New Yorkin kansainväliselle lentokentälle laskeutuu lentokone, joka pimenee mystisesti laskeutumisen jälkeen. Lennon henkilökuntaan ei saada radioyhteyttä eikä matkustamossa havaita liikettä. Kun viranomaiset pääsevät koneen sisäpuolelle, he huomaavat, että lähes kaikki matkustajat ovat kuolleet. Tarttuviin tauteihin erikoistunut biologi Ephraim Goodweather ja hänen työryhmänsä kutsutaan tutkimaan näitä kalpeita, verettömiä ruumiita. Tutkimukset eivät kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, sillä sekä henkiin jääneet matkustajat että kuolleiden matkustajien ruumiit katoavat yllättäen. Selvittäessään tilannetta Ephraim ja hänen työparinsa kohtaavat vanhan ja yksinäisen Abraham Setrakianin, joka vakuuttaa voivansa auttaa heitä pelastamaan New Yorkin tältä yliluonnolliselta hyökkäykseltä, jonka uhka on ollut olemassa jo vuosisatojen ajan.
* * *
Vitsaus alkaa melko lupaavasti. Salaperäisen, kuolemanhiljaisen lentokoneen ympärille syntyvä viranomaisten kireä härdelli herättää mielenkiintoa ja vetäisee lukijan nopeasti sisään romaanin maailmaan. Hyvä alku kuitenkin kuihtuu nopeasti useiden kerronnallisten ongelmien vuoksi.
Niin kuin varmaan arvaatte, kysymys on vampyyrien hyökkäyksestä. Tai pikemminkin yhden ikivanhan ja voimakkaan vampyyrin hyökkäyksestä: viruksesta, joka muuttaa tartunnan saaneet verenhimoisiksi, kaljuiksi ja mielettömiksi hirviöiksi, jotka ovat kadottaneet täysin inhimillisyytensä. Hyökkäyksen taustalla on vakavasti sairas, ökyrikas liikemies, joka ei halua antautua kuolemalle. Sitä, miten tämä liikemies arvelee voittavansa kuoleman levittämällä ympärilleen tappavan viruksen, ei selitetä eikä edes sivuta koko romaanin aikana. Tästä pääsenkin syventymään ongelmiin ja kömpelyyksiin, joita tässä romaanissa riittää tuskastuttavan paljon.
Tämä tarina ei tahdo päästä asiaan, ei sitten millään. Hyvän alun jälkeen juoni hidastuu huomattavasti ja jää junnaamaan paikalleen pitkiksi ajoiksi, toistuvasti ja turhaan. Mitä pidempään Vitsausta luki, sitä enemmän tuntui kuin olisi yrittänyt uida liisterimeressä. Kestää tolkuttoman kauan ennen kuin lukijalle selvin sanoin ilmaistaan, mistä on kysymys ja mitä tekemistä Abraham Setrakianilla on tämän kaiken kanssa. Setrakian tosiaan tietää, että lentokoneeseen on hyökännyt vampyyri, strigoi, läpeensä paha olento, joka ajattelee vain ja ainoastaan verta, tappamista ja mahdollisimman monen ihmisen tartuttamista. Vampyyrit lisääntyvät kovaa vauhtia ja onnistuvat olemaan iljettäviä ja melko pelottaviakin. Harmillista on, että niitä ei kuvailla riittävän tarkasti, jotta ne olisivat niin pelottavia kuin ne yrittävät olla. Romaanin paras osuus on siitä huolimatta tämä slaavilainen mytologia, johon romaanin käsitys vampyyreista perustuu. Ne, jotka pitävät 2000-luvun vampyyrifiktiota liian romantisoivana, saattaisivat pitää tästä ratkaisusta enemmän. Minun makuuni se on kuitenkin liian mustavalkoinen. Vampyyrit esitetään absoluuttisena pahuutena, eikä tätä pahuutta kyseenalaisteta tai pohdita sen enempää missään vaiheessa. Nämä vampyyrit ovat hirviöitä ja sillä siisti. Minusta tällainen ehdottomuus on vähän tylsää.
Toinen ratkaiseva tekijä on ohut henkilökuvaus. Edes päähenkilöiden (Ephraimin, Setrakianin ja sen kukahan-se-nyt-olikaan- liikemiehen) persoonista ja elämäntilanteista ei anneta syvempää kuvaa. Heille annetaan titteli tai rooli, jota he tarinassa esittävät, mutta heihin on todella vaikea muodostaa emotionaalista sidettä. Henkilökuvaus antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kerrotaan, että Ephraim on eronnut ja että hänellä on vaikea suhde entiseen vaimoonsa. Miksi? Millainen heidän avioliittonsa oli? Miksi he erosivat? Millä tavalla heidän ongelmansa muistuttavat itsestään? Kerrotaan, että Setrakian on ollut tekemisissä vampyyrien kanssa pitkin elämäänsä, mutta näistä tilanteista annetaan vain muutama lyhyt, ulkokohtainen esimerkki, jotka eivät onnistu herättämään lukijassa kovin voimakkaita tunteita. Mistä Setrakian on hankkinut kaiken vampyyreihin liittyvän tiedon? Miksi? Miltä hänen tietämyksesnä hänestä itsestään tuntuu? Onko siitä aiheutunut ongelmia muille kuin hänelle itselleen? Mikä muu hänen persoonaansa määrittää? Entä kuka tämä mystinen, ilkeä liikemies on? Miksi hän haluaa ehdottoamasti pysyä elossa? Arveleeko hän parantuvansa vampyyrien avulla? Kuinka hän löysi tämän vahvan vampyyrin? Mitkä hänen perimmäiset motiivinsa ovat? Voisin listata näitä avoimeksi jääneitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Sen sijaan sivuhenkilöiden parissa kulutetaan niin paljon aikaa, että mukaan mahtuu joitakin kummallisia yksityiskohtia, joilla ei tunnu olevan merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun on todella vaikea ymmärtää ratkaisuja, joihin kirjailijat ovat päätyneet. Miksi he ovat jättäneet lukija tällä tavalla tyhjän päälle?
Kolmas ominaisuus, joka enimmäkseen nauratti, oli tarinan tunnelmaan nähden varsin huoleton kieli ja epämääräiset kuvaukset. Ajattelin jatkuvasti, että Del Toro ja Hogan eivät uskalla mennä yksityikohtiin. He panttaavat panoksia, pidättelevät tunteitaan aivan kuin he yrittäisivät ajaa autolla eteenpäin peruutusvaihde päällä. Romaani lisäksi pulppuaa huvittavia, kuluneita ilmaisuja. Esimerkiksi, kun yksi henkilöistä menee tutkimaan lentokonetta kymmenien ja taas kymmenien ruumiiden keskelle pilkkopimeään ja kompuroi, hän "kaatui niin että kolahti". Nuo neljä sanaa (tai neljä suunnilleen vastaavaa sanaa) pilaavat aavemaisen tunnelman ja juuri kehittyneen jännityksen. Samantapaisia kielellisiä valintoja on romaanissa häiritsevän usein.
Vitsauksesta ei jäänyt kovin hyvä mielikuva. Sen asetelma ja paranormaalin maailman idea on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta sen kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä. Tämä kirja ei pelottanut minua, ei kauhistuttanut eikä kuohuttanut niin kuin toivoin sen tekevän. Tarina jatkuu vielä kahdella osalla, mutta en aio koskea niihin ainakaan ihan lähiaikoina.
2/5
Ai niin - olen nähnyt jonkun vertaavan tätä Justin Croninin Ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos joskus samaan vertaukseen törmäätte ja mietitte, kumman lukisitte, niin valitkaa hetkeäkään epäröimättä Ensimmäinen siirtokunta.
