Haltioiden tähti noudattaa juonellisesti suurinpiirtein samaa kaavaa kuin edellinen osa. Haplo matkustaa tulen planeetalle, jonka oloihin hänen täytyy tutustua ja jonka elämää hänen pitäisi sotkea. Hänelle ei jää kuitenkaan kovinkaan paljon tekemistä, sillä tytaanit eli jättiläiset ovat jo hyökänneet Pryaniin ja herättävät pelkoa planeetalla asuvissa ihmisissä, haltioissa ja kääpiöissä. Niinpä Haplon toimintan jää melko suppeaksi, taas. Haplon historiaa syvennetään, mutta siitä huolimatta hän jää edelleen sivurooliin eikä vaikuta sarjan päähenkilöltä.
Keskushahmoihin kuuluu hiukan omituisen haltiaperheen nuoret, joilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin vanhemmat. Callandra johtaa perheen omistamaa asetehdasta eikä välitä oikeastaan muusta kuin rahasta. Hän on viileän laskelmoiva, äkäinen ja epäkohtelias. Nuorempi sisko Aleatha on hänen vastakohtansa. Aleatha ravaa juhlissa, harrastaa irrallisia miessuhteita ja keskittyy ihailemaan omaa ulkonäköään. Heidän veljensä Paithan on seikkailija, jolle matkustelu on intohimo. Hän kommunikoi mielellään myös muiden rotujen kanssa ja pyrkii levittämään rauhaa ympärilleen. Tällainen kaukokaipuu ja lempeä suhtautuminen muihin kuin haltioihin on Pryanin haltioille erittäin vierasta eivätkä he sen vuoksi pidä Paithania täysin yhteisön jäsenenä. Sanomattakin on selvää, että Paithan sai erityisen paikan sydämessäni. Hänen vilpittömyytensä ja sammuton kiinnostus ympäristönsä ihmeitä kohtaan vetoavat minuun, matkusteluun hurahtanut kun olen. Hänen hahmossaan olisi ollut aineksia vielä syvällisempään henkilökuvaukseen.
Haltiat joutuvat mukaan suurempiin kuvioihin, kun Callandra myy aseita kahdelle huijarille Regalle ja Rolandille. Kaksikon elämä on ollut kovaa, mikä näkyy heissä häikäilettömyytenä, ivallisuutena ja epärehellisyytenä. Regassa tapahtuu kuitenkin kehitystä parempaan päin, mikä on ilahduttavaa. Tämä kehitys kuvataan kuitenkin melko pintapuolisesti, mikä leimaa koko teosta. Henkilöt, henkilöiden väliset suhteet ja juonellinen toiminta jäävät puolitiehen ja ovat osittain epäuskottavia. Erityisesti erään romanssinpoikasen kuvaukset yhtä aikaa naurattivat että turhauttivat. Rakkaus ei syty hetkessä oikeassa elämässä, joten sen ei pitäisi tehdä niin kirjallisuudessakaan. Tytaanien tekemiä tuhoja ei käsitellä tarpeeksi eikä edes kovin koskettavasti. Kaikkea vähän niin kuin lätkitään lukijan silmille mutta mihinkään ei paneuduta tosissaan;. näkyville jätetään tulitikut ja halkoja, mutta kukaan ei mene sytyttämään nuotiota.
Parasta Haltioiden tähdessä on mielenkiintoinen miljöö. Pryan on aina valoisa neljän aurinkonsa tuottaman valon vuoksi, ja se on täynnä trooppisia sademetsiä. Matkan varrella annetaan myös uutta tietoa Kuolemanportin maailmasta, sen perusjärjestyksestä ja historiasta. Sartanien ja patrynien suhdetta avataan lisää ja heidän voimiaan käsitellään. Suurempi tarina kulkee siis eteenpäin, vaikka tämän yksittäisen osan tasolla juoni tökkiikin jonkin verran.
Tämä ei tosiaan ole laadukkainta mahdollista fantasiaa, mutta voisi huonompaakin olla. Tämä kirja naurattaa monesta eri syystä ja tarjoaa yksinkertaisen lukuelämyksen, jonka parissa ei tarvitse juurikaan rasittaa aivoja. Minä tartuin sarjaan pääasiassa siksi, että halusin tarkastella jotakin vanhaa fantasiaa, nähdä mistä tämä genre on lähtenyt liikkeelle. Muillekin aikamatkaa etsiville tämä varmaan sopisi.
3/5
