Sivut

perjantai 30. tammikuuta 2015

Kuukausi kansissa(1/2015): Tuottoisa tammikuu

On ollut niin mukava tammikuu, että ihan hämmästyttää! Sekä blogissa että elämässä yleensä. Ensimmäiseksi: blogini on saanut monta uutta seuraajaa! Tervetuloa ja lämmin, ilahtunut kiitos. :) Toiseksi: suunnitelmien tekeminen kannattaa, sillä bloggaamiseni on ollut nyt huomattavasti säännöllisempää ja järjestelmällisempää. Koko kuukauden on ollut sellainen hyvä tekemisen meininki, jota aion pitää yllä tästä eteenpäinkin. Maanantain postauksessa kerronkin jo helmikuun suunnitelmista. Mutta nyt vielä hetkeksi tammikuun tunnelmiin ->

Mitä aioin:

Luettavaa ja blogattavaa(1/2015)


Luettu joko kokonaan tai loppuun:

1. Crown of midnight - Sarah J.Maas
2. City of glass - Cassandra Clare
3. Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Kaksi ensimmäistä ovat täyttä kultaa <3 Tulimeri ei niinkään. Mutta siitä lisää arvostelussa... :D

Nämä ovat kesken:

1. Gardens of the moon - Steven Erikson
2. Kolea talo - Charles Dickens

Loputon Gardens of the moon. Huh. No, olen kuitenkin edennyt! Koleaa taloa en ole lukenut juuri alkua pidemmälle (City of glass vei mennessään :D), mutta se oli odotettavissa. Klassikot vievät lähes poikkeuksetta enemmän aikaa kuin muut teokset.


Näitä en ehtinyt aloittaa:

1. Narrin palvelija - Robin Hobb
2. Shadow kiss - Richelle Mead

Tartun näihin heti, kun aikataulu sen sallii. Narrin palvelija on etusijalla, koska minun täytyy palauttaa se kirjastoon pikapuoliin.


Arvostelut:

  1.  City of ashes - Cassandra Clare
  2. Valtaistuinpeli - George R.R.Martin
  3. Frostbite - Richelle Mead
  4. Kultahattu - F.Scott Fitzgerald
  5. Leijonan kita - Anne Holt
  6. Divergent - Veronica Roth

Niin kuin näkyy, Crown of midnightin kanssa en vielä päässyt bloggaamiseen asti. Kirjoitin kuitenkin tammikuussa kaksi arvostelua, jotka eivät olleet tammikuun listalla, joten yhden tekstin siirtyminen ei tuota ongelmia. Ei ollenkaan huono tahti siis.


Muut postaukset:


1. Tavoitteita ja haasteita vuodelle 2015
2. Kandin viemää(3): Lähteitä mä metsästän...
3. Romaanihenkiljöiden jäljillä -haaste
4. Kandin viemää(4): Aloittamisen vaikeudesta (ja välttämättömyydestä)
5. Romaanihenkilöiden jäljillä(1/2015)


Hyvin meni näidenkin kanssa. Erityisen iloinen olen siitä, että sain nuo Kandin viemää -tekstit ulos ajallaan. Kandi on prosessi, joka tuottaa koko ajan uusia ajatuksia, joten mitä aikaisemmin saan vanhemmmat ideat toteutettua, sitä parempi.

Millainen tammikuu teillä oli? 

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Romaanihenkilöiden jäljillä(1/2015): The lonely Ophi




Mistä on kyse: Romaanihenkilöiden jäljillä -haasteen ensimmäinen postaus. Lisätietoa löydät haasteen omalta sivulta.

* * *

  • Henkilön nimi: Alex
  • Kirja/sarja: Touch of Death
  • Kirjailija: Kelly Hashway
  • Teema: 7. Henkilö, jota kohtaan tunnen myötätuntoa

Valitsin monista teemaan sopivista henkilöistä Alexin, yhden Touch of Death -trilogian tärkeimmistä sivuhenkilöistä. Alex on nuori Ophi, kolmannentoista horoskooppimerkin alla syntynyt Medusan jälkeläinen, jolla on kyky herättää kuolleet henkiin. Hän on kaikin tavoin sympaattinen: lämmin, hauska, huolehtivainen ja uskollinen. Jos jokainen teini-ikäinen tyttö tapaisi Alexin kaltaisen pojan, maailma olisi paljon parempi paikka. Mutta tuntemani myötätunnon perimmäinen syy on hänen vanhemmissaan.

Alexin vanhemmat johtavat syrjäistä, salaista Ophi-koulua, jonka tehtävä on auttaa nuoria Opheja hallitsemaan voimiaan. He ovat kuitenkin niin keskittyneitä ammattiinsa ja omiin kykyihinsä, ettei heiltä jää aikaa ja rakkautta pojalleen. Isä on pettynyt poikaansa, koska tämä ei halua käyttää voimiaan saadakseen valtaa. Äiti on sydämeltään kylmä ja itsekeskeinen, ja pohjimmiltaan kiinnostunut enimmäkseen itsestään ja mahdollisuuksistaan voittaa Hades, joka puolestaan haluaa pyyhkäistä Ophit maailmankartalta.

Poissaolevien vanhempien vuoksi Alex tuntee yksinäisyyttä ja kokee usein olevansa ulkopuolinen. Eristäytyneisyyden tunnetta lisää se, että ihmiset ovat hengenvaarassa Ophien läheisyydessä. Alex on siis kasvanut erillään muusta maailmasta seuranaan vain muutama nuori Ophi ja joukko aikuisia, joista yksikään ei kykene tarjoamaan hänelle sitä henkistä tukea, jota hän tarvitsisi.

Pidän Alexista henkilönä erityisesti siksi, että hän ei alistu vanhempiensa tahtoon. Vaikeasta tilanteesta huolimatta hän jatkaa yrittämistä, pitää kiinni arvoistaan ja hyvyydestään. Hänen henkilöhistoriansa myös osoittaa sen, että aikuiset eivät välttämättä ole kaiken hyvän alku ja juuri; että lapsissa ja nuorissa on voimaa aikuisten asenteista ja valinnoista huolimatta. 

Tässä tiivistetyt ajatukseni Alexista. Arvelen, että suurimmalle osalle tämä kirjasarja on tuntematon. Suosittelen trilogiaa erityisesti sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita kreikkalaisesta mytologiasta tai mytologiaan perustuvasta fantasiasta yleensä. Lopuksi vielä linkit sarjaan kuuluvien kirjojen arvosteluihin:






maanantai 26. tammikuuta 2015

Divergent - Veronica Roth


Tajusin juuri, millainen ristiriita kuvan taustan ja itse kirjan tunnelman välillä on. Divergentin maailma ei nimittäin ole täynnä kukkasia ja kirkkaita värejä...


16-vuotias Tris joutuu tekemään vaikean valinnan. Vaihtoehtoja on kaksi: hän voi jäädä perheensä luo ja yrittää sopia joukkoon tai lähteä etsimään todellista paikkaansa ja jättää kaiken tutun lopullisesti taakseen. Tris valitsee uuden elämän, joka mullistaa hänen käsityksensä sekä itsestään että maailmasta, jota hän on pitänyt muuttumattomana. Mutta mikä on totuus: maailma, johon Tris on kasvatettu uskomaan vai toinen todellisuus, joka on piilossa yhteiskunnan rakenteiden alla?

* * *

Tris elää kaupungissa, jonka asukkaat elävät viidessä ryhmässä. Jokainen ryhmä arvostaa tiettyä hyvettä: Abnegation (vaatimaton) odottaa asukkailtaan epäitsekkyyttä, Amity (sopuisa) sopuisuutta, Candor (rehellinen) ehdotonta rehellisyyttä, Dauntless (peloton, rohkea) järkkymätöntä rohkeutta ja Erudite (oppinut, sivistynyt) älykkyyttä ja tietämystä, Jokaisen kuusitoistavuotiaan täytyy valita tutun ja vieraan elämän väliltä, ja valinnalla on lopulliset seuraukset. Jos pysyy ryhmässä, johon on syntynyt, sitoutuu elämään koko loppuelämänsä niin kuin on aina elänyt. Jos lähtee, uusi ryhmä syrjäyttää kaiken rakkaan ja määrää yksilön tulevaisuuden. Jos ei sopeudu uuteen ryhmään, joutuu kerjäläiseksi ryhmättömien (Factionless) joukkoon, yhteisön ulkopuolelle. Mutta jos on Divergent, poikkeava yksilö, jonka persoonaa ei voida määritellä yksiselitteisesti, on välittömässä hengenvaarassa. Kun Tris saa tietää kuuluvansa jälkimmäiseen, pelättyyn ja salaperäiseen ihmistyyppiin, jonka olemassaolosta ei saa puhua ja jonka tarkkaa määritelmää kukaan ei tunnu tietävän, hänen elämänsä suunta muuttuu ratkaisevasti. Vuodet Abnegationissa ovat pakottaneet hänet unohtamaan oman merkityksensä, mutta Dauntless ja Divergentin identiteetti kääntävät hänen huomionsa takaisin häneen itseensä. Kuka on Tris Prior? Mitä hän haluaa? Mitä hän pelkää? Mitä poikkeavuus on? Ja, ennen kaikkea: mikä on hänen merkityksensä toisille, hänen uudelle ryhmälleen ja koko yhteiskunnalle?

Divergentin maailman monimutkaisuus paljastuu vähitellen, melkein huomaamatta. Alussa kaupungin elämä liikkuu radallaan, ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä sen järjestelyihin ja huominen näyttää valoisalta. Rauhallisen ja hieman vetäytyvän Trisin silmin katsottuna kaikki tuntuu olevan niin kuin pitääkin. Ryhmiä, kaupungin sosiaalisia normeja ja henkilöitä koskevat yksityiskohdat saavat kuitenkin hiljalleen uuden merkityksen, kun Tris ja lukija oivaltavat niiden väliset ristiriidat yhtä aikaa. Yksi romaanin vaikuttavimmista tekijöistä onkin se, että lukijan käsitys henkilöiden maailmasta on alussa sama kuin henkilöillä itsellään. Lukija uskoo todeksi sen minkä Tris kertoo, koska Tris on aivan yhtä tietämätön. Roth kuvaa älykkäästi ja hienovaraisesti tunteita, jotka heräävät kun kaikki, mihin on uskonut, murenee palasiksi. Yhteisymmärryksen ja tyytyväisyyden alta paljastuu vanhoja kaunoja, henkilökohtaisia petoksia, henkistä ja fyysistä vallankäyttöä ja voimakkaita asenteita. Jyrkimmät mielipiteet koskevat Divergenteja, poikkeavia, joita pidetään suurimapana uhkana kaupungin rauhalle. Divergentit (muunmuassa) ajattelevat laajemmin kuin muut, minkä vuoksi heitä ei voi hallita eikä sitoa yhteen muottiin. Eruditen johtaja Jeanine Matthews pyrkii aktiivisesti vahvistamaan tätä uhkaavaa kuvaa ja samalla tuhoamaan poikkeavat. Trisin ja Jeaninen lisäksi tapahtumien ytimessä on vakava ja menneisyytensä muokkaama Four, jonka Tris tapaa ensimmäisen kerran heti Dauntlessin päämajaan saavuttuaan. Four on lahjakas ja arvostettu ryhmän jäsen, joka työskentelee uusien tulokkaiden kouluttajana. Häntä ja Trisiä yhdistää alusta asti kolme tärkeää ominaisuutta: lapsuus Abnegationissa, siirtyminen Dauntlessiin ja halu lopettaa teeskentely. Heidän suhteensa kehitystä kuvataan kiirehtimättä tavalla, joka minusta sopii erittäin hyvin kokonaisuuteen. Hitaasti kehittyvä suhde tuo mukanaan kysymyksiä luottamuksesta ja uskollisuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta, jotka puolestaan tuovat kaiken surun ja kovuuden keskelle toivoa, vilauksen siitä millainen maailma voisi olla.

Tapahtumien edetessä Trisin henkilökohtainen taistelu itsensä löytämiseksi laajenee kamppailuksi koko yhteisön vapauden ja perimmäisen totuuden puolesta.  Juoni tihenee, kiihtyy ja saa lopulta hyvin koskettavia  ja ajatuksia herättäviä käänteitä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Ajoittain tulee suorastaan paha olo, mutta sellaisella puhdistavalla tavalla. Joskus on hyvä kokea ravistelua ja havahtua asioihin, jotka ovat mailmassamme pahemman kerran pielessä. 

Divergent käsittelee useampia teemoja kuin yhdessä tekstissä pystyy mielekkäästi avamaan. Osa niistä on erityisen tärkeitä nuoren ihmisen elämässä: identiteetin kehitys ja erilaiset identiteettikriisit, valintojen vaikutus tulevaisuuteen ja erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät teemat. Vielä suurempi ja vähintään yhtä merkittävä osa keskittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin: mitä erilaisuus on ja miten siihen tulisi suhtautua, valta ja sen käyttö, rankaiseminen ja rangaistusten laatu, ihmisoikeudet, teknologian asema ja tarkoitus... Romaanilla on todella paljon sanottavaa (muunmuassa) ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja vallan välineistä, ja kaikki sen yksityiskohdat: henkilöt, tapahtumat, yhteiskunnallinen rakenne ja dystopian elementit kiedotaan yhteen tämän temaattisen sanoman kanssa. Paljon jää kesken, niin kuin kuuluukin, ja viimeisen sivun luettuaan toivoo, että seuraava olisi jo hyllyssä odottamassa. 

Kaiken kaikkiaan olin hyvin vaikuttunut tämän luettuani. No, mitäs muutakaan olisin voinut olla, kun kerran valitsin koko trilogian tutkimuskohteekseni. Divergent on herättänyt minussa paljon enemmän ajatuksia kuin kykenen tässä ilmaisemaan paljastamatta olennaisia osia tapahtumien kulusta. Toisaalta minun on vaikea löytää sanoja niille tunteille, jotka minussa vaeltavat nyt, kun katson tarinaa tutkijan silmin. Jätin tästä tekstistä paljon pois, mutta aion käsitellä pois rajattuja asioita lähitulevaisuudessa Kandin viemää -postauksissa. 

Mutta lopuksi: tämä on niitä nuortenkirjoja, joihin aikuisenkin kannattaa tutustua. Divergent esittelee oman kuvansa tulevaisuudesta, joka ei monin osin ole kovin kaukana tästä todellisuudesta. Tätä ei kuitenkaan kannata ottaa käsittelyyn silloin, kun kaipaa lukukokemusta, jonka voi elää ja heittää mielestään olankohautuksella.

5/5

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Kandin viemää(4): Aloittamisen vaikeudesta (ja välttämättömyydestä)



Minusta on aika huvittavaa, että juuri kun aion kirjoittaa aloittamisen vaikeudesta, minulla on vaikeuksia saada teksti alulle. Minun piti kirjoittaa tätä jo useita päiviä sitten, ja tänään kun oikeasti yritin, en moneen tuntiin saanut aikaiseksi yhtään järkevää lausetta. No, on ainakin tunnelma kohdallaan.

Jokainen aloittaa joskus jotakin. Aloittamisen kohde voi olla mitä vain esseen ja suursiivouksen väliltä, mutta yleensä kaikenlaisilla projekteilla on yksi yhteinen ominaisuus: niitä on pahuksen vaikea aloittaa. Joskus pelkkä ajatus saa aikaan ahdistusta, jonka vuoksi työhön tarttumista lykkää päivästä toiseen. Tehtävä tuntuu paisuvan suuremmaksi ja suuremmaksi, ikään kuin aikoisi taistella elävää olentoa vastaan eikä lyhentää to do -listaa. Tämä levottomuus on muistuttanut olemassaolostaan nyt, kun kandi on tullut ajankohtaiseksi. Vuodenvaihteessa tajusin yhtäkkiä, että nyt tämä alkaa ihan oikeasti, nyt on se vuosi, kandivuosi, Oivalluksen jälkeen minut valtasi muutamaksi päiväksi kauhunsekainen into. Ja sitten aloin pohtia, mistä tunne saa alkunsa. Miksi aloittaminen tuntuu niin vaikealta?

Luulen, että pohjimmiltaan kysymys on epätietoisuudesta. Aloittaessaan tietää yleensä päämäärän, tavoitteen, jonka haluaa saavuttaa, mutta ei sitä, miten tavoitteeseen päästään. Esimerkiksi minä tiedän (ainakin suunnilleen), mitä haluan kandissani osoittaa ja tuoda esille. Mutta minulla ei ole lähellekään yhtä tarkkaa käsitystä siitä, mitä tapahtuu prosessin alun ja lopun välissä.

Toisaalta myös urakan suuruus hätkähdyttää. Kirjallisuutta tutkiessa tulee tehneeksi hyvin monenlaisia asioita: seuraavien noin kolmen kuukauden aikana luen satoja, jopa tuhansia sivuja erilaisa tekstejä, tulkitsen ja analysoin, ajattelen, pohdin, punnitsen vaihtoehtoja, kirjoitan, teen muistiinpanoja lukemastani, merkitsen sivunumeroita ja yksittäisiä kohtia muistiin, juon tolkuttomasti teetä, valitsen käsitteitä ja selitän niitä... Alussa tämä kaikki on tekemättä. Valinnanvaraa on niin runsaasti, että aluksi menee vähän hämilleen. Mitä pitäisi tehdä ensin? Missä järjestyksessä luen lähteet? Milloin alan kirjoittaa? Mitä kirjoitan ensimmäisenä? Onko minulla jo kaikki mitä tarvitsen?

Kysymyksiä riittää. Mutta lopulta vastauksia on vain yksi: jostain on aloitettava. Ei ole väliä, mitä tekee ensimmäisenä, kunhan aloittaa. Pienestä tai suuresta, hitaasti tai nopeasti. Mutta on otettava se ensimmäinen askel ennen kuin voi päästä yhtään mihinkään.

Niinpä minä aloitin. Hitaasti, mutta aloitin kuitenkin. Tässä listaa siitä, mitä olen tehnyt kandin eteen tähän mennessä:


  • lainannut lähdeteoksia kirjastosta
  • tehnyt hankintaehdotuksia kirjastoon
  • lukenut kahta eri lähdettä
  • lukenut tutkimuskohteeni ensimmäistä osaa hiljalleen eteenpäin ja täyttänyt sen sivuja post it -lapuilla
  • ajatellut, ajatellut, ajatellut ja vielä kerran ajatellut
  • luonut tiedoston, jolle annoin nyt nimeksi "Proseminaariesitelmä"
  • miettinyt, mitä ajatuksia kirjoitan ensimmäisenä ylös

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin ei tuo lista oikeastaan kovin huonolta näytä... ;)


Lisäys 23.1: linkit edellisiin Kandin viemää -teksteihin

Kandin viemää(1): Ensimmäisiä tunnelmia proseminaarista

Kandin viemää(2): Tutkimuskohteen valitsemisesta

Kandin viemää(3): Lähteitä mä metsästän

maanantai 19. tammikuuta 2015

Leijonan kita - Anne Holt

Oslon valtaa poliittinen kaoos, kun Norjan pääministeri Birgitte Volter löytyy murhattuna työhuoneestaan. Tutkinnan lähtökohdat ovat erittäin vaikeat, sillä tällaisen rikoksen ei olisi pitänyt olla edes mahdollinen. Tutkijoita vaivaa myös epäselvä motiivi. Oliko rikoksen kohteena pääministeri Volter vai Birgitte naisena, yksityishenkilönä?

* * *

Luin Leijonan kidan hetken mielijohteesta; etsin kirjahyllystäni ennestään tuntemattoman kirjailijan kirjaa ja valitsin lopulta tämän. Leijonan kita osoittautui enimmäkseen viihdyttäväksi teokseksi, jossa on sekä paljon kehuttavaa että kehittämisen varaa.

Holt kuljettaa tarinaa eteenpäin nopeasti viipymättä kovinkaan pitkään yhdessä hetkessä. Hänen tyylinsä ei ainakaan pääse tylsistyttämään. Juoni on myös sisällöllisesti kiinnostava ja pysyy jännittävänä loppuun asti. Suurimman yllätyksen tarjoaa loppuratkaisu, joka on piristävän erilainen. Politiikan vaikutukset rikostutkintaan tulevat selkeästi esiin: rikoksen ympärillä pyörivä kireä hässäkkä saa tuntemaan myötätuntoa tapauksen osapuolia kohtaan ja pohtimaan esimerkiksi median toiminnan merkitystä erilaisten suuria joukkoja kuohuttavien tapahtumien sisällä. Muita vahvoja teemoja ovat salaisuuden pitäminen ja kantaminen, työn ja kodin yhdistäminen, julkisuus ja yksityisyys, joista jokainen tulee esille hiukan eri tavalla näkökulmien vaihtuessa.

Romaanin rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kerronta liikkuu useiden tapahtumapaikkojen välillä, ja joka kerta kun paikka vaihtuu, lukijalle annetaan sekä päivä, jonka sisällä tapahtuvat kulkevat että kellonaika, josta ne lähtevät liikkeelle. Näin lukija etenee tarinassa käsi kädessä ajan kanssa, minkä takia lukijan on pysyttävä valppaana, hiukan varpaillaan koko ajan. Tapahtumia lähestytään muunmuassa poliisien, Birgitte Volterin läheisten  ja tapaukseen jollakin hämärällä tavalla liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Näin monipuolinen on rakenne on positiivinen lisä sujuvaan juoneen. Erityisesti se, että pääministerin perhe ja vanha ystävä Benjamin Grinde saavat puhua omalla äänellään on piirre, joka ei jokaisessa rikosromaanissa tule vastaan, Birgitten aviomiehen ja Benjaminin ajatukset ja muistot kokoavat hiljalleen kattavan kuvan Birgitten kahtia jakautuneesta elämästä ja ulkopuolisilta kätketystä menneisyydestä.

Henkilökuvaus kuitenkin myös kärsii tästä jatkuvasta ajassa ja paikassa siirtymisestä. Rikoksen tutkijat jäävät hiukan etäisiksi ja suppeiksi, vaikka jokaisen yksityiselämään viitataankin useita kertoja. Kaipasin enemmän tietoa heidän keskinäisistä suhteistaan ja henkilökohtaisesta suhtautumisestaan työhönsä ja teemoihin, joita romaani käsittelee. Odotin jotakin vielä henkilökohtaisempaa, joka olisi saanut minut välittämään heistä enemmän. Vaikutelmaan vaikuttaa tietenkin myös se, että Leijonan kita ei ole ensimmäinen teos, jossa kyseiset henkilöt esiintyvät. Minulta siis puuttuu kaikki se tieto, joka on annettu sarjan edellisissä osissa. Todennäköisesti pitäisin henkiökuvausta paremmin onnistuneena, jos olisin lukenut aikaisemmat osat.

Leijonan kita on siis sekä pohtiva että kevyt, enemmän jälkimmäistä. Se nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta ei hukuta lukijaa niihin eikä vaivuta lukijaa synkkyyteen. Se pitää otteessaan ja on todella nopealukuinen. Sanoisin sen olevan parhaimmillaan kesähelteillä, kun ei jaksa lukea mitään kovin raskasta eikä vaativaa, mutta joka kuitenkin pitää aivot sen verran liikkeellä ettei unohdu koko päiväksi aurinkoon makaamaan. Mutta jos kaipaa syvää, tiukempaa ja pelottavampaa rikostarinaa, suosittelen jättämään tämän toiseen kertaan.

3,5/5


perjantai 16. tammikuuta 2015

Kultahattu - F.Scott Fitzgerald


Jay Gatsby elää yhtä unelmaa varten. Tuo unelma on Daisy, nuoruudenrakkaus, jota Gatsby ei voi unohtaa. Onnen tiellä on kuitenkin voimia, joita hän ei kykene hallitsemaan: Daisyn avioliitto, sielua rajoittava pelko ja, myönsi hän sitä tai ei, aika.


* * *


Luin Kultahatun alunperin kirjoittaakseni siitä esseen modernistista ja postmodernismia käsittelevälle kurssille. Essee jäi kesken, mutta romaanin herättämät ajatukset säilyivät kirkkaina mielessä. Kultahattu on vaikuttava kuvaus 1920-luvun Amerikasta ja kuudesta ihmisestä, jotka etsivät paikkaansa maailmassa, joka on kadottanut mielekkyytensä.

Romaanin kertoja on Nick, vakava ja jollain tavalla ujokin nuori mies, joka muuttaa yksin New Yorkin Long Islandiin, Jay Gatsbyn naapuriin. Nickin elämä on hyvin tavallista ja melko yksinäistä, minkä vuoksi hänellä on aikaa kiinnittää huomiota salaperäiseen Gatsbyyn ja tämän ympärillä pyörivään hullunmyllyyn. Gatsby järjestää valtavassa, häikäisevässä kartanossaan suuria juhlia, joihin osallistuvat sekä kutsutut että kutsumattomat. Kukaan vieraista ei kuitenkaan koskaan tapaa häntä, kukaan ei tiedä, kuka hän oikein on eikä kenelläkään ole pääsyä hänen muuriensa sisäpuolelle. Kun Nick ja Gatsby tutustuvat toisiinsa, he ystävystyvät ja lähtevät yhdessä tielle, joka voi johtaa joko täydelliseen onneen tai kaiken tuhoavaan katastrofiin.

Nickin ajatusten kautta lukijalle pirtyy kuva niin Gatsbysta kuin romaani muista keskushenkilöistä: Daisysta, Tomista, Jordanista ja Myrtlestä. Kaikkia heitä yhdistää eksistentiaalinen ahdistus. He elävät aineellisessa yltäkylläisyydessä, joka ei tunne enää rajoja, mutta eivät kykene löytämään elämästään sitä, mitä he todella kaipaavat. Daisy on juuri sellainen kuin nimensäkin: vaalea, kaunis, herkkä ja hento kuin päivänkakkara. Hän on naimisissa varakkaan, maineikkaan ja harvinaisen itsekeskeisen Tomin kanssa, ja kevytmielisen, jopa heitukkamaisen ulkokuoren alla syvästi onneton. Hänellä olisi avaimet kaikkeen siihen, mitä hän nuorena tyttönä halusi: Gatsbyn sydämeen ja suureen rakkauteen. Häntä vaivaa eniten pelko, pelko siitä että kaikki on menetetty, maailmalla ei ole enää hänelle mitään annettavaa, ja vaikka hän löytäisikin jotain tavoittelemisen arvoista, hän voisi sitä lähestyessään menettää senkin vähän mitä hänellä on: rahansa, maineensa ja asemansa. Tomin ongelma hankalan luonteen lisäksi on se, ettei hän oikein tunnu tietävän, mitä hän elämältään haluaa. Hän on saavuttanut jo paljon, ehkä kaiken mitä saavutettavissa on, ja tämä tosiasia on nostanut pintaan katkeruutta, pessimismiä ja vihaa. Hän hakee lohtua Myrtleltä, joka on ripustautunut häneen paetakseen ankeaa köyhyyttä. Jordan on Daisyn ystävä, joka menestyneenä urheilijana saa osakseen paljon ihailua, mutta jonka sielua kukaan ei tunne eikä välitä ymmärtää.

Gatsby edustaa tämän antautumisen vastakohtaa. Hän on idealisti, haaveilija, joka työskentelee väsymättä unelmansa eteen ja uskoo siihen viimeiseen saakka. Hän uskoo parempaan huomiseen, yksilön voimaan ja suureen rakkauteen ajassa jossa millään ei ole väliä, vuosina joina kaikki on sallittua, koko elämä on yhtä loputonta viinanhuuruista showta. Gatsbyssa kiteytyy se, mihin koko Amerikka pyrki, ja häntä ympäröivissä sieluissa se, mihin Amerikka jäi jumiin. Fitzgerald kuvaa todella taitavasti ja sielukkaasti aikaa, jonka ytimessä hän itse eli. Hän tuo kokonaisen sukupolven kokemusmaailman melkein sadan vuoden päähän tutkittavaksi.

Kultahattu on erittäin harkitusti jäsennetty romaani. Kieli on elävää, osuvaa ja tyhjentävää, sanat jättävät lukijan tuijottamaan hölmistyneenä peräänsä ja tulevat uudelleen lähelle juuri kun vähiten odottaisi. Kaikki sen rakenteelliset ja sisällölliset piirteet tähtäävät samaan maaliin, korostavat halua muuttaa elämää ja yhtä hallitsevaa kyvyttömyyttä löytää tietä parempaan, ulos henkisestä vankilasta. Yhdeksään lukuun jaettu kertomus tuo mieleen jonkinlaisen täyttymättömyyden; vaikka kuinka yritetään, jotain jää aina saavuttamatta, ja toisaalta tulevaisuuden tarjoaman lohdullisuuden; kaikkea ei ole vielä nähty, on vielä paikkoja joihin mennä, suuntia joihin kääntyä.

Niin, ajatuksia herättävä teos, on, on kyllä. Sille kannattaa antaa aikaa, vaikka sen tempo kutsuukin etenemään vauhdilla. Tiettyjen yksityiskohtien merkityksen pohtiminen on hedelmällistä ja kannattavaa, ehkä niinkin kannattavaa, että kirjoitan sen esseen joskus loppuun.

4/5

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Frostbite - Richelle Mead



St Vladimirin akatemia nousee jälleen varpailleen, kun Strigoit hyökkäävät kuninkaallisen Moroi-perheen kimppuun. Levottomuus ja pelko leviävät sekä kuolevaisten vampyyrien että heidän suojelijoidensa keskuudessa ja pakottavat koko yhteisön tutkimaan rakenteita, joiden varassa Moroit ja puolivampyyrit elävät. Kiristyneen tilanteen vuoksi Rose on entistä enemmän kiinni suojelijan velvollisuuksissaan. Hänellä on kuitenkin muitakin ongelmia: kielletyt tunteet Dimitriä kohtaan elävät yhä, telepaattinen yhteys Lissaan aiheuttaa kiusallisia tilateita ja Masonin romanttiset toiveet muuttavat koko ystävyyden monimutkaisemmaksi kuin hän toivoisi...

* * *

Frostbite jatkaa samanlaista nopeatempoista linjaa kuin sarjan ensimmäinen osa Vampire Academy. Tarinassa kulkee rinnakkain kolme kokonaisuutta: 1) vampyyrien yhteisön sisäiset tapahtumat. 2) Lissan ja Rosen välisen telepaattisen yhteyden ja Lissan taikavoimien tutkiminen ja 3) useiden ihmissuhteiden kehitys. Taas täytyy ihmetellä, kuinka Mead on saanut kaiken tämän mahtumaan reiluun 300 sivuun tekemättä tekstistä sekavaa tai raskasta. Säilyttääkseen tasaisen tahdin hänen täytyy kuitenkin jättää osa tapahtumista ja teemoista toisten varjoon, mikä ei ole niin hyvä asia. Mutta aloitetaan niistä kehuista.

Tapahtumat käynnistää hyökkäys, joka koskettaa koko yhteisöä. Strigoit käyttäytyvät entistä järjestelmällisemmin ja iskevät suoraan kuolevaisten vampyyrien heikkoihin kohtiin. Yhteiskunnallinen hälytystila, joukossa tiivistyvä pelko ja erilaisten mielipiteiden keskinäinen väittely ovat yllättävänkin voimakkaasti esillä. Sarjan maailma muuttuu astetta synkemmäksi ja sen rakenteen osoittautuvat huterammiksi kuin niiden on uskottu olevan. Dhampirit ja Moroit etsivät päättäväisesti ratkaisua tilanteeseen, ja löytävätkin erilaisia vaihtoehtoja. Hyökkäyksen vaikutuksia käsitellään myös toisaalta Lissan ja Christianin kautta, toisaalta Rosen ja Dimitrin kautta. Uhattujen kuolevaisten vampyyrien, erityisesti Christianin, näkökulma on erityisen kiinnostava, sillä se ei pääse kunnolla esille ensimmäisessä osassa. Yhteiskunnallisen kriisin rinnalla kulkee myös Lissan henkilökohtainen tie lähemmäs totuutta kyvyistä, jotka hänelle on suotu. Nämä kyvyt puolestaan kytkeytyvät elementaalimagiaan, joka on todella piristävä lisä tähän yhteiskuntaan. Toivon, että tällainen yksittäisten henkilöiden persoonallisuuden ja elämäntapahtumien sitominen laajempaan kokonaisuuteen lisääntyy jatko-osissa.

Myös miljöölle annetaan ilahduttavan runsaasti tilaa. Tarinan kulku vaikuttaa tapahtumapaikkoihin ja tapahtumapaikat vaikuttavat tarinaan. Miljööllä on todellinen merkitys sekä tunnelman luojana että fyysisiin olosuhteisiin vaikuttavana tekijänä.

Huolimatta juonellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä Frostbite on huomattavan ihmissuhdekeskeinen. Tämä on luonnollista, sillä nyt kirjailijalla on paljon enemmän aineksia, joiden kanssa operoida. Syventässään Rosen suhdetta Dimitriin, Lissaan ja Masoniin Mead vahvistaa myös lukijan suhdetta Roseen ja avaa tämän persoonaa sekä vanhoista että uusista näkökulmista. Lukija tapaa muunmuassa Rosen äidin, jonka kautta Mead käsittelee vanhemmuutta ja aikuisen valintojen vaikutusta lapseen. Kun Rose kohtaa äitinsä, lukija pääsee näkemään syvemmälle hänen kovan kuorensa alle ja havaitsemaan haavat, jotka ovat muokanneet häntä. Rosesta tulee esille tunteellisempi ja haavoittuvaisempi puoli.

Pidän Meadin ihmissuhdekuvauksissa siitä, että ne eivät ole turhan yksinkertaisia. Vaikka Rose ja Lissa ovat läheisiä, heidän välejään painaa aina se tosiasia, että he eivät kuulu samaan sosiaaliseen ryhmään: Lissa on kuninkaallinen Moroi ja Rose on puolivampyyri, sidottu suojelijan velvollisuuteen, jota Lissa ei voi koskaan täysin ymmärtää. Myös Rosen ja Dimitrin suhde kuvataan moniselitteisenä, monimutkaisena ja hankalana, koska se on sellainen - ja lukijan on helppo ymmärtää, miksi. Mead kuvaa velvollisuuden ja unelmien välistä ristiriitaa yksittäisten tilanteiden avulla ja liittää nämä tilanteet sekä kummankin persoonaan että yhteisön sosiaalisiin normeihin. Heidän suhteensa myös konkretisoi tunteiden voimaa; sydän kyllä tietää, minne se kuuluu, ja myös kertoo sen. Sekä Rose että Dimitri joutuvat tekemään tärkeän valinnan, ja ennen kuin he löytävät vastauksen sisältään, he jakavat useita kauniisti kuvattuja ja opettavaisia hetkiä. Laskin niiden jälkeen kirjan joksikin aikaa käsistäni, jotta voisin viipyä niissä hetkissä vähän pidempään, jotta niiden viesti saisi rauhassa upota mieleeni ja jäädä sinne asumaan.

Puutteita tarinaan aiheuttaa se, että käsitelläkseen kunnolla näitä edellä mainittuja asioita kirjailijan on täytynyt jättää jonkin verran mielenkiintoisia aineksia pois. Esimerkiksi Masonin ja Rosen ystävyyden alkamista tai menneisyyttä yleensä ei päästä avaamaan lainkaan. Loppuratkaisun tunnetila olisi vielä voimakkaampi, jos menneisyys ei olisi niin syvän hämärän peitossa. Romaanissa on kaiken kaikkiaan vähän liikaa kaikkea, ja siksi minäkin olen vaarassa unohtaa tärkeitä yksityiskohtia matkan varrella. Onneksi jatko-osa odottaa jo hyllyssä.

Ei siis täydellinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos on kiinnostunut vampyyreja käsittelevästä fantasiasta ja pitää young adult -romaaneista. Jos sarjan kehitys jatkuu samanlaisena, uskon että jatko-osat saavat vielä parempia arvosanoja.

4/5


Arvosteluni edellisestä osasta: 

#1. Vampire Academy

maanantai 12. tammikuuta 2015

Romaanihenkilöiden jäljillä -haaste

Mitä ja miksi?

Haasteen idea on esitellä kerran kuukaudessa yksi kirjallisuuden henkilö, joka on jäänyt mieleen pysyvästi. Jokaisella postauksella on oma teema, johon henkilö sopii. Koska arvosteluissa ei voi syventyä yksittäisiin henkilöihin kovin pitkäksi aikaa paljastamatta liikaa, halusin kehitellä heitä varten oman postaussarjan. Haasteeseen saa osallistua kuka tahansa oman aikataulunsa ja intonsa mukaan. Aikaa on koko vuosi.

Postauksista löytyy...

  • Henkilön nimi
  • Postauksen teema
  • Maininta (nimi, sarjan pituus, muuta tietoa) kirjasta tai kirjasarjasta, josta henkilö on tuttu
  • Kuva kirjasta tai kirjoista joissa henkilö esiintyy
  • Ajatuksia henkilöstä: miksi henkilö on jäänyt mieleen, miksi hän sopii teemaan, millainen hän on, onko hän päähenkilö vai sivuhenkilö, millaisia tunteita hän herättää ja miksi... Mitä milloinkin. Käytän tässä varsinaisessa tekstiosuudessa apuna 10 sanan systeemiä, joka tarttui mukaan orientoivasta harjoittelusta. Listaan siis 10 henkilöön liittyvää sanaa, joiden avulla esittelen hänet.
  • Muuta aiheeseen sopivaa, esimerkiksi henkilöön liittyvä katkelma tai linkkejä arvosteluihin

Teemat 2015

  1. Henkilö, jota kunnioitan, ihailen, arvostan, rakastan tai fanitan muuten vain
  2. Henkilö, joka saa minut nauramaan
  3. Henkilö, johon suhtaudun nyt eri tavalla kuin aluksi
  4. Henkilö, jonka haluaisin ystäväkseni
  5. Henkilö, jolla on jokin mielenkiintoinen/kiehtova/hyödyllinen tai muuten erityinen kyky
  6. Henkilö, jolta olen oppinut jotain
  7. Henkilö, jota kohtaan tunnen myötätuntoa
  8. Henkilö, jota en voi sietää
  9. Henkilö, joka kehittyy kirjan/sarjan aikana huomattavasti
  10. Henkilö, joka pelottaa minua
  11. Henkilö, johon olen erityisen kiintynyt
  12. Henkilö, jonka kanssa voisin mennä naimisiin
Valitsen näistä joka kuukausi yhden, joka tuntuu sillä hetkellä sopivalta. En siis täytä kohtia järjestyksessä vaan etenen fiiliksen mukaan. Voit halutessasi keksiä itsellesi omat teemat,

Mahdollinen palkinto

Jos tähän lähtee mukaan muitakin bloggaajia, järjestän jonkinlaisen kirjaisan arvonnan. Tästä lisää myöhemmin, mikäli arvonta toteutuu.

Muuta

Eiköhän näillä ohjeilla pääse alkuun. Jos haluat osallistua haasteeseen, kerro se minulle kommentissa ja jätä linkki blogiisi, niin voin käydä lukemassa postauksiasi!

Lukuintoa, toverit! Ensimmäinen henkilö pääsee parrasvaloihin todennäköisesti ensi viikolla.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Valtaistuinpeli - George R.R. Martin

Vuosia kestänyt kesä on kääntymässä talveksi, kun lordi Eddard Stark vastaanottaa tiedon kuninkaan Kouran, Jon Arrynin kuolemasta. Äkillinen kuolema herättää Eddardissa surun lisäksi epäilyksen rikoksesta. Tilaisuus totuuden selvittämiseen tarjoutuu, kun kuningas Robert Baratheon pyytää Eddardia astumaan rinnalleen uutena kuninkaan Kourana. Vaikka Eddard ei kaipaa elämäänsä polittisia velvollisuuksia ja vaaroja, jotka tulevat viran mukana, hän ottaa työn vastaan ja matkustaa Kuninkaansatamaan tutkiakseen Arrynin kuolemaa. Pian hänelle käy selväksi, että valtakuntaa uhkaa huomattavasti kieroutuneempi ja vakavampi vaara kuin hän oli odottanut.

Samoihin aikoihin kaukana meren takana Daenerys Targaryen menee naimisiin kunnioitetun Dothrakiruhtinaan kanssa. Daeneryksen veli Viserys tavoittelee pakkomielteisesti Robert Baratheonin valtaistuinta, ja siskon avioliitto Khal Drogon kanssa on yksi tärkeimmistä kohtauksista näytelmässä, jonka hän on vallanhimoisessa mielessään kirjoittanut. Kun Targaryenien edustama uhka ja Seitsemän kuningaskunnan sisäiset ongelmat vähitellen lähestyvät toisiaan, Westerosin tulevaisuus muuttuu entistä epävarmemmaksi.


* * *

Miksi, voi miksi lykkäsin Tulen ja jään laulun aloittamista niin kauan? En ymmärrä. Onneksi yksi ystäväni havahdutti minut tästä kirjallisesta horroksesta ja suorastaan vaati, että luen Valtaistuinpelin niin pian kuin suinkin. Minä luin ja lumouduin.

Valtaistuinpeli on niin monia asioita yhtä aikaa, että yksi arvostelu tuntuu riittämättömältä kuvailemaan sitä. Se on tarina vallasta ja sen tavoittelusta, kokonaisten sukujen välisistä suhteista ja näiden suhteiden kehityksestä, erilaisten kulttuurien kohtaamisesta, velvollisuuksista, kunniasta, uskollisuudesta, pelon ja rohkeuden välisestä kamppailusta, valinnoista ja niiden laajoista vaikutuksista,  henkisestä kasvamisesta, sodasta ja yksinkertaisesti elämästä. Tulen ja jään laulun avaus on erityinen lukukokemus jo sisältönsä runsauden vuoksi, mutta suurimman vaikutuksen tekee syvyys, luova nerokkuus ja yksityiskohtaisuus, joilla Martin käsittelee kaikkia edellä mainittuja teemoja.

Martin kuljettaa rinnakkain useita toisiinsa kietoutuvia juonia ja tapahtumaketjuja, joista syntyy todella jännittävä ja koukuttava kokonaisuus. Yllättävät juonenkäänteet salpaavat hengen ja ajoittain repivät sydäntä syvältä, niin syvältä. Salaisuuksia ja taisteluja riittää. Sekä fyysisiä että henkisiä taisteluja. Välillä täytyy pysähtyä ihan vain tuijottamaan kirjan sivuja ja miettimään, mitä juuri äsken tapahtui. Juoni on nerokas oikeastaan kaikilla mahdollsilla tavoilla, ja uskon että meno vain paranee seuraavissa osissa. Tempo vaihtelee oikeissa kohdissa, Martin uskaltaa pysähtyä ja taas lähteä. Erittäin pätevää juonenkuljetusta.

Tapahtumien keskiössä ovat Starkit, jotka kohtaavat monenlaisia vaiheita suojellessaan rakkaitaan ja valtakunnan tasapainoa. Starkit ovat vahvoja ja vakavia pohjoisen asukkaita, joiden luonnetta määrittää sitkeys, kunniallisuus, lojaalisuus ja velvollisuudentunto. Kun Eddard astuu uuteen virkaansa, hän joutuu jättämään perheensä pohjoiseen lähestyvän talven ja heikentyneen poliittisen aseman armoille. Ihailen hänen järkkymätöntä rehellisyyttään, vaikka siitä ei aina ole apua hänelle itselleen. Robb, perheen esikoinen, ottaa isänsä paikan vastuunkantajana ja joutuu kasvamaan teini-ikäisestä pojasta mieheksi kohtuuttoman lyhyessä ajassa. Eddardin vaimo Catelyn tekee kaikkensa pysyäkseen vahvana ja pitääkseen perheensä turvassa, mikä vaatii häneltä sydäntäsärkevän vaikeita uhrauksia. On ilahduttavaa, että Martin ottaa mukaan myös lasten näkökulman. Lukija saa tutustua perheen tyttäriin, Sansaan ja Aryaan, joiden henkiset maailmat eivät voisi olla kauempana toisistaan. Sansa rakastaa kaikkea tyttömäistä ja tähtää rikkaaseen avioliittoon, seurapiirien loistoon ja kuuluisuuteen. Arya on kuin yksi pojista villeine harrastuksineen ja suorine puheineen. Hänet voisi kuvitella paremmin sotilaaksi kuin jalosukuiseksi ladyksi. Arya on ehkä kuriton, mutta hän näkee syvemmälle maailman lainalaisuuksiin kuin Sansa, jonka ruusuiset kuvitelmat hovielämästä vihlovat sisintä. Myös Jon, Eddardin avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, saa kiivaan äänensä kuuluviin.

Starkien matkaa seuratessa vastaan tulevat myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset Lannisterit, joista yksi on naimisissa kuninkaan kanssa. Tapahtumien edetessä lukijalle syntyy kattava kuva Lannisterien ja Starkien suhteen tilasta. Erilaiset arvomaailmat törmäävät useammin kuin kerran ja aiheuttavat jos jonkinlaisia raivostuttavia(kin) tilantenteita. On olemassa Lannistereiden aviollinen side kuninkaaseen, jolla puolestaan on paljon henkilökohtaisempi ja syvällisempi side Starkeihin... No, monimutkaista on, tämä ihmissuhdepeli. Henkilökohtaisemman ja syvemmän käsityksen Lannistereiden ideologiasta antaa Tyrion, kuningattaren toinen veli, jonka älykkäät sanat viiltävät kuin miekka ja jonka ajatuksenjuoksu on kerta kaikkiaan riemastuttavaa luettavaa. Tyrion on ehdottomaksi yksi lempihenkilöistäni tässä romaanissa.

Toinen pääjuoni seuraa Targaryenien nuoria jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet orpoina kaukana vanhoilta kotiseuduiltaan. Viserys on ylpeä, itsekeskeinen ja äärimmäisen katkeroitunut nuori mies, jonka tekoja ohjaa vain ajatus vallasta, jonka hänen sukunsa menetti edellisessä sodassa. Hän naittaa 14-vuotiaan siskonsa Khal Drogolle siinä toivossa, että tämä syvästi kunnioitettu ja pelätty Dothraki antaa sotilaansa Viserysin käyttöön sodassa, jonka hän aikoo käynnistää päästyään meren yli.

Daenerys puolestaan on veljensä vastakohta. Helläsydäminen, herkkä ja alussa alistettu Daenerys on voittanut ikuisen paikan minun sydämessäni. Hänen kasvunsa tytöstä naiseksi, hänen haurautensa kehittyminen lujuudeksi, taistelutahdoksi ja itsevarmuudeksi on ainutlaatuista luettavaa. Kun Daenerys ja Khal Drogo menevät naimisiin, heillä ei ole yhteistä kieltä, ei yhteistä kulttuuria, ei hitustakaan ulkoista samankaltaisuutta. Martin kuvaa uskottavasti ja älykkäästi näitä vaikeita lähtökohtia ja matkaa, jonka varrella he löytävät yhteyden toisiinsa ja oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan poikkeuksellisilla tavoilla. Aivan tällaisesta suhteesta en ole lukenut aikaisemmin.

Martininilla todella on taito luoda, kuvata ja kehittää mielenkiintoisia henkilöitä. Näkökulma vaihtuu tiuhaan, mikä avaa sekä henkilöihin itseensä että heidän maailmaansa näkökulmia, jotka jäisivät muuten tavoittamatta. Martin rakentaa jokaisesta henkilöstä toisista erottuvan persoonan turhia kiirehtimättä. Huomion arvoista on myös se, kuinka kokonaisia henkilöt ovat jo sarjan tässä vaiheessa henkilökohtaisine menneisyyksineen, ihmissuhteineen, iloineen ja suruineen. Jokaisen henkilön elämässä on läsnä jokin kysymys, ongelma tai asetelma, joka määrittää heitä ja jonka kautta he tulevat lähelle lukijaa jo silloin, kun kaikki on vasta alussa. Yksityiskohtia tulee vastaan niin runsaasti, että painaakseen ne kaikki mieleen täytyy teos lukea vähintään yhden kerran uudelleen. Tietenkään aivan jokaista matkan varrella mainittua henkilöä ei kuvailla juuria myöten, mutta kertaakaan ei tule sellaista oloa, että joku heistä olisi mukana turhaan. Oikeastaan nämä sivuun jäävät henkilöt tekevät Valtaistuinpelin maailmasta vain kokonaisemman, todellisemman.

Valtaisuinpelin maailma on myös aivan omaa luokkaansa. Sen erilaiset kulttuurit, kansat ja miljööt piirtyvät lukijan mieleen sekä visuaalisella että emotionaalisella tasolla. On metsiä, on kylmää ja hellettä, on sotilaita ja kunniaa, rikkaita ja köyhiä, meren rantoja, on linnoja ja majataloja, sivistystä ja periferiaa. On uskonto, on vakaumuksia. On Muuri, jota vartioivat miehet ovat sitoutuneet tehtäväänsä koko iäkseen ja joka erottaa ihmisten maailman villistä metsästä, ikivanhasta luonnosta jota yhtä pelätään, jonka voimien odotetaan palaavan milloin tahansa. Pidän siitä, että tapahtumia ei kaunistella: se, mikä romaanin maailmassa on vaikeaa, pysyy vaikeana, ja sitä mikä on aidosti hyvin, arvostetaan. Lukija tutustuu vaikutusvaltaisten sukujen lisäksi villeihin heimoihin, jotka elävät metsissä ja tietenkin dothrakeihin, ratsastajakansaan, jolla on aivan omat sääntönsä, tapansa ja arvonsa. Minun mieleeni jäi pyörimään erityisesti dothrakien kulttuuri, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Heidän maailmaansa kuuluu paljon ehdottomuutta ja raakuuttta, mutta myös äärimmäinen kunnioitus omiaan kohtaan. Ja kun sanon äärimmäinen, tarkoitan ÄÄRIMMÄINEN. Asiat, joita Khal Drogo tekee Daenerysin vuoksi, kuinka hän puhuttelee tätä, kuinka koko valtava yhteisö suhtautuu tähän jo Drogon rakkauden tähden, saati Daenerysin persoonan vuoksi... Oi. Niin luovaa. Niin erilaista. Niin yllätyksellistä. Dothrakit tuovat mukanaan uusia ajatuksia rakkaudesta ja uskollisuudesta, toden totta. Harvoin mikään lukemani saa aikaan kaksi niin vastakkaista ja silti yhtä voimakasta tunnetta: toisaalta kauhun ja hämmennyksen, tunteen että minä en ymmärrä. toisaalta tuntuu kuin jokin vetäisi minua lähemmäs jä lähemmäs, ja mitä syvemmälle katson, sitä enemmän arvostan sitä mitä näen. Ja tämän äskeisen voi ymmärtää vain lukemalla. Lukekaa siis!

Valtaistuinpeli on mielenkiintoinen fantasiaromaani myös siksi, että se ei nojaa pelkästään fantasian ominaisuuksiin, Se ei mässäile yliluonnollisilla voimilla tai olennoilla. Taikuus hiipii esiin vaivihkaa ja antaa vasta vihjeen omasta potentiaalistaan. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen roolin taikuus saa sarjan edetessä.

Huh, mikä romaani. Olen kovin häkellyksissäni, kovin vaikuttunut. Valtaistuinpeli on tarjonnut jännitystä, pelkoa jopa, odotusta, onnea ja iloa, surua ja raivoa (myötätuntoista sellaista!), kyyneleitä, kymmeniä häikäistymisen hetkiä, upean uuden fantasiamaailman, useita henkilöitä joihin olen kiintynyt... Voisin jatkaa listaa pitkään, hyvin pitkään. Tämä tarina on antanut minulle valtavasti. Olen varma, että kirjoitan Tulen ja jään laulun osista vielä monta kertaa ja paneudun sen teemoihin syvemminkin. Esimerkiksi dothrakeista saisi varmasti hyvän keskustelun aikaiseksi.

Suosittelen kaikille fantasian lukijoille, eristyisesti niille jotka haluavat haastaa itseään ja saada sydämensä hakkaamaan hullun lailla. Ja vaikka ei fantasiaa runsaasti lukisikaan, tähän kirjaan kannattaa tarttua!

Arvosana: 5/5

Millaisia ajatuksia teillä muilla on Valtaistuinpelistä?

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Kandin viemää(3): Lähteitä mä metsästän...



Tutkimussuunnitelmat on kirjoitettu ja käsitelty ja nyt on aika aloittaa varsinainen työ. Kuten otsikosta ja kuvasta näkyy, olen aloittanut sen tutkimuskirjallisuuden haalimisella. 

Pinosta puuttuu vielä kokonaan tieteiskirjallisuutta ja erityisesti dystopiaa käsittelevät teokset, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että niitä on niin huonosti saatavilla. Tutkimuskohteeni on niin uusi ja kandini aihepiiri niin tuore, että siihen liittyvää kirjallisuuskin on uutta. Kahdesta tärkeästä teoksesta on vain yksi kappale per nimeke yliopistojen kirjastoissa, eikä kumpikaan tietenkään lepää Joensuun hyllyssä. Joensuun ja Imatran kirjastoista niitä ei löydy lainkaan. Saadakseni ne käsiini minun täytyy joko kaukolainata ne ja maksaa 14 euroa per kirja tai ostaa ne. Toisina päivä haluan ostaa ne suoraan itselleni, toisina kaukolainata ne. Kummankin teoksen hinta huimaa päätä, minkä takia olen päättänyt (Ehkä. Olen olen. Kyllä. Mutta entä jos sittenkin...) ensin kaukolainata ne ja ottaa selvää, ovatko ne niin hyödyllisiä kuin arvelen niiden olevan. Tämän homman kimppuun käyn ensi viikolla, kun palaan Joensuuhun.

Kuvaan pinotut neljä teosta on lainattu Imatran kirjastosta niitä viikonloppuja varten, jotka vietän kirjoittamisprosessin aikana täällä. Aion lainata nämä myös Joensuusta, jotta minun ei tarvitse kuljettaa kirjoja paikasta toiseen. Lisäksi minulla on jo hallussani yksi hyödyllinen artikkeli ja gradu, joka käsittelee tv-sarja Lostia

Vain yksi näistä kuvassa komeilevista teoksista (Fiktion mieli) käsittelee kirjallisuudentutkimusta. Mitä noilla muilla sitten on tekemistä tutkimukseni kanssa?

Divergent-trilogian merkittävimpiä teemoja ovat valta ja erityisesti psykologinen vallankäyttö ja tarkkailu teknologian avulla, Foucaultin teos Tarkkailla ja rangaista auttaa minua siis perehtymään trilogian yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta siinä myös käsitellään inhimillisiä hyveitä ja niiden äärimmäistä tavoittelua, joten moraalifilosofian teos Hyveiden jäljillä voi olla hyvinkin tarpeellinen. Me ja muut puolestaan käsittelee toiseutta, ihmisen suhdetta erilaisuuteen, ryhmien erottelemista toisistaan... Kyllä, näillä kaikilla on ehdottomasti virkansa tässä prosessissa. Otin ensimmäisenä luettavaksi tuon Foucoultin teoksen. Olen vasta alussa, mutta jo nyt voin sanoa sen vaikuttavan mielenkiintoiselta. Palaan näihin kaikkiin lähteisiin sitten, kun olen syventynyt niihin tarkemmin.

Seuraavat viikot ovat siis täynnä lukemista. Lukemista, lukemista, lukemista. Muistiinpanojen tekemistä. Ajatusten kirjaamista ylös. Lisää lukemista. Tällä viikolla aion aloittaa tutkimuskohteeni lukemisen uudelleen post it -lappujen, kynän ja vihon kanssa. Julkaisen tammikuun aikana arvostelun trilogian ensimmäisestä osasta, jotta pääsette vähän käsiksi siihen, millaisia ajatuksia trilogian tarina on minussa herättänyt.

Tällaista tänään. Lisää asiaa mahdollisesti jo ensi viikolla. Silloin ehkä asiaa Foucaultin herättämistä ajatuksista ja muusta edistymisestä.

Tässä vielä linkit kahteen edelliseen Kandin viemää -postaukseen:

Kandin viemää(1): Ensimmäisiä tunnelmia proseminaarista

Kandin viemää(2): Tutkimuskohteen valitsemisesta


maanantai 5. tammikuuta 2015

Tavoitteita ja haasteita vuodelle 2015

Tavoitteita täytyy aina olla. Tänä vuonna olen listannut itselleni tarkempia ja konkreettisempia tavoitteita, jotta minun olisi helpompaa pitää niistä kiinni ja seurata vuoden aikana tapahtuvaa kehitystä, Tavoitteita on paljon, mutta koska en ole liittänyt niihin minkäänlaisia lukumääriä, uskon niiden olevan helpommin saavutettavissa. Olen lihavoinut ne, joihin aion kiinnittää erityistä huomiota.

Tavoitteeni vuonna 2015:

1. Lukea mahdollisimman paljon kirjoja, jotka jo omistan
2. Lukea sarjoja eteenpäin ja/tai loppuun
3. Aloittaa ainakin ne sarjat, joiden ensimmäiset osat löytyvät omasta hyllystä
4. Lukea enemmän rikoskirjallisuutta ja historiallista fiktiota
5. Lukea suosikkeja uudelleen
6. Lukea klassikoita aktiivisemmin
7. Lukea säännöllisesti ja enemmän kuin viime vuonna
8. Aloittaa seuraava jatko-osa tai saman kirjailijan toinen teos vasta sitten, kun olen arvostellut edellisen
9. Lukea lempikirjailjoiden tuotantoa eteenpäin.
10. Jatkaa viime vuonna tutuiksi tulleiden kirjailijoiden tuotannon lukemista
11. Tutustua uusiin kirjailijoihin
12. Lainata kirjastosta vain ne kirjat, joka ovat jonkun kuukauden lukulistalla ja joita en aio ostaa (ainakaan) tänä vuonna
13. Suunnitella kirjaostokset etukäteen tärkeysjärjestyksen mukaan
14. Välttää heräteostoksia
15. Pitää säännöllisesti kirjaa ostoskistani ja blogata niistä
16. Blogata aktiivisemmin
17. Blogata loogisessa järjestyksessä
18. Kirjoittaa postaukset valmiiksi useita päiviä ennen suunniteltua julkaisupäivää
19. Laajentaa blogin sisältöä
20. Kirjata ylös lukemieni kirjojen sivumäärät
21. Kirjoittaa jokaisen kuukauden suunnitelmat hyvissä ajoin puhtaaksi ja pitää niistä kiinni
22, Kirjoittaa säännöllisesti koontipostauksia vuoden kulusta

Tiedän, olen innokas. Mutta olen laiminlyönyt lähes kaikkia näitä tavoitteita aivan liian pitkään. Kaipaan sekä lukemiseen että bloggaamiseen järjestelemällisyyttä, järkiperäisyyttä. Jotta lukulistani joskus lyhenisi ja lukemisen ja arvostelun väliin ei syntyisi kuukausien mittaista väliä , minun täytyi kirjata nämä asiat johonkin ylös. 

Sitten niihin haasteisiin. Tässä vaiheessa osallistun vain yhteen varsinaiseen haasteeseen, johon lukulistallani olevat kirjat sopivat todella hyvin. Haasteen ideana on lukea 50 kirjaa, joista jokaista määrittää tietty ominaisuus. Haasteen kohdat ovat tässä:

1. A book with more than 500 pages
2. A classic romance
3. A book that became a movie
4. A book published this year
5. A book with a number in the title
6. A book written someone under 30
7. A book with nonhuman characters
8. A funny book
9. A book by a female author
10. A mystery or thriller
11. A book with a one-word title
12. A book of short stories
13. A book set in a different country
14. A nonfiction book
15. A popular author's first book
16. A book from an author you love that you haven't read yet
17. A book a friend recommended
18. A Pulizer-prize winning book
19. A book based on a true story
20. A book at the bottom of your to read -list
21. A book your mom loves
22. A book that scares you
23. A book more than 100 years old
24. A book based entirely on its cover
25. A book you were supposed to read in school but you didn't
26. A memoir
27. A book you can finish in a day
28. A book with antonyms on the title
29. A book set in somewhere you've always wanted to visit
30. A book that came out the year you were born
31. A book with bad reviews
32. A trilogy
33. A book from your childhood
34. A book with love triangle
35. A book set in the future
36. A book set in high school
37. A book with a color in the title
38. A book that made you cry
39. A book with magic
40. A graphic novel
41, A book by an author you've read before
42. A book you own but have never read
43. A book that takes place in your state
44. A book that was originally written in a different language
45. A book set during Christmas
46. A book written by an author with your same initials
47. A play
48. A banned book
49. A book based on or turned into a TV show
50. A book you started but never finished 

Teen haasteelle vielä oman sivun, johon päivitän edistymiseni. Päivitän haasteeseen sopivat kirjat myös tähän postaukseen. Lähde vapaasti mukaan, jos huvittaa!

Blogin sisällön laajentamiseksi olen kehitellyt myös oman blogihaasteen. Mielessäni on kymmeniä romaanihenkilöitä, joita ei voi käsitellä arvosteluissa kovin syvällisesti ja jotka kuitenkin palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen. Aion tänä vuonna omistaa näille henkilöille erillisiä postauksia. Perusidea on, että esittelen kerran kuukaudessa yhden henkilön, joka on jäänyt mieleen syystä tai toisesta. En ole vielä keksinyt tälle haasteelle nimeä, joten jos keksit jonkun sopivan, ehdota vapaasti! Postaan tällä viikolla tarkemmat ohjeet/säännöt, jotta muutkin bloggaajat voivat osallistua halutessaan. Minusta ainakin olisi mielenkiintoista tietää, millaisiin henkilöihin muut lukijat kiintyvät, millaisista henkilöitä he kiinnostuvat, millaiset henkilöt saavat ärsyyntymään tai suorastaan vihastumaan, ja tietenkin miksi juuri nämä henkilöt saavat aikaan voimakkaita reaktioita. Joten mukaan vaan jos yhtään kiinnostaa!

No niin, tältä näyttää tämä vuosi ainakin toistaiseksi. Kerron uusista haasteista, mikäli päätän johonkin osallistua. Päivityksiä odotellessa toivotan kaikille hyvää lukuintoa ja ikimuistoisia lukukokemuksia! :)

perjantai 2. tammikuuta 2015

City of ashes - Cassandra Clare



Claryn uusi elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Hänen äitinsä makaa koomassa, tavallisen teini-ikäisen tytön ja varjometsästäjän identiteettien yhdistäminen tuottaa vaikeuksia, paranormaalien lajien keskinäiset suhteet ovat kiristyneet entisestään ja ihmissuhteiden kehitys on muuttanut suuntaa. Kun joku ryhtyy murhaamaan nuoria ihmissusia, vampyyreja ja muita paranormaaleja lapsia ja toinen varjometsästäjille arvokas esine varastetaan, vaara muistuttaa jälleen läsnäolostaan. Onko Valentine murhien ja varkauden takana, ja jos on, millainen vaikutus sillä on inhimillisen ja yliluonnollisen väliseen, jo valmiiksi järkkyneeseen tasapainoon?

* * *

Sarjan ensimmäinen osa, City of bones, oli minulle hieman ongelmallinen lukukokemus, minkä takia en oikein tiennyt, millä mielin lähteä lukemaan jatko-osaa. Nyt lukemisen jälkeen voin iloisena ja helpottuneena todeta, että varautuneisuuteni osoittaitui monella tavalla turhaksi. City of ashes tarjosi minulle useita hyviä hetkiä ja uusia ajatuksia, vaikka se ei aivan virheetön romaani olekaan.

Clary kamppailee isojen asioiden kanssa lähestulkoon yksin. Ainoa läheinen aikuinen hänen elämässään on nyt Luke, joka taistelee oman menneisyytensä haamujen kanssa. Vaikka heillä on yhteinen huoli Claryn äidistä, heidän suhteensa kärsii meneillään olevista tapahtumista. Suhde Jaceen on vaikea sekä Jacen kyynisen ja vetäytyvän luonteen että hiljattain pudonneen informaatiopommin takia. En paljasta, mistä tiedosta tarkalleen on kyse, jotten pilaa ensimmäisen osan lopun jännitystä. Jace vetäytyy lopullisesti kuoreensa, kun aikuiset varjometsästäjät syyttävät häntä Valentinen avustamisesta. Jacen kokema välinpitämättömyys ja kylmyys välittyvät teksistä voimakkaina ja riipaisevan epäoikeudenmukaisina. Kohdat, joissa Clare syventää Jacen persoonaa, ovat mielestäni kirjan parhaiden osuuksien joukossa. Simon puolestaan on lähempänä Clarya kuin ehkä koskaan aikaisemmin, mutta hän ei kuulu varjometsästäjien maailmaan eikä jaa uusia velvollisuuksia, jotka määrittävät Clarya ja Claryn elämää. Jokainen Clarylle tärkeä ihminen voi tukea häntä vain osittain, mikä korostaa ilmassa leijuvaa epävakautta ja epävarmuutta. Clare kuvaa tätä muuttunutta sosiaalista tilannetta ja sen kehitystä syvemmin ja monipuolisemmin kuin olisin uskonut. Niinkin syvästi, että olen palannut monta kertaa koko tarinan synnyttämiin ajatuksiin. Useissa kohdissa minussa heräsi tunne, että hän uskaltaa antaa henkilöille ja henkilöiden tunteille enemmän tilaa ja aikaa, mikä on iso askel eteenpäin. Toivon, että samanlainen suunta jatkuu sarjan edetessä.

Myös juonenkuljetuksessa on tapahtunut kehitystä. Menneisyyttä kuljetetaan sopivasti nykyhetken rinnalla, ja tapahtuviin asioihin reagoidaan. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, mutta eivät hätäisesti. Clarella ei ole lähellekään yhtä kova kiire siirtyä seuraavaan hetkeen kuin edellisessä osassa. Ainoastaan yhden henkilön (taas syyllistyn salaperäisyyteen) elämässä, vai pitäiskö sanoa olemuksessa, tapahtuvan suuren muutoksen kanssa kierretään kehää aivan turhaan. Siinä on sellainen soutaa-huopaa -meininki: ensin ollaan pureutumassa aiheeseen, ja sitten viime hetkellä vetäydytään. Clare olisi voinut päättää aikaisemmin, millä tavalla aikoo aihetta lähestyä. Juonen rakenteessa ja sisällössä on kuitenkin enemmän kehuttavaa kuin kritisoitavaa. City of ashes antaa lukijalle uutta tietoa varjometsästäjien maailmasta, sarjan sivuhenkilöiden yhteisestä historiasta ja esittelee uusia yliluonnollisia olentoja. Pidän kovasti myös romaanin pääjuonesta, jossa on linkki sekä menneeseen että tulevaan. Rikosten selvittäminen ja fantasia ovat hyvä yhdistelmä minun makuuni.

Miljöön suhteen kaipaan vieläkin enemmän yksityiskohtia. Kaipaan enemmän New Yorkia, enemmän suurkaupungin tuntua. En vieläkään tiedä, mitä New York itsessään merkitsee henkilöille sen lisäksi, että he asuvat siellä. Tapahtumapaikat jäävät vielä vähän epämääräisiksi ja persoonattomiksi. Olen varma, että Clare säästelee paukkuja kuvauksia kirjoittaessaan. Aivan kuin hän ei uskoisi, että nuoret lukijat jaksavat keskittyä, jaksavat kiinnostua siitä, minkälainen tunnelma henkilöiden elinympäristösssä vallitsee.

Niin, City of Ashes sisältää paljon oivaltavia,  toimivia ja mielenkiitoisia aineksia ja kaksi suurempaa, joskin yksittäistä ongelmaa. Plussan puolella kuitenkin jäädään, olen sitä mieltä. Olen nyt paljon innostuneempi jatkamaan eteenpäin sarjan parissa, minkä takia laitoinkin seuraavan osan tammikuun lukulistalle.

4/5

Mitä mieltä te muut sarjaan tutustuneet olette tästä toistesta osasta?

Luettavaa ja blogattavaa(1/2015): Jatko-osia, keskeneräisiä, yksi klassikko, rästipostauksia, kandia...

Tein tällaisia postauksia viime vuonna joitakin, mutta sitten into hiipui. Minulla oli kai niin kiire. Toisaalta tungin liikaa tekemistä yhdelle kuukaudelle, innostuksissani. Tänä vuonna aion olla realistisempi ja supistaa esimerkiksi kuukausittaisen lukulistan viiteen kirjaan. Varaan myös suunnitelmien kirjaamiselle enemmän aikaa, jotta voin julkaista postauksen heti kuun alussa.

Tämän enempää höpisemättä tammikuun vakaisiin aikomuksiin:


Lukulistalla

1. Crown of midnight - Sarah J. Maas
2. Narrin palvelija - Robin Hobb
3. City of glass - Cassandra Clare
4. Shadow kiss - Richelle Mead
5. Kolea talo - Charles Dickens


Näiden lukeminen on vielä kesken...

1. Gardens of the moon - Steven Erikson 

Tämä ei ole kesken suinkaan siksi, että kirja olisi huono. Tämä eeppisen fantasian erittäin eeppinen helmi vain vaatii niin paljon keskittymistä, että sille on pakko varata aikaa. Siihen uppoaa, eikä syksy sallinut sitä. Olen nauttinut tähän mennessä lukemistani noin 200 sivusta todella paljon, minkä takia haluan tehdä oikeutta lukukokemukselle. Luen tätä hiljalleen eteenpäin toivoen, että loppu tulee vastaan ennen helmikuuta.

2. Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Voi mikä ankea ja pitkäveteinen jatko-osa tämä onkaan! En kestä. Olen kuitenkin uskollinen ja päättäväinen lukija, joten aion lukea tämänkin sarjan loppuun asti. Niinpä kahlaan Tulimeressä niin pitkään kuin täytyy. Joku voisi sanoa tätä elämää vaikeuttavaksi jääräpäisyydeksi (mitä se ehkä vähän onkin), mutta...


Arvostelut viime vuonna luetuista kirjoista

1. City of ashes - Cassandra Clare
2. Frostbite - Richelle Mead
3. Valtaistuinpeli - George R.R. Martin
4. Divergent - Veronica Roth


Arvostelut tänä vuonna luetuista kirjoista (mikäli aikaa jää)

1. Crown of midnight - Sarah J. Maas 

Tämä kirja siksi, että todennnäköisesti saan tämän luettua ensimmäisenä

Muut postaukset:

Kandin kirjoittaminen alkaa aivan näinä päivinä, mikä varmasti herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Tavoitteeni on kirjoittaa tammikuun aikana kaksi Kandin viemää -postausta.

Lisäys 3.1: jonkinlainen esittely jostakin mielenkiintoisesta tai muuten vaan ihanasta romaanihenkilöstä. Tästä lisää lähipäivinä!

* * *

Katsotaan, kuinka hyvin nämä suunnitelmat pitävät. Jos viikot alkavat näyttää liian täysiltä ja kiireisiltä, teen helmikuun suunnitelmista vielä suppeammat. Mihin kirjoihin te aiotte tarttua lähitulevaisuudessa?