Kuninkaan salamurhaaja jatkaa Näkijän tarun tarinaa tyylikkäästi. Se veti minut mukaansa vielä nopeammin kuin trilogian ensimmäinen osa ja piti tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Nyt vähän juttua siitä, mikä romaanissa vetosi minuun niin voimakkaasti.
Fitz kasvaa romaanin aikana aikuiseksi ja alkaa virallisesti toimia kuninkaan salamurhaajana. Hänen tiensä on pitkä ja kivinen. Taito aiheuttaa hänelle päänvaivaa, Vaisto ongelmia ja häpeää. Fitz joutuu valehtelemaan rakastetulleen, Mollylle, ja salaamaan kokonaisen osan itsestään. Fitzin elämää kuvataan koskettavasti, ja hänen tilanteensa epäoikeudenmukaisuus tulee esille ajoittain jopa riipaisevan selvästi.
Myös valtapeli kovenee sarjan toisessa osassa. Merirosvot ryöstävät rannikkokaupunkeja ja imevät jollakin keinolla ihmisistä tunteet ja persoonallisuuden jättäen jälkeensä olennon, jota voisi kutsua zombiksi. Tämä karmea taika on suuri mysteeri sekä Kuuden Herttuakunnan kansalaisille että lukijalle, ja saa aikaan valtavasti tuhoa. Tapahtumia lähestytään yhtä aikaa sekä hallitsijoiden että kansalaisten näkökulmasta, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisen.
Henkilöistä otan esille tällä kertaa kuninkaan hovinarrin, joka on jollain tavalla suosikkihahmoni tässä trilogiassa. Häntä kutsutaan yksinkertaisesti Narriksi, koska kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään. Tittelistään huolimatta hän on ennen kaikkea neuvonantaja ja tapahtumien tarkkailija, jolla on huomiotaherättävän terävä kieli ja vielä terävämpi äly. Rakastan Narrin sanailuja ja temppuja, jotka menevät välillä yli ymmärryksen. Hän puhuu usein arvoituksin ja saa Fitzin silloin tällöin hermostumaan, vaikka hän loppujen lopuksi on yksi merkittävimmistä ihmisistä Fitzin elämässä. Narri on erikoinen myös ulkonäöltään, sillä hän on albiino.
Parasta romaanin kokonaisuudessa on sen monipuolisuus. Se on jännittävä, se vetoaa voimakkaasti tunteisiin ja sisältää sopivasti fantasiaa. Pidän yleensäkin kirjoista, jotka menevät syvälle aiheeseensa ja oikeasti jättävät jäljen lukijaansa.
