Dekkariviikko 2022: Kolme lukemisen arvoista trilogiaa

Tänään esittelen kolme trilogiaa, jotka ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen muutaman viime vuoden aikana. Samalla ne ne havainnollistavat hyvin rikoskirjallisuuden monimuotoisuutta sekä genren että konkreettisen sisällön tasolla. Jokainen trilofia saa minulta myös vahvan suosituksen, totta kai.

***

1. Baskimaan murhat - Dolores Redondo

Ensimmäisessä osassa ylikonstaapeli Amaia Salazar palaa kotiseudulleen Navarraan tutkimaan murhatapausta, jonka uhri on teini-ikäinen tyttö. Tapauksessa on poikkeuksillisia, ritualistisilta vaikuttavia piirteitä, jotka käynnistävät nopeasti huhumyllyn pienessä kaupungissa. Onko murhaaja ihminen vai sittenkin myyttinen metsänvartija, joka on tullut rankaisemaan ihmisiä heidän synneistään?

Amaia Salazar on monin tavoin mielenkiintoinen päähenkilö. On todella piristävää nähdä päähenkilönä nainen, joka haaveilee sekä mielekkäästä urasta että perheestä ja tavoittelee niitä määrätietoisesti. Lisäksi Amaialla on takanaan todella dramaattisia, traumaattisia kokemuksia, joiden vaikutukset hänen täytyy kotiinpaluun myötä kohdata ja jotka hänen täytyy käsitellä. Yksi isoimmista teemoista on perhesuhteet, jotka Amaian kohdalla ovat varsin monimutkaiset. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan syvällisempää ja monipuolisempaa kuin useimmissa genren edustajissa.

Toinen erottuva ominaisuus on hieno miljöön kuvaus ja liittäminen juonelliseen kokonaisuuteen. Tapahtumapaikoilla on erityinen rooli, ja alueen kulttuuri myyttisine tarinoineen ja uskomuksineen herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Tämä osa trilogiaa on todella kiehtova, enkä muista lukeneeni aikaisemmin mitään juuri samalla tavalla sykähdyttävää.

Lopuksi täytyy mainita juonen rakenne, joka sekin on erittäin kiinnostava. Vaikka jokaisessa osassa tutkitaan eri tapauksia, trilogia muodostaa ehjän kokonaisuuden. Osien tapahtumat liittyvät toisiinsa useammalla kuin yhdellä tavalla, ja henkilöille syntyy oikea kehityskaari. Kokonaisuutena tämä on yksi parhaista lukemistani trilogioista (kaikki genret huomioiden).

2. Fawkes and Baxter - Daniel Cole

Lontoossa kuohuu, kun tyhjästä kerrostaloasunnosta löytyy useamman eri ihmisen ruumiinosista kokoon parsittu ruumis. 

Juttu on William Fawkesin ensimmäinen pitkän tauon jälkeen ja koettelee hänen valmiiksi riutunutta mielenterveyttään alusta lähtien.

Ihmissuhteet ovat tässäkin sarjassa keskeisessä roolissa. Perhesuhteiden sijaan käsitellään kuitenkin rikostutkijoiden ja muiden tapauksiin liittyvien henkilöiden keskinäisiä suhteita ja yhteisiä kokemuksia työn parissa. Trilogiassa syvennytään sekä vanhoihin että uusiin ystävyyksiin, eikä ihmissuhteiden sotkuisuutta piilotella.

Cole tavoittaa trilogiassaan hienosti poliisityön mahdolliset, negatiiviset vaikutukset ja psykologisen paineen, jonka alla poliisit voivat joutua työskentelemään. Myös median rooli nousee kiiinnostavalla tavalla esiin.

Lopuksi täytyy kehua huumoria, joka on jokaisessa osassa kerta kaikkiaan loistavaa. Dekkarit ja trillerit saavat minut harvoin nauramaan niin kuin tämä.

3. Lahko - Mariette Lindstein

Nuoren Sofian elämä suistuu raiteiltaan, kun hän kohtaa uuden new age -liikkeen johtajan Franz Oswaldin. Vierailu liikkeen toimipaikassa Ruotsin ulkosaaristossa johtaa työpaikkaan ja pysyvään asettumiseen kartanoon, jossa liikkeen jäsenet asuvat. Sisäistä rauhaa ja terveellisiä elämäntapoja markkinoiva liike vaikuttaa aluksi onnen tyyssijalta, mutta hiljalleen Oswaldin vaatimukset jäseniä kohtaan kovenevat ja muuttuvat lopulta absurdeiksi. Sofian tilanne on erityisen tukala, sillä Oswald on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut hänestä.

Pian Sofia huomaa olevansa vankina piikkiaidan takana ilman puhelinta, tietokonetta tai mitään muutakaan yhteyttä muuhun maailmaan. Hänen jokaista liikettään vartioidaan ja arvioidaan. Kun hän tajuaa ajautuneensa kultin hampaisiin, saattaa olla jo liian myöhäistä paeta.

Lindstein on itse paennut skientologisesta kultista henkensä uhalla ja rakentanut itselleen uuden elämän. Hänen omat kokemuksensa ovat inspiroineet trilogiaa, ja se näkyy mielestäni ainoastaan hyvällä tavalla. Lahko-trilogia on todella vaikuttava lukukokemus, joka herättää sekä ajatuksia että voimakkaita tunteita. 

Jännitys Sofian ja muiden henkilöiden puolesta on niin piinaavaa, että on lähes mahdotonta lopettaa lukemista hetkeksikään aloittamisen jälkeen. Lindstein kuvaa oivaltavasti psykologisia prosesseja, jotka äärimmäinen manipulointi käynnistää. Samalla trilogia on hengästyttävä kuvaus siitä, mitä voi tapahtua kun samassa ihmisessä yhdistyy poikkeuksellinen karisma ja vakavasti häiriintynyt persoonallisuus.

Kauniin ja myrskyisän miljöön ja hirvittävien tapahtumien välinen ristiriita on sekin osa pysäyttävää kokemusta. Saarella on monipolvinen historia, joka kytkeytyy myös Frans Oswaldin elämäntarinaan.

Tämä trilogia on korkealla niiden sarjojen listalla, jotka haluan lukea lähitulevaisuudessa uudelleen ja myös kirjoittaaa vähintään erillisen arvion. Se olisi myös kiinnostava syvemmän analyysin kohde. Saatan hyvinkin kirjoittaa sellaisen, kun aikataulu sallii.

***

Oletko lukenut näistä trilogioista jonkun? Mitä ajattelit siitä?

Loppupeli (Fawkes & Baxter #3) - Daniel Cole

Kun läheinen ystävä löytyy kuolleena, Emily Baxter saa tutkittavakseen uransa henkilökohtaisimman jutun. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, joten tapauksen pitäisi olla yksinkertainen, vaikka se onkin hirvittävän raskas.

Pian karkuteillä ollut Wolf palaa kuvioihin vakuuttuneena siitä, että heidän yhteinen poliisitoverinsa on murhattu. Kukaan ei halua kuunnella häntä, mutta Wolf on päättänyt todistaa teoriansa oikeaksi.

Kun vanha porukka ryhtyy yhteistyöhön, sen jäsenet joutuvat pian kohtaamaan menneitä ja nykyisiä konflikteja ja ratkaisemaan ongelmia, jotka ovat kyteneet pinnan alla. Vapauttaako totuus vai tekeekö se elämän entistä vaikeammaksi?

***

Trilogian viimeisessä osassa Daniel Cole tuo jälleen yhteen kaikki tärkeimmät henkilöt, mikä on kuin lahja trilogian faneille. Oli todella mukavaa nähdä heidät kaikki saman tapauksen kimpussa. Tapahtumista on kuitenkin vaikeaa kirjoittaa sortumatta juonipaljastuksiin, joten pysyttelen omien ajatusteni kuvailemisessa.

Henkilökohtaisen ja emotionaalisesti raskaan tapauksen selvittämistä voisi sanoa rikostarinoiden troopiksi, sillä sellainen tulee vastaan usein sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa. Vaikka tällaisissa juonikuvioissa on paljon yhteisiä piirteitä ja jopa kaavoja, pidän niistä yleensä paljon. Myös tässä romaanissa kyseinen elementti teki tehtävänsä.

Juoni ei ole erityisen yllättävä eikä omaperäinen, mutta ei tylsä tai epäonnistunutkaan. Uskon, että genreä paljon lukenut lukija tietää alusta lähtien mitä on lukemassa ja osaa ennustaa ison osan kokonaisuudesta. Joidenkin kokemus saattaa mennä sen takia pilalle. Toisille se voi tarjota todella mukavan ja nopean tarinan, jonka kanssa ei tarvitse kauheasti jännittää. Minun fiiilikseni ovat vähän siltä väliltä, mutta enemmän plussan puolella kuitenkin. Romaanin päätavoite on mielestäni henkilökaarien saattamisessa jonkinlaiseen päätepisteeseen, ja siinä se onnistuu hyvin.

Arvasin syyllisen nopeasti, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Toivoin ajoittain, että mysteeri olisi ollut hiukan monimutkaisempi, jotta jännitystä olisi ollut ilmassa enemmän. Rikostutkinta on tässä romaanissa enemmänkin tausta, jota vasten henkilöt peilaavat omaa elämäänsä ja jonka myötä he selvittelevät ihmissuhteidensa kiemuroita. Isoimmassa roolissa on tietysti Baxterin ja Wolfin välinen dynamiikka, jonka suhteen heidän on lopultakin tehtävä kestävä ratkaisu.

Huumori puolestaan on tässä romaanissa aivan huippuluokkaa, ehkä jopa parempaa kuin edeltäjissään. Koen huumorin erittäin haastavaksi proosan osa-alueeksi varsinkin tarinoissa, joiden aihe on vakava. On helppoa lipsua mauttomuuksiin, mutta tämän kirjailijan kohdalla siitä ei ole vaaraa.

Tämänkin osan kohdalla kuitenkin mietin, joutuiko kirjailija kiirehtimään kirjoittamisprosessin aikana. Intensiteetti ei nouse missään vaiheessa lähellekään ensimmäisen osan tasoa. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että valituilla aineksilla kirjailija olisi pystynyt kehittelemään mysteerin, jonka ratkaisu ei olisi ollut niin ilmiselvä. Ken tietää, mutta se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä kysymys. Toivon, että Cole kirjoittaa lisää tulevaisuudessa.

4/5

Marionetti (Fawkes & Baxter #2) - Daniel Cole

Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

***

Räsynukke-murhien tutkinnasta on kulunut puolitoista vuotta. Emily Baxter on ottanut vastaan hallinnollisen tehtävän poliisilaitoksella, mutta sen hoitaminen ei oikein innosta häntä.

Baxterin elämä kääntyy kuitenkin jälleen vaaralliseen suuntaan, kun vieras agenttikaksikko vetää hänet mukaansa erikoiseen murhajuttuun. Yhdysvalloissa on tapahtunut rikos, jolla vaikuttaa olevan yhteys Räsynukke-murhiin: samasta paikasta on löydetty kaksi kuollutta, joista toinen on uhri ja toinen tekijä. Toisen rinnassa lukee ihoon viilelty sana "SYÖTTI", toisen rinnassa "NUKKE". Kun samankaltainen rikos tapahtuu myös Britanniassa, panokset nousevat uhkaavaa vauhtia.

***

Marionetti jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia, jotka ovat tuttuja edellisestä osasta, mutta myös hämmentäviä piirteitä jotka heikentävät kokonaisuutta. En kuitenkaan varsinaisesti pettynyt lukemaani, vaikka Marionetti ei yltänyt edeltäjänsä tasolle.

Tutkittavat murhat ovat erikoisia ja karmivia, eli samassa linjassa Räsynuken kanssa. Tutkinta ei kuitenkaan saavuta samaa intensiteettiä. Kerronta liikkuu kahden maan välillä, mitä saattaa katkaista jännitteen. Lisäksi murhia tapahtuu todella tiuhaan tahtiin, mikä ei välttämättä ole eduksi juuri tälle tarinalle. Juoni tuntuu kokonaisuutena töksähtelevältä, eikä esimerkiksi henkilöiden välisille hetkille jää kovin paljon tilaa. Tapahtumat saattavat edetä paikoin liiankin nopeasti. Puutteista huolimatta juoni on kiinnostava.

Huumori on yhtä hyvää, ellei jopa parempaa kuin ensimmäisessä osassa. Se luo kontrastia rajujen tapahtumien ja henkilöiden inhimillisten tunteiden välille, ja noudattaa koko ajan hyvää makua. Cole on ehdottamasti yksi taitavimmista huumorin kirjoittajista, joihin olen tähän mennessä tutustunut.

Marionetin päähenkilö on ehdottomasti Baxter, jonka persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen syvennytään perusteellisesti. Baxter yrittää kaikin voimin unohtaa Wolfin ja rakentaa itselleen uutta elämää. Hän on jopa aloittanut seurustelusuhteen, mutta sitoutuminen ja toiseen ihmiseen luottaminen tuottavat hänelle suuria vaikeuksia. Samaan aikaan hänen ystävyytensä Edmundsin kanssa vahvistuu, ja sitä on hienoa seurata. 

Uudet agenttihenkilöt Curtis ja Rouge sen sijaan jäävät pinnallisemmalle tasolle. Rouge kehittyy tapahtumien myötä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisemmaksi henkilöksi, mutta Curtisin voisi poistaa kirjasta helposti ilman, että siitä aiheutuisi haittaa. Henkilökuvauksen taso vanhojen ja uusien henkilöiden välillä on niin selkeästi erilainen, että se häiritsee. Lisäksi Wolfin poissaolo latistaa tunnelmaa, vaikka se onkin edellisen osan tapahtumat huomioon ottaen luonnollinen seuraus.

Huumorin lisäksi tässä romaanissa parasta on teemat, jotka nousevat esiin toisaalta tutkittavista rikoksista että henkiöiden yksityiselämästä. En erittele niitä tarkemmin, sillä ne liittyvät tiiviisti juoneen ja henkilöihin liittyviin paljastuksiin. Kirjailijan kykyä käsitellä teemoja rikostapauksen kautta täytyy kuitenkin kehua, sillä se saa hänet erottumaan massasta. Vaikka teemat jäävät juonen katkonaisuuden ja henkilökuvauksen puutteiden takia hiukan varjoon, pidän myös tätä trilleriä keskivertoa parempana.

3,75/5