Sivut

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kuukausi kansissa(6&7&8/2016): Kesä pikakelauksella

Suomen kesät kuluvat aina liian nopeasti.

Ne hiipivät esiin varkain, tulevat näkyviin talven harson alta ja antavat meidän nähdä itsensä vasta, kun on jo melkein myöhäistä. Suomalainen miettii koko talven, mitä kaikkea ensi kesänä tehdään, minne kaikkialle mennään ja millä tavalla tämä kesäloma vietetään. Ja sitten kun se kauan odotettu kesä on siinä, suomalainen tajuaa, ettei ole tehnyt eikä voi tehdä puoliakaan siitä mitä aikoi.

Syitä tälle on monia, aivan liian monia. Loma on lyhyt, täytyy käydä töissä, ostaa ruokaa ja valmistaa aterioita, huolehtia lapsista ja lemmikeistä, silittää aviomiehen paitoja, korjata vaimon polkupyörän puhjennut rengas, katsastaa auto, sairastaa yllättävä kesäflunssa... Arki yllättää ihmisen kesälläkin, niin ikävää kuin se onkin. Kaikki nämä loputtomat askareet hautaavat meidän alleen, ja silloinkin kun olisimme valmiita irrottamaan hetkeksi ja unohtamaan velvollisuudet, elämä tulee ja heittää eteemme jotain täysin odottamatonta.

Se niistä kesäsuunnitelmista.

Minun kesäni valui ohitseni ehkä tavallistakin nopeammin. Torimyyjän työ imaisi täysillä mukaansa lisääntyneen asiakasmäärän takia. Täydet työviikot ja säännölliset herätykset veivät enemmän energiaa samalla kun antoivat enemmän kuin edellisenä kesänä: kohtasin kymmeniä uusia asiakkaita, varmaan yhtä paljon vanhoja tuttuja, joista jotkut muistan vielä vanhainkodissakin. Sain uusia mahtavia työkavereita ja nauroin pitkästä aikaa vanhojen kanssa. Palelin vesisateessa ja tuiskussa, hikoilin helteessä, yritin ottaa kahdella kädelläni vastaan rahaa neljän asiakkaan edestä, vastasin kysymykseen toisensa perään ja tein saman minuutin päästä uudestaan, Ihmettelin kojun eteen syntynyttä tolkutonta jonoa ja sen kaksosveljeä ja mietin, miten hemmetissä me kaksi, minä ja myyjätoverini, saamme nämä kaikki asiakkaat palveltua sekä tehokkaasti että yhtä ystävällisesti kuin eilen. Heinäkuussa sain kokea sen erikoisen tilan, johon aivot menevät tällaisessa työssä: yhtäkkiä maailmassani on vain tämä koju ja se asiakas, joka juuri tervehtii minua. On mansikoita ja herneitä ja perunoita ja vadelmia ja mustikoita, on rasioita ja kauhoja ja pusseja ja vauhtia, niin paljon vauhtia, puhetta ja naurua ja kysymyksiä ja pankkikortteja ja setelinippuja. Mikään muu ei merkitse mitään, ei niin mitään, elän ja teen työtä tässä kuplassa kunnes viiden tunnin kuluttua voin vetää ensimmäisen kerran henkeä ja istahtaa. Katson kaveriani ja nauran, sieppaan juomapullon ja juon nyt kun ehdin. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Oliko meillä ihan oikeasti tuntikaupalla jatkuva jono? Voi jukra!

Illat kuluivat kotona tv-sarjojen ääressä, koska työn päälle ei paljon muuta jaksanut. Silloin kun ehdin ja jaksoin, laitoin ystäville viestiä, yritin pysyä heidän elämästään perillä. Joitakin ehdin sentään tavata, vaikka olisin halunnut tehdä paljon enemmän, olla läsnä paljon, paljon enemmän. Oli muutamat kesäjuhlat, joissa sain sekunneista kiinni. Oli hieno, rentouttava juhannus hyvän ystävän mökillä kaukana torin hälinästä. Se vasta oli mukavaa. Oli yksi hyvä ystävä ja yö baarissa, oli toinen ystävä ja kaksi päivää täynnä hyvää ruokaa, elokuvia ja yhteisen romaanin suunnittelua, unelman toteuttamista pienissä paloissa. Naurua ja rakkautta, ystävyyttä sen parhaimmissa muodoissa. Mieleen jäi myös ilmaston ääripäät: ensin oli viikko hellettä, sitten vain satoi ja satoi.

Blogissa ei tapahtunut mitään. En kirjoittanut arvosteluja, en kertonut kuulumisia. En edes lukenut niin paljon, että siitä olisi voinut kirjoittaa. Haluan irvistää joka kerta, kun katson keskeneräisten kirjojen pinoa: en sitten onnistunut tänäkään kesänä korjaamaan kurssia. Olin laiska enkä ottanut edes kuvia tätä postausta varten, vaikka aioin, ihan oikeasti aioin. Ei voi mitään, täytyy yrittää vuoden päästä uudestaan. No, ollaan armollisia. Luin minä sentään jotain: 1500-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja, vähän vampyyriteinien seikkailuja, yhden bestsellerin loppuun, aloitin jokusen uuden kirjan.

Lukemisen sijaan minä ajattelin.

Ajattelin kesää, talveä, yliopistoa, ihmisiä, elämää, maailmaa Suomen rajojen ulkopuolella. Ajattelemisesta seurasi tunteita. Toiset niistä otin mielelläni vastaan, toiset meinasivat tehdä hulluksi. Tajusin, että tarvitsen muutosta enemmän kuin mitään muuta ja että tarvitsen sitä nyt, jos haluan päästä elämässäni eteenpäin.

Näistä mietteistä syntyi päätös, suunnitelma, jonka toteutuminen kääntää koko elämäni päälaelleen, niin kulunut ilmaisu kuin se onkin. Silti se on totta. Päätin tarttua mahdollisuuteen, ja jos se vie minut sinne minne haluan, elän täysin erilaisen talven ja ensi kesän. Yritän joka päivä ymmärtää paremmin, mitä olen tekemässä ja mitä tästä kaikesta seuraa, ja totean jokaisen päivän päätteeksi että eihän tätä voi käsittää ennen kuin olen siellä, ennen kuin se on totta ja tässä. Palan halusta kertoa tarkemmin, mutta pidän salaisuudestani kiinni vielä hetken. Sitten, kun tiedän tarkalleen mitä, missä ja milloin, avaan sanallisen arkkuni uudessa muodossa enkä sulje sitä ennen kuin seikkailu on viety päätökseen. Olen innoissani ja kauhuissani yhtä aikaa enkä oikein tiedä miten päin olisin, miten tätä tunnetta oikeasti kuvailisin.

Tämä kesä on ollut hieno, vaikka se viipyi luonani vain hetken.

Mutta syksy - siitä on tulossa vielä monin verroin hienompi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti