Aloitin Nälkäpelin (WSOY 2008) lukemisen maanantaina 22. lokakuuta ja jäin siihen niin pahasti koukkuun, että luin sen loppuun viikossa. Kirja oli loppujen lopuksi parempi kuin odotin; elokuvan vastaanotto Suomessa ei vastannut sitä, kuinka paljon lukijat tuntuivat pitävän Nälkäpelistä, joten en ollut aivan varma, mitä tulisi odottaa. Nyt, kun olen lukenut sen, ymmärrän oikein hyvin, miksi sitä on kehuttu niin kovasti.
Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota sujuvaan, nopeatempoiseen kerrontaan ja preesensiin. Panemin, maan joka on syntynyt Pohjois-Amerikan raunioista, miljöö, yhteiskunta ja säännöt rakennetaan ytimekkäästi ja selkeästi, joten lukija on jo ensimmäisten lukujen jälkeen hyvin perillä tapahtumista. Suzanne Collins esittelee henkilönsäkin ytimekkäästi, mutta ei jätä mitään tärkeää mainitsematta. Juoni etenee sujuvasti; Collins ei jaarittele turhia vaan keskittyy olennaiseen.
Preesensissä kirjoitettu proosa on erityisen mielenkiintoinen Nälkäpelin kohdalla, koska se saa lukijan tuntemaan, että kirjan tapahtumat ovat käynnissä juuri silloin, kun lukija lukee kirjaa. Preesens voimistaa mimeettistä illuusiota eli todellisuuden tunnetta ja saa lukijan uppoamaan päähenkilön tunteisiin. Erityisen kiehtova ja tehokas kerronnallinen valinta preesens on silloin, kun päähenkilö Katniss tarjoutuu osallistumaan Nälkäpeliin siskonsa puolesta, ja myöhemmin itse Nälkäpelissä.
Nälkäpelin idea on mielestäni nerokas, vaikka se nostaa julmuudellaan ihon kananlihalle. Panem, tulevaisuuden yhteiskunta, on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Näiltä vyöhykkeiltä valitaan vuosittain yhteensä 24 tribuuttia taistelemaan hengestään Nälkäpelin areenalle. Kilpailijat ovat iältään 12-18 -vuotiaita ja heitä arvotaan kaksi jokaiselta vyöhykkeeltä: yksi tyttö ja yksi poika. Nälkäpeli on julma, sairas tositv-kilpailu, joka kehitettiin muistuttamaan Panemin asukkaita siitä, kuinka vaarallista kapinoiminen on. Tribuuttien on tarkoitus tappaa toisensa, ja vain yksi tribuutti voi voittaa ja päästä kotiin: se, joka on viimeinen eloonjäänyt. Areenan olosuhteet vaihtelevat joka vuosi, joten tribuutit eivät tiedä etukäteen, millaisessa paikassa heidän täytyy selvitä hengissä. Tätä kaikkea tribuuttien läheiset joutuvat katsomaan televisiosta.
Kirjan henkilöt sopivat tarinaan kuin nenä päähän: Katniss on köyhissä oloissa kasvanut, olosuhteiden kovettama ja vahvistama 16-vuotias tyttö, jolla on tiukka moraali ja hieman äkkipikainen luonne. Hän kehittyy romaanin aikana paljon; hän löytää itsestään uusia kykyjä ja saa itseluottamusta. Kaiken kaikkiaan hän on juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Peeta, Katnissin tribuuttipari puolestaan huokuu ystävällisyyttä ja herkkyyttä, joka hämmentää Katnissia pahasti niissä olosuhteissa, joissa he ovat toistensa kanssa tekemisissä. Nälkäpelin kansien välissä seikkailee myös ammattilaistribuutteja, jotka ovat harjoitelleet kilpailua varten puolet elinajastaan.
Collins luo kirjassaan uuden tulevaisuuskäsityksen ja yhteiskunnan. Kirjassa kuvaillaan tarkasti Panemin asukkaiden välisiä eroja: maassa on valtavasti köyhyyttä, nälkää ja eriarvoisuutta. Nälkäpelin järjestäjät ovat rikkaita, jotka asuvat Capitolissa ja jotka sortavat erityisesti köyhimpien vyöhykkeiden asukkaita. Capitol on ylellisyyden, hallinnon ja rahaliikeenteen keskus, jonka alueella myös Nälkäpeli järjestetään. Koska Capitolia kuvaillaan Katnissin silmin, sen huikea ero muuhun maailmaan korostuu. Tulkintani mukaan Nälkäpeli kritisoi tositv-ohjelmia ja niitä synnyttäviä yhteiskunnan rakenteita rankasti ja älykkäästi. Kirjassa käännetään tavanomainen asetelma ympäri: meidän maailmassamme sekä tositv-ohjelman osallistujat että yleisö ovat riemuissaan ohjelman olemassaolosta, mutta jokainen, joka hehkuttaa nälkäpeliä herättää Panemin asukkaissa ihmetystä ja halveksuntaa.
Yhteiskunnallista tulkintaa vahvistavat itse juonen lisäksi viittaukset Rooman imperiumiin. Nälkäpelin sivuilta löytyy kuuluisien roomalaisten nimiä: kilpailun juontajan etunimi on Ceasar ja tribuuttien joukosta löytyy muunmuassa Cato-niminen poika. Se, että nälkäpeli järjestetään areenalla eikä esimerkiksi kentällä, tuo mieleen rikkaiden roomalaisten suosimat raakalaismaiset urheilutapahtumat - Nälkäpeli herättää mielikuvan nykyaikaisesta gladiaattoritaistelusta. Myös hallintokaupungin nimi Capitol tuo mieleen Rooman imperiumin kultakauden ja kulttuurin. Capitolissa ihmiset ovat vajonneet samanlaiseen raakuuteen - ja osittain vielä julmempaankin - kuin roomalaiset Julius Ceasarin aikana. Nälkäpeli herättää kysymyksen siitä, voisiko ihminen syyllistyä samanlaiseen julmuuteen meidänkin maailmassamme.
5/5
5/5
