Throne of Glass (Throne of Glass #1) - Sarah J. Maas

Adarlanin pahamaineisin salamurhaaja Celaena Sardothien on raatanut vuoden orjana suolakaivoksella, kun kruununprinssi Dorian tekee hänelle tarjouksen. Kuningas järjestää väkivaltaisen kilpailun, jonka voittaja nimitetään hovin viralliseksi salamurhaajaksi. Jos Celaena osallistuu ja voittaa, hän pääsee vapaaksi palveltuaan tehtävässä neljä vuotta.

Celaena ottaa tarjouksen vastaan epäröimättä, sillä hän on valmis maksamaan minkä tahansa hinnan vapaudestaan; jopa taistelemaan varkaita ja murhaajia vastaan henkensä uhalla. Hänen suunnitelmansa on voittaa kilpailu ja päästä mahdollisimman nopeasti pois Adarlanin kuninkaan lähettyviltä.

Asetuttuaan taloksi kuninkaan hoviin Celaena saa kuitenkin huomata, että hänen todellinen kohtalonsa saattaa olla monimutkaisempi. Onko Celaena lopulta valmis uskomaan, että maailmassa voi olla muutakin pelastamisen arvoista kuin hän itse?

***

Kun luin Throne of Glassin ensimmäisen kerran, löysin nopeasti uuden lempikirjan ja jatko-osien myötä myös lempisarjan. Marraskuun lopussa päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa sarjan lukemisen uudelleen, mikä oli paras päätös jonka saatoin silloin tehdä lukemisen suhteen. Jo ensimmäinen osa osoittautui paljon hienommaksi kokemukseksi kuin etukäteen arvelin. Jos haluat lukea yksityiskohtaisempia ja spoileripitoisempia pohdintojani kirjasta, tsekkaa ylihuomenna lukupäiväkirja, jonka julkaisen puolenpäivän aikaan. Aion pitää päiväkirjaa jokaisesta sarjan osasta, joten jos sellainen sisältö kiinnostaa, kannattaa pysyä kuulolla lähikuukausina.

Maasin luoma maailma lumosi minut taas ytimiä myöten. Rakkauteni ja mielenkiintoni sitä kohtaan syveni sivu sivulta. Tällä kertaa mieleeni jäi runsaasti yksityiskohtia, jotka eivät olleet aikaisemmin rekisteröityneet muistiini. Kiinnitin huomiota visuaalisiin kontrasteihin, väreihin ja valoihin. Lisäksi mieleeni jäi useita mainintoja Erilean mantereeseen kuuluvista valtioista ja kulttuureista, jotka linkittyivät myös hienosti sekä romaanin tapahtumiin että koko sarjan käsitteleviin teemoihin. Olin unohtanut, kuinka paljon Throne of Glass antaa välähdyksiä laajemmasta kontekstista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule tunnetta, että tietoa kaadettaisiin lukijan niskaan, vaan kokonaiskuva laajenee luontevasti tapahtumien ja henkilöiden toiminnan lomassa.

Pidän kovasti sellaisesta fantasiasta, joka kokeilee jotain selkeästi tavallisesta poikkeavaa. Perinteisessä keskiaikaisessa eeppisesessä fantasiamaailmassa on kuitenkin jotain, minkä viehätys ei koskaan kuole; sellaiseen astuessani tiedän jo etukäteen, että löydän sieltä jotain mistä pidän ja minkä parissa viihdyn. Sen pariin on aina mukavaa palata.

Osa Throne of Glassin maailman viehätyksestä perustuukin juuri sen tuttuuteen. Siinä on perinteiset hallitsijat ja valtakunnat, historiasta tutut yhteiskuntaluokat ja tietenkin taikuuden ja taikaolentojen olemassaolo. On poliittista juonittelua, hovidraamaa, ihmissuhteita joissa on pelissä enemmän kuin tunteet, taisteluita pahoja voimia vastaan... Perusta on siis hyvin tuttu, mutta omilla mausteillaan, joista pidän kovasti.

Yksi näistä mausteista on taikuuden erittäin huono asema. Adarlanin kuningas on kieltänyt taikuuden käyttämisen lailla ja tappaa kylmäverisesti jokaisen, joka jää kiinni tämän lain rikkomisesta. Lisäksi on tapahtunut jotain hyvin järisyttävää: taikuus on käytännöllisesti katsoen kadonnut, lakannut olemasta. Tällainen asetelma herättää mielenkiintoa, sillä alussa ei voi ennustaa, minkälainen rooli taikuudella tulee olemaan kokonaisuuden kannalta.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöt. Olen rakastanut Maasin luomia henkilöitä alusta lähtien koko sydämestäni. Kiinnyin heihin salamannopeasti, ja tämä uudelleenlukukierros on jo alussa muistuttanut minua siitä, miksi näin on. Tällä kertaa erottui selvästi yksi henkilökuvauksen ominaisuus, jolla on varmasti tekemistä asian kanssa: kaikilla henkilöillä on vahva, erottuva ääni alusta lähtien. Celaenan ääni on tietenkin selkein ja voimakkain, koska hän on päähenkilö ja tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi hänen näkökulmastaan. Hänen lisäkseen esimerkiksi Dorian ja Chaol ovat mielessäni niin todellisia, että he voisivat kävellä asuntooni sisään ihan niin kuin oikeatkin ihmiset. Lisäksi jokainen heistä kolmesta sekä suuri osa sivuhenkilöistä saa minut tuntemaan paljon erilaisia, vahvoja tunteita. Nautin valtavasti lukemiseen liittyvistä älyllisistä aspekteista, mutta jos aivojeni lisäksi sydämeni roihahtaa liekkeihin, menestys on taattu.

Celaena on toden totta tunteita herättävä henkilö; osa lukijoista rakastaa häntä, osa puolestaan vihaa. Osa jää johonkin välille. Ymmärrän, miksi hän ärsyttää joitakin lukijoita sietämättömästi. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat kuitenkin monisävyisiä.

Celaena on monin tavoin minun vastakohtani, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön. Hän tekee ja sanoo asioita, joita minä en ikinä tekisi ja sanoisi. Hänen käytöksensä on usein röyhkeää ja häpeilemätöntä, ja ajoittain todella ärsyttävää. Siinä missä minä olen harkitseva ja pohdiskeleva, Celaena on impulsiivinen ja toimintakeskeinen. Ylpeys ja tunteiden hallinnan ongelmat saattavat hänet usein vaikeuksiin toisten henkilöiden kanssa. Lisäksi hän on hyvin ristiriitainen; salamurhaajan koulutus ja koetut traumat ovat muovanneet hänet kovaksi ja aggressiiviseksi, mutta samaan aikaan hän rakastaa esimerkiksi koiria ja kauniita vaatteita, mikä nostaa esiin lämpöä ja feminiinistä energiaa. Ajoittain hän käyttäytyy kuin ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti hän on valmis tekemään vaarallisia tutkimuksia yksin, jotta hänen uudet ystävänsä eivät joutuisi hankaluuksiin. Tällaiset ristiriitaisuudet vahvistavat aitouden tunnetta.

Teemojen näkökulmasta Celaena edustaa erityisesti kahta: traumaa ja vihaa. Hänellä on takanaan todella raastavia kokemuksia, ja näiden kokemusten jättämät jäljet ovat jatkuvasti läsnä. Olin kuitenkin unohtanut, kuinka avoimesti hän näyttää vihansa; se suorastaan pulppuaa hänestä. Alussa se kohdistuu kuninkaan lisäksi ihmisiin, jotka ovat tavalla tai toisella kuninkaan lähellä. Celeanan silmissä kaikki kuninkaaseen liittyvät ihmiset ovat osasyyllisiä kauhuihin, joita Erilean manner on kuninkaan vuoksi joutunut kohtaamaan. Hitaasti hän alkaa kuitenkin nähdä, että kuningas ei ole onnistunut kietomaan aivan kaikkia täydellisesti verkkoonsa.

Muun muassa näistä syistä Celaena saa minussa liikkeelle valtavasti erilaisia tunteita ja ajatuksia. Celaena saa minut nauramaan, itkemään, ärsyyntymään, järkyttymään, ihastumaan, hämmästymään... Voi sanoa, että hän herättää lähes kaikki tunteet jollain tavalla, ja usein tunne vaihtuu toiseen hyvin nopeasti. Celaena on päähenkilö, jonka kanssa saa lähteä pitkälle matkalle selvittämään, voittaako hän haasteensa ja jos voittaa, miten se tapahtuu. Olen varma, että hänen kehityskaarestaan avautuu uusia vivahteita sitä mukaa kun etenen sarjan lukemisessa ja saan myös jatko-osiin uudelleen lukemisen perspektiivin. Uskon, että lukijat, jotka ovat joko itse kokeneet jonkun trauman tai ovat läheisesti tekemisissä traumatisoituneen ihmisen kanssa, voivat saada tästä sarjasta kokonaisuudessaan paljon irti.

Kruununprinssi Dorian on monin tavoin "kolikon toinen puoli" verrattuna Celaenaan. Hän on juuri sellainen kauniiden satujen prinssi, jollaisen haluaisi kohdata oikeastikin: hyväsydäminen, hauska ja tietenkin häikäisevän komea. Alussa Dorian on vielä huoleton ja jopa hiukan naiivi sen suhteen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen vihansa isäänsä kohtaan kuitenkin voimistuu tapahtumien myötä ja halu kapinoida hirmuvaltaa vastaan nostaa päätään. Dorianin persoonallisuuden vakavamman puolen kehitystä on antoisaa seurata. Menen lukupäiväkirjassa syvemmälle ajatuksiini hänestä, sillä niihin liittyy spoilereita, joita en halua sisällyttää tähän tekstiin.

Pääkolmikon kolmannella jäsenellä, Chaol Westfallilla, on ikuinen ja erityinen paikka sydämessäni. Kuninkaan vartiokaartin nuori kapteenin parhaita ominaisuuksiaan ovat järkkymätön uskollisuus ja hiljainen viisaus, josta on apua vaikeissa ja paineisissa tilanteissa. Samalla hän on hyvä esimerkki henkilöstä, joka on elänyt melko suojattua elämää ja jonka maailmankuva on sen seurauksena osittain kapea. Celaenaan tutustuminen pakottaa Chaolin kohtaamaan maailman pahuuden aikaisempaa konkreettisemmin ja henkilökohtaisemmin. Muunmuassa sen ansiosta Celeanan ja Chaolin suhteen dynamiikan kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Lisäksi Throne of Glass esittelee sivuhenkilöitä, joiden rooli kehittyy ja kasvaa jatko-osien myötä. Oli todella kiinnostavaa ja hyödyllistä saada kertaus siitä, miten he tulivat tarinaan mukaan ja miten kaikki heidän osaltaan alkoi. Olin unohtanut valtaosan yksityiskohdista. Erityisesti herttua Perringtonin ja lady Kaltainin rooleista oli kiinnostavaa saada kertausta. 

Uskon, että juuri henkilöitä kohtaan tuntemani mielenkiinto ja kiintymys tekee sarjasta minulle niin antoisan. Koska välitän henkilöistä yksilöinä, välitän myös suhteista, jotka muodostuvat heidän välilleen. Henkilöiden väliset suhteet (ja myös romanssit) ovat jopa niin keskeisessä roolissa, että Maas on saanut siitä kritiikkiä. Minä kuitenkin nautin hänen ihmissuhdejuonistaan kovasti. Maasin tapa rakentaa henkilöiden välisiä suhteita uppoaa minuun kuin veitsi voihin; hän välittää sekä niiden kerroksellisuuden että merkityksen kunkin henkilön kannalta niin, että sydämeni kerta kaikkiaan pakahtuu. Voin vain kuvitella, kuinka paljon tunnekokemuksia minulla on edessäni, kun luen jatko-osat uudelleen. 

Juoni puolestaan on rakenteeltaan suoraviivainen eikä sisällä yhtä dramaattisia käänteitä kuin jatko-osat. Loppuhuipennus on melkoista toiminnan ilotulitusta, mutta muuten juoni on melko tasainen. Tämä on minusta hyvä asia, koska muuta huomioitavaa ja mieleen painettavaa riittää runsaasti. Kun juonen ymmärtämiseen ei tarvitse uhrata ylimääräistä energiaa, aivoille jää enemmän tilaa sisäistää kaikki henkilöihin ja maailmaan liittyvät yksityiskohdat. Tämä etu korostuu erityisesti nyt, kun juoni on kokonaisuudessaan jo kertaalleen tuttu. Minulla oli tilaisuus tehdä jopa analyysiä lukemastani samalla kun luin, varsinkin henkilöistä ja maailmanrakennuksesta.

Objektiivisuuden nimissä täytyy todeta, että jotkut asiat ovat todella itsestäänselviä lähes alusta lähtien. Esimerkiksi kilpailun lopputulosta ei tarvitse arvailla. Päähenkilön puolesta ei siis tarvitse tosissaan pelätä, vaikka tapahtumiin sisältyy jännitystä. Tämä voi latistaa kokemusta, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskaa ja rentoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin juoni on tämän kirjan heikoin osa ja ehdottomasti eri tasolla verrattuna jatko-osiin, joissa tarina lähtee kunnolla lentoon.

Nyt kun luin ensimmäisen osan tietäen, miten sarja etenee, arvostan sitä vielä enemmän kuin lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Throne of Glass luo vahvan pohjan tuleville tapahtumille olematta kuitenkaan pelkkää pohjustusta. Puutteistaan huolimatta kyseessä on oikein kelpo YA fantasia, jonka luulisin sopivan myös monille genren parissa aloitteleville lukijoille. Odotan entistäkin suuremmalla innolla jatko-osia, sillä niiden mukana kyyti vain paranee.

5/5

Pimeitten vetten paholainen - Stuart Turton

On vuosi 1634. Valtamerilaiva Saardam on lähdössä Itä-Intiasta kohti Amsterdamia tärkeä lasti mukanaan. Ennen lähtöä satamaan ilmestyy spitaalinen, joka ennustaa laivan tuhoutuvan kesken matkan.

Laivalla matkustaa myös kuuluisa etsivä Sammy Pipps, joka on lukittu vankityrmään jostain tuntemattomasta syystä. Kun selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan, joukko matkustajia kääntyy Sammyn puoleen. Pystyykö Sammy auttamaan heitä ratkaisemaan mysteerin ennen kuin he kaikki menettävät henkensä?

***

Stuart Turtonin toinen ja samalla uusin romaani Pimeitten vetten paholainen pääsi automaattisesti lukulistalleni sen jälkeen, kun hänen esikoisestaan tuli yksi uusista lempikirjoistani. Tämä toinenkaan ei todellakaan tuottanut pettymystä.

Olen sitä mieltä, että tähän romaaniin kannattaa tarttua mahdollisimman vähin ennakkotiedoin. Niinpä kirjoitan arvion melko ympäripyöreästi, jotta en pilaa keneltäkään salaperäisyyden kokemusta, joka on romaanissa parhaimmillaan.

Laiva on mielenkiintoinen tapahtumapaikka, koska se on yhtä aikaa suljettu ja liikkeessä. Myös historiallinen aikakausi on virkistävä, sillä ihan jatkuvasti ei tule vastaan romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat 1600-luvulle. Kuvailua on tarpeeksi, jotta lukija tuntee olevansa kyseisellä aikakaudella ja liikkuvassa laivassa. Samaan aikaan kuvaukset pysyvät sellaisella tasolla, että laiva voisi periaatteessa olla mikä tahansa 1600-luvun alus. Yksityiskohtia on siis karsittu. Ymmärrän kirjailijan valinnat, etenkin kun hän niistä itse kirjoittaa jälkisanoissaan, mutta olisin kuitenkin mielelläni ottanut vastaan vähän enemmän yksityiskohtia. Olen visuaalinen lukija, joten tapahtumaympäristön tarkka hahmottaminen tekee lukemisesta yleensä kokonaisvaltaisempaa ja vaikuttavampaa.

Henkilöitä on romaanissa runsaasti huolimatta siitä, että kirjailija on tietoisesti karsinut esimerkiksi niitä, jotka tositilanteessa kuuluisivat laivan päällystöön. Suurin osa henkilöistä on varsin mielenkiintoisia ja tärkeitä juonenkulun kannalta. Minulla oli kuitenkin joidenkin kohdalla vaikeaa muistaa, kuka oli kuka. Tämä vaikeutti ajoittain tarinan seuraamista.

Henkilöiden väliset, hiljalleen avautuvat suhteet sen sijaan jäävät mieleen ja nostavat mukavasti mysteerin ratkaisemisen panoksia. Osa suhteista on ollut olemassa jo pitkään ja osa syntyy tapahtumien edetessä. Kaikilla henkilöillä on myös omia ja osittain salaisiakin motiiveja, jotka tiivistävät jännitystä ja mutkistavat vyyhtiä. Minuun teki vaikutuksen se, kuinka aitoja suhteita Turton pystyy rakentamaan vain yhden kirjan sisällä.

Pidän siitä, millä tavalla Turton liittää teoksiinsa spekulatiivisia vivahteita ja/tai herättää kysymyksiä sellaisen olemassaolon mahdollisuudesta. Ne piristävät tunnelmaa ja antavat mysteerille uuden säväyksen. Mysteeri on tässäkin romaanissa oikein onnistunut, mikä saa minut odottamaan todella kovasti Turtonin tulevia teoksia. Suosittelen tsekkaamaan kirjailijan, jos et ole sitä vielä tehnyt.

4,5/5

Leski - Fiona Barton

Pienen lapsen traaginen katoaminen on kuohuttanut niin mediaa kuin kansalaisiakin. Kaikki tuntevat miehen, jota epäiltiin syylliseksi. Mutta mitä tiedetään hänen vaimostaan Jeanista, joka seisoi uskollisesti miehensä rinnalla koko myllerryksen ajan?

Jean ei ole kertonut koko tarinaa koskaan kenellekään. Mutta nyt kun hänen miehensä on kuollut, hänellä on vapaus tehdä se. Toimittaja Kate Waters järjestää tiensä Jeanin kotiin ja saa hänet suostumaan haastatteluun. Mutta mitä Jean on todellisuudessa valmis paljastamaan?

***

Fiona Bartonin psykologiset trillerit ovat olleet lukulistallani jonkin aikaa, mutta Leski päätyi lopulta kuunneltavaksi sattumanvaraisesti. Kuunnellessani minusta tuntui, että pidin siitä aika paljon, mutta yksityiskohdat alkoivat unohtua melko pian kuuntelemisen jälkeen. Nyt oloni on hieman ristiriitainen. Selkeämmän mielipiteen muodostamiseksi minun pitäisi todennäköisesti lukea/kuunnella tämä uudelleen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tekstin ensimmäisen kokemuksen pohjalta.

Bartonin lähestymiskulma on mielenkiintoinen, sillä se painottaa sellaisten henkilöiden näkökulmia, jotka usein jäävät trillereissä sivurooliin. Päähenkilö ei ole rikostutkija, uhri tai epäilty vaan epäillyn vaimo, joka selvästi tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Lisäksi romaanissa saadaan välähdyksiä kadonneen lapsen äidin näkökulmasta.

Parhaiten romaanista jäivät mieleen sen synkkä tunnelma ja teemat, joita se käsittelee. Vanhemmuus ja siihen liittyvät toiveet ja kivut nousevat pintaan. Erityisesti äitiyteen liittyvät psykologiset ja joskus vaikeat, jopa tabumaiset aspektit ovat tässä romaanissa oivaltavasti esillä. Myös Jeanin suhdetta mieheensä käsitellään tiiviisti, ja siitä kehittyykin jännittävä tarina. Jean nostaa henkilönä esiin sokeita pisteitä, joihin ihminen saattaa läheistensä suhteen joko sortua ja nojautua pitääkseen elämänsä kasassa. Asioiden kertomatta jättämisen ja suoranaisen valehtelun raja hämärtyy ja saa kysymään, miten totuus pitäisi kulloinkin määritellä.

Koska kerronta painottuu henkilöiden mielenliikkeisiin, se on myös melko hidasta. Tämä ei haittaa minua sinänsä, mutta juuri tuona ajankohtana olisin todennäköisesti nauttinut enemmän nopeatempoisemmasta trilleristä. Kokemus ei siis päässyt täysiin oikeuksiinsa. Suurimmaksi osan ajasta tarina piti otteessaan, mutta oli myös hetkiä jolloin mielenkiinto herpaantui.

Muistan tärkeimmät osat loppuratkaisusta, mutta en enää täysin sitä, miten siihen oikeastaan päästiin. Niinpä en voi kunnolla arvioida sen tyydyttävyyttä. Todennäköisesti se oli plussan puolella, koska järjettömät loppuratkaisut eivät yleensä unohdu nopeasti. En voi kuitenkaan antaa kirjalle täyttä neljää tähteä ainakaan nyt, koska ei jättänyt minuun tämän pysyvämpää jälkeä. Tsekkaan kyllä jossain vaiheessa myös sarjan muut osat, mutta odotan suosiolla sellaista aikaa, jolloin olen synkkää ja viipyilevää tarinaa vailla. 

3,75/5

Tulilapsi - S.K. Tremayne

Rachel on mennyt naimisiin rikkaan ja komean Davidin kanssa ja muuttanut asumaan hänen valtavaan, historialliseen kartanoonsa Cornwalliin. Samalla Rachel on saanut elämäänsä valloittavan kahdeksanvuotiaan poikapuolen, Jamien, jonka kanssa hän on tullut alusta asti hyvin toimeen.

Onni alkaa rakoilla, kun Jamien käytös muuttuu yhtäkkiä etäiseksi ja vältteleväksi. Jamien äiti, Nina, kuoli traagisessa onnettomuudessa puolitoista vuotta sitten, joten suru voi selittää omituisen käytöksen. Pian Jamie kuitenkin yrittää vakuuttaa perheensä siitä, että hänen äitinsä on yhä elossa. 

Kun Rachel yrittää keskustella tilanteesta aviomiehensä kanssa, hänestä tuntuu, että mies salaa jotain. Menneisyys alkaa kummitella Rachelille. Mitä Ninan kuoliniltana tarkalleen ottaen tapahtui?

***

S.K. Tremaynen esikoisromaani Jääkaksoset oli positiivinen yllätys ja sopivan rento trilleri lomakaudelle, joten päätin kuunnella heti perään kirjailijan seuraavan teoksen. Pidin Tulilapsesta joiltain osin enemmän, mutta vielä jäi asioita hampaankoloon.

Kirjailijan selkeä tunnusmerkki on tarinan sijoittaminen mielenkiintoiseen miljööseen ja runsas miljöön kuvailu. Pidän tästä ominaisuudesta, sillä se erottaa Tremaynen romaanit monista muista lukemistani trillereistä. Hän herättää eloon sekä Davidin valtavan sukukartanon että myrskyisän rannikon synkkyyden. Myös alueen kaivokset, joilla on sekä kulttuurista merkitystä että temaattista merkitystä romaanissa, saivat selkeän hengen ja tunnelman mielessäni. Tapahtumaympräristöllä on myös osuutensa juonen etenemisessä pitkin matkaa, mikä on iso plussa.

Henkilöt herättävät jälleen sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Pidän siitä, että erityisesti alkuvaiheessa Rachelin ja Davidin suhde kuvataan pääosin hyvänä ja terveenä avioliittona, jolla on haastavista olosuhteista huolimatta mahdollisuus onnistua. He molemmat myös tuntevat tervettä syyllisyyttä salaisuuksistaan ja/tai teoistaan, joista toinen osapuoli voisi loukkaantua. Tilanteesta teki mielenkiintoisemman myös se, että ei ole alusta lähtien selvää, mitä he salaavat ja millainen vaikutus näillä salaisuuksilla lopulta on loppuratkaisua ajatellen.

Valitettavasti henkilöt kuitenkin kehittyvät huonompaan suuntaan. Erityisesti Davidin kehityskaaressa on negatiivisia aspekteja, jotka olisi voinut jättää pois muuttamatta tarinan ydintä miksikään. Myös Rachelin pisteet laskevat silmissäni hiukan tarinan edetessä. 

Olisin halunnut tietää enemmän Ninasta, joka kuoleman ympärille suuri osa mysteeristä kehittyy.  Kaikesta menneisyyden penkomisesta huolimatta Ninan persoonallisuus jää aika hahmottomaksi. Häntä tarkastellaan ennen kaikkea äitinä ja Davidin ensimmäisenä vaimona, mutta mitä muuta hän oli? Minkälainen ihminen hän oli, mistä hän nautti, mistä hän unelmoi? Hänen kohtalonsa olisi herättänyt huomattavasti enemmän mielenkiintoa ja tunteita, jos hänestä olisi piirtynyt aidolta tuntuva, kokonainen ihminen.

Juoni on miljöön lisäksi melko vahva. Mysteerin tuntu säilyy ja tapahtumat etenevät tasaiseen tahtiin. Jotkut asiat eskaloituvat mielestäni turhan nopeasti, mikä laskee juonen uskottavuutta. Erityisen onnistunutta sen sijaan on Jamien hämmennyksen ja käyttäytymisen kehityksen kuvaus, ja jatkuva epävarmuus siitä, voiko hänen puheissaan olla perää. Onko lapsen mieli murtumassa surun painosta vai onko tekeillä jotain muuta?

Välillä kerronta keskittyy turhan paljon Rachelin ja Davidin suhteeseen, joka ei kuitenkaan ole tarinan varsinainen aihe. Tämä aspekti saa vähän outojakin sävyjä, nimittäin kirjailijalla tuntuu olevan kova hinku käsitellä avioparien seksielämää romaaneissaan. Yleisesti ottaen seksi ei häritse minua kirjoissa, mutta tässä tapauksessa sen rooli tuntuu hieman kyseenalaiselta. Erityisesti eräs tietty kohtaus tulee yllätyksenä ja sen sisältö vihjailee asioista, joilla ei lopulta ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Epämiellyttävä vaikutelma vahvistuu, kun päähenkilön menneisyydestä paljastuu traumaattisia tapahtumia. 

Teemat ovat tässäkin teoksessa hyvin perhekeskeisiä. Minussa heräsi eniten ajatuksia suvulta peritystä omaisuudesta ja sen monimutkaisista vaikutuksista ihmisen elämään. Kun ihmisellä on liikaa rahaa, hänen elämänsä saattaa alkaa pyöriä sen ympärillä; rahan säilyttämisestä ja rikkaana pysymisestä voi tulla pakkomielle, jota ei pääse millään karkuun. Myös vaikutusvaltaisen suvun jäsenenä eläminen itsessään voi olla raskasta. Satojen, jopa tuhansien vuosien jatkumon säilyttäminen voi luoda paineita, joiden alla ihminen voi suistua raiteiltaan. Davidin kautta tätä teemaa päästiin tarkastelemaan, mutta vielä aika pinnalliselta tasolta. 

Suosittelisin tätä sellaisille lukijoille, jotka pitävät henkilövetoisista ja miljöön kuvausta sisältävistä trillereistä. Myös genren kanssa aloitteleville tämä voisi toimia hyvin, sillä tässä ei ole raakoja kuvauksia eikä varinaisesti pelottavia kohtia. Kokeneemmalle trillereiden lukijalle Tulilapsi voi jäädä vähän valjuksi, niin kuin minullekin osittain kävi.

3,5/5

Räsynukke (Fawkes & Baxter #1) - Daniel Cole

William "Wolf" Fawkes palaa poliisintyöhön viraltapidätyksen jälkeen ja saa heti tutkittavakseen erityisen karmivan tapauksen. Tyhjästä asunnosta löytyy katosta roikkuva, kuuden eri uhrin ruumiinosista kokoon parsittu ruumis, joka saa pian lehdistöltä nimen Räsynukke.

Fawkes ja hänen entinen työparinsa Emily Baxter ryhtyvät yhdessä selvittämään tapausta valtavan julkisen paineen alla. Pian murhaaja lähettää Fawkesin toimittajana työskentelevälle ex-vaimolle listan ihmisistä, jotka hän aikoo seuraavaksi tappaa. Lisäksi listaan on merkitty päivämäärä jokaista murhaa varten. Viimeisenä listalla on Fawkes itse. Saako hän murhaajan kiinni ennen kuin on liian myöhäistä?

***

Daniel Colen esikoistrilleri Räsynukke päätyi luettavakseni onnekkaan sattuman kautta. Trilogian jatko-osat löytyivät kaupan kirja-alesta halvalla, minkä jälkeen ostin nopeasti ensimmäisen osan, jotta pääsin tutustumaan siihen. Valinta oli erittäin hyvä, sillä löysin samalla uuden lempikirjan.

Räsynukessa tekee vaikutuksen oikeastaan kaikki, mikä on rikosromaanissa olennaista. Tutkittava tapaus on todella kiinnostava ja vaikea, minkä ansiosta tutkinta pysyy jännittävänä loppuun asti. Tekijän motiiveja ja henkilöllisyyttä saa arvailla jatkuvasti, ja loppuratkaisu on varsin tyydyttävä. Lisäksi tapaus saa runsaasti mediahuomiota, jonka vaikutukset sekä tutkintaan että henkilöihin ovat moninaisia. Median läsnäolo luo henkilökohtaisia paineita erityisesti Wolfille, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu tulilinjalle. Lisäksi hänen ex-vaimonsa rooli tapahtumissa mutkistaa tilannetta. En ole aikoihin lukenut trilleriä, jossa median roolia käsiteltäisiin yhtä hyvin kuin tässä. 

Myös henkilökuvaus on kokonaisvaltaisempaa ja syvempää kuin valtaosassa genren edustajista. Sekä päätutkijat Wolf ja Baxter että sivuhenkilöt tuntuvat aidoilta ihmisiltä, joilla on menneisyys ja elämä myös ennen tätä tapausta, ja toisista erottuva persoonallisuus. Lisäksi jokaisella sivuhenkilöllä on kunnollinen rooli tapahtumien kulussa, mikä ei lähellekään aina toteudu rikoskirjallisuudessa.

Mielenkiintoinen on myös Wolfin ja Baxterin suhde, joka on realistisen kerroksellinen, monimutkainen ja ajoittain myös ristiriitainen. Sekä menneet että nykyiset tapahtumat koettelevat heidän ystävyyttään ja kumppanuuttaan, mikä lisää syvyyttä tarinaan.

Pidän valtavasti siitä, kuinka kirjailija käsittelee tutkijoiden kokemuksia ja tunteita tutkinnan aikana. Uhrin ja uhrin läheisten tuska ja ahdistus nousevat usein päällimmäiseksi ja poliisin tunteen sen sijaan jäävät varjoon. Tässä tapauksessa ei todellakaan käy niin. Itse asiassa monet parhaista kohtauksista käsittelevät sitä, millainen henkilökohtainen merkitys kuvatulla tapahtumalla on tutkijahenkilöille. Psykologinen peli ja ajan kulumisesta syntyvä paine vaikuttavat voimakkaasti henkilöihin itseensä, mutta myös heidän läheisiinsä. 

Synkästä tapauksesta ja raskaista teemoista huolimatta kerrontaan mahtuu myös ironista ja ajoittain mustaa huumoria, joka sopii kokonaisuuteen erittäin hyvin. Hyvällä maulla kirjoitettu huumori voi antaa sekä romaanin henkilöille että lukijoille tauon intensiivisestä aivotyöskentelystä ja toisaalta korostaa henkirikoksiin liittyvää absurdiuden ja mielettömyyden tunnetta. Mielestäni Räsynukke on erinomainen esimerkki siitä, kuinka monipuolisia rooleja huumorilla voi olla.

Yhdessä nämä ominaisuudet luovat todella intensiivisen kertomuksen poikkeuksellisesta rikoksesta, vaarallisesta murhaajasta ja tutkijoiden taistelusta sellaista yksilöä vastaan, joka käyttää kykyjään käsittämättömiin, julmiin tekoihin. Samalla Colen tyylissä on jotain raikasta, mikä herättää suurta mielenkiintoa hänen tulevia teoksiaan kohtaan. Toivon, että trilogian jatko-osat ovat samassa linjassa ensimmäisen kanssa.

Jos olet genren lukija etkä ole vielä lukenut tätä, suosittelen tarttumaan tähän ensitilassa. Räsynukke on rikosromaani parhaimmillaan.

5/5

Clockwork Angel (The Infernal Devices #1) - Cassandra Clare

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray matkustaa Lontooseen veljensä luo, mutta pian saavuttuaan hän saa tietää, että tämä on kadonnut. Yrittäessään selvittää veljensä kohtaloa hän ajautuu Lontoon synkkään, yliluonnolliseen alamaailmaan.

Tessa saa liittolaisikseen pienen varjometsästäjien ryhmän. Yhdessä he ryhtyvät tutkimaan salaperäisiä, väkivaltaisia kuolemantapauksia ja kauhistuttavia, taikuuden avulla henkiin herätettyjä mekaanisia olentoja siinä toivossa, että tutkimukset paljastavat jotain Tessan veljen kohtalosta. 

Varjometsästäjiin kuuluvat muunmuassa kaksi poikaa, Will ja Jem, jotka molemmat vetävät Tessaa mystisesti puoleensa. Pian hän saa huomata, että asuinpaikka ei suinkaan ole ainoa asia, joka hänen elämässään on muuttunut.

***

Etenin viime vuonna vihdoin ja viimein The Infernal Devices -trilogian pariin pitkän aikomuksen jälkeen. Olin kuullut trilogiasta runsaasti kehuja vuosien mittaan, mutta jostain syystä lykkäsin sen aloittamista uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen osan luettuani into jatkaa Claren tuotannon lukemista kasvoi, ja vuonna 2022 tavoitteeni onkin päästä mahdollisimman pitkälle.

On aina hienoa havaita kehitystä kirjailijan taidoissa millä tahansa osa-alueella. Cassandra Clare on kirjailija, joka on kehittynyt suorastaan harppauksin. Clockwork Angel on tästä erinomainen osoitus erityisesti juonenkulun ja henkilökuvauksen osalta. Lukiessani minusta tuntui, että Clare on löytänyt itsensä kirjailijana; tästä romaanista löytyy hänen vahvimmat ja selkeimmät tunnusmerkkinsä hienosti toteutettuina.

Tietynlainen juonen töksähtelevyys, joka vaivaa esimerkiksi City of Bonesia, on tässä romaanissa tiessään. Käänteitä ei ole yhtä runsaasti kuin The Mortal Instruments -sarjassa, mutta juonen rakenne on tasapainoisempi ja huomattavasti hallitumpi. Ne juonenkäänteet, jotka tarinaan sisältyy, on toteutettu todella hyvin ja juuri oikeassa kohdassa. Jos juonessa olisi vähän enemmän yllätyksiä, se olisi viiden tähden kokonaisuus. Kaiken kaikkiaan olin todella vaikuttunut siitä, mitä Clare on saanut aikaan.

Myös henkilökuvaus tekee monin tavoin vaikutuksen. Päähenkilöllä on erottuvampi persoonallisuus alusta lähtien, vaikkakin hän kuuluu samaan, toisesta maailmasta tietämättömän henkilön arkkityyppiin kuin Clary. Tessa on miellyttävä, rauhallinen ja vahvasti tunteva nuori nainen, jonka mielen sisällä on mukava olla. Tessaan liittyy lisäksi yksi tekijä, jota en ollenkaan osannut ennustaa. Tällaiset yllätykset ilahduttavat joka kerta ja tekevät henkilöstä mielenkiintoisen. 

Romaanin helmiä ovat ehdottomasti Will ja Jem, ja lojaali ystävyys, joka heidän välillään on. Tessa muodostaa heihin kumpaankin siteen, jotka ovat luonteeltaan erilaisia mutta kuitenkin vahvoja. Heistä kolmesta on vaikeaa kirjoittaa paljastamatta mitään olennaista, joten sanon vain, että mitä tahansa heidän kolmen välille syntyykään, se on kaunista. En sanoisi tilannetta kolmiodraamaksi, koska esimerkiksi mustasukkaisuusdraamaa ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta eräänlainen kolmen ihmisen välinen kuvio kuitenkin on olemassa. Ei silti kannata säikähtää, sillä tämä asetelma ei noudata kliseistä kaavaa.

Pientä miinusta tulee siitä, että sivuhenkilöt jäävät vielä vähän etäisiksi verrattuna pääkolmikkoon. Toivon, että jatko-osat vahvistavat heidän persooniaan ja roolejaan ja sen myötä myös minun yhteyttäni heihin.

Teemoista tärkein on identiteettiin liittyvät kysymykset ja muutoksen kohtaaminen ja hyväksyminen. Tessan täytyy ensimmäistä kertaa elämässään määritellä itsensä itse ja miettiä, kuka hän todella on ja haluaa olla. Samalla hänen täytyy kohdata useita muutoksia elämässään, sillä Varjometsästäjistä on tulossa pysyvämpi osa hänen elämäänsä kuin hän alunperin odotti. Historiallinen konteksti nostaa esiin myös kysymyksiä esimerkiksi naisen ja miehen rooleista yhteiskunnassa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, ja voisiko se tavalla tai toisella muuttua. 

Clare on hätkähdyttävän taitava tunnelman luoja. Viktoriaanisen ajan Lontoo herää hänen sanoissaan todella eloon, ja lukiessaan voisi kuvitella käyskentelevänsä Lontoon kaduilla henkilöiden kanssa. Hänen kuvauksensa Lontoon instituutista ja muista tapahtumaympäristöistä ovat rikkaita ja parhaimpaansa hiottuja. Salaperäinen, viipyilevä tunnelma vangitsee lukijan sisälleen, ja olo on kuin aikuisten sadussa, josta ei halua tulla pois. Luulen, että tämä lumo vain voimistuu jatko-osien myötä.

Clockwork Prince on vuoden ensimmäisellä lukulistalla, joten aloitan sen lukemisen pian. Odotukset ovat ensimmäisen osan jälkeen vielä korkeammat kuin aikaisemmin.

4,25/5

Ensimmäinen siirtokunta (The Passage #1) - Justin Cronin

Yhdysvaltojen armeija pyörittää vaarallista ihmiskoetta. Joukkoon elinkautisvankeja tartutetaan virus, joka muuttaa heidät häikäisevän nopeiksi, valonaroiksi ja väkivaltaisiksi olennoiksi joiden elinikä vaikuttaa olevan huomattavasti pidempi kuin ihmisellä.

Kokeen tavoite on lääketieteellinen läpimurto, mutta kaikki ei mene niin kuin pitää. Koehenkilöt pääsevät karkuun ja ryhtyvät levittämään virusta, johon ei ole parannuskeinoa. Maailma muuttuu apokalyptiseksi taistelukentäksi. Ihmisillä on kuitenkin vielä yksi oljenkorsi: kuusivuotias Amy Bellafonte.

***

Luin Ensimmäisen siirtokunnan ensimmäisen kerran kauan sitten ja lumouduin ytimiä myöten. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lukea sen jatko-osia, ja elämä johdatti muiden kirjojen pariin. Tänä vuonna halusin korjata asian, joten laitoin Croninin scifi-trilogian prioriteettilistan kärkeen.

Yksi parhaista kokemuksista lukijana on se, kun tarttuu uudelleen kirjaan, jota on joskus rakastanut ja huomaa rakastavansa sitä uusimmalla lukukerralla vielä enemmän. Tämän kirjan kanssa tapahtui juuri niin. Ensihetkestä lähtien olin niin haltioissani lukemastani, että vatsaa kipristeli. Kokemus vain parani edetessään, ja lopussa olo oli kerta kaikkiaan vaikuttunut. 

Ensimmäisen siirtokunnan tapahtumat alkavat maailmasta, jonka me tunnemme. Joukko tiedemiehiä kohtaa tutkimusmatkallaan viruksen, joka tappaa heistä valtaosan. Henkiinjääneillä havaitaan merkittäviä muutoksia muunmuassa fyysisissä voimissa ja elintoiminnoissa, jotka viittaavat eliniän radikaaliin pitenemiseen. Armeija ottaa tilanteen haltuun ja aloittaa tieteellisen kokeen, jossa virus tartutetaan kahteentoista elinkautisvankiin. Muutoksen läpikäyneet koehenkilöt ovat kuitenkin älykkäämpiä kuin tutkijat uskovat, minkä seurauksena ne onnistuvat pakenemaan tutkimuslaitoksesta ja alkavat levittää virusta kaikkialle Yhdysvaltoihin räjähdysmäisellä nopeudella.

Viruksen leviämisen myötä syntyy uusi maailma, jossa valitsee täysin uusi järjestys. Noin sadan hengen joukko elää Kaliforniassa syrjäisessä siirtokunnassa, joka on ollut olemassa 92 vuotta. Juonen keskiöön nousee joukko nuoria asukkaita, joilla on läheiset suhteet keskenään ja omat roolinsa pienessä yhteisössä. Päivärytmi määräytyy pitkälti viraalien eli virusta kantavien, nyt jo lähes täysin epäinhimillisiltä vaikuttavien olentojen käyttäytymisen mukaan, ja kaikki yhteisön säännöt ja tavat pyrkivät edistämään niiltä suojautumista. Ulkomaailmaan ei ole yhteyttä eikä muista eloonjääneistä ole tietoa. Erinäisten tapahtumien seurauksena keskushenkilöiden muodostama joukko ryhtyy selvittämään, mitä viraalit oikeastaan ovat ja mitä maailmalle on itse asiassa tapahtunut.

Erityisen kiehtovaa on näiden kahden todellisuden välille syntyvä kontrasti ja ajatus siitä, että samalle planteelle voisi syntyä maailmanjärjestys, joka poikkeaa olennaisilla tavoilla nykyisestä länsimaisesta elämäntavasta. Siirtokunnan elämästä piirtyy hämmästyttävän kokonainen kuva historioineen, uskomuksineen ja jokapäiväisine tapoineen.

Juonen ja kerronnan rakenne on todella mielenkiintoinen, sillä se ei noudata perinteistä kaavaa. Tarina liikkuu kahdessa ajassa pitkinä jaksoina eikä esimerkiksi vuorotellen aikajanalta toiselle. Yhtä päähenkilöä ei ole, vaan kokonaisuus hahmottuu ison joukon kokemusten kautta. Siihen jää myös harkittuja aukkoja, joiden ansiosta lukijan mielessä pyörii jatkuvasti kysymykiä. Tarinaa kerrotaan monipuolisista ja mielenkiintoisista näkökulmista; joukosta löytyy siirtokunnan asukkaiden lisäksi muunmuassa nunna, murhasta tuomittu syytön vanki, seksirikoksiin syyllistynyt laitossiivooja, armeijan virkamies ja FBI-agentti. Vaikka henkilöitä on paljon, he erottuvat selkeästi toisistaan ja heistä jokainen tuo tarinaan oman vivahteensa ja selkeästi toisista erottuvan, kiinnostavan näkökulman. Henkilökuvauksessa korostuu se, millä tavalla henkilöt ajattelevat. minkä ansiosta he tulevat ihmisinä hyvin tutuiksi ja tuntuvat todella aidoilta ja kokonaisilta. 

Kiehtovan aihepiirin ja monipuolisen henkilökaartin lisäksi romaani on temaattisesti hätkähdyttävän rikas. Se esittää alusta lähtien useita eettisiä kysymyksiä. Mitä ihmiselle tai luonnolle saa tehdä tieteen nimissä? Jos ihminen tekee jotain hirveää ja yleisesti tuomittavaa kuten väkivaltarikoksen, menettääkö hän automaattisesti osan inhimillisistä oikeuksistaan? Tekeekö rikollinen tausta tällaisesta hyvin arvaamattomasta tieteellisestä kokeesta eettisemmän? Ihmisen ja luonnon suhde nousee isoksi teemaksi, ja sen myötä myös pohdinta ihmisen toiminnan roolista tässä suhteessa. Romaani muistuttaa monella tavalla siitä, mitä voi tapahtua, jos ihminen uskoo sokeasti hallitsevansa kaikkea ympärillään tai olevansa oikeutettu valtaan. Toisaalta herää myös ajatuksia siitä, millä tavoin ihminen aliarvioi oman toimintansa seurauksia erilaisissa tilanteissa.

Myös ihmisten keskinäisiä suhteita käsitellään kiinnostavalla tavalla. Merkittäväksi teemaksi nousevat totuuden ja valheen raja, salailun vaikutukset ja erilaiset huijaamisen ja hyväksikäyttämisen muodot ja vivahteet. Asioita ei esitetä mustavalkoisesti vaan lukija tönäistään ihmisyyteen liittyvien ristiriitojen eteen niin, että on lähes välttämätöntä tarkastalla omia uskomuksiaan ja asenteitaan. 

Spekulatiivisten elementtien tarkastelu puolestaan saa pohtimaan järjen ja tunteen iänikuista kamppailua. Henkilöt kohtaavat paljon asioita, joita he eivät pysty aikaisempien kokemustensa ja tietojensa avulla täysin selittämään, ja kullakin on oma tapansa käsitellä tätä kokemusta.

Croninin kieli on rönsyilevää, kuvailevaa ja ajoittain jopa runollista. Tyyliä ei ole siloteltu tai leikattu nykyaikaiselle romaanikerronnalle tyypilliseen tapaan, mikä tekee tekstistä elämänmakuista ja samalla henkilöistä omalla tavallaan todellisemman tuntuisia. Ymmärrän, miksi tyyli saattaa tuskastuttaa osaa lukijoista, mutta minut se imaisee täysin mukaansa. Lukiessani minusta tuntui siltä kuin olisin kellunut veden päällä jossain toisessa, ihmeellisessä paikassa, josta en halua lähteä pois. Croninin tyylilliset valinnat korostavat teoksen muita ominaisuuksia upealla tavalla, minkä takia ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Seuraavan kerran kun luen tämän sarjan uudelleen, kirjoitan myös lukupäiväkirjapostaukset, jotta voin jakaa spoileripitoiset pohdintani siitä. Minussa heräsi paljon ajatuksia ja tunteita, joita on todella vaikeaaa sanoittaa paljastamatta yksityiskohtia sisällöstä. Ensimmäinen siirtokunta on ehdottomasti yksi hienoimista lukemstani kirjoista, ja toivoisin sen saavan enemmän huomiota osakseen spekulatiivisen fiktion lukijoiden keskuudessa. Olen varma, että luen koko trilogian uudestaan ja uudestaan koskaan kyllästymättä.

5/5

Sisareni, sarjamurhaaja - Oyinkan Braithwaite

Koredella on haastava tehtävä: pitää pikkusisko Ayoola pois vankilasta.

Ayoola on kaunis ja lahjakas, mutta hän myös tappaa poikaystävän toisensa jälkeen; tällä kertaa jo kolmannen. Korede siivoaa siskonsa jäljet niin kuin ennenkin ja toivoo, että tämä ei jää kiinni.

Sisarusrakkautta kuitenkin koetellaan, kun Ayoola iskee silmänsä mieheen, johon Korede on ollut ihastunut jo pitkään. Pitäisikö Koreden jatkaa siskonsa rikoksien salaamista vai varoittaa miestä mahdollisesta hengenvaarasta?

***

Oyinkan Braithwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja tuli ensimmäisen kerran vastaan youtubessa ja jäi mieleen raflaavan nimensä ansiosta. Kuuntelin sen kuitenkin hetken mielijohteesta, kun kaipasin jotain nopeaa lukukokemusta. Sain sellaisen, ja samalla jotain tavallisesta poikkeavaa.

Romaania on hiukan vaikeaa arvioida, sillä se on sekä lyhyt että rakenteeltaan sellainen, että jo sen kuvailu saattaa paljastaa liikaa. Mitä enemmän lukija saa yllättyä, sitä parempi. Niinpä kirjoitan lyhyesti.

Kerronnan rakenne on yllättävä ja kiinnostava. Se palvelee mustaa huumoria, johon koko romaani vahvasti nojaa. Parasta romaanissa on mielestäni se, kuinka se tavoittaa kuvailemansa tilanteen sekopäisyyden. Samalla se vitsailee herkullisesti perinteisten rikosromaanien konventioiden kustannuksella. Toisaalta tulee olo, että saisiko tällaisille asioille nauraa, ja toisaalta ei voi millään olla nauramatta.

Koredea kohtaan tuntee väkisinkin myötätuntoa. Ymmärrän, miksi hän salaa siskonsa teot, mutta samallla toivon että hän pääsisi irti Ayoolan kutomasta verkosta. Ei ole Koreden syy, jos sisko on häiriintynyt. Tilanne saa pohtimaan perhesuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Mihin asti täytyy sietää perheenjäsenten toimintaa? Onko perheelle oltava loppuun asti uskollinen, vaikka tapahtuisi jotain kamalaa ja peruuttamatonta? Kuinka pitkään voi peitellä toisen tekemää rikosta tulematta itse osalliseksi, avustajaksi, mahdollistajaksi?

Ymmärrän, miksi romaani on rakennettu niin kuin on rakennettu. Henkilöt jäävät rakenteen takia kuitenkin hiukan kehysmäisiksi. Teoksen mitta ei salli kovin kokonaista henkilökuvausta. Olisin mielelläni saanut enemmän tietoa henkilöiden taustoista ja suhteista toisiinsa. Toisaalta, jos henkilöt tuntuisivat vahvasti oikeilta ihmisiltä, tällaisella juonella varustettu teos voisi muuttua mauttomaksi. Juuri tätä tarinaa varten olikin todennäköisesti valita hyvin tietoinen konstruktio, joka alleviivaa teoksen fiktiivisyyttä.

Braithwaite on kirjoittanut rohkean romaanin, joka jää takuuvarmasti mieleen. Päällimmäisenä minulle jäi mieleen viesti, että fiktiota lukiessaan on hyvä pitää mielessä, että tosiaan lukee fiktiota, ja että kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. 

Yleisesti ottaen pidän kuitenkin vakavampaan sävyyn kirjoitetuista romaaneista. Varsinkin jos ne käsittelevät aiheita, jotka ovat oikeassa elämässä traagisia ja järkyttäviä. Tämä tapaus on kuitenkin hyvällä maulla luotu ja oivalluksilla varustettu, ja ehdottomasti viihdyttävää. Kannattaa siis tsekata, jos haluaa käväistä tutuimpien polkujen ulkopuolella.

3,5/5

Luin uudelleen: City of Ashes (The Mortal Instruments #2) - Cassandra Clare

Huomioi: Teksti sisältää paljastuksia sarjan ensimmäisestä osasta

***

Claryn elämä on kääntynyt kerta heitolla päälaelleen. Hän vasta totuttelee uuteen identiteettiinsä demoneja jahtaavana varjometsästäjänä, yliluonnolliset olennot kuten vampyyrit, ihmissudet ja keijut ovat nyt osa hänen arkeaan, ja hänen äitinsä makaa tiedottomana taikuuden voimalla aiheutetussa koomassa. Kaiken lisäksi hän yrittää tulla toimeen perhesuhteitaan koskevan järkyttävän tiedon kanssa, joka on muuttanut hänen suhteensa Jaceen aivan erilaiseksi.

Välillä Clary toivoo, että hän voisi jättää varjometsästäjien maailman taakseen ja palata tavallisen teinitytön elämään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pelastaakseen äitinsä hänen täytyy auttaa varjometsästäjäystäviään saamaan kiinni lajin pahamaineisin jäsen, Valentine, jonka julmat suunnitelmat uhkaavat koko yliluonnollista maailmaa.

Lisäksi heidän täytyy selvittää, kuka murhaa yliluonnollisia olentoja ympäri New Yorkia. Onko Valentine rikosten takana, ja jos on, mihin hän pyrkii? Ja ennen kaikkea: pystyvätkö yliluonnollisen maailman jäsenet unohtamaan erimielisyytensä ja tekemään yhteistyötä vihollisen voittamiseksi?

***

Kun luin The Mortal Instruments -sarjaa ensimmäisen kerran vuosia sitten, City of Ashes tuntui osittain väliosalta, jonka läpi piti mennä päästäkseen todella mielenkiintoisten tapahtumien pariin. Pidin siitä silloinkin, mutta tällä kertaa sen arvo nousi silmissäni korkeammalle tasolle. Kiinnitin enemmän huomiota maailmanrakennukseen ja teemoihin, mikä nosti päällimmäiseksi eri ajatukset kuin edellisellä kerralla.

City of Ashes laajentaa ymmärrystä neljästä lajista, joiden ympärille tarina on kietoutoutunut. Varjometsästäjien kulttuuri muuttuu entistä rikkaammaksi tarinan edetessä. Vampyyrien ja ihmissusien maailman tuntemus syvenee. Erityisesti ihmissusityttö Maya avaa näkökulmia siihen, minkälaista on elää ihmissutena ja minkälaisia haavoja varjometsästäjien ikävä asenne on heihin jättänyt. Luken hahmo syvenee, kun häntä tarkastellaan toisaalta entisenä varjometsästäjänä ja nykyisessä roolissaan ihmissusilauman johtajana.

Clary kohtaa myös ensimmäistä kertaa keijuja vieraillessaan keijukuningattaren hovissa. Keijut näyttäytyvät omahyväisenä, ylpeänä ja melko häijynä kansana joka välittää ennen kaikkea itsestään, Muiden lajien ongelmat eivät heitä hetkauta, eikä yhteistyö varjometsästäjien kanssa kiinnosta, elleivät keijut hyödy siitä tuntuvasti. 

Erityisen kiinnostavaa ja arvokasta on tieto, jota saadaan yliluonnollisten lajien keskinäisistä suhteista ja niiden historiasta. Varjometsästäjät ovat iät ja ajat pitäneet itseään ylempiarvoisina muihin verrattuna, koska he ovat polveutuneet enkeleistä, eikä heidän suonissaan virtaa pisaraakaan demonin verta. Muihin laheihin suhtaudutaan kuin villieläimiin, jotka sivistyneiden nefilien täytyy pitää aisoissa. Tämä ylemmyydentunto on katkeroittanut muut lajit niin syvästi, että sopua on todella vaikeaa pitää yllä. Katkeruus nousee uudelleen esiin, kun varjometsästäjät syyttävät vampyyreja nuorten yliluonollisten olentojen murhista. Uhrit on vuodatettu kuiviin, mikä toki voisi olla tyypillinen vampyyrin teko, mutta tällä kertaa syyllinen on Valentine. Niinpä varjometsästäjien on pakko katsoa peiliin ja ryhtyä pohtimaan, millainen heidän yhteisönsä tilanne oikeasti on.

Varjometsästäjiä järkyttää myös tärkeän, taikavoimaisen miekan varkaus, jonka takana on kuka muukaan kuin Valetine. Varkaudella on pelottavat seuraukset, sillä toteuttamalla tietyn karmean ja väkivaltaisen rituaalin siitä voi tehdä demonisen työkalun. Pian käy selväksi, että juuri tämä on Valentinen seuraava tavoite. Silloin varjometsästäjien toimintaa valvovaa klaavia (engl. clave) edustava inkvisiittori saapuu New Yorkiin tutkimaan tapahtumia. Hänen epäilyksensä kohdistuvat automaattisesti Jaceen, koska Valentine on ilmoittanut olevansa Jacen isä. Inkvisiittori uskoo, että Jace on pettänyt varjometsästäjät ja vakoilee heitä Valentinen puolesta. Pian käy kuitenkin selväksi, että inkvisiittorin motiivit ovat henkilökohtaisemmat ja hänen arvostelukykynsä on sokean vihan sumentama. 

Tilanne on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, sillä Jace ei tietenkään ole osallinen Valentinen suunnittelemiin julmuuksiin. Hänen kokemansa kohtalo osoittaa, että klaavi ei ole julma ainoastaan muita lajeja kohtaan vaan myös omiaan, eikä haluaisi millään päästää irti ikiaikaisista tavoistaan. Muunmuassa tämä kuvio sai sydämeni sykkimään voimakkaistakin tunteista, joiden herättämisessä Clare tulee vain taitavammaksi jokaisen romaanin myötä.

Myös perhe on iso ja koskettava teema tässä osassa. Verisiteiden merkitystä pohditaan myös tavallisesta poikkeavalla tavalla, kun Claryn ja Jacen pitäisi unohtaa romanttiset tunteet ja sopeutua suhtautumaan toisiinsa sisaruksina. Kuten arvata saattaa, tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kokonaisuutena sekä juonellinen että temaattinen sisältö on oikein antoisaa ja viihdyttävää. Henkilöt syvenevät ja saavat uusia sävyjä. He kehittyvät ihmisinä, mikä on sarjoja lukiessa aina ilahduttava havainto. Myös juonen rakenne on huomattavasti parempi kuin ensimmäisessä osassa. Siihen sisältyy vauhtia ja vaaroja sopivassa suhteessa pienten, hitaampien hetkien kanssa; eli olemme päässeet pois luotijunasta, jollaiselta City of Bones puolestaan tuntui. Lisäksi henkilöiden kannalta tärkeisiin kohtauksiin pysähdytään tarpeeksi pitkäksi aikaa, Erityisesti täytyy kehua sitä, mihin Simonin elämässä tapahtuva iso muutos on sijoitettu (lukeneet tietävät, mitä tarkoitan). 

Muutama juoneen liittyvä asia häiritsee kuitenkin edelleen. Ensimmäiseksi: on oikeastaan alusta lähtien selvää, että Clary ja Jace eivät oikeasti ole sisaruksia vaan kyseessä on Valentinen karmea juoni. Tämä johtuu kyseisen troopin luonteesta eikä sinänsä ole kirjailijan syy. Vaistomainen tieto siitä, että jossain vaiheessa he saavat taas olla yhdessä, kuitenkin syö juonen kiinnostavuutta hieman. Jännitystä on siinä, miten tähän lopputulokseen päästään ja kuinka kauan tuskaa kestää ennen sitä, mutta ei suhteen kohtalosta itsestään. Luulen, että muunmuassa tämän takia City of Ashes tuntui ensimmäisellä kerralla välipysäkiltä; halusin päästä nopeammin selvittämään, ketkä ihan oikeasti ovat Jacen vanhemmat ja miten tämä selviää henkilöille. Nyt tämä tietoisuus tuntuu vain hiukan turhauttavalta.

Toiseksi: Simonin ihastuminen Claryyn on mielestäni turha ja kliseinen kuvio. Se ainoastaan pahenee siitä, että Clary yrittää väkisin kehittää romanttisia tunteita Simonia kohtaan. Tarinassa olisi jännitystä ja draamaa tarpeeksi ilman tätä kiusallista kyhäelmää. Ymmärrän, että kyseisen juonikuvion tehtävä on korostaa Claryn ja Jacen toisiaan kohtaan tuntemaa kaipausta ja osoittaa, että sydäntä ei voi käskeä. Saman olisi kuitenkin voinut tehdä jonkun muun kuin Simonin avulla. Kuvioon olisi mahtunut joku uusi henkilö, joka olisi täyttänyt tämän roolin, jolloin Claryn ja Simonin suhde olisi pysynyt kaverillisena.

Ja kolmanneksi: loppuhuipennus on ehkä vähän pitkitetyn oloinen. Jossain paikoin tuntuu siltä, että eri henkilöt keskustelevat Valentinen kanssa vuoron perään eikä oikein päästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin pieni miinus, sillä keskustelut paljastavat kiinnostavia asioita Valentinen ajatusmaailmasta ja rakentavat myös pohjaa tuleville tapahtumille.

Miinuksista huolimatta sarjan lukeminen jatkuu varsin innostavana kokomuksena, jota aion nyt jatkaa säännöllisesti. Jos tämä nuorten fantasia ei ole vielä tuttu, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

4/5

***

Sarjan muut arviot:

City of Bones - Cassandra Clare

Jääkaksoset - S.K.Tremayne

On kulunut vuosi siitä, kun toinen kaksostytöistä, Lydia, kuoli traagisessa onnettomuudessa. Moocroftin perheen vanhemmat ja eloon jäänyt tytär Kirstie muuttavat Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle aloittaakseen uuden, rauhallisemman elämän.

Asiat alkavat kuitenkin mennä kammottavalla tavalla pieleen. Kirstie yrittää yhtäkkiä saada vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että hän onkin Lydia. Menneisyys alkaa piinata perheen äitiä, Sarahia. Tekivätkö he vuosi sitten hirveän virheen vai onko Kirstien mieli niin pahasti järkkynyt, että hän ei enää erota itseään siskostaan? Mitä todella tapahtui sinä iltana, kun koko perheen maailma hajosi pirstaleiksi?

***

Joulukuussa pääsin irti lukujumista ja olin vailla kiinnostavaa ja nopeatempoista äänikirjaa. Valitsin Jääkaksoset ensisijaisesti siksi, että sen on osa lukemisen koetta, joka minulla on käynnissä.

Lähdin kuuntelemaan Jääkaksosia melko matalin odotuksin, joten positiiviselle yllättymiselle oli tilaa. Niin ilokseni kävikin monen asian suhteen. Juoni osoittautui nopeatempoisemmaksi kuin ennalta odotin ja tapahtumien sävy oli juuri sopivasti karmiva. Ei liian intensiivinen eikä ihan lällykään. Myös loppuratkaisu onnistui yllättämään osittain, ja oli kokonaisuutena perushyvä trillerin loppu. Olen lukenut huomattavasti parempiakin genren edustajia, mitä juoneen tulee, mutta myös huonompia.

Henkilökuvaus on enimmäkseen aidon tuntuista ja mukavalla tavalla tavallista. Päähenkilöille olisi tosin voinut antaa enemmän persoonallisuutta. Heidän koko minuutensa tuntui olevan kiinni menneisyyden tragediassa, vanhemmuudessa ja ongelmiin ajautuneessa avioliitossa, minkä takia he jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ihmisinä näkökulmahenkilöt herättävät ristiriitaisia tunteita. Kummallakaan ei ole ihan kaikki kotona, minkä lisäksi he kohtelevat toisiaan todella huonosti. 

Suru ja sen myötä pahentunut masennus ovat sekoittaneet Sarahin pään. Lisäksi hänellä on hiukan erikoinen suhde tyttäriinsä; Lydia oli selvästi hänen suosikkinsa ja ajoittain kaksoset näyttäytyvät hänen ajatuksissaan hiukan liian täydellisinä, melkein kuin virheettöminä posliininukkeina. Sarahin mielenterveysongelmat heijastuvat epäluuloisena ja vihamielisenä käyttäytymisenä Angusia kohtaan. Hänen menetyksensä ja huolensa Kirstiestä herättävät kyllä myötätuntoa, mutta hänen kyseenalaiset valintansa etäännyttävät häntä lukijasta.

Angus puolestaan kärsii hyvin selkeistä vihanhallintaongelmista. Hänellä on todella halveksuvia ja ajoittain väkivaltaisia ajatuksia vaimostaan, mutta ilman selkeää, painavaa syytä. Lisäksi hän on juonut paljon, mikä pahentaa epävakautta entisestään. Kaiken kaikkiaan hänestä piirtyy vielä epämiellyttävämpi kuva kuin Sarahista.

Lisäksi lukisin mielelläni joskus myös trillerigenren sisällä avioparista, joka yrittää oikeasti ratkaista ongelmat yhdessä. Toisilleen valehtelevat ja toisiaan pettävät aviopuolisot alkavat vähän kyllästyttää. Ongelmat voisivat myös joskus olla jotain muuta kuin huono kommunikaatio, päihderiippuvuus tai uskottomuus. On täysin ymmärrettävää, että Sarah ja Angus ovat vaikeuksissa, mutta se voisi ilmetä toisinkin.

Mielenkiintoisinta tässä romaanissa on se teemat. Päällimmäiseksi teemaksi nousee identiteetti, joka voi olla hyvinkin monimutkainen asia kaksoslapsilla. Erityisesti identtisillä kaksosilla oman identiteetin kasvattaminen ja säilyttäminen voi olla haastavaa, koska he ovat ulkoisesti ja geneettisesti niin samanlaisia. Kaksossisaren menetyksen traumaattisuus tulee teoksessa hyvin esiin. Lydia ja Kirstie herättävät pohtimaan, mikä rooli ulkonäöllä ja fyysisellä olemuksella yleensä on identiteetin rakentumisessa ja millä tavalla esimerkiksi vanhemmat voivat joko vahvistaa tai heikentää lapsen kokemusta erillisestä, ainutlaatuisesta minästä.

Toinen merkittävä teema on tietenkin vanhemmuus ja sen monet karikot, varsinkin vanhemman ja lapsen välisen suhteen näkökulmasta. Romaani nostaa pohdittavaksi suosimisen vaikutukset ja linssit, joiden läpi vanhemmat katsovat lapsiaan. Joskus on liian helppoa unohtaa, että lapsi on enemmän kuin vanhempiensa käsitys hänestä. Toisaalta voi unohtua myös se, että lapsi on vain lapsi, ja että moni aikuiselle normaali asia on lapselle ylivoimaisesti liikaa.

Myös miljöö teki minuun vaikutuksen. Pohjoisen Skotlannin karun jylhät ylämaat ja myrskyisä rannikko avautuivat elävinä mielessäni, ja olisin mielelläni tunnelmoinut niiden parissa enemmänkin. Tapahtumapaikka luo sopivan värisyttävät olosuhteet psyykkiselle matkalle, jolle henkilöt pakon edessä joutuvat lähtemään. Miljööllä olisi voinut olla vielä suurempi rooli tapahtumissa esimerkiksi niin, että toiminta olisi tapahtunut sekä asuintalon sisällä että ulkopuolella tasapuolisemmin.

Kokonaisuutena Jääkaksoset on perushyvä trilleri, joka sopii hyvin esimerkiksi rennoksi lomalukemiseksi. Se sopisi todennäköisesti hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka on vasta astumassa trillereiden maailmaan eikä halua ensimmäiseksi kirjaksi mitään liian raakaa. Aion kuunnella myös kirjailijan muut teokset lähitulevaisuudessa.

3,25/5

Neidot - Alex Michaelides

Ryhmäterapeutti Mariana Andros matkustaa Cambridgeen kuultuaan yliopiston kampuksella tapahtuneesta opiskelijatytön järkyttävästä murhasta. Uhri oli Marianan siskontyttären, Zoeyn, ystävä, minkä takia tapaus koskettaa myös Marianaa läheisesti.

Kampuksella Mariana tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös Edward Foscan; karismaattisen ja suositun kreikkalaisiin tragedioihin erikoistuneen professorin. Aivan erityistä huomiota hänelle suo kauniista nuorista naisista koostuva salaseura, joka tunnetaan nimellä Neidot.

Mariana alkaa nopeasti epäillä Foscaa syylliseksi, mutta kukaan muu ei voi uskoa miehestä sellaista. Kun pian ensimmäisen murhan jälkeen yksi Neidoista löytyy murhattuna, Foscan paljastamisesta muodostuu Marianalle lähestulkoon pakkomielle. Selvittäessään totuutta hän tutustuu antiikin tarinoihin, joilla tuntuu olevan merkitystä murhaajalle. Marianan ihmetykseksi ne muistuttavat häntä myös hänen omasta elämästään. Mutta saako hän syyllisen kiinni?

***

Alex Michaelides vakuutti minut viime vuonna esikoisromaanillaan, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän. Neidot jätti jälkeensä sekä mieleenpainuvia, positiivisia ajatuksia että pettymyksiä, joten minulla on romaanista nyt melko ristiriitainen olo.

Pidän siitä, että Michaelides tutustuttaa lukijan päähenkilön mielenmaisemaan ennen kuin rikoksen tutkiminen varsinaisesti alkaa. Psykologian ja sen yhteyteen liittyvien teemojen ja ammattien edustus on myös kiinnostavaa. Mariana suree traagisesti menehtynyttä aviomiestään, mikä luo romaaniin erityisen tunnelman. Päähenkilö katsoo maailmaa surun verhon läpi, mikä myös omalla tavallaan horjuttaa hänen identiteettiään terpeuttina ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään vieraasta näkökulmata. Hän on nyt itse tilanteessa, jonka kaltaisiin hän työssään antaa neuvoja. Tällainen lähtötilannet tekee hänestä hyvin ihmillisen ja lisää kokonaisuuden temaattista syvyyttä.

Myös tapahtumaympäristö on mielenkiintoinen. Mystinen ja pahaenteinen dark academia -tunnelma vetoaa minuun. Neitoihin liittyvä kuvio olisi tosin voinut olla vielä synkempi ja isompi osa kokonaisuutta. Olisin mielelläni kuullut salaseurasta lisää ja syventynyt muutenkin akateemisen yhteisön kiemuroihin.

Kreikkalaisten tragedioiden läsnöolo oli minusta todella kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavin elementti koko romaanissa, sillä vastaavaa ei kovin usein tule vastaan. Niiden käsittely ja rooli jäävät kuitenkin harmillisen pinnalliselle tasolle; ne ovat enemmänkin täytekakun koriste kuin varsinainen täyte, 

Kokemusta latisti eniten se, mitä voi ennustaa alkuasetelman perusteella. Jos rikostapauksen alussa päähenkilö on täysin vakuuttunut tietyn henkilön syyllisyydestä, on lähes varmaa, että syyllinen on joku muu. Jos päähenkilö olisi oikeassa, tarinaa ei oikestaan olisi edes olemassa. En tiedä, herääkö tämä ajatus minussa siksi, että genre on minulle niin tuttu vai syntyykö tunne jostain muusta syystä, mutta näin tällaisissa tapauksissa usein käy. Jos muita mahdollisia epäiltyjä on riittävästi ja tapaukseen liittyy mutkikkaita seikkoja, huikeaa jännitystä voi syntyä siitä, miten ja milloin oikea syyllinen paljastuu. Tällöin tieto siitä, että tarinassa jahdataan jonkin aikaa väärää henkilöä, ei ole ongelma.

Neidot ei valitettavasti saavuta tätä jännitystä. Mahdollisten syyllisten määrä on pieni, koska henkilöitä ylipäätään on vähän. Pieneen joukkoon keskittyminen luo tiettyä intiimiyttä, mutta minusta tämä mysteeri olisi hyötynyt laajemmasta otteesta; esimerkiksi jostakin välittömän ympäristön ulkopuolelta tulevasta tekijästä. Huomioni kiinnittyi nopeasti muihin henkilöihin ja aloin spekuloida, kuka heistä voisi olla murhien takana. Jossain vaiheessa arvasin syyllisen, minkä takia lopun juonenkäänne ei tehnyt minuun hätkähdyttävää vaikutusta. En kuitenkaan arvannut murhien motiivia enkä muutamia muita tekijöitä, jotka vaikuttivat syyllisen toimintaan. Loppuratkaisu onnistui siis osittain yllättämään, mikä ei ole itsestään selvää.

Vaikka en aivan rakastunut tähän teokseen, aion ehdottomasti lukea kirjailijan tulevat romaanit. Hänellä on joukosta erottuva tyyli ja hän valitsee kiinnostavia, tavallisesta poikkeavia aihepiirejä, joiden takia hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua. Toivon, että kolmatta romaania ei tarvitse odotella kovin pitkään.

 

3,75/5

Nainen junassa - Paula Hawkins

Rachel matkustaa säännöllisesti samalla paikallisjunalla, jonka ikkunasta hän tarkkailee erästä radan varrella asuvaa pariskuntaa. Rachel antaa heille mielessään keksityt nimet ja kuvittelee heidän elämänsä lähes täydellisen onnelliseksi. Ja samalla täysin erilaiseksi kuin hänen oma, sotkuiseksi muuttunut elämänsä.

Kun pariskunnan toinen osapuoli, "Jess", katoaa, myös Rachelin elämässä tapahtuu hätkähdyttävä käänne. Rachel haluaisi kovasti auttaa naisen katoamisen selvittämisessä, mutta samalla hän kietoutuu monimutkaiseen salaisuuksien verkkoon, josta ei ole helppoa tietä ulos.

***

Nainen junassa herätti paljon huomiota ilmestymisensä jälkeen. Pitkään tuntui siltä, että tämä trilleri oli kaikkien mielessä ja puheessa. Tavoitteeni on hiljalleen lukea näitä suureen suosioon nousseita trillereitä selvittääkseni, mitä itse ajattelen niistä. Aloitin Paula Hawkinsin esikoisesta, koska se löytyi valmiiksi omasta hyllystäni. Lopulta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana kokemuksen sujuvoittamiseksi. Se oli fiksu valinta, sillä tarina osoittautui hitaasti eteneväksi ja paikoin sellaiseksi, että oli haastavaa pitää mielenkiintoa yllä.

Päähenkilö Rachel elää keskellä kriisiä. Avioliitto on kariutunut, työpaikka on mennyt alta ja alkoholinkäyttö on riistäytynyt käsistä. Hänen elämässään ei ole juuri lainkaan mielekästä sisältöä eikä varsinkaan selkeää suuntaa. Niinpä ei ole yllättävää, että hän pakenee ongelmiaan johonkin. Rachelista piirtyy kuitenkin melko kyseenalainen kuva, kun hän lähes väkisin työntää itsensä "Jessin" eli Meganin lähimmäisten elämään tämän katoamisen jälkeen. Hänellä saattaa olla hyvät aikeet, mutta keinot eivät niinkään. Koko ajan on hiukan epäselvää, yrittääkö hän selvittää tapahtumia aidosta auttamisenhalusta vai paikatakseen tyhjiön, joka hänen elämästään on tullut. Alkoholismiin liittyvä jatkuva salailu ja valehtelu eivät nekään paranna hänen asemiaan.

Myös muut henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, minkä seurauksena minulle ei jäänyt oikeastaan yhtään henkilöä, jonka puolelle olisin voinut oikeasti asettua. Meganilla on ikäviä salaisuuksia ja hänen aviomiehellään Scottilla selkeitä vihanhallintaongelmia. Rachelin ex-mies Tom on pettäjä, eikä hänen uusi vaimonsa Anna herätä juuri sympatiaa. Muunmuassa tämän takia mielenkiintoni hiipui jo ennen puoliväliä lähes olemattomiin, ja kesti viikkoja ennen kuin jaksoin jatkaa sen parissa. Olisi ollut mukavaa, jos edes yksi henkilö olisi herättänyt enemmän positiivisia kuin negatiivisia ajatuksia.

Meganin taustaa olisi voinut avata huomattavasti enemmän, sillä hänen salaisuuksissaan oli potentiaalia todella mielenkiintoiseen lopputulokseen. Hänkin jäi valitettavasti melko persoonattomaksi ja "kehysmäiseksi". Menneisyyden haamuilla ei loppujen lopuksi ollut kovin suurta roolia, mikä jäi harmittamaan.

Kiinnostavinta romaanissa on sen kerronnallinen rakenne erityisesti alkupuolella. Juna ja näkymä sen ikkunasta luovat todella rajallisen näkökulman, josta tapahtumat kerrotaan. Toivoin, että junalla olisi ollut vielä isompi rooli kokonaisuuden kannalta, koska se olisi auttanut pitämään yllä salaperäisyyden tunnetta. 

Kun Rachelin toiminta siirtyy junan ulkopuolelle, juoni alkaa valitettavasti laahata. Hänen juomistaan kuvaillaan minun mukaani liikaa, sillä se vie fokuksen pois Meganin katoamisesta ja henkilöistä, joilla saattaa olla tekemistä sen kanssa. Runsaalla juomisella on toki tehtävänsä tarinassa, mutta sen ei tarvitsisi viedä tilaa muilta asioilta.

Minusta on kuitenkin hyvä, että tämä romaani ei nojaudu cliff hangereihin tai muihin nopeatempoisten trillereiden tyypillisiin piirteisiin vaan pysyy viipyilevänä ja henkilöiden mielenliikkeitä kuvailevana psykologisena trillerinä alusta loppuun. Tunnelma on tässä kohdallaan, vaikka monet muut ominaisuudet syövät tarinalta särmää.

Mitä loppuratkaisuun tulee, se oli minulle jonkinasteinen pettymys. Se kyllä käy järkeen, mutta toteutus hiukan ontuu. Romaanin jännitys nojaa pitkälti Rachelin kyvyttömyyteen muistaa asioita tarkasti, joten toivoin että sitten kun hän muistaa jotain ratkaisevan tärkeää, se tapahtuisi dramaattisemman käänteen seurauksena. Kaiken vatvomisen jälkeen tuntui siltä, että tilanne vain ratkesi ja syyllinen vain yhtäkkiä löytyi ilman sen kummempaa jännitystä. Lisäksi se oli vähän tylsä. Minulle tuli lukiessani mieleen useitakin vaihtoehtoja, jotka olisivat olleet mielenkiintoisempia ja yllättävämpiä kuin se, jonka saimme. 

Vaikka Hawkinsin esikoisromaani ei täysin vakuuttanut minua, olen iloinen siitä että tulin lukeneeksi tämän. Kokemus laajensi käsitystäni trillerigenrestä ja antoi taas yhden vertailukohdan tulevia lukukokemuksia ajatellen. Aion tulevaisuudessa tsekata hänen uudemmat teoksensa nähdäkseni, ovatko ne enemmän minun mieleeni. Mahdollisesti teen sen jo ensi vuonna.

3/5

Meteoriitti - Dan Brown

NASA tekee arktisella jäämerellä tieteellisen löydön, jonka aitouden varmistamiseksi kootaan erillinen työryhmä. Yksi ryhmän jäsenistä on tiedusteluagentti Rachel Sexton, joka lennätetään presidentin pyynnöstä paikan päälle tutkimaan löytöä. Avukseen Rachel saa tunnetun valtameritutkijan Michael Tollandin. Kun tutkijat löytävät yllättäen merkkejä huijauksesta, tutkimusmatka muuttuu hengenvaaralliseksi taisteluksi jumen ja jään keskellä.

Samaan aikaan Rachelin isä, senaattori Sedgewick Sexton, valmistautuu voittamaan istuvan presidentin lähestyvissä presidentinvaaleissa. NASAn toimintaan kuluvat päätähuimaavat rahasummat ovat hänen kovin aseensa valtataistelussa, mutta uutset tieteellisestä läpimurrosta järjestävät kortteja uusiksi.

***

Luin Meteoriitin ensimmäisen kerran niin kauan sitten, etten muistanut siitä enää juuri lainkaan yksityiskohtia. Parhaiten mieleen oli jäänyt miljöö ja juonenkäänteiden suuri määrä, mikä ei tietenkään ole yllätys kun Dan Brownin tuotannosta puhutaan. Toisen lukukerran myötä kävi kuitenkin selväksi, että Meteoriitti ei yllä samalle tasolle Brownin muiden teosten kanssa.

Henkilöt ovat jossain määrin kliseisiä ja yksiulotteisia, mikä syö tarinan tehoa huomattavasti. Päähenkílö Rachel on sinkkuna viihtyvä uranainen, joka ei juurikaan erotu tätä henkilötyyppiä edustavien trillerihenkilöiden joukosta. Hänen isänsä puolestaan on tyypillinen liero poliitikko, joka ei oikeastaan kehity tai muutu tapahtumien seurauksena. Myös romaanin tiedemiehillä on harmittavan vähän persoonallisuutta, minkä takia hekin jäävät etäisiksi. Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat pikemminkin taulujen kehyksiä kuin itse tauluja.

Henkilökuvauksen pinnallisuuden vuoksi teemoissakaan ei päästä kovin syvälle, vaikka ne ovat mielenkiintoisia. Tieteen tekemisen ja tieteen rehellisyyden merkitys sekä sen tekijöille itselleen että yhteiskunnalle nousee merkittäväksi teemaksi. Toinen iso teema on politiinen juonittelu ja varjoissa toimivat viranomaiset ja laitokset, joita Yhdysvalloissa tosiaan riittää. Meteoriitti herättää kysymyksiä siitä, mitä kansalaisilta on oikeus salata ja millä perusteella, ja millä tavalla esimerkiksi tiedettä voisi suojella tahoilta, jotka pyrkivät käyttämään sitä välineenä omissa taisteluissaan muista osapuolista välittämättä. Nämä ovat Brownille tyypillisiä teemoja, mutta tällä kertaa ne jäävät roikkumaan ilmaan eivätkä tavoita tunteita lähellekään samoin kuin esimerkiksi Langdon-sarjassa.

Parasta romaanissa on ehdottomasti miljöö, joka herää eloon huomattavasti henkilöitä paremmin. Arktisen kylmyyden ja jäätiköiden jylhän olemuksen pystyy aistimaan, mikä tekee lukukokemuksesta kiinnostavan. Ympäristöllä on myös konkreettisia ja suoria vaikutuksia juonenkulkuun, minkä ansiosta sillä on muitakin kuin esteettisiä merkityksiä. Juonen osalta Meteoriitti on taattua Brownia: nopeatempoinen ja täynnä käänteitä, jotka takaavat teoksen viihdearvon. Trillereiden joukossa tämä kuuluu kuitenkin sinne heikompaan päätyyn.

3/5

Luin uudelleen: City of Bones (The Mortal Instruments #1) - Cassandra Clare

15-vuotiaan Claryn elämä muuttuu pysyvästi, kun hänen äitinsä katoaa yllättäen ja jättää jälkeensä salaisuuksien verkon. Selvittäessään tapahtumia Clary saa tietää olevansa demoneja ja muita yliluonnollisia uhkia vastaan taistelevien Varjometsästäjien jälkeläinen. Mutta kuka sieppasi hänen äitinsä ja miksi? Myös Varjometsästäjät haluavat kovasti löytää vastauksen tähän kysymykseen, sillä vaarassa voi olla heidän itsensä lisäksi myös ihmisten ja yliluonnollisen maailman välinen horjuva, näkymätön tasapaino.

Clary astuu maailmaan, jolla on pitkä historia ja kulttuuri, joka on monin tavoin erilainen kuin se, johon hän on tottunut. Samaan aikaan hänen päätään sekoittaa Jace, nuori Varjometsästäjä, joka kätkee tunteensa sarkasmin ja välinpitämättömyyden taakse. Pian Clary joutuu miettimään, voiko hän yhdistää entisen ja uuden elämänsä toisiinsa, ja jos voi, millä tavalla se muuttaa hänen tulevaisuuttaan.

***

Aikaisemmin tänä vuonna minussa heräsi into jatkaa Cassandra Claren tuotannon lukemista pitkän tauon jälkeen. Aloitettuani The Infernal Devices -trilogian päätin sen rinnalla kuunnella The Mortal Instruments -sarjan äänikirjoina, jotta minulla olisi kaikki tarpeellinen tuoreessa muistissa, kun jatkan Claren uudempiin sarjoihin.

Ajatukseni tästä kirjailijan esikoisesta ovat hyvin samansuuntaisia kuin ensimmäisen lukukerran jälkeen. Halutessasi pääset lukemaan ensimmäisen arvion tästä. Varjometsästäjien maailma on kiehtova alusta lähtien, ja Clare onnistuu luomaan mielikuvan kokonaisuudesta, jossa on vielä paljon tutkittavaa. Varjometsästäjien tiukka moraalinen koodi, pitkä historia ja sosiaalinen hierarkia nostavat käsittelyyn useita ajatuksia herättäviä teemoja. Myös henkilöt herättävät mielenkiintoa, sillä he tuovat tarinaan sekä hauskoja että vakavia sävyjä kukin omalla tavallaan. Heidän seurassaan viihtyy hyvin, ja usein on hymy herkässä. City of Bones on kuitenkin toteutukseltaan ehdottomasti sarjan heikoin osa.

Erityisesti juonen rakenteen puutteet vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. Tapahtumat etenevät lähes koko ajan kuin luotijuna, minkä seurauksena tärkeimmät tapahtumat eivät erotu joukosta. Tämä vaivasi minua jo ensimmäisellä kerralla. Samoin se, että päähenkilössä herääviä tunteita ja ajatuksia ei käsitellä niin paljon, että häneen saisi kunnolla yhteyden. Monet muut henkilöt tulivat paljon läheisemmiksi nopeammin; esimerkiksi Jace, jonka henkilökaari on koskettanut minua alusta lähtien. Sama tunne heräsi myös toisen lukukerran aikana.

Tällä kertaa kiinnitin eniten huomiota dialogiin, jonka funktio tuntui suurimman osan ajasta olevan maailmaa koskevan informaation välittäminen. Onnistuessaan dialogi on yksi parhaista maailmanrakennuksen keinoista, mutta tässä tapauksessa siihen nojataan liikaa. Dialogin rakenne korostaa niin sanottua tietämättömän päähenkilön trooppia, joka toki on luonteva lähestymistapa tällaisessa tarinassa. Dialogiin ei kuitenkaan jäänyt riittävästi tilaa monipuolisemmalle henkilökuvaukselle, mikä syö romaanilta syvyyttä.

Tämä piirre korostui entisestään, koska luin samaan aikaan Clockwork Angelia, jonka taso on kaikilla osa-alueilla huomattavasti korkeampi. Lisäksi päähenkilön suhde tapahtumiin on hyvin samankaltainen kuin Claryn, minkä ansiosta romaanit tarjoavat toisilleen erinomaisen vertailukohteen. Clare on kehittynyt kirjoittajana valtavasti, ja sen havaitseminen ja seuraaminen on ollut hieno kokemus.

Vaikka City of Bones ontuu esitystavoissaan, sisältö on tarpeeksi kiinnostavaa kannustaakseen jatkamaan sarjan parissa. Jatko-osille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus, vaikka ensimmäinen ei täysin vakuuttaisi. Minä annoin, enkä ole katunut sitä. Laskin kuitenkin ensimmäisen arviota puolella tähdellä antaakseni oikeutta sille, kuinka suuria harppauksia jatko-osat ottavat.

3/5

Luetut 2/2021: Maaliskuun luetut

Niin kuin yleensä keväisin, myös tänä vuonna kiire yllätti ja vei mukanaan. Opiskelu vei paljon aikaa, joten lukemisesta oli pakko tinkiä jonkin verran. Olen kuitenkin todella iloinen siitä, että minulla oli koko ajan vähintään yksi kirja aktiivisesti "työn alla", joten esimerkiksi useamman päivän mittaisia taukoja ei päässyt syntymään. 

Mitä tulee koontipostauksiin, aika ei riittänyt niiden tekemiseen edes kesällä. Niinpä olen kuusi kuukautta jäljessä niiden suhteen. Syksyn tullen päätin, että on järkevämpää tehdä luettujen kirjojen koonti joka kuukausi. Lyhyemmät koonnit syntyvät nopeammin ja pysyvät luettavissa mitoissa. Niinpä esittelen tässä postauksessa vain kirjat, jotka luin maaliskuussa.

1. Meteoriitti - Dan Brown

Luin Meteoriitin ensimmäisen kerran niin kauan sitten, etten enää muistanut siitä juuri lainkaan yksityiskohtia. Parhaiten oli jäänyt mieleen jäinen, syrjäinen miljöö ja se, että juonenkäänteitä on runsaasti. Pidin romaanista myös toisella lukukerralla, mutta en yhtä paljon kuin aikaisemmin. Meteoriitti on viihdyttävä trilleri, joka käsittelee kiinnostavia tieteellisiä kysymyksiä ja aihepiirejä ja sisältää kaikenlaista poliittista vehkeilyä, mutta ei pääse yhtä syvälliselle tasolle kuin monet muut Brownin teokset.

2. Pahan polku (Cormoran Strike #3) - Robert Galbraith

Jäin totaalisesti koukkuun tähän sarjaan kahden osan jälkeen, enkä voinut vastustaa sarjan jatkamista. Jätän suurimman osan ajatuksistani odottamaan arviota, mutta sanottakoon nyt, että Pahan polku on yksi parhaista lukemistani dekkareista. Intensiivinen, karmiva, nerokas, temaattisesti syvä ja monipuolinen... Voisin tehdä todella pitkän listan kehuvista adjektiiveista. Mielenkiintoisen rikostutkimuksen lisäksi Pahan polku syventää sarjan henkilöitä ja erityisesti Striken ja Robinin välistä suhdetta mestarillisesti. On takuuvarmaa, että luen tämän sarjan monta kertaa uudestaan.

3. Ensimmäinen siirtokunta (The Passage #1) - Justin Cronin 

Niin kuin jo etukäteen arvelin, tämä oli henkeäsalpaava lukukokemus alusta loppuun. Luin Ensimmäisen siirtokunnan uudelleen voidakseni lukea sen jatko-osat, enkä katunut valintaa hetkeäkään.

Croninin scifitrilogia kertoo maailmasta, jossa virus on muuttanut valtaosan ihmisistä verenhimoisiksi, pitkäikäisiksi olennoiksi, jotka on todella vaikeaa saada hengiltä ja joihin liittyy enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ensimmäinen osa keskittyy pieneen ryhmään ihmisiä, jotka ovat perustaneet pienen, eristetyn siirtokunnan Kalifornian erämaahan. Tämä lukikerta oli todella erityinen kokemus, sillä se nosti esiin uusia yksityiskohtia ja kerronnallisia kerroksia, joihin en ollut nuorempana kiinnittänyt huomiota. Lukiessani pohdin muunmuassa ystävyyttä erilaisista näkökulmista, järjen ja tunteiden suhdetta erityisesti silloin, kun ihminen kohtaa jotain selittämätöntä, ihmisyyden ydintä ja tieteeseen liittyviä mahdollisuuksia ja vaaroja.

Tavoitteeni on julkaista näistä kirjoista arviot viimeistään lokakuussa, jotta lukemisen ja arvion väliin ei muodostu liian pitkää väliä. Kahden kirjan arviot ovat jo suunnilleen puolivälissä, joten tavoite on todennäköisesti realistinen. 

Seuraavan luettujen kirjojen koontipostauksen julkaisen todennäköisesti lokakuun alussa. Siitä eteenpäin pyrin julkaisemaan kaksi koontia kuukaudessa kunnes pääsen nykyhetkeen.

Tämän viikon perjantaina vuorossa on syys-lokakuun lukulista, minkä jälkeen jatkan kirja-arvioiden parissa. Aikomukseni on julkaista kaksi postausta viikossa, jotta rästipostauksien lista lyhenisi nopeammin ja pääsisin julkaisemaan ns. tuoreita arvioita ja muita tekstejä. Katsotaan, kuinka hyvin pysyn tavoitteissani!

Mikä kirja on sykähdyttänyt sinua tänä vuonna?

Oletko kohdannut kirjallisia pettymyksiä?

Oletko lukenut tuttuja kirjoja uudelleen vai keskittynyt uusiin kirjoihin?

Venäläiset tilikirjani - Anniina Tarasova

Reija Wrenin ura hyppää ison askeleen eteenpäin, kun hänet lähetetään komennukselle Pietariin tekemään konsernin sisäistä tarkastusta. Reija jättää kihlattunsa Suomeen suunnittelemaan lähestyviä häitä ja sukeltaa tupakan- ja alkoholinhuuruiseen bisnesmaailmaan.

Tilien tarkastus ei kuitenkaan suju ongelmitta. Osa pietarilaisista kollegoista suhtautuu Reijaan ynseästi ja toimiston johtaja vaikuttaa haluttomalta tekemään yhteistyötä. Kun Reijalle selviää, että yksi toimiston entisistä työntekijöistä on lähtenyt työpaikastaan yllättäen ja kadonnut sen jälkeen maailmankartalta, hänen tutkimuksensa saavat synkkiä sävyjä. Lisäksi Reijan päätä sekoittaa tuttu henkilö menneisyydestä.

Mitä enemmän Reija kaivelee lähimenneisyyden tapahtumia, sitä lähemmäs vaaraa hän ajautuu. Hän on kuitenkin päättänyt saada totuuden selville, tuli mitä tuli. Mutta haukkaako Reija liian ison palan, kun pyöriteltävänä on muutakin kuin tilikirjoja ja numeroita?

***

Vuoden alussa otin tavoitteeksi lukea aikaisempaa enemmän kotimaista kirjallisuutta. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Anniina Tarasovan esikoisromaani, joka oli kummitellut pitkään mielessäni. Venäläiset tilikirjani osoittautui piristäväksi yhdistelmäksi chick litiä ja trilleriä, ja sai minut samalla kiinnostumaan entistä enemmän Tarasovan tulevasta tuotannosta.

Reijan elämästä oli mielenkiintoista lukea, sillä hänellä on aivan erilainen ammatti kuin minulla. Lisäksi hän on monin tavoin erilainen ihminen kuin minä: hiukan villi ja melko impulsiivinen hetkessä eläjä, joka päätyy jos jonkinlaisiin hankaluuksiin esimerkiksi ihmissuhteissaan. En voinut ennustaa hänen valintojaan, mikä teki lukukokemuksesta mukavan yllättävän. Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani, osittain tapahtumien ja osittain osuvien ilmaisutapojen ansiosta.

Pidin myös kovasti siitä, että Pietari herää aidosti eloon kirjan sivuilla. Tarasova kuvailee mielestäni taitavasti kaupungin tunnelmaa ja onnistuu herättämään tunteen siitä, että olen jossain muualla kuin Suomessa. Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin väliset erot tulevat esiin luontevasti ja monipuolisesti.

Koska olen trillereiden innokas lukija ja pidän usein rankoistakin rikostarinoista, Venäläiset tilikirjani on minulle vähän pliisu. Trillerin ainekset ovat selvästi tunnistettavia ja sopivat kokonaisuuteen hyvin, mutta ne jäävät melko kevyelle tasolle. Tämän takia tapahtumat eivät herätä kovin voimakasta pelkoa siitä, että päähenkilölle tapahtuisi jotain pahaa tai peruuttamatonta. Sen sijaan sellainen lukija, joka on vasta kokeilemassa, olisiko genre hänelle sopiva, voisi nauttia tästä lukukokemuksesta enemmän kuin minä.

Toinen lukukokemusta haittaava asia on juonen ajoittainen laahaaminen. Tapahtumat tuntuvat välillä jämähtävän tilainteisiin, jotka eivät ole niin mielenkiintoisia ja samalla jättävän pimentoon seikkoja, joista olisin halunnut tietää enemmän. Tämän vuoksi trillerielementit eivät pääse ihan täyteen kukoistukseensa.

Näistä kahdesta miinuksesta huolimatta olen iloinen, että luin tämän kirjan, sillä se vei minut niin sanotun kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle. Haluan tehdä tällaisia kokeiluja tulevaisuudessa enemmänkin, jotta lukemistoni ja sen myötä kirjalllisuudentuntemukseni laajenee.

3,5/5