Robert Langdonin vierailu Pariisissa saa odottamattoman käänteen, kun hänet kutsutaan Louvreen tutkimaan museon intendentin raakaa murhaa ja siihen liittyviä erikoisia symboleja. Avuksi Langdonin tielle ilmaantuu älykäs, lämminsydäminen Sophie, jonka kanssa hän kulkee yhä lähemmäs vanhan salaseuran, Siionin luostarin, tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.
Romaanin alussa lukijan tietoisuuteen isketään joukko johtolankoja, jotka tuntuvat niin käsittämättömiltä että on pakko miettiä, kuinka kummassa niiden yhteys toisiinsa saadaan selville. Tarinan edetessä Langdonin ja Sophien tilanne mutkistuu entisestään, ja jännitys heidän puolestaan säilyy loppuun saakka. Dan Brown kuljettaa juonta eteenpäin nerokkaasti ja yllätyksellisesti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle. Lukukokemusta ei siis voi sanoa tylsäksi.
Da Vinci -koodi on tulvillaan mielenkiintoisia taideteoksia ja kiehtovia arvoituksia, joiden ratkaisemiseksi tarvittavan tiedon Brown ripottelee taitavasti pitkin romaania. Huumori kumpuaa henkilöiden välisisistä keskusteluista ja tilanteista, joihin he joutuvat ja tuntuu siksi hyvin luontevalta. Ajattelemisen aihetta saa salaisuuden teemasta, jota pyöritellään romaanissa suuntaan ja toiseen. Aina Da Vinci -koodin luettuani jään miettimään, millaiset salaisuudet tulisi säilyttää ja millainen tieto on ihmisille tarpeellista tai välttämätöntä; millainen tieto vie ihmistä eteenpäin, millainen puolestaan sitoo kiinni menneeseen. Juuri tällaisen viihdyttävän, monia merkityskerroksia sisältävän jännityskertomuksen rakentamisessa Brown on lyömätön.
Romaanin henkilöistä parhaiten mieleen jää sir Leigh Teabing, jonka fanaattisuus on vuorotellen huvittavaa ja kiinnostavaa. Brown tuo hienosti esiin sen, kuinka jostakin voi muodostua ihmiselle pakkomielle ja kuinka tuhoisia pakkomielteet ovat. Samalla tulee pohtineeksi omistautumisen ja hulluuden välistä rajaa, joka voi joissakin tilanteissa olla hyvinkin häilyvä.
Rakkauteni Dan Brownin teoksia kohtaan alkoi Da Vinci -koodista, enkä ole kyllästynyt siihen vieläkään. Arvostelun kirjoittamisen kannalta Da Vinci -koodi on muiden Dan Brownin romaanien tavoin hieman hankala tapaus, sillä se ei ole aiheeltaan eikä tunnekuvauksiltaan verrattavissa kaunokirjallisuuden mestariteoksiin eikä edes useimpiin muihin lempikirjoihini, mutta se on erittäin onnistunut omassa lajissaan. Parempaa viihdettä saa etsiä jonkin aikaa.
5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti