Sivut

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

City of bones - Cassandra Clare

City of bones sai minut hämmentymään. Se ei ole huono romaani, mutta siinä on yllättäviä puutteita. Toisaalta pidän siitä, toisaalta en. Katsotaan seuraavaksi, mitä oikein tarkoitan tällä.

Päähenkilö Clary kohtaa joukon nuoria varjometsästäjiä, jotka suojelevat maailmaa demoneilta ja muilta paranormaaleilta olennoilta. Samoihin aikoihin demonit hyökkäävät Claryn kotiin, minkä seurauksena hänen äitinsä katoaa jäljettömiin. Clary ei tiedä hyökkäyksen syytä sen paremmin kuin varjometsästäjätkään, mikä tekee lähtötilanteesta kiinnostavan ja asettaa odotukset suhteellisen korkealle. Clary, varjometsästäjät (Jace, Alec ja Isabelle) ja Hodge, varjometsästäjien kouluttaja, ryhtyvät yhdessä selvittämään mysteeriä. Clarylle ja samalla lukijalle esitellään erilainen New York, joka vilisee erilaisia demoneja, vampyyreja, velhoja ja muita paranormaaleja olentoja. Romaanissa onkin parasta juuri sen fantasiaelementit. Varjometästäjien elämä, historia ja taisteluvälineet ovat minusta kiehtovia. Lisäksi minuun vetoaa tapa, jolla Claryn ja Jacen suhde rakennetaan: se ei ole yksinkertainen, liian helppo eikä lukijalle anneta selkeää vastausta siitä, kuinka suhteelle käy. Muilla tarinan osa-alueilla on kuitenkin reilusti parantamisen varaa.

City of bones on täynnä juonenkäänteitä. Minua ei kuitenkaan häiritse juonenkäänteiden määrä vaan se, kuinka vähän niille annetaan aikaa. Tuntuu kuin henkilöt eivät reagoisi tapahtumiin juuri millään tavalla. Tarina vain kulkee juonenkäänteestä toiseen ennen kuin ehtii hahmottaa, mitä esimerkiksi Clary ajattelee siitä, mitä juuri tapahtui. Koska näin tapahtuu oikeastaan jokaisen juonenkäänteen kohdalla, on vaikea hahmottaa, mitkä tapahtumat ovat merkittäviä ja mitkä eivät. Tapahtumien käsittely jää tasaiseksi eikä niihin juurikaan palata myöhemmin. Tämä syvyyden ja tunteiden kuvauksen puute hämmästyttää ja harmittaa, sillä kumpaankin panostamalla romaanista olisi tullut paljon parempi.

Ajatukseni teoksen henkilöistä kytkeytyy pitkälti edelliseen huomioon.  Clary on minulle edelleen jotenkin etäinen henkilö, vaikka minulla on ollut aikaa pohdiskella häntä. Lukiessani odotin koko ajan, että saisin enemmän tietoa hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Hänen persoonastaan ei pääse kunnolla perille, mikä on harmillista ja kummallista. Yleensä juuri päähenkilöstä saa selkeän kuvan, piti hänestä tai ei. Jace sen sijaan valloitti sydämeni heti ja pitää sitä edelleen vahvassa otteessaan. Hänen sarkastiset kommenttinsa saavat hyvälle tuulelle ja niiden takana piilevä herkkyys on todella koskettavaa. Minua kiinnostaa tietää, mihin suuntaan hän kehittyy sarjan jatko-osissa. Muut henkilöt eivät herätä minussa erityisiä ajatuksia, vaikka heistäkin saa selkeämmän kuvan kuin Clarysta. Hämmentävää.

Myös kuvailussa on puutteita, joista jotkut häiritsevät minua enemmän kuin toiset. Esimerkiksi New Yorkia ei kuvailla juuri lainkaan, minkä vuoksi tulee tunne, että tapahtumat voisivat sijoittua mihin tahansa Yhdysvaltalaiseen kaupunkiin. Kuvaukset henkilöiden ulkonäöstä ovat jotenkin epämääräisiä. Minusta niissä annetaan hitusen liikaa tilaa lukijan mielikuvitukselle. Kolmanneksi tunnekuvaukset ovat melko laimeita, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Vaikka esimerkiksi Jacea on helppo ymmärtää, hänenkin tunteidensa kuvauksesta puuttuu vahvuutta ja syvyyttä. Uskon, että nuoremmatkin lukijat pystyisivät käsittelemään monimutkaisempaa tunnemaailmaa.

Ensimmäisen osan puutteista huolimatta olen kiinnostunut lukemaan koko sarjan ja selvittämään, miten henkilöille lopulta käy. City of bones on mukavaa, rentoa ajanvietettä, joka ei aiheuta tylsistymistä. Toivon, että jatko-osat sykähdyttävät minua enemmän.

3,5/5

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kadonnut symboli - Dan Brown

Kolmannessa Langdon-seikkailussa Robert Langdon saa yllättäen kutsun Washingtoniin pitämään esitelmää. Paikalle saavuttuaan hänelle valkenee, että tapahtumaa, jossa hänen tulisi esitelmänsä pitää, ei ole olemassakaan ja että hänen ystävänsä ja oppi-isänsä Peter Solomon on siepattu. Saadakseen ystävänsä hengissä takaisin Langdonin täytyy auttaa sieppaajaa pääsemään käsiksi vapaamuurareiden salatuinpaan aarteeseen. Tällainen alkuastelma kuulostaa yhtä koukuttavalta kuin kaksi edellistä Langdon-romaania ovat, mutta Kadonnut symboli ei minusta yllä samalle tasolle edeltäjiensä kanssa. 

Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota tökkivään, ajoittain jopa laahaavaan juoneen. Teksti pysähtyy turhan pitkiksi ajoiksi kohtiin, joihin ei tarvitsisi pysähtyä ja mielenkiinto tarinaa kohtaan katoaa yhtenään. Yllätyksiä on vähän ja ne, jotka tulevat vastaan, ovat melko pieniä. Kaiken kaikkiaan juonenkuljetuksessa on paljon enemmän ongelmia kuin hyviä ominaisuuksia.

Sisällöllisestikin teos on osittain vajaa. Siinä käsitellään esimerkiksi melko suppeasti noetiikkaa, hyvin uudenaikaista tieteenalaa, jota Peterin sisko Katherine kehittää eteenpäin. Katherinen persoonasta olisi saanut paremman otteen, jos noetiikkaan ja hänen salaiseen laboratorioonsa olisi keskitytty enemmän. Lisäksi romaaniin olisi saatu enemmän syvyyttä, jos noetiikan merkitystä olisi pohdittu tarkemmin.

Mielenkiintoisinta romaanissa on vapaamuuraiden symbolikkaan ja toimintaan liittyvä tieto. Pidän myös tavasta, jolla Brown tuo esiin katastrofeja, jollaisiin katkeruus ja väärinkäsitykset voivat pahimmillaan johtaa. Tunnetasolla romaani tavoittaa jotakin, mutta sekin tapahtuu laimeasti, jotenkin lässähtäneesti.

Romaani ei siis ole huono. Mutta ei se ole mahtavakaan. Joka tapauksessa siitä on vaikea kirjoittaa arvostelua, koska siinä on joitakin vaikeasti määriteltäviä hyviä ominaisuuksia ja paljon sellaista, joka ei mielestäni toimi. Teos on kokonaisuutena jotenkin hankalasti käsiteltävä. Arvosana kertoo ehkä parhaiten, millainen olo Kadonneesta symbolista jäi.

3/5