Poliisin mielestä tapaus pitäisi jättää historiantutkijoiden hommaksi, mutta FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on vakaasti eri mieltä. Hän palkkaa apulaisikseen paleontologi Nora Kellyn ja toimittaja William Smithbackin, joka sattuu olemaan myös Noran poikaystävä.
Pian tapahtuu uusi murha, joka muistuttaa vanhoja murhia. Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Tietääkö hän asiasta enemmän kuin antaa ymmärtää?
***
Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Pendergast-sarja on ollut tähtäimessäni vuosia. Aivan tarkkaan en muista, milloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, mutta siitä on kauan. Heinäkuussa halusin kokeilla jotain uutta ja valitsin yhdeksi kirjaksi Ihmeiden kabinetin. Onneksi valitsin, sillä se tarjosi juuri sellaista tunnelmaa, jota kaipasin.
Erityisesti huumori erottaa tämän romaanin muista viime aikoina lukemistani/kuuntelemistani dekkareista. Huumoria tihkuu tapahtumista, henkilöiden käyttäytymisestä ja eri asioiden ja tilanteiden kuvauksista. Sävy on mielestäni ajoittain jopa satiirinen, mutta hyvä maku säilyy koko ajan. Kirjailijat selvästi leikittelevät genren tyypillisillä ominaisuuksilla ja haluavat pitää lukijan tietoisena siitä, että kysymyksessä on fiktiivinen kertomus. Tällaisen metatason havaitseminen on sekä hauskaa että mielenkiintoista.
Myös tapahtumiin liittyvät aihepiirit erottuvat joukosta edukseen. En mainitse yksityiskohtia, sillä en halua pilata yllätyksiä. Tämän kirjan kohdalla olen sitä mieltä, että mitä vähemmän tietää ennalta, sitä enemmän kokemuksesta saa irti. Kuvailisin omaa kokemustani tiivistetysti seikkailuksi tuntemattomaan, ja sellaisen toivon monen muunkin lukijan saavan.
Pendergast puolestaan on yksi mielenkiintoisimmista agenteista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Oli hauskaa seurata rikostarinaa, jossa tutkijahenkilöä tarkastellaan enimmäkseen muiden henkilöiden silmin. Pendergastin ympärille kehittyy erillinen mysteeri, joka omalta osaltaan motivoi jatkamaan sarjan parissa. Toisaalta tällainen henkilökuvauksen lähtökohta on riski, sillä tutkijahenkilö voi jäädä joillekin lukijoille liian etäiseksi. Minuun keino kuitenkin tehosi ja uskon, että Pendergastissa on tarpeeksi materiaalia lunastamaan ensimmäisen osan antamat lupaukset.
Pientä miinusta annan siitä, että alkupuolella tapahtumat etenevät paikoin jähmeästi ja joitakin asioita toistetaan turhan monta kertaa pitkin romaania. Lisäksi juonessa on osia, jotka arvasin hiukan liian helposti, mutta kokonaisuuteen nähden tämä harmittaa hyvin vähän.
Kuuntelen varmasti sarjaa pidemmälle vielä tänä vuonna. Kun seuraavan kerran kaipaan jotain hauskaa ja erikoista ja yllättävää, käännyn todennäköisesi Prestonin ja Childin puoleen.
4,5/5
