseloon, tapahtumien tarkoituksenmukaisuuteen ja vilpittömän kohtaamisen merkittävyyteen. Koontz siirtyilee luontevasti rankoista kauhun, epäoikeudemukaisuuden ja menetyksen tunteista positiivisiin ilon, jakamisen ja toivon kokemuksiin ja kuljettaa lukijan näiden kaikkien läpi ehjänä mutta varsin ravisteltuna. Ainutlaatuisen säväsyksen tuo eräs fysiikan teoria, jota romaanissa sovelletaan käytäntöön pohdiskelevin ottein. Ja mainittakoon vielä sekin, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960-luvulle, mikä vaikuttaa romaani rikoksen tekemistä ja rikostutkintaa käsitteleviin osuuksiin tunnelmaa, jollaista ei tavoitettaisi nykyhetkeen sijoittuvissa rikostarinoissa.

Vaikka Pimeyden enkeli on eniten kauhua herättävä rikosromaani, siinä on myös paljon muuta sisältöä, josta uskon monenlaisten lukijoiden löytävän jotain kokemisen arvoista. Se avaa silmät sille, kuinka onnekkaita olemme jo silloin, kun olemme terveitä ja meillä on ihmisiä ympärillämme. Jo sujuva, erottuva ja tunnelmallinen kieli tekee romaanista kokemuksen, jota voin suositella aivan kaikille. Erityisesti astetta rankempia rikosromaaneja etsivien ihmisten kannattaa empimättä lisätä tämä lukulistalleen.

Lopuksi kaikille niille, jotka joko aikovat lukea tämän tai harkitsevat lukemista: älkää lukeko tätä ennen nukkumaanmenoa. Uskokaa minua, kun sanon, että ette halua Junior Cainin vierailevan unissanne.

5/5

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Verenjanoa Dallasissa - Charlaine Harris

Sookien elämässä riittää sotkuja. Ensin hänen työkaverinsa murhataan. Seuraavaksi jokin yliluonnollinen peto hyökkää hänen kimppuunsa. Vampyyrit pelastavat hänet ja pyytävät heti perään hänen apuaan ongelmiensa ratkaisemiseen. Sookie on heille henkensä velkaa, joten hän suostuu yhdellä ehdolla: ihmisiä ei vahingoiteta vampyyrien keskinäisen taistelun keskellä. Mutta milloin mikään menee niin kuin piti, kun on vampyyreista kyse?


* * *

Ensimmäinen kirjan herättämä ajatus oli, että se on ahdettu liian täyteen erilaisia aineksia. Murhamysteeri, uusi yliluonnollinen hirviö joka melkein tappaa Sookien, kadonnut vampyyri joka Sookien pitää etsiä, rakkaussuhteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Kirjailija varmaan pyrkii herättämään lukijassa jännitystä, mutta minut tämä keskenään hyvinkin erilaisten juonellisten elementtien sekoittaminen sai ennen kaikkea turhautumaan.

Ei sillä, että Harrisin luoma maailma ei olisi mielenkiintoinen. Vampyyreilla on oma kulttuurinsa, omat sääntönsä ja oma politiikkansa, jotka asettuvat selvästi vastakkain ihmisten elämäntapojen kanssa. Sookien telepaattinen lahja on kiehtova, ja jokaisen kulman takana tuntuu odottavan jokin uusi paranormaali laji. Mutta mikään edellä maituista ei pääse kunnolla oikeuksiinsa sinne ja tänne sinkoilevan juonen takia. Kun vampyyrit pelastavat Sookien hengen, Sookie ei voi muuta kuin antaa näkijän kykynsä heidän käyttöönsä. Jo tämä asetelma ja sen seuraukset olisivat riittäneet kantamaan kokonaisen romaanin loppuun, mutta kun lukijan on samalla seurattava murhamysteeriä, kumpikin juoni jää puolitiehen, kevyeksi ja hätäiseksi. Jotkut tapahtumat tuntuvat olevan mukana tarinassa ilman erityistä syytä, ja ne tapahtumat. joilla todella on merkitystä kyllä kuljettavat tarinaa eteenpäin, mutta eivät pysty tuomaan siihen juurikaan syvyyttä.

Toinen iso ongelma on teemojen pinnallinen käsittely. Minulla oli suuria vaikeuksia ottaa tarinan sisältöä vakavasti. Luin kirjaa koko ajan hiukan huvittuneena ja kaipasin jatkuvasti synkempää lähestymistapaa. Teksti tai henkilöt tai tapahtumat tai mikään muukaan ei herätä tarpeeksi tunteita, jotta niistä alkaisi oikeasti välittää. Teemoja on itse asiassa aika vaikeaa edes hahmottaa kaiken hötön keskeltä, vaikka sekä henkilöissä että heidän todellisuudessaan on potentiaalia.

On tässä romaanissa hyviäkin ominaisuuksia. Se on pirteä ja nopealukuinen ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Juoni kulkee eteenpäin vauhdilla ja tarjoaa leppoisaa viihdettä, jonka parissa ei tarvitse pahemmin ajatella itse ja joka ei kuitenkaan ole aivan yhdentekevää. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, faantasiaosuus on kiehtova. Toivon, että jatko-osat keskittyvät edes vähän enemmän paranormaalien lajien hierarkian ja perusluonteen syventämiseen ja jättävät osan kiemuroista pois. Tai tuovat selkeämmin esille, mitä ne oikeastaan haluavat sanoa. Tai sitten jotain muuta, Jos näkisin edes vähän kehitystä, olisin tyytyväisempi.

3/5

maanantai 2. helmikuuta 2015

Luettavaa ja blogattavaa(2/2015): Uin kirjameressä

Tammikuu meni mukavasti, ja nyt on aika ottaa helmikuun haasteet vastaan. Tehtävää on tässä kuussa enemmän, mikä johtuu pääasiassa opinnoistani. Katsotaan, mihin rahkeet  ja aika riittävät...

Lukulistalla on...

1. Kuninkaiden koitos - George R.R. Martin
2. Liseyn tarina - Stephen King
3. Shatter me - Tahereh Mafi
4. Salaseura - Michael Dibdin
5. Viattomien veljeskunta - Jean-Christophe Grangé

Jos saan luetuksi näistä kolme + ne kaksi, joita en ehtinyt aloittaa tammikuussa, olen enemmän kuin iloinen! Opiskellakin täytyy... :DD

Lukupiirissä käsitellään...

1. Suljettu saari - Dennis Lehane
2. Tuhat loistavaa aurinkoa - Khaled Hosseini

Suljetun saaren luin jo viime vuonna, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa ei sopinut sen hetken fiiliksiin ollenkaan. En päässyt siihen kiinni, mikä ei kyllä haitannut, sillä emme ehtineet käsitellä kumpaakaan teosta syksyn kiireiden keskellä. Nyt siis uusi yritys, joka toivottavasti tuottaa parempaa tulosta!

Opiskeluun liittyvää

Tavoitteeni on lukea kevään aikana muiden proseminaariryhmäläisten tutkimuskohteet. Yhden olen jo lukenut, joten jäljellä on kolme:

1. Elefantin matka - José Saramago
2. Huone - Emma Donoghue
3. Vieras - Riikka Pulkkinen

Aikaa on vielä runsaasti, joten en ota näistä stressiä. Aloitan jonkun niistä, kun sopiva väli tulee vastaan.

Sen sijaan klassikoista minun pitäisi stressata (ainakin vähän), jotta saisin ne joskus luetuksi ja pääsisin tenttiin asti. Helmikuulle listaan kuitenkin vain yhden klassikon, jonka uskon oikeasti lukevani:

1. Kotiopettajattaren romaani - Charlotte Brontë

Lisäksi luen jatkuvasti kandiin liittyvää kirjallisuutta ja muuta materiaalia, mutta niitä en sotke näihin kaunokirjallisuusluetteloihin. Jos olet kiinnostunut kandini edistymisestä, pidä silmällä Kandin viemää -postauksia.

Arvostelut viime vuonna luetuista kirjoista

1. Verenjanoa Dallasissa - Charlaine Harris
2. Viides todistaja - Michael Connelly
3. Pimeyden enkeli - Dean Koontz
4. Insurgent - Veronica Roth
5. I am yours - Faith Sullivan

Arvostelut tänä vuonna luetuista kirjoista

1. Crown of midnight - Sarah J. Maas
2. City of glass - Cassandra Clare
3. Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Muut postaukset

1. Viime vuonna esittelemättä jääneet kirjaostokset
2. Kandin viemää x 2
3. Romaanihenkilöiden jäljillä(2/2015)
4. Kuukausi kansissa(2/2015)


Ei muuta tällä erää. Mitä te aiotte lukea helmikuussa?