Juonikuvaus: Chileläinen poikakuoron johtaja murhataan pariisilaisessa kirkossa, josta löytyy vain yksi selvä johtolanka: verinen kengänjälki numeroa 36. Myös rikoksen erityisen raaka tekotapa herättävät maineikkaan Lionel Kasdanin huomion. Kasdan ryhtyy tutkimaan tapausta ensimmäisenä pyrkimyksenään selvittää, onko joku kuoropojista nähnyt murhan tai jollakin tavalla osallistunut siihen,
Murhasta kiinnostuu myös nuori Cédric Volokine, jonka elämää hallitsevat huumeriippuvuus ja hakkerin identiteetti. Vaikka Volokine ja Kasdan ovat luonteiltaan aivan erilaisia, heitä yhdistää sielua korventava palo ratkaista juuri tämä murha. Tutkiessaan kuoronjohtajan taustaa he löytävät toisenkin hyvin erikoisen vihjeen. Mitä tekemistä riipaisevan kauniilla kuoroteoksella, Misererellä, on tapahtumien kanssa?
Ajatuksia: En ole varmaan koskaan aikaisemmin lukenut yhtä kauhistuttavaa ja samalla yhtä vaikuttavaa rikosromaania, Romaanin henkilöt, juoni, teemat, kieli ja tunnelma muodostavan viimeisen päälle hiotun kokonaisuuden, joka piinaa lukijaa kunnes viimeinenkin rivi on luettu.
Itse murha, jonka ympärille tarina kietoutuu, on karmiva rikkoo lähes kaikkia genren kaavoja. Uhri on kärsinyt valtavasti kuollessaan, mutta vielä enemmän hän kärsi eläessään Chilessä äärimmäisen ruumiillisen kidutuksen armoilla. Kuoronjohtajan elämä on pitkälti sidottu yhteen Chilen historian kanssa, mikä konkrertisoi äärimmäisen pahuuden, jota Grangé kuvaa mestarin ottein. Myönnän, että jouduin välillä keskeyttämään lukemisen ja vetämään henkeä, jotta tapahtumien aiheuttama kuvotus menisi ohi. Rajuimpien kuvausten kohdalla älähdin jopa ääneen, mitä en muista tapahtuneen koskaan aikaisemmin. Viattomien veljeskunta pureutuu ihmismielen pimeimpiin osiin ja pamauttaa lukijan silmille asioita, joita ei välttämättä haluaisi tiedostaa olevan olemassa. Temaattisesti ja juonellisesti romaani on todella synkkä ja raskas: se kuvaa ruumiillista kidutusta, kuolemaa, sodan kauhuja, traumoja, pakkomielteisyyttä, riippuvuutta, menetyksen tuskaa ja niin syvää henkistä häiriintyneisyyttä, ettei sitä oikein voi edes käsittää lukematta itse. Juoni on yksityiskohtainen ja hahmottuu sekä poliisihahmoille että lukijalle osittain hiljalleen ja osittain yhdellä rysäyksellä, ja hirvittävyydestään huolimatta osoittaa kirjailijan älykkyyden. Tässä romaanissa jokaisella asialla (tapahtumapaikoilla, henkilöillä, johtolangoilla, sivujuonilla ja paljastuksilla) on merkitystä lopputuloksen kannalta.
Toinen huomiota herättävä piirre on kirjailijan tyyli. Hänen kielellinen lahjakkuutensa näkyy kaikessa; hän kuvaa henkilöiden tunteita, tapahtumapaikkoja ja tapahtumien kulkua harvainaisen elävästi ja ytimekkäästi. Rikosromaanit jäävät harvoin mieleen nimenomaan kielen takia, mutta tällä kertaa... Kirjailijan sanat jäävät kaikumaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja romaanin esittämien ajatusten ääreen haluaa todella pysähtyä ymmärtäkseen niiden koko olemuksen. Poliisihahmojen tuntema viha ja toisaalta voimakas, polttava tahto saada syyllinen kiinni välittyvät kiellisten valintojen ansiosta todella tehokkaasti. Jäin useampaan kertaan ihmettelemään yksittäisten virkkeiden voimaa, ja uskon että niin on käynyt monelle muullekin.
Viattomien veljeskunta on hieno rikostarina myös siksi, että se suo lukijalle pääsyn sekä Kasdanin että Volokinen sielunelämään. Kasdania kuormittaa muunmuassa muistot kuolleesta vaimosta, Volokinea puolestaan piinaa epätoivoiselta tuntuva yritys päästä eroon huumeista. Molemmat poliisit ovat hätkähdyttäviä persoonia omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kasdan on vakava, harkitseva ja elämän kovettama; Volokine on nuori, holtiton ja impulsiivinen. Juuri tällaisiin, yhtä monipuolisesti ja syvällisesti rakennettuihin poliisihahmoihin törmää harvoin, Heidän välilleen kehittyvää sidettä seuratessa tulee oppineeksi paljon ystävyydestä, uskollisuudesta ja siitä, mikä kaikki voi yhdistää kahta ihmistä.
Kaiken tämän kehumisen jälkeen minun on kuitenkin pakko varoittaa: tämä kirja ei ole kaikkia varten. Tätä ei kannata lukea, jos ei ole jo jonkin verran kovettanut itseään lukijana tai jos rikoskirjallisuus on vieras genre. Grangé on kirjoittanut ahdistavan, kauhistuttavan romaanin, jonka on tarkoitus ravistella lukijaa, ei viihdyttää tai tuottaa nautintoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä kokemus oli haaste minullekin, vaikka olen lukenut rikosromaaneja varhaisteinistä lähtien. Mutta ne, jotka haluavat jähmettyä kauhusta, pohtia synkkiä teemoja ja puristaa rystysensä valkoisiksi jännityksestä, voivat saada tästä teoksesta todella paljon irti.
4,5/5 tähteä. Antaisin viisi, jos kirja ei olisi aivan niin kauhistuttava.
Haasteet: 50 kirjan haaste, kohta 22: A book that scares you
