Sivut

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tulimeri - Margaret Weis & Tracy Hickman

Haplo matkustaa Abarrachille ja saa yllättäen seurakseen Alfredin, joka haluaa epätoivoisesti pelastaa maailman, jonka luomiseen hänen kansansa aikoinaan osallistui. Haplon tehtävä on sama kuin ennenkin: tutustua planeettaan niin syvällisesti kuin kykenet ja aiheuttaa kaaosta. Pian Haplo ja Alfred saavat huomata, että kiviplaneetta Abarrach on muuttunut lähes elottomaksi. Valtavat taikapylväät, jotka ovat pitäneet yllä planeetan elämää, ovat lakanneet toimimasta. Planeetalla eläneistä kansoista jäljellä on vain sartanit, jotka ovat hajaantuneet eri puolille planeettaa pitämään kiinni elämän rippeistä. Vuosien kuluessa sartanien ryhmät ovat kadottaneet yhteiteyden toisiinsa ja muodostaneet oman kulttuurinsa ja yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sartanien laatimat säännöt ovat muutenkin sekaisin: osa sartaneista on ryhtynyt harjoittamaan nekromantiaa, kiellettyä taikuutta, jonka avulla kuolleiden ruumiit voi herättää henkiin. Tilanne on ajanut sartanit epätoivoisiin tekoihin, mutta onko heillä todella oikeutta niihin? Onko kiviplaneetalla enää toivoa selvitä?

* * *

Lyhyesti kuvailtuna Tulimeri on ankea, pitkäveteinen ja koominen. Lukemisen loppuun saattaminen kesti tolkuttoman kauan kahden ensimmäisen ominaisuuden vuoksi, mutta kolmannen avulla pääsin kuin pääsinkin viimeiselle sivulle. Mutta katsotaan kirjan sisältöä vähän tarkemmin...

Ankeuden tunne syntyy siitä, että Abarrach on miljöönä niin yksitoikkoinen.
Pelkkää mustaa kiveä ja laavamerta, jonka kuumuus tukahduttaa ilmaa. Kauneudesta tai eloisuudesta ei ole tietoakaan, eikä juuri mielikuvituksellisuudestakaan. Yksityiskohtien puute tekee maailmasta pelkistetyn, tylsän, jotenkin kolkon ja sieluttoman. Pitkäveteisyys puolestaan johtuu siitä, että kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Henkilöt enimmäkseen päivittelevät kurjuuttaan, kieli toistaa itseään ja yksittäisiin tilanteisiin jäädään jumiin todella pitkiksi ajoiksi. Juoni lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun sivuja on jäljellä noin 150, mikä on erittäin turhauttavaa. Toisaalta tylsyyttä lisää se, että juoni noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa: Haplon pitäisi aiheuttaa ongelmia planeetalla, joka on jo kaulaa myöten suossa. Teos ei siis tarjoa kovin monia syitä odottaa itseltään mielenkiintoisia tapahtumia tai juonellisia ratkaisuja. Komiikkaa sen sijaan riittää useammankin romaanin tarpeisiin. Osaksi nauroin puhtaasti tilannekomiikan vuoksi, mutta suurin osa koomisuudesta syntyy kohdissa, joita ei varmasti ole tarkoitettu koomisiksi. Hymähtelin kömpelölle kielelle ja henkiöiden avuttomuudelle useammin kuin pystyn laskemaan. Tulimeri ei saanut minua uskomaan itseensä. Ei maailmaan, ei henkilöihin, ei tapahtumiin... Olo oli kuin olisi katsellut kauniita kehyksiä, mutta itse taulu olisi mittasuhteiltaan epäonnistunut ja väreiltään samea.

Henkilökuvauksessakaan ei ole juuri kehumista. Haplo ja Alfred ovat koko teoksen ainoat todelliset henkilöt, joilla on menneisyys, tunteet, loogiset ajatukset ja tavoitteet. Muiden henkilöiden kohdalla tuli useimmiten sellainen olo, että he ovat mukana tarinassa vain täyttääkseen tietyn henkilön paikan: hallitsijat ovat ikään kuin hallitsijoita, sankarit ovat ikään kuin sankareita ja kärsivät henkilöt ovat vain sitä, kärsiviä, Ihmissuhteita käsitellään joko hyvin vähän tai ei ollenkaan eikä heihin saa todellista kontaktia. Lukiessaan tiedostaa liian voimakkaasti lukevansa asioista, jotka eivät ole todellisia, minkä vuoksi teosta on todella vaikea ottaa vakavasti.

Jotta tämä teksti ei mene pelkäksi moittimiseksi, on mainittava, että Tulimeri onnistuu antamaan mielenkiintoista ja ennen kaikkea uutta informaatiota sartaneista, sartanien kansan historiasta ja sartynien ja patrynien välisestä katkerasta vihasta. Haplo ja Alfred kohtaavat riimumagian erilaisia muotoja ja löytävät uutta tietoa patrynien ja sartaneiden magian välisisistä eroista. Yksityiskohdat lisääntyvät loppua kohden, ja lopussa tehty löytö on itse asiassa aika kiehtova.

Toinen osuus, jossa teos onnistuu melko hyvin, on kalmojen eli henkiinherätettyjen ruumiiden kuvaukset, Kalmot ovat traagisia hahmoja, ruumiita, joihin sielu on pakotettu asettumaan uudestaan sen jälkeen, kun se on jo irronnut ruumiista. Kalmoilla ei ole omaa tahtoa eikä persoonaa. Ne menevät sinne minne käsketään ja tekevät mitä käsketään, ne ovat varjoja ihmisistä, joita ne olivat eläessään. Kalmojen yhteydessä romaani käsittelee kuolemaa, ihmisen suhtautumista menetykseen ja suruun, ja lopuksi elämän pidentämiseen ja väkinäiseen ylläpitämiseen liittyviä kysymyksiä. Teemaan ei mennä lähellekään niin syvälle kuin voisi, mutta kuitenkin sen verran pitkälle, ettei tarina tunnu aivan yhdentekevältä.

Kokonaisuutena Tulimeri ei kuitenkaan yllä edellisten osien tasolle. En silti kadu sen lukemista, sillä tämä kokemus osoittaa konkreettisesti, kuinka paljon fantasia on kehittynyt. Tähän sarjaan ei tosin kannata tarttua, jos etsii mahdollisimman laadukasta fantasiaa, joka imaisee täysillä mukaansa, Tämän kanssa voi moneen kertaan menettää kärsivällisyytensä.

2/5

Linkit edellisiin arvosteluihin:

Lohikäärmeen siipi
Haltioiden tähti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti